 |
| Iljan äidiksi / Suvi Ahola. WSOY, 1999. 224 sivua. |
Uusi kirjavuosi on hyvä aloittaa tällaisella "välipalakirjalla". Kaipasin minulle vaikean Samarkandin vierelle jotain helpompaa luettavaa. Aiheeltaan Suvi Aholan Iljan äidiksi ei toki ole mikään helppo, mutta se oli helppo- ja nopealukuinen sekä minulle todella mielenkiintoinen kirja.
Suvi Ahola kertoo kirjassa ensimmäisestä vuodesta jonka hänen Venäjältä adoptoimansa CP-vammainen Ilja poika asuu Suomessa. Aholan ja hänen miehensä (joka muuten on kirjailija ja YLEn toimittaja Matti Rönkä) perheeseen kuuluu kaksi biologista lasta kun Ahola vielä kaipaa aikaa pienen lapsen vanhempana. Hän ei kuitenkaan jaksa uutta raskautta joten yhdessä miehensä kanssa he päätyvät adoptoimaan lapsen. Venäjä valikoituu adoption kohdemaaksi ja pian he matkustavat Pietariin tapaamaan poikaansa, nelivuotiasta Iljaa. Ilja tulee kotiin Suomeen eräänä pitkäperjantaina. Junamatka Suvin vanhempien luokse sujuu hyvin. Mummolassa Ilja pestään ja puunataan jotta lastenkodin saippuan tuoksu häviäisi pienestä pojasta. Saunantuoksuisena ja puhtaana Ilja saapuu Helsingin kotiin seuraavana päivänä. Siitä arkaa perheen uusi arki kolmilapsisena perheenä. Iljan kotiintulon aikoihin alkaa myös kotitalon suuri remontti joka aiheuttaa pinnankireyttä ja loppua kohden myös hieman rahavaikeuksia. Suvi Ahola kertoo kirjassaan paljon Iljan ensimmäisestä vuodesta, terapiasta ja treenesitä jonka avulla CP-vammainen Ilja oppii kävelemään. Kuinka Ilja oppii nopeasti suomen kielen, vaikka välillä käyttääkin hurmaavasti venäjänkielisiä sanoja avuksi. Aholan kirjassa on myös paljon adoptioäidin ajatuksia, ajatuksia biologisten ja adoptoidun lapsen välillä. Ahola jää yli vuodeksi kotiin Iljan kanssa ja hän miettii työelämään paluuta. Kuinka hänen ajatuksensa äitiydestä ja uranaisesta ovat vuosien varrella muuttuneet. Ahola käy myös läpi ajatuksi eroavaisuudsta, miettii miltä Iljan tulevaisuus näyttää, pystyykö lievästi CP-vammainen poika samaan kuin tämän vanhemmat sisaret.
Minä olen kovin kiinnostunut adoptiosta ja luen mielelläni kaiken kirjallisuuden jonka aiheesta löydän. Suvi Aholan kirjassa minua ilahdutti kovasti se, kuinka paljon hän kirjoitti omista ajatuksistaan. Hän uskalsi kirjoittaa myös niistä negatiivisemmista ajatuksista. Antaessaan Iljalle ensimmäisen korvapuustin Ahola miettii miten se vaikutti poikaan, mitä hän ajattelee, katuuko hän itse äitinä rankaistessaan pientä poikaa joka on viettänyt ensimmäiset vuotensa kurjassa laitoksessa. Ahola kertoo tuntemuksistaan välillä ahdistavankin rehellisesti. Muutaman kerran minulle lukijana tuli outo tunne ja mietin, miksi Ahola esimerkiksi usein esitteli Iljan" adoptoituna, vammaisena poikanaan". Kun perheessä on ennestään jo kaksi biologista lasta, on kolmannen lapsen adoptio varmasti erilainen kuin esimerkiksi silloin, kun adoptoitu lapsi on lapsettomuudesta kärsineen parin ensimmäinen (tästä olen lukenut enemmän kirjoja). Iljan äidiksi on muutenkin rehellinen kirja. Kertoohan se Iljasta aika paljon henkilökohtaisia asioita, sairaudet ja diagnoosit, varhaislapsuudesta kirja kertoo paljon kuten myös todella paljon yksityiskohtia Iljan ensimmäisestä vuodesta Suomessa. Välillä ihmetyttää että Ahola on kertonut lapsestaan niin paljon, eikö Iljalla ole oikeutta yksityisyyteen?
Adoptiosta kiinnostuneille kuitenkin lukemisen arvoinen kirja. Suvi Ahola on toimittaja ja kirjallisuuskriitikko ja kirjoittaa taitavasti ja ennen kaikkea rehellisesti.
Uuden vuden kunniaksi päätin muuttaa kirjojen pisteyttämistä. Kouluarvosanoja (4-10) oli kohtuullisen vaikea antaa joten tästä lähtien annan kirjoille tähtiä, * = huonoin, ***** = paras.
Vuoden ensimmäiset pisteet kirjalle Iljan äidiksi: ** +
Minuakin adoptio kiinnostaa, sillä olemme juuri aloittamassa prosessin (kansainvälinen adoptio). Meillä on ennestään kaksi biolasta.
VastaaPoistaOlen kyllä kuullut tästä kirjasta, mutta sitä ei ole tullut etsittyä käsiin. Luulen kyllä seuraavan parin vuoden aikana lukevani suunnilleen kaiken adoptiosta kirjoitetun. :)
Karoliina
Muakin kiinnostaa adoptio ja tämä kirja löysi tiensä jo kirjastosta kotiin, mutta jäi kiireessä lukematta. Kun on aikaa, etsin tämän kirjan varmasti uudelleen käsiini. Sen verran ehdin kirjaa selailla, että hämmästelin Aholan rehellisyyttä ja avoimuutta, mutta onhan rehellisyys tietysti iso plussa, että pystyy kertomaan myös negatiiviset asiat ja tuntemukset, joita lapsen tulo aiheuttaa.
VastaaPoistaKaroliina, jännittäviä hetkiä teillä varmasti. Minäkin haluaisin jonain päivän adoptoida kansainvälisen adoption kautta. En vielä toki pitkään aikaan, mutta sitten joskus:) Onnea matkallenne!:)
VastaaPoistaSusa P., rehellisyys on todellakin iso plussa, hienoa että Ahola kertoi kirjassaan rehellisesti ja avoimesti kaikista tuntemuksista. Kaikkihan ei aina voi olla täydellistä ja upeaa. Monet kirjat hyppäävät suoraan negatiivisten tuntemuksien yli joten oli toki hienoa, että tässä oli rehellisyyttä!:)
Venäläisenä minä toivon ettei suomalaiset adoptois isompia venäläisiä lapsia. Ette ymmärrä heitä, ette tunne kieltä ja kulttuuria. Pikkupoika ei voi kertoa omista kauheista kokemuksista ja vaikeuksista.
VastaaPoista"Ette ymmärrä heitä, että tunne kieltä ja kulttuuria". Lapsi ja vanhemmat saavat kuitenkin yhteisen kielen eli suomen, sitä voi käyttää vaikka omista asioista puhumiseen. Ei se, että on elänyt toisessa kulttuurissa ole este sille, ettei omia kokemuksiaan voi jakaa. Ja jos adoptoidulta lapselta kysytään, olen melko varma että mieluummin Suomessa kuin lastenkodissa Venäjällä.
Poista