Hannele Laurin hampaat / Jussi Siirilä
Gummerus, 200. 148 sivua.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
Mistä minulle? alelöytö kirjakaupasta
Olen ihastunut Jussi Siirilän kirjoitustapaan, satiirin- ja huumorinkäyttöön lukiessani kirjat Juoksija sekä Historia on minut vapauttava. Nyt halusin tutustua myös Siirilän vanhempaan tuotantoon ja päätin aloittaa tekstikokoelmalla, joka kantaa nimihirviötä Hannele Laurin hampaat. Nimi on kiinnostava, mutta nimen perusteella en kyllä kirjaan olisi tarttunut, eikä kansikaan kovin houkuttelevalta näytä.
Hannele Laurin hampaat on esimerkki lehtiotsikosta, jota Siirilä kirjassaan käyttää tekstinlähteenä. Ymmärtäisin kirjan tarkoituksen olevan näyttää hauskalla tavalla kuinka lehdissä kirjoitetaan ihan mitä vain, ja kuinka lehdissä etenkin otsikoidaan juttuja ihan miten vain. Tässä kirjassa otsikot ovat toinen toisiaan hurjempia, erikoisempia ja överimpia ja niiden perusteella kirjoitetut jutut lopulta mitättömiä, mitään sanomattomia ja usein myös otsikkoon täysin sopimattomia (kuten kai tarkoitus onkin).
Siirilä on taitava yhteiskuntasatiirin kirjoittaja, ja minusta hänen kirjojensa aiheet ovat usein onnistuneita. Luulen ymmärtäneeni myös tämän kirjan pointin, mutta lopulta en kuitenkana innostunut tästä. Lööpit ovat toki hauskoja, mutta odotin myös hauskempia "lehtijuttuja", hieman vähemmän absurdeja, outoja stooreja joissa ei ollut päätä eikä häntää eikä mitään sisältöä.
Siirilä käyttää teksteissään rohkeasti hyväkseen suomalaisia julkkiksia, osansa saa Hannele Laurin lisäksi myös esimerkiksi Kimi Räikkönen, Alexander Stubb ja Tarja Halonen. Tekstien muut aiheet olivat arkipäiväisiä yhteiskunnallisia asioita, 3G-verkkojen metästystä Lapissa, sairauksia, idoleita ja tyrkkyjulkkiksia.
Pidän edelleen Siirilän kirjoitustyylistä ja satiirinkäytöstä. On hauska miettiä tekstejä lukiessa, kuinka vähän ne oikeasti liittyvät otsikkoon. Usein huomaa, että otsikolla ja tekstillä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä, mutta näinhän tosiaan käy usein myös sitä oikeaa keltaista lehdistöä seuratessa. Siirilä pilkkaa keltaista lehdistöä ja onnistuu siinä kai ihan hyvin, mutta minulle olisi riittänyt parin tekstin lukeminen. 150 sivua absurdeja, outoja tarinoita ja vielä oudompia lööppejä ei antaneet minulle lukijana kovinkaan paljon, ei valitettavasti edes kunnon nauruja.
★★
Minä pidin kovasti Juoksijasta ja Historia on minut vapauttava. Mutta minulla on este lukea kirjoja, joissa tuodaan esille iltapäivälehtien persoonia. Tai sitten näyttelijöitä, joista en pidä.
VastaaPoistaEn vain kestä esim. Laura Malmivaaran olemusta, en ikinä katso mitään, missä hän esiintyy, mutta se oli nieltävä jossain hyvässä kirjassa, liekö, voiko olla ollut peräti Harjukaupungin salakäytävissä vai missä...
Jotenkin julkkisten käyttö alentaa kirjan tasoa, minulla. Tässä on minusta Siirilällä notkahdus sekä kirjan nimessä, että kannessa kuin myös mitä ilmeisemmin kirjan sisällössä.
Minä olen kyllä kanssasi samaa mieltä. Julkkiksista en jaksa oikein lukea, paisti tietenkin kiinnostavista henkilöistä kirjoitettuja laadukkaita elämäkertoja. Mutta ei tällaista. Onneksi Siirilä on tosiaan kirjoittanut muita hyviä kirjoja.
PoistaKirjoitit minun ajatukseni kirjasta aika tyhjentävästi. Tämä oli harmillinen lukukokemus koska Juoksija ja Historia on minut vapauttava olivat niin hersyviä...
VastaaPoistaIhan samaa mieltä! Toivottavasti Siirilän vanhempien kirjojen joukosta löytyy lisää hyviä kirjoja :).
PoistaIdeansa puolesta tämä kuulostaa ihan kiinnostavalta, mutta ilmeisesti idea ei kovin hyvin kanna. Ja ei tätä kyllä kovin herkästi tulisi nimen saati kannen perusteella lukeneeksi... :D
VastaaPoistaJuu ei kanna, ideasta minäkin pidin ;). Kansi ja nimikin on kauheita, joten tämä päätyi kyllä lukulistalleni ja omaan hyllyyni vain kirjailijan nimen ja halvan hinnan (1.50 euroa muistaakseni) vuoksi.
PoistaMinustakin kirjan idea on kiinnostava ja varmasti siitä saisi paljon irti. Ilmeisesti Siirilä ei kuitenkaan ole panostanut itse juttuihin, vaan ehkä sitten keskittynyt niihin otsikoihin? Sehän on ihan totta, että iltapäiväpläjäykset nykyään mässyttävät otsikoilla repien niillä riemua mitättömistäkin jutuista.
VastaaPoistaEnnen otsikon tuli kuvata juttua, olla sen kruunu. Nykyään tuntuu valitettavan usein olevan niin, että otsikon ainut tehtävä on säväyttää.
Minustakin idea on ihan kiva ja kiinnostava. Otsikot ovat varsin "raflaavia" esim. "Stubb avoimena_ paloin loppuun Brysselissä", juurikin tuo kannen "Hannele Laurin hampaat" ja muita tämäntapaisia, mutta itse tekstit onkin sitten ihan puutaheinää. Luulen että kirjan ideakin oli vähän tämä, että otsikko ja juttu ei kohtaa, mutta kuitenkin tämä jäi vaisuksi.
Poista