Sivut

keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuoden 2014 parhaat sivut

Näin vuoden viimeisenä päivänä on aika vetää kulunutta kirjavuotta yhteen. Minulla oli Goodreadsissa tavoitteena lukea tänä vuonna 100 kirjaa, määrä joka on aika helposti täyttynyt viime vuosina. Mutta tästä vuodesta tulikin hieman erilainen kuin luulin. Viimeiset opiskelutyöt veivät enemmän aikaa ja voimia kuin luulin, ja pitkien opiskelupäivien jälkeen ei aina jaksanut edes lukea, vaan etenkin nyt syksyllä vain maata sohvalla telkkaria töllötellen suklaarasia lähettyvillä. Loppuvuoden muutto uudelle paikkakunnalle, viikon päässä siintävä harjoittelun aloitus ja monet muut muutokset ovat myös vieneet voimia. Nyt joululomalla olen kuitenkin ehtinyt ahmimaan parikin kirjaa, niistä lisää lähipäivinä.

Melkein 80 kirjaa olen kuitenkin ehtinyt lukemaan koko vuoden aikana, tarkemmin sanottuna 79 kokonaista kirjaa ja yli puolet Ian McEwanin kirjasta Ajan lapsi joka nyt on kesken. Senkin olisin ehtinyt tämän vuoden puolella lukemaan loppuun, ellen olisi viikonloppuna suostunut ottamaan neljä työvuoroa kesätyöpaikassani... Mutta nyt niihin vuoden kohokohtiin!

Vuoden parhaat kotimaiset

1. Neljäntienristeys / Tommi Kinnunen
2. Jäähyväisiä / Johan Bargum
3. Lapsenpiika / Enni Mustonen
4. Järjestäjä / Antti Holma
5. Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci

Vuoden parhaat maailmalta

1. Kapteeni Corellin mandoliini / Louis de Bernieres
2. Torka aldrig tårar utan handskar, 3. Döden / Jonas Gardell
3. En man som heter Ove /
4. Ghana ikuisesti / Taiye Selasi
5. Kirjavaras / Markus Zusak
6. Mustarastas laulaa / Sebastian Faulks



Vuoden paras elämäkerrallinen kirja

Taisteluni 1 / Karl Ove Knausgård

Vuoden paras lukupiirikirja

Viha, ystävyys, rakkaus / Alice Munro

Vuoden koskettavin kirja

875 grammaa - Pirpanan tarina / Tomi Takamaa

Vuoden parhaat novellit

Viha, ystävyys, rakkaus / Munro & Jäähyväisiä / Bargum

Vuoden mieleenpainuvin klassikko

Kapteeni Corellin mandoliini



 Vuoden kaunein kansi

Me tarvitaan uudet nimet / NoViolet Bulawayo (kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen)


Vuoden suurin pettymys

Säihkyvä maailma / Siri Hustvedt

Muita hienoja lukuelämyksiä vuoden varrelta

Sielut kulkevat sateessa / P.I. Jääskeläinen, Me tarvitaan uudet nimet / NoViolet Bulawayo, Kohina / Katja Kaukonen, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän / Riikka Pulkkinen, Sirkuksen poika / John Irving, Sydäntorni / Jennifer Egan, Tuulisen saaren kirjakauppias / Gabriela Zevin, Nimettömät / Enni Mustonen, Pelin henki / Chad Harbach, Myrsky nousee paratiisista / Johannes Anyuru, Flickan som lekte med elden / Stieg Larsson, Tarhapäivä / Eve Hietamies, Pieni lankakauppa / Kate Jacobs, En suostu / Per Petterson, Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä / Håkan Nesser, Rent spel / Tove Jansson, Sokean miehen puutarha / Nadeem Aslam, Yhtä matkaa / David Nicholls, Ihmisruumis / Paolo Giordano, Kulkurit / Yiyun Li, Black Swan Green / David Mitchell, Pitkä laulu / Andrea Levy, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja / Linda Olsson, Kartanon vuosi: Downton Abbey / Jessica Fellowes

Haasteet:

Finlandia-haasteessa luettuna nyt 10/30 kirjaa. Tässä pitäisi tsempata ensi vuonna!

Yhdysvaltain osavaltiot-haaste alkoi hyvin, mutta unohtui sitten. Luettuna 4/50.

Nobel-haastekin etenee hitaasti, luettuna 12/105.

Klassikkolistojen läplukeminen on edennyt vuoden aikana muutaman kirjan verran, BBC:n listalta olen nyt lukenut 31/100 kirjaa, ja KSML:n listalta 38/100 kirjaa.

Yksi haaste ensi vuodelle voisi olla tsempata haasteiden kanssa ;).

Sellainen kirjavuosi! En taida uskaltaa tehdä erityisen paljon suunnitelmia alkavalle vuodelle. Luen sen mitä ehdin ja jaksan. Työharjoittelu kestää koko kevään, ja kestää varmaan hetken ennen kuin totun taas tavallisiin kahdeksan tunnin työpäiviin. Uskon kuitenkin, että ehdin ja jaksan lukea hyvin harjoittelun ohessa, iltaisinhan ei enää tavitse tarttua tenttikirjoihin ;). Nyt kuitenkin viikon verran löhöilyä kirjojen parissa, sitten katseet kohti uusia haasteita!

Onnellista ja kaunista uutta vuotta 2015 kaikille ja kiitos että olette vierailleet blogissani tänä vuonna, vaikka täällä välillä onkin ollut hiljaista. Jokainen kommentti on piristänyt♥.


tiistai 30. joulukuuta 2014

Ihmeiden laakso / Amy Tan


Ihmeiden laakso / Amy Tan

WSOY, 2014. 534 sivua
Alkuteos: The Valley of Amazement, 2013
Suomentanut: Hanna Tarkka
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
Mistä minulle? arvostelukpl kustantajalta

Amy Tanin uusin suomennettu romaani on nimeltään Ihmeiden laakso. Kun aloin lukemaan tätä, en oikeastaan tiennyt mistä tämä edes kertoo. Olen lukenut Tanilta yhden kirjan aiemmin, ja lukukokemus oli aika keskinkertainen, joten ilman kummempia ennakko-odotuksia tartuin tähänkin. Pääosassa Ihmeiden laaksossa on kurtisaanit, naiset, jotka työkseen ilahduttavat miehiä. Kurtisaanit olivat tavallisia Kiinassa 1900-luvun alussa, ja Ihmeiden laakson päähenkilö Violet on suuren ja suositun kurtisaanitalon omistajan Lulun tytär.

Violet on aina luullut olevansa amerikkalainen, hän on ylpeä amerikkalaisuudestaan ja hän järkyttyy pahoin kuullessaan isänsä olleen kiinalainen. Vielä suuremmin Violetin elämä kuitenkin muuttuu,kun hän huijauksen seurauksena joutuu eroon äidistään ja hänet myydään kurtisaanitaloon. Hänen amerikkalaisuudestaan ei ole mitään apua, ja pakon edessä hän pikkuhiljaa hyväksyy syntyperänsä ja kohtalonsa. Pian Violet on yksi Shanghain tavoitelluimmista kurtisaaneista, ja vaikka elämä ei ole helppoa missään vaiheessa, sitkeä ja sisukas Violet selviytyy jollain tavalla.

