Jono / Heidi Jaatinen

 Jono / Heidi Jaatinen

Gummerus 2011, 217 sivua

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Mistä minulle? arvostelukpl kustantajalta

Minä tykästyin Heidi Jaatisen kerrontatapaan hänen rankassa mutta koskettavassa esikoisromaanissaan Ei saa katsoa aurinkoon. Odotin kovasti tätä Jaatisen toista romaania, Jono, jonka aihekin vaikutti kiinnostavalta.

Kirjastotätinä työskentelevä Aina Kuluntalahti on naimisissa kuuluisan taidemaalarin Aarni Härkäsimpun kanssa. He asuvat omakotitalossa leppoisassa kaupunginosassa.

"Harjun laella tie tekee mutkan, ja siinä kohtaa sijaitsee viehättävä omakotitalo. Vieressä on lihakauppa, jonka takana erään tangokuninkaan lapsuudenkoti, nykyään palvaamo."

Tämän omakotitalon pihalle ilmaantu yhtäkkiä jono. Ensin jono koostuu muutamasta miehestä, sitten se paisuu, ja paisuu. Pian pihalla on kymmenien miesten jono, kohta miehiä on satoja. Joukosta löytyy pappi, poliiseja, psykologeja, gynekologeja, rakennusmiehiä, suunnistaja, seiväshyppääjä  ja Ainan ensirakkaus Simo. Miehiä on kaikista ammattiryhmistä ja eri yhteiskuntaluokista.

Jono on saapunut Ainan ja Aarnin pihaan siitä yksinkertaisesta syystä, että kerran parin rakastellessa Aina huudahti "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi." Kun kesä lähestyy jono myös pitenee ja Aina miettii, kuinka selittää miehelleen jonon syy. Aarni-parka kun luulee, että jonon jäsenet on hänen taiteensa ihailijoita jotka odottavat näkevänsä ja tapaavansa tämän suuren taiteilijan.

Pian jono alkaa elää omakotitalon pihalla omaa elämäänsä. Pihalle asetetaan rivi bajamajoja jotka hetkessä yhdistetään viemäriverkostoon, oma temppelikin ilmaantuu pian pihalle. Koko monisataapäinen miesjoukko ei tietenkään samalle pihalle mahdu ja kaupungin kaikki mahdolliset yöpymispaikat ovatkin täynnä. Kaupunginosan asukkaita alkaa pian miesten ainainen läsnäolo ärsyttämään, joten Aina ja Aarni eivät ole naapureidensa keskuudessä järin suuressa suosiossa.

Jono on farssi, mutta minä en kyllä oikein innostunut tästä. En kokenut tätä kirjaa hauskaksi, enkä löytänyt jonon syvempää tarkoitusta. Ehkä tämä kirja aukeaa jollekin, mutta minulta tämä meni kyllä valitettavasti ohi. Seksillä ei, onneksi, mässäillä vaikka se suuressa roolissa tässä tietenkin on. Minä harvoin innostun kirjoista, joissa en pidä päähenkilöstä ja tässä kävi juuri niin. Aina Kuluntalahti ei herättänyt minussa oikeastaan mitään positiivisia tunteita - ei sympatiaa, ei sääliä, vain ärsytystä.

Heidi Jaatisen kirjoittamistyyliä ihailen edelleen. Kieli on jotenkin niin dynaamista, on lyhyitä lauseita, kauniita kuvailevia pätkiä ja taas suoria, lyhyitä lauseita. Pidän siitä kirjoitustavasta todella paljon, mutta muuten tämä kirja ei valitettavasti nouse läheskää yhtä hyväksi kuin Jaatisen esikoinen Ei saa katsoa aurinkoon.


★★+

Myös Jori on lukenut tämän kirjan.

Ps! Tein pienen uudistuksen tuohon ylös jossa kerron infoa kirjasta. Halusin saada mukaan kannen suunnittelijan ja mistä kirja on minulle ilmestynyt sekä käännetyissä kirjoissa haluan mainita tuossa samassa myös kääntäjän, joka usein jää hieman arjoon vaikka tekeekin upeaa työtä (kuten myös kannen suunnittelija).  Miltäs tämä muutos vaikuttaa?:)