Katoamisten kirja

Katoamisten kirja / Iida Rauma. Gummerus, 2011. 377 sivua.

 Sain Iida Rauman esikoisromaanista Katoamisten kirja arvostelukappaleen ja täytyy kyllä sanoa, että tuntuu tosi kivalta kun uutuuskirjoja saa luettavaksi heti tuoreeltaan! Iida Rauman esikoinen on sitä paitsi todella vahva ja hieno romaani jonka ahmin muutamassa illassa tenttikiireistä välittämättä.

Päähenkilö, nimettömäksi jäävä nuori tyttö, työskentelee hoitokodissa apulaisena. Pesee, syöttää ja hoivaa Alzheimerista ja muista sairauksista kärsiviä vanhuksia. Hän asuu yhdessä tyttöystävänsä Sofian kanssa, joka opiskelee venäjää ja laulaa kauniisti. Minä-kertojan isä on kadonnut, äiti kiinnostuneempi sisällissodassa kuolleista ihmisistä kuin tyttärestään. Parisuhdekin on kriisissä, Sofia ei enää tunnu samalta kuin suhteen alussa eikä minä-kertojakaan ole täysin sinut itsensä kanssa.

"Hoipertelen kotiin pitkin öistä jokirantaa. Taivas on pilvetön, mutta kaupungissa on liian valoisaa, jotta tähtiä näkyisi. Hanskat ovat jääneet johonkin, toivottavasti Sofialle. Hän halusi lähteä jatkoille ja vaikutti hilpeältä, kun sanoin meneväni kotiin. Jokirannan lamput ovat uponneet veteen, joka näyttää siltä kuin se ei virtaisi lainkaan. Päässä pyörii, paleltaa ja panettaa. Ohitan jokilaivoja, ja jostain kuuluu musiikkia. Mietin, että voisin astella kannelle ja tilata oluen. Ehkä laiva irtaantuisi pengermästä ja seilaisi siltojen ali myötävirtaan, seisoisin kannella ja katselisin ohi lipuvaa rantaa, tuolla menee kortteli jossa minä ja Sofia asumme, tuolla taidekoulu ja linna. Ehkä muut laivat lähtisivät karkulaisen innoittamina matkaan, ne muodostaisivat kimaltelevan valoketjun, suuntaisivat kohti avomerta. Aamulla Sofia palaisi kotiin ja näkisi tyhjän sängyn, ja ihmiset humaisivat, ettei enää yksikään alus kellu turhan panttina joessa, minä ja laivat olisimme kadonneet jäljettömiin."

Työpaikalla hoivakodissa on myös Kosovosta Suomeen muuttanut erilainen Zorka, josta muodostuu kertojalle tärkeä henkilö. Zorka tulee mieleen maalatessa, masturboidessa ja illalla Tenoxin vaikutusta odottaessa. Minä-kertoja haluaa silti yhä Sofian, vaikka Zorka tuntuukin olevan useammin mielessä.  Sofian aika menee opiskeluun, teatteriharrastukseen ja bileiden järjestämiseen ja kirjan minä-kertoja huomaa yhä useammin olevansa yksin, yksin maalaustensa parissa joihin aina ilmestyy kuva samasta pisamaisesta tytöstä, Susannasta.

Katoamisten kirja liikkuu kahdessa ajassa, toisaalta saamme seurata minä-kertojan arkea töissä, parisuhteen vaikeuksia, psyykkisesti sairaan äidin huolehtimista ja kadonneen isän miettimistä.  Mutta tapahtumat liikkuvat myös menneisyydessä, minä-kertojan kouluajassa jolloin hän ja Sofia eivät vielä olleet ystäviä. Samalla luokalla oli Susanna, pisamainen tyttö jota kaikki haukkuivat hulluksi. Susanna ilmaantui kuitenkin jo silloin minä-kertojan maalauksiin, Susanna joka oli outo ja erikoinen, Susanna joka yhtäkkiä, kesäloman jälkeen ei enää palanutkaan kouluun.

Katoamisten kirjan aiheet ovat tärkeitä, mielenterveys, homoseksuaalisuus, väkivalta - mutta millään aiheella ei mässillä turhaan vaan kaikki sopivat tarinaan. Iida Rauman kieli on sujuvaa ja kaunista, ei turhan kikkailevaa, jotenkin yksinkertaista mutta kuvailevaa.

"On sunnuntai-ilta, sateinen mutta tyyni. Uutisissa kerrotaan, että myrsky on aiheuttanut sähkökatkoksia ja että kaduille parkkeerattuja autoja on jäänyt puista irronneiden oksien alle. Yksi jokirannan laivoista on lähestulkoon irronnut yön aikana, kun tuuli ja aallokko ovat hiertäneet kiinnitysköydet poikki."

Kirjan kantava aihe on katoaminen, päähenkilön isä on kirjaimellisesti kadonnut, äitikin on kadonnut menneisyyteen, parisuhteesta on kadonnut se tarvittava kipinä ja päähenkilö tuntuu kadottaneen osittain itsensä. Työpaikan vanhukset ovat kadonneet dementiaan ja sairauksiin, maalauksissa näkyvä tyttö katosi jo vuosia sitten.

Kirjan tapahtumat asettuvat Turkuun, päähenkilö on parikymppinen nainen joka työskentelee vanhusten parissa. Pystyin samaistumaan kirjan kertojaan todella hyvin, koska juuri mainitut seikat yhdistävät meitä. Rauman esikoinen on todella hieno ja vahva romaani, ja uskon ja toivon, että kuulemme tästä kirjailijasta vielä.

Tähtiä ****+