Ihmeiden laakso oli ristiriitainen lukukokemus. Toisaalta pidin kovasti siitä, että kirjan tapahtumat suurimmilta osin asettui Kiinaan ja kiinalainen kulttuuri tuli taas hieman tutummaksi. Myös Kiina ja Amerikka - sekoitus oli mielenkiintoinen. Vaikka suurin osa tapahtumista asettuikin Kiinaan, oli Yhdysvallat kuitenkin koko ajan mukana tarinassa, jo Violetin juurien myötä. Paksussa romaanissa oli minusta myös sopiva määrä henkilöitä, jotta päähenkilöt tunsi nimeltä ja tavoilta. Sivunhenkilöitäkään ei ollut liikaa, vaan ihmissuhteet pysyivät hyvin hallinnassa ja stoori oli aika selkeä. Violetin tarina oli myös hieman hitaan alun jälkeen mukaansatempaava, ja huomasin lukevani kirjaa miltei ahmien vaikka tässä oli monta asiaa, joista en kuitenkaan pitänyt. Positiiviseksi asiaksi voin vielä mainita sen, että henkilögalleriasta löytyi muutama mukava ja sympaattinen mieshahmo kaikkien törppöjen (olisin halunnut kirjoittaa tähän m:llä alkavan rumemman sanan, mutta en kehtaa...) keskellä.

Se mikä tässä kirjassa eniten tökki, oli tarinan päähenkilönaiset. Sekä Violet että hänen Lulu-äitinsä tekivät aivan idiottimaisen tyhmiä ratkaisuja, eikä valitettavasti vain yhtä kertaa. En esimerkiksi voi käsittää, miten äiti joka on jo menettänyt yhden lapsensa voi vaarantaa toisenkin lapsensa, ja antaa puolitutun miehen huolehtia omasta lapsestaan outojen selitysten ja syiden vuoksi. Naiset tekivät sitäpaitsi tyhmiä ratkaisuja kerta toisensa jälkeen, aivan kuin he eivät olisi oppineet mitään aiemmista kokemuksistaan. Tämä oli paitsi ärsyttävää, myös epäuskottavaa ja yksi syy siihen, että päähenkilöistäkään ei voinut täysin pitää tai heidän kohtaloitaan surra täydellä sydämellä.

Toinen ärsyttävä asia oli kirjan miehet. Muutama hyvä mies joukosta onneksi löytyi (eräs Edward ja oikeastaan läpi koko kirjan mukana oleva Rehti), mutta loput olivat tavalla tai toisella ääliöitä. Kirjailijan valinta tappaa jokatoinen kirjassa esiintyvä mies (usein hyvä sellainen) ei myöskään oikein miellyttänyt minua. Joko miehet kuolivat pois, tai huijasivat naisia, ja se oli jo aika turhauttavaa.

Ihmeiden laaksossa suuressa roolissa on kurtisaanien työ miesten viihdyttäjinä. Minun täytyy myöntää, että en ennen kirjan lukemista ollut oikein selvillä siitä, mitä kaikkea kurtisaanit tekevät ja yllätyinkin aikalailla kun jo alkusivuilta lähtien kirjassa toistui erilaiset sanat sukupuolielimille (näitä ehtikin sitten tulla monia kymmeniä eri versioita) ja kurtisaanien "työkeikkojen" yksityiskohtaisia selvityksiä. Vähemmälläkin olisi ehkä tullut selväksi, mitä kaikkea miesasiakkaiden kanssa harrastettiin.

Pitkän valituslitanian jälkeen vaikuttaa varmaan siltä, että olisin inhonnut tätä kirjaa. Mutta täytyy muistaa ne alussa mainitsemani positiivisetkin asiat. Kiinalainen kulttuuri kiehtoo minua, ja kurtisaanien elämästä oli siltä kantilta oikein kiinnostavaa lukea enemmän. Jokin kirjassa myös vei mukanaan, ehkä ajatus siitä, että tämä on selviytymistarina ja kaikkien kuolleiden hyvismiesten, huijaavien pahismiesten, siepattujen lapsien ja katoavan äidin jälkeen Violetinkin elämään paistaisi se aurinko jossain vaiheessa (=lopussa). Ristiriitainen, mutta siksikin (aiheensa lisäksi) varsin mieleenpainuva lukukokemus tämä totisesti oli!

  ★+  

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Pitkä laulu / Andrea Levy


Pitkä laulu / Andrea Levy

Into-kustannus, 2014. 356 sivua.
Alkuteos: The Long Song, 2010
Suomentanut: Kirsi Kinnunen
Kannen suunnittelu: Elina Salonen
Mistä minulle? kustantajan arvostelukpl


Andrea Levyn romaanissa Pitkä laulu ollaan Jamaikalla 1800-luvulla. Pitkä laulu kertoo tarinan orjatyttö Julysta, joka yrittää selviytyä valkoisten orjana muiden neekereiden mukana. Valkoisten sokeriruokoplantaasit kukoistavat ja July elää lapsuuden Amityn tilalla äitinsä kanssa, kunnes tyttö otetaan kartanoon muuttaneen uuden emännän, Caroline Mortimerin, palvelijaksi. Sota lopettaa orjuuden, mutta uusi vapaus ei tuo entisille orjille ainoastaan hyviä asioita mukanaan. Maa on sekasortoinen ja entisten orjien elämä on arvaamatonta ja suojatonta, turvallisuudesta ei ole tietoakaan. Pitkä laulu oli ilmestymisvuonnaan Booker-palkintoehdokkkaana ja voitti Walter Scott Prize for Historical Fiction -palkinnon.

Levy kertoo vaikeista ja rankoista aiheista, mutta huumorin ja ilonpilkahdusten vuoksi kirja ei ole pelkästään raskas ja ahdistava. Kirja on jollain tavalla vaikea, sillä lukeminen oli etenkin alussa todella hidasta ja taukojen aikana kesti aina hetken, ennen kuin tarinaan pääsi taas sisään. Tarina ja juoni itsessään oli kuitenkin helposti ymmärrettävissä, mutta olisiko sitten kirjan rakenne tai kieli ollut sellaista, että se teki lukemisesta hieman vaivalloisempaa. July kertoo itse oman tarinansa, hän kirjoittaa vanhana naisena kirjaa omasta menneisyydestään, ja välillä ollaankin nykyajassa, välillä taas Julyn nuoruusvuosissa. Parhaiten luin tätä silloin, kun lukemiselle oli aikaa ja tarinaan ehti uppoutua kunnolla. Pidin kovasti myös niistä hetkistä, jolloin July oman tarinansa kertojana ikään kuin puhui lukijalle suoraan.

Julyn tarina on koskettava ja mukaansatempaava, lukija haluaa ehdottomasti tietää miten nuori tyttö ja myöhemmin nuori nainen selviää orjuuden lakkauttamisen jälkeisinä vuosina. Julyn tarina on rankka, hänen elämäänsä on mahtunut kurjia tapahtumia, hurjia selviytymisiä ja lopuksi onneksi myös onnea. Tarinassa on yllätyksiä ja se herättää tunteita äärilaidasta toiseen. Julyn mukana saa itkeä mutta myös nauraa.

Pitkä laulu on myös opettavainen kirja. Se on hyppy Jamaikan historiaan, orjuuteen ja orjuuden lakkauttamisen jälkeisiin vuosiin ja tapahtumiin. Valkoisten ja mustien väliset erot tulevat selväksi, ja kuvailut näistä aiheuttavat ärsytystä, vihaa ja turhautumista. Miten toisia ihmisiä on voitu kohdella noin, miten kukaan voi kohdella kanssaihmisiään tuolla tavalla?

Pitkä laulu oli ravisuttava, mieleenpainuva ja opettavainenkin romaani. Se kosketti ja ärsytti, mutta hyvällä ja riipaisevalla tavalla. Julyn tarina jäi mieleen, eikä taida hävitä sieltä ihan vähään aikaan. Lisäksi tapahtumien asettuminen Jamaikalle on pelkkää plussaa, en ole aiemmin tainnut lukea yhtäkään kirjaa joka kertoisi kyseisestä maasta.


    +


Maailmanvalloitus: Jamaika

maanantai 22. joulukuuta 2014

Kirjahyllyesittely ja joululomalukemiset

Sain viime viikolla uudet kirjahyllyt paikalleen täällä uudessa kodissani, ja nyt onkin lupaamieni kirjahyllykuvien aika! Minulla oli Turun asunnossa ennestään kaksi kapeaa Ikean Billy-hyllyä. Nyt halusin vihdoin kaikki kirjani samaan osoitteeseen ja samaan hyllyyn, joten kävin hakemasa Ikeasta kaksi leveää Billyä lisäksi. Nyt hylly on yhteensä 240 cm leveä, ja kaikki kirjat mahtuvat vihdoin samaan paikkaan, nätisti vierekkäin. Olen todella tyytyväinen tähän ratkaisuun, ja olohuone on nyt täydellinen ;). Jos (kun) kirjat lisääntyy, voi samanlaisia hyllyjä ostaa vielä muutaman lisää sillä tuolle seinälle mahtuu hyvin vielä parin metrin matkalle noita hyllyjä.




Vietin yhden illan järjestämällä kaikki kirjat aakkosjärjestykseen, ja nyt olen täydellisen tyytyväinen hyllyyni. Pokkarit majailevat muuten toisessa hyllyssä makuuhuoneessa, ja Keltaisen kirjaston sekä Otavan sinisen kirjaston kirjat ovat erikseen toisessa hyllyssä, jota en tietenkään tajunnut kuvata.


Eilen vietin aikaa valitsemalla lomalukemisia. Siirryn ihan pian toiseen osoitteeseen joulunviettoon, ja taidan näillä näkymin olla poissa kotoa noin viikon ajan. Mukaan lähte ylläolevassa kuvassa näkyvät kolme kirjaa. Virallinen joulutiiliskivi on tänä vuonna Sebastian Faulksin Mustarastas laulaa ja lisäksi mukaan lähtee Ian McEwanin Ajan lapsi sekä Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, jonka muuten sain joululahjaksi kaksi tai kolme vuotta sitten! Näillä mennään siis tämä joulu, ja jos tontut ovat kuulleet toiveeni saattaa aattona hyllyyni tupsahtaa jokunen kirja vielä lisää.

Kaunista ja kirjaisaa joulua jokaiselle! ♥

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Mielen maisemissa / Paul Auster


Mielen maisemissa / Paul Auster

Tammi, 2014. 298 sivua.
Alkuteos: Report from the Interior, 2013
Suomentanut: Arto Schroderus
Kannen suunnittelu: ?
Mistä minulle? kirjastolaina


Miltei rakastin Paul Austerin edellistä muistelmateosta Talvipäväkirja. Innolla siis tartuin myös tähän Mielen maisemissa-kirjaan, ja odotin että saan samanlaisen hienon lukuelämyksen ja kurkistuksen suositun kirjailijan mieleen kuin Talvipäiväkirjan kanssa. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan nouse edeltäjänsä tasolle millään mittapuulla, sillä tämä oli varsin vaivalloinen ja vaikea kirja minulle.

Auster kertoo mielenmaisemastaan lapsuudessaan ja nuoruudessaan, hän kertoo elämäämullistavista kokemuksista matkansa varrelta. Suuressa roolissa on maut, tuoksut, tuntemukset, elämykset ja mielikuvat tapahtuneesta, eletystä elämästä, lapsuuden kokemuksista. Ehkä juuri tuo teki kirjasta niin vaikean. Itse tapahtumien sijaan pääosassa oli ajatukset ja aistikokemukset, ja näiden kuvailu oli kyllä paikoin aika vaivalloista luettavaa.

Kirja ei myöskään edennyt kronologisessa järjestyksessä mikä teki siitä hieman sekavan ja lukemisesta entistä vaikeampaa. Oli hankala pysyä kärryillä siitä, missä ajassa nyt mentiin. Ylipäänsä kirjasta oli minusta todella vaikea saada otetta tai minkäänlaista kokonaiskuvaa, missään vaihessa ei päässyt oikein kirjan imuun. Muutaman kerran huomasin myös miettiväni, mikä pointti tai tarkoitus Austerin kertomilla jutuilla oikein on. Vaikka hän on minusta hyvä kirjailija ja kiinnostava tyyppi, en silti aina ymmärtänyt miksi jotakuta kiinnostaisi yksityiskohtaiset selittelyt miehen nuoruusvuosien tapahtumista, tai suorat otteet hänen kirjeistään, jotka hän on ensimmäiselle vaimolleen kirjoittanut.

Mielen maisemissa on varmasti ihan kiinnostava kirja Austerin vannoutuneille faneille, mutta en kuitenkaan missään tapauksessa suosittelisi tätä ensimmäiseksi kirjaksi, jolla Austerin kirjallisuuteen tutustuu. Mutta jos kirjailijamiehestä haluaa syvällisemmän kuvan, haluaa päästä hänen päänsä sisään, ja etenkin tietää mitä hän nyt ajattelee 1960-luvun lapsuus- ja nuoruusvuosistaan, on kirja varmasti lukemisen arvoinen. Plussaa antaisin ehdottomasti myös kirjan lopussa olevasta valokuva-albumista! Kuvia on kinnostava katsoa, kun ensin on lukenut tarinoita joihin ne liittyvät.

★+

lauantai 20. joulukuuta 2014

Taisteluni 1 / Karl Ove Knausgård


Taisteluni 1 / Karl Ove Knausgård

Like, 2011. 489 sivua
Alkuteos: Min kamp 1, 2009
Suomentanut; Katriina Huttunen
Kannen suunnittelu: ?
Mistä minulle? oma nettikauppaostos

Marraskuisella Kööpenhaminan matkalla minäkin ehdin vihdoin tutustua paljon kehutun norjalaisen Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisiin muistelmiin, kun nappasin matkalukemiseksi Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan. Jostain syystä olen ajatellut, että vaikka melkein kaikki muut ovat kehunneet näitä kirjoja, minä en näistä pitäisi. Olen ihmetellyt, miten yhden tavallisen tallaajan elämä voi olla niin kiinnostavaa, että siitä jaksaisi lukea monen paksun kirjan verran tekstiä. Hyvin jaksoi!

Knausgård kertoo elämästään, siitä kuinka hän nuorena poikana joutui huolehtimaan isästään jolla oli alkoholiongelmia. Nuoresta pojasta, jonka nuoruusvuodet menivät hajonneesta perheestä huolehtimiseen vaikka kivempaakin tekemistä olisi ollut. Karl Ove olisi halunnut muusikoksi, hän soitti bändissä kavereidensa kanssa, mutta musahommat kariutuivat. Nuoren miehen mielen täyttikin juhliminen ja ihanat tytöt, mutta huoli perheenjäsenistä ja kotona odottavasta kaaoksesta vei usein kuitenkin ajatukset muualle. Myöhemmin kuvioihin tuli myös kirjoittaminen, josta Knausgård myös kertoo.

Knausgård kirjoittaa äärimmäisen hienolla ja vangitsevalla tavalla. Hänen tarinansa vie lukijan mukanaan, ja kyllä yhden "tavallisen tallaajan" elämä aivan selvästi voi olla niin kiinnostavaa, että siitä jaksaa loistavasti lukea melkein 500 sivua putkeen. Uppouduin täysin Knausgårdin tarinan vietäväksi, ja välillä oikein harmitti lähteä katsomaan Köpiksen nähtävyyksiä. Mikään lentomatkakaan ei ole ikinä tuntunut niin lyhyeltä (okei, se on oikeastikin lyhyt. 1h 20 min...) kuin kotimatka Köpiksestä.

Kirja ei ainoastaan ihastuttanut minua, moni asia ärsytti ja vihastutti myös päähenkilössä. Mutta silti päällimmäinen tunne minussa viimeisen sivun jälkeen oli sympatia Karl Ovea ja hänen veljeään kohtaan. Heidän perheensä on -Karl Oven sanojen mukaan- joutunut selviämään kaikenlaisesta. Isän viimeisiä hetkiä kuvatessaan ja omaa ja veljensä paluuta isovanhempien talolle vuosien jälkeen Knausgård kuvaa tavattoman koskettavasti mutta ennen kaikkea rehellisesti. Viimeistään siinä kohtaa tulee tunne, että Knausgård on täysin rehellinen ja avoin tarinansa kanssa, hän ei kaunistele asioita ja kertoo esimerkiksi suoraan tunteistaan isäänsä kohtaan.

Kirja on rakennettu siten, että mielenkiinto pysyy yllä. Välillä Knausgård kertoo lapsuusvuosistaan, välillä ajasta jolloin hän kirjoitti kirjaansa. Kuusiosainen kirjasarja ei taida edetä kronologisesti, vaan on ennemminkin rakannettu aihepiirien mukaan. Tässä ensimmäisessä osassa oli perheen hajoamisen ja alkoholismin lisäksi suuressa roolissa myös kuolema ja vaikea isäsuhde. Vaikka aiheet ehkä ovat varsin "arkipäiväisiä" ne on kerrottu sillä tavalla, että ne kiinnostavat. Jostain syystä tiesin jo heti kirjan alussa, että tämä on hyvä kirja, vaikka idea ja tarina onkin ehkä varsin tavanomainen.

Vaikka Karl Ove ei ehkä ole suosikkihenkilöni ja vaikka hänen tarinansa ei olekaan ainutlaatuinen, oli tässä kirjassa silti jotain mikä teki tästä erityisen hienon lukukokemuksen. Onko se sitten se rohkeus, avoimuus ja rehellisyys, sitä en osaa varmuudella sanoa, mutta yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista Taisteluni silti oli.




perjantai 19. joulukuuta 2014

Black Swan Green / David Mitchell


Black Swan Green / David Mitchell

Sammakko, 2008. 383 sivua
Alkuteos: Black Swan Green, 2006
Suomentanut: Tarja Lipponen
Kannen suunnittelu: Riikka Majanen
Mistä minulle? oma ostos


David Mitchell on varmasti tunnetuin huippusuositusta Pilvikartasto-kirjastaan, mutta on mieheltä ilmestynyt muitakin romaaneja. Black Swan Green on Mitchellin neljäs romaani, ja sen pääosassa on 13 vuotias Jason Taylor, joka elää nuoruuttaan pienellä Black Swan Green-nimisellä paikkakunnalla Englannin maaseudulla 1980-luvun alussa.

Jasonin nuoruutta leimaa vanhempien avioero, ja eron edetessä ja Jasonin kolmannentoista elinvuoden kuluessa poika kokee monta mullistusta. Hän rakastuu poikatyttö Dawniin, polttaa ensimmäiset tupakkansa, saa ensimmäisen suudelmansa ja kokee ensimmäiset kuolemat lähipiirissään. Mutta sisimmässään Jason on herkkä, änkytystään häpeävä nuori poika joka kirjoittaa salaa runoja ja miettii maailman menoa todella tarkasti ja rehellisesti.

Mitchellin kirja sijoittuu 1980-luvun alkuun ja hän onnistuu mahtavasti luomaan 1980-luvun hieman jo nostalgisen tunnelman kirjaansa. Sen ajan asiat tulevat esille yksityiskohtaisesti, ja ajankuvaus on harkiten tehty. Adidashousut, videonauhurit ja musiikkikasetit ovat nuorten arkipäivää, pipon pitäminen on kaikkea muuta kuin muodikasta (= homojen hommaa Jasonin sanoin) mutta toisaalta Englannissa pelkoa herättää kuitenkin käynnissä oleva Falklandin sota joka mullistaa myös Jasonin tuttavapiiriä. Ajankuvauksessa ja siten myös kirjan tunnelmassa oli minusta jotain samaa kuin palvomani Kjell Westön romaaneissa.

Jasonin tarina on mukaansatempaava ja otteessaan pitävä. Kirjan tunnelma vie myös mukanaan, ja pitää otteesaan aivan loppuun saakka. Henkilöt on kuvailtu huolella, vaikka välillä olisinkin kaivannut jonkinlaista henkilölistaa vaikka kirjan alkuun, sillä erityisesti Jasonin kavereita vilisi kirjassa todella paljon. Heidän nimensä eivät myöskään aina jääneet mieleen, sillä välillä kaverit piipahtivat vain nopeasti jossain tarinassa mukana, ja seuraavaksi kesti kauan ennen kuin heidän nimensä taas vilahti tekstissä. Mutta Jason tuli lukijalle läheiseksi, ja hän oli kyllä huolella kuvailtu nuori poika. Hänen hahmossaan tuli uskottavasti esille tavallinen ristiriita monen nuoren elämässä; toisaalta pitäisi olla kova ja "cool" kavereiden seurassa, mutta sisimmässä voi silti tuntua aivan toiselta. Todellisuudessa haluaisi halailla tykkäämänsä tytön kanssa, kirjoitella runoja kotona ja kaveerata myös niiden vähemmän suosittujen luokkakavereiden kanssa.

Black Swan Green oli kaiken kaikkiaan koukuttava ja hieno romaani. Viihdyin Jasonin tarinan parissa loistavasti, ja kirjan nostalginen tunnelma on upea. Lukiessa tuli myös mieleen, että Jasonin tarina istuisi varmasti hyvin valkokankaalle. Luulen, että tästä kirjasta tulisi juuri sellainen elokuva, josta minä pitäisin!

    +

torstai 18. joulukuuta 2014

Puiden tarinoita: Ritari / Iiro Küttner & Ville Tietäväinen


Puiden tarinoita: Ritari / Iiro Küttner
Kuvitus: Ville Tietäväinen

Books North, 2014. 30 sivua
Kansi: Ville Tietäväinen
Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl


Vaikka sadut eivät kuulukaan tällä hetkellä erityisen usein lukemistooni, ilahduin silti kun postiluukusta ilmestyi syksyn aikana Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita-sarjan toinen osa Ritari. Pidin kovasti sarjan ensimmäisestä osasta Puusepästä joten innolla tartuin tähänkin välipalakirjana. Ritari on itsenäinen toinen osa, joten tämän lukeminen ei vaadi alleen Puusepän lukemista.

Ritari on tarinana jälleen opettavainen ja täyttää sadun monet ominaispiirteet. Nuori Ritari on koko elämänsä odottanut ja valmistautunut taistelemaan Lohikäärmettä vastaan. Ritari ei pelkää kuolemaa, ei haavoittumista. Mutta kaikki muuttuu kuitenkin kun matkalla Lohikäärmeen luokse Ritarin eteen ilmestyy vuorten varjossa seisova vanha talo. Talon asukkaat kertovat Ritarille salaisuutensa joka muuttaa Ritarin ajatukset.

Ritari ei ollut minulle aivan yhtä hieno lukukokemus kuin sarjan ensimmäinen osa Puuseppä. Jostain syystä Puuseppä kosketti enemmän, ja tämä Ritari jäi hieman etäiseksi. Kirjassa on yksi yököttävä kohta, jossa ihminen uhrataan raa'alla tavalla. En ehkä ensimmäiseksi lähtisikään lukemaan tätä iltasatuna erityisen nuorille lapsille.

Kirjan kuvat ovat taas upeita ja puhuttelevia ja ne rikastuttavat tarinaa hienosti. Jokainen kuva on jo itsessään kuin taideteos, ja lukemisen jälkeen olen ihaillut kuvia vielä ihan itsekseen. Kuten sarjan ensimmäinenkin osa, tämä kirja on esineenä hurmaava ja täydellisen kaunis. Näitä säilyttää mielellään kirjahyllyssä.

Puiden tarinoita-sarjan kirjat kunnioittavat perinteistä sadunkerrontaa. Myös Ritarissa oli paljon perinteisten satujen piirteitä ja uskon, että nämä tarinat kestävät sen vuoksi vuosien ajan. Vaikka Ritarissa oli erityisesti yksi raaka kohtaus, on kirjan sanoma kuitenkin se, että vaikka ihmiset osaavat olla pahoja ja raakoja, lopulta kuitenkin oikeus ja hyvyys voittaa. Siksi uskon, että tämä soveltuu myös lasten korville jos vieressä vain on aikuinen, joka osaa selittää asioita ja vastata pienen ihmisen kysymyksiin.

Kahden Puiden tarinoita-sarjan sadun jälkeen odotan innolla, minkälainen seuraava kirja on ;).

    

Kevättuulet 2015

(yliviivatut luettu)

Vaikka tämän vuoden uutuuskirjojakin on vielä iso kasa lukematta, on silti ihan pakko kurkistaa hieman varovasti kohti jo pian alkavaa uutta kirjakevättä! Tässä joululomani ensimmäisen päivän kunniaksi minua eniten kiinnostavat kevään uutuuskirjat koottuna. Palaan ehkä vielä tänään kirja-arvionkin kanssa. Nyt on muutama viikko lomaa, ja aion ehdottomasti pyhittää siitä suuren osan blogille ja kaunokirjoille!


WSOY

Hirvonen: Kun aika loppuu
Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus
Lähde: Jumala on muuttanut kaupunkiin
Shishkin: Neidonhius
Seppänen: Kymmenottelu
Green: Kaikki viimeiset sanat
Timonen: Kesäinen illusiooni

Tammi

Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa
Munro: Nuoruudenystävä



Otava

Tamminen: Meriromaani
Holmström: Sulje silmäs pienoinen
Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu
Härkönen: Ihana nähä!
McEwan: Lapsen oikeus
Jones: Ehkä rakkaus oli totta



Bazar

Samartin: Los Peregrinos
Brockmole: Kirjeitä saarelta

Gummerus

Olsson: Kun mustarastas laulaa
Shamsie: Jumala joka kivessä
Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James
Gavalda: Parempaa elämää

Atena

Rinne: Odotus

Siltala

Ollikainen: Musta satu



(kuvituksena vielä muutama kuva marraskuisesta Köpiksestä)

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci


Kissani Jugoslavia / Pajtim Statovci

Otava, 2014. 286 sivua.
Kannen suunnittelu: ?
Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukappale

Ajattelin ehtiväni kirjoittaa tämän vuoden HS:n esikoispalkintovoittajasta, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviasta jo sopivasti eilen itsenäisyyspäivänä, mutta päivän kiireet jatkuivat kuitenkin iltamyöhäiseen saakka, joten kirjoittaminen jäi. Nyt alkaa kuitenkin kämppä olla mallillaan, ja on aikaa istahtaa tietokoneen ääreen ja näpytellä muutama sana tästä kirjasta, jonka tosin luin loppuun jo monta viikkoa sitten.

Kirjassa kaksi tarinaa etenee alussa rinnakkain. Albaanityttö Emine varttuu Jugoslaviassa, jossa kulttuuri ja maan tavat takaavat, että naisen paikka on kotona ja mies on perheen pää. Emine naitetaan komealle, vain kerran tapaamalleen miehelle, ja tyttö odottaa pääsevänsä onnellisiin naimisiin. Niin ei kuitenkaan ole, vaan mies osoittaa jo heti häiden aikaan toisenlaisen puolen itsestään. Kun levottomuudet alkavat heidän kotimaassaan, kaikki muuttuu. Heidän poikansa Bekim varttuu Suomessa, kasvaa maassa jossa oppii lukemaan asenteet ja ennakkoluulot ihmisten kasvoilta. Hän ei tiedä mitä elämältään haluaisi, mutta kaikki kääntyy kun hän eräänä päivänä eksyy lemmikkikauppaan ja ostaa kuningasboan. Kun hän pian vielä kohtaa baarissa kissan, hänen elämänsä muuttuu täysin.

Kissani Jugoslavia on täynnä kiinnostavaa symboliikkaa. Kirjan ensimmäisessä puolikkaassa suuressa roolissa on Bekimin lemmikkikäärme ja hänen baarissa tapaamansa kissa, oikukas, erikoinen, vaativa tyyppi josta tulee Bekimille tärkeä. Kissa oli kirjassa kiinnostavalla tavalla mukana, kuvailtu jännästi ja erilaisesti, ja vei hetken aikaa ennen kuin pystyin lukemaan kirjaa niin, että en ottanut kissan hahmoa liian kirjaimellisesti.

Statovcin kieli on hienoa ja sujuvaa, suorastaan ahmin kirjaa kun pääsin heti alussa tarinan imuun. Pidin kovasti myös kirjan rakenteesta, siitä että alussa vuoroteltiin Eminen tarinan ja "nykypäivän" välillä. Molemmat tarinat olivat kiinnostavia ja vangitsevia, ja kun tarinoiden yhteyden tajusi ja ne nitoutuivat yhdeksi, ei voinut kuin huokailla ihastuksesta. Todella taitavasti ja hienosti rakennettu romaani kaiken kaikkiaan.

Kissani Jugoslavia ei ole minusta erityisen perinteinen suomalainen kirja. Siksi iloitsinkin siitä, että Statovcin romaani voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon tänä vuonna. Tarina on erilainen, ja siksi niin mieleenpainuva. Vaikka kaikkea symboliikkaa ei ymmärräkään (minä tuskin ymmärsin siitä paljonkaan, ja käärmeen ja kissan syvempi olemus jäi arvoitukseksi) tarinasta nauttii silti ja kirja on jollain tavalla merkityksellinen. Kissani Jugoslavia on hienon hieno esikoisromaani, mieleenpainuva ja mielenkiintoinen tarinaltaan ja taitavasti rakennettu kokonaisuus.

★+

maanantai 1. joulukuuta 2014

Kuulumisia

Pitkästä aikaa taas heippa! Marraskuu oli muutosten kuukausi, kun muutin Turusta ihan toiselle paikkakunnalle loppua lähenevien opiskelujen vuoksi. Aloitan tammikuussa työharjoittelun, ja kesäksi pitäisi vihdoin valmistua! Muuttokiireet ja gradu ovat viime viikkoina vieneet kaiken aikani, joten kirjojen lukeminen ja etenkin niistä kirjoittaminen on jäänyt vähille. Käväisin toki myös viime viikolla parin päivän reissulla Kööpenhaminassa, joten siihenkin "tuhlaantui" muutama päivä ;): Nyt on tavarat kuitenkin uudessa osoitteessa, ja pikkuhiljaa voi rauhoittua ja alkaa suunnittelemaan vuoden kohokohtaa - joulua. Uudessa kodissa aivan mahtavaa on myös se, että saan vihdoin kaikki kirjani samaan osoitteeseen ja siististi samaan hyllyyn. Kirjahyllyostoksille on vielä päästävä, ennen kuin voin järjestää aarteeni siististi, mutta sitten lupaan esitellä uudet hyllyni täälläkin ;).


 Palaan lähipäiväinä tännekin kirja-arvion kanssa. Seuraavana on vuorossa muutama sananen HS:n esikoispalkintovoittajasta, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslaviasta! Sen voin jo paljastaa, että pidin siitä tosi paljon. Köpiksenlukemisena minulla oli Knausgårdin Taisteluni 1, joten siitäkin tulossa arviota viikon sisään. Toiveissa on myös ehtiä listaamaan kevään kiinnostavimpia uutuuskirjoja, sekä vastaamaan minulle annettuihin haasteisiin. Kiitos niistä!!


Olen tänä syksynä ollut surkea kirjabloggaaja. Arviot on kirjoitettu hätäisesti ja muiden blogeissa en ole juuri ehtinyt käydä kurkkimassa, saati kommentoimassa. Viimeistään joululomalla tähän tulee muutos, kaipaan jo kirjablogimaailmaa sen verran paljon ;).

Kertokaapa mitä teille kuuluu? Nyt on jo joulukuu ja joulu on ihan ovella! Parhaita joululomalukuvinkkejä otan myös mielelläni vastaan. Lomalla lukisin mielelläni ainakin Valtosen Finlandiavoittajan sekä ehkä myös Kytömäen Kultarinnan...


Ihanaa joulukuun ekaa viikkoa kaikille, palataan ihan pian :).

Kuvat Kööpenhaminan reissulta.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Jäähyväisiä / Johan Bargum


Jäähyväisiä / Johan Bargum

Tammi, 2003. 147 sivua
Alkuteos: Avsked, 2003
Suomentanut: Rauno Ekholm
Kannen suunnittelu: Helena Kajander
MIstä minulle? kirppariostos

Olen jo aiemmin ihastunut Johan Bargumin kirjoihin, mutta viimeistään luettuani hänen upean novellikokoelmansa Jäähyväisiä olen myyty. Bargum on ehdottomasti yksi suosikkikirjailijoitani, sillä niin hyvin minä, entinen novellivihaaja, viihdyin hänen novelliensa parissa.

Jäähyväisiä on tasapainoinen ja koskettava kokoelma novelleja. Erilaisissa tarinoissa sattuma tuo ihmiset yhteen ja erilleen. Jäähyväisiä on erilaisia, jäähyväiset rakkaalle ystävälle, jäähyväiset rakkaalle eläimelle. Jokainen tarina tulee iholle, jokaiset jäähyväiset koskettavat jollain tavalla.

Lisäksi tarinat on nidottu hienolla tavalla yhteen, ja vaikka jokainen novelli toimii hyvin itsenäisesti, on kirjan hienoimpia asioita se, että tarinat punoutuvat yhteen ja lyhyemmät tarinat luovat laajemman stoorin. Ensimmäisessä tarinassa on lapsi, seuraavassa kertomuksessa ketju jatkuu tutun henkilön kautta ja ketju säilyy läpi koko kirjan.

Bargumin kieli on hienoa, paikoitellen runollisen kaunista, ja suomennos vaikuttaa erittäin onnistuneelta. Mieluiten luen silti Bargumin kirjallisuutta alkuperäiskielellä ruotsiksi, mutta kyllä tämä suomeksikin on hienoa. Tarinat myös veivät mukanaan, niin tunnelman kuin juonensakin puolesta. Luin kirjan yhdeltä istumalta, ja todellakin nautin jokaisesta sivusta, jokaisesta tarinasta ja kaikista jäähyväisistä, vaikka ne eivät aina niin iloisia olleetkaan.

Hyllystäni löytyy vielä yksi lukematon Bargumin kirja, Isin tyttö, ja odotan jo innolla, että pääsen tutustumaan siihen. Jäähyväisiä oli upea ja mieleenpainuvan koskettava novellikokoelma, ja nostaa Bargumin ehdottomasti ihan suosikkikirjailijoideni joukkoon.




Ps! Lähden keskiviikkona muutaman päivän Kööpenhamina-reissulle ja matkalukeminen on vielä arvoitus. Sattuisiko kenelläkään olemaan vinkkejä tanskalaisista kirjailijoista, tai vinkkiä kirjasta, jonka tapahtumat asettuvat Kööpenhaminaan/Tanskaan?

lauantai 15. marraskuuta 2014

Kulkurit / Yiyun Li


Kulkurit / Yiyun Li

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 431 sivua
Alkuteos: The Vagrants, 2009
Suomentanut: Seppo Loponen
Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela
Mistä minulle? kirjastolaina

Kirjat vieraista kulttuureista, ja etenkin maasta joka on poliittisesti (onneksi) omaan arkeen verrattuna erilainen, ovat aina kiinnostaneet minua. Ihastuin Yiyun Lin novelleihin hänen edellisessä suomennetussa kirjassaan, ja nyt halusin tutustua naisen kirjoittamaan romaaniin Kulkurit.

Gu Shan on nuori nainen, joka vastavallankumouksellisten ajatustensa ja tekojensa vuoksi teloitetaan pienessä Kurajoen kylässä vuonna 1979. Shanin sureminen on kiellettyä, myös nuoren naisen omilta vanhemmilta jotka joutuivat jopa maksamaan patruunan, jolla Shan surmattiin. Mutta surra he eivät saa, kuten ei kukaan muukaan. Shanin äiti kuitenkin päätyy toiseen ratkaisuun, kun hän tapaa uutisreporttina työskentelevän Kain. Yhdessä naiset keräävät kasaan joukon, joka ajattelee samalla tavalla kuin he. He kääntyvät vastarintaan, ja saavat koko kylän sekaisin. 

Kulkureissa on paljon hyvää.  Gu Shanin kohtalo on hurja, ja tarina ja ihmiskohtalot tulevat iholle. Kirjassa on monta kiinnostavaa henkilöhahmoa, Gu Shanin perheen lisäksi myös köyhän perheen tytär Ninin kohtalo kosketti. Nini oli sisarkatraan kummajainen, syntymästä lähtien epämuodostunut ja siksi vanhempiensa ja muiden karsastama. Ninin perheeseen toivottiin poikaa, mutta tyttöjä syntyi toistensa perään. Nini ei nähnyt itsellään kummoistakaan tulevaisuutta, ennen kuin tutustui Bashiin, isoäitinsä kasvattamaan nuoreen mieheen joka antoi Ninille toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Kohtalot koskettavat ja kiinnostavat, monen kyläläisen tarinat tulevat esille, vaikka keskiössä onkin Gu Shanin teloituksen seuraukset. Välillä tuntui ehkä siltä, että henkilöitä ja tarinoita oli melkein liikaa. Mutta oikein onnistuneesti ne on kuitenkin punottu yhteen, ja keskiössä säilyy koko ajan jollain tavalla Gu Shanin teloitus.

Ne asiat, jotka pudottavat tämän neljän tähden kirjaksi viiden sijaan on muutamat kauheudet joita en pystynyt lukemaan kunnolla. Naisen ruumista kohdellaan niin huonosti, kuin vain voi. Ja en ikinä, ikinä pysty (enkä halua) lukemaan eläinten kaltoin kohtelusta. Koiran kaikkea muuta kuin luonnollinen kuolema sekä siilin kamala kohtelu oli tässä kirjassa aivan liian yksityiskohtaisesti kuvattu enkä pystynyt lukemaan niitä osia kirjasta kunnolla. Nämä asiat myös saivat minut hieman etääntymään tarinasta. 

Kulkurit on kiinnostava romaani aiheiltaan ja henkilöiltään. Jos Kiinan historia kiinnostaa, kommunismin vuodet, se mitä kiinalaisten arki silloin oli, tämä on täydellinen kirja. Kirja kuvaa hyvin myös ihmisyyttä, erilaisia selviytymistapoja - tai ainakin selviytymisyrityksiä ja sitä, kuinka voi yrittää selviytyä asioista, jotka eivät ole omissa käsissä.


    

perjantai 14. marraskuuta 2014

Lempi ei ole leikin asia / Anna Gavalda


Lempi ei ole leikin asia / Anna Gavalda

Gummerus, 2014. 216 sivua
Alkuteos: Billie, 2013
Suomentanut: Lotta Toivanen
Kannen suunnittelu: kirjaston lappu peittää tämän tiedon
Mistä minulle? kirjastolaina

Olen jonkinmoinen Anna Gavalda-fani, sillä olen pitänyt kovasti tämän ranskalaisen kirjailijan suloisista ja osuvista novelleista ja hänen romaaninsa Kimpassa on yksi suosikkikirjojani ikinä. Valitettavasti Gavaldan uusimmat romaanit eivät vaan ole ihan iskeneet, eikä tämä uusinkaan tee siihen poikkeusta.

Lempi ei ole leikin asia on sekava ja hassu tarina kahdesta luuserista (lainaus kirjan takakannesta) Billiestä ja Franckista. Heidän suhteensa on mielenkiintoinen. Ystävyys alkoi jo koulussa, kun he esittivät näytelmässä päärooleja. Vuosien ajan ystävyys on syventynyt, ja nyt he jakavat melkeinpä kaiken. Kirjan kertojana toimii Billie, joka pelkää menettävänsä parhaan ystävänsä maatessaan jumissa keskellä luonnonpuistoa. Franck on loukannut itsensä ja Billie ryhtyy muistelemaan kaverusten yhteistä taivalta.

Minä kaipasin kirjaan jonkinlaista syvyyttä ja enemmän tunnetta. Nyt kirja jäi pinnalliseksi, pelkäksi raapaisuksi. Aineksia tässä ehkä oli, Billie ja Franck olivat kiinnostava pari ja heidän suhteensa oli täysin omanlaisensa. Välillä selvästi ystävyyttä, välillä ehkä jotain enemmänkin, vaikka pikkuhiljaa tulikin selväksi, että Franck ehkä kuitenkin suosi miehiä naisten sijaan. Mutta jostain syystä Gavalda jättää tarinan pinnalliseksi, eikä kirja siksi myöskään herättänyt minussa sen kummempia tuntemuksia. Kirjan loppuratkaisu oli varsin yllättävä, mutta minulle ei erityisen mieluisa. Jotenkin jäi tunne, että Gavalda halusi vielä kirjan lopussa yrittää tehdä tarinasta erityisen ja erikoisen, mutta ei oikein onnistunut siinä.

Kieli on ainakin nopealukuista, mutta ei mitenkään kaunista. Pikemminkin aika töksähtelevää ja välillä jopa rumaa. Puhekieltä oli paljon ja ärsyttäviä kolmoispisteitä varmaan miljoona. Jollain tavalla kieli lisäsi entisestään kuilua kirjan henkilöiden ja lukijan välillä. Tarina ja tapahtumat eivät tulleet iholle. Kaipailin tässä myös sitä ranskalaista tunnelmaa, josta Gavaldan parhaimmissa kirjoissa olen niin pitänyt.

Lempi ei ole leikin asia ei valitettavasti ollut kummoinenkaan kirja. Kyllä se hieman kirpaisee, sillä olen sentään laskenut Gavaldan yhdeksi suosikkikirjailijakseni...

  

torstai 13. marraskuuta 2014

Järjestäjä / Antti Holma


Järjestäjä / Antti Holma

Otava, 2014. 380 sivua.
Kannen suunnittelu: Elina Warsta
Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Antti Holman esikoisromaani Järjestäjä ehti jo olla HS:n esikoispalkintoehdokkaana. Ja oikein hyvä ehdokas olikin, sillä erittäin mieleenpainuvan ja ajatuksia herättävän romaanin on näyttelijänäkin tunnettu Holma kirjoittanut.

Järjestäjä on Tarmo, joka haluaa muuttaa elämänsä ja olla sankari, eikä enää yksi tytöistä. Niinpä Tarmo jättää työnsä kirjastossa hirviömäisen pomonsa, kirjastonhoitaja Lillukan alaisena ja ryhtyy Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi. Hän ostaa näyttelijöille kahvia, järjestää teatterilavan täyteen sanomalehtiä ja yrittää selvittää juopponäyttelijän pään ennen näytösharjoituksia. Tarmo oppii teatterista pian kaiken, ja samalla myös näyttelijöistä, ohjaajista ja muista teatteri-ihmisistä. Tarmon elämä pyörii työn ympärillä, ja vapaa-aikakin menee hänen ihastuksensa, teatterin nuoren tähden, Danielin jahtaamiseen. Teatteri-ihmisten seassa Tarmo opettelee sitä, millaista on olla todellinen mies.

Ensin ihastuin siihen, että Tarmo oli töissä kirjastossa ja kirjaston arkea kuvattiin alussa aika tarkasti ja hauskalla tavalla. Kirjastossa työskentelevien naisten käytös oli samalla ärsyttävää, mutta toisaalta tunnistin monta asiaa jotka ovat itselleni tuttuja sellaisilta työpaikoilta, jotka ovat kovin naisvaltaisia. Selän takana juoruilua, toisten haukkumista ja seuraavana päivänä haukuttujen yltiöpäistä halaamista ja "nuoleskelua". Tuttua puuhaa!

Seuraavaksi ihastuin Holman tapaan kuvailla kirjan hahmoja. Tarmo ei ehkä ole loppuun saakka maailman sympaattisin henkilö, eikä kirjasta nyt muutenkaan löydy läpikotaisin samaistuttavaa hahmoa. Mutta se ei haittaa. Henkilögalleria on laaja, mutta eritoten mahdottoman mielenkiintoinen! Myös tapa, jolla Holma pikkuhiljaa avaa Tarmon mielenmaisemaa lukijalle on hieno ja mielenkiinnon ylläpitävä. Kirjan alussa Tarmo saa raivareita roskiin heitetyistä perunaleivoksista ja pomon käytöksestä, mutta se kaikki vaikuttaa vielä ihan tavalliselta. Sitten mies ihastuu komeaan Danieliin, ja ihastuminen vaikuttaa myös alussa hienovaraiselta ja ihan normaalilta. Pikkuhiljaa lukijankin epäilykset kuitenkin heräävät, kun Tarmo menee yhä pidemmälle tempauksissaan ja ihastuminen muuttuu pakkomielteeksi. Loppua kohden tajuaa jo, että kaikki ei nyt ole ihan niin kuin pitäisi.

Kirjan kieli on helppolukuista, ja dialogi välillä hersyvän hauskaa. Välillä sai nauraa ääneen, kun taas seuraavalla sivulla kohtasi jälleen tarinan karmeammat ja hurjemmat puolet. Monipuolinen ja paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia herättävä kirja totisesti. Toisaalta kirjassa oli ärsyttäviä puolia, mutta toisaalta taas tarina oli niin taitavasti kerrottu, että minusta oli vain hyvä että se herätti kaikenlaisia tunteita ja fiiliksiä. Erittäin mieleenpainuva, tarinaltaan samalla kiinnostava ja surullinenkin romaani. Loppuratkaisua myöten kirja piti otteessaan alusta asti, ja Tarmon edesottamuksia oli välillä hauska, ja loppua kohden jo rankkakin seurata.

Ensimmäinen reaktioni kirjan viimeisen sivun jälkeen oli huh! Nyt olen kypsytellyt tätä jo hieman yli viikon ja olen sitä mieltä, että tämä oli taitavasti, hienosti kirjoitettu kirja ja lukukokemuksena erittäin mieleenpainuva.


    +

maanantai 10. marraskuuta 2014

Kaksi viatonta päivää / Heidi Jaatinen


Kaksi viatonta päivää / Heidi Jaatinen

Gummerus, 2014. 490 sivua.
Kannen suunnittelu: ?
Mistä minulle? kirjastolaina

Heidi Jaatisen tänä vuonna ilmestynyt Kaksi viatonta päivää kertoo Sistinjasta ja tämän tyttärestä Hertasta. Sistinja on kasvanut lähes ilman äitiä. Kun hän nuorena tapaa komean Rennen hän päättää tehdä lapsen. Rennestä ei ikinä tule lapsen isää kunnolla, vaan isän roolin ottaa Ake. Hertta syntyy rikkinäiseen perheeseen, jossa kenelläkään ei ole oikeasti hyvä olla. Sistinja kyllä rakastaa kaunista tytärtään, hän kaipaa tyttöään ja kokee äidinrakkautta, mutta useimmiten elämästä löytyy kuitenkin muita, tärkeämpiä asioita. Arvaamaton ja hankala Ake saa aivan liian suuren roolin naisen elämässä, ja eniten kaikesta joutuu kärsimään pieni Hertta, joka vain kaipaa omenankukantuoksuista äitiä, äitiä joka välittää ja antaa turvaa. 

Jaatisen romaanin keskiössä on Sistinja ja Hertta, äiti ja tytär. Heidän suhteensa on hankala. Ei ole luottamusta, ei tarpeeksi läheisyyttä. Tärkein tapahtuma kirjassa ja äidin ja tyttären suhteessa on kaksi päivää eräällä mökillä. Kahden päivän ajan kaikki vaikuttaa hyvältä. Koko perhe viettää mökkiviikonloppua yhdessä, onnellisina. Pullojen korkit pysyvät kiinni; Sistinja ei juo, Ake ei juo. Tarkoitus on kalastaa ja viettää kivaa aikaa yhdessä. Kaksi onnellista, viatonta päivää. Mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Mökkiviikonlopun jälkeiset kolme päivää ovat viimeiset, jotka Sistinja ja Hertta saavat viettää yhdessä. Heidät erotetaan ja Hertan tulevaisuus muuttuu täysin.

Kaksi viatonta päivää on tunnelmaltaan varsin synkkä. Sistinjan valinnat ärsyttävät, tekisi mieli ravistaa naista. Katso nyt mitä teet lapsellesi! Hertan kohtalo saa surulliseksi, hänen kamppailuaan ja kasvuaan itsenäiseksi nuoreksi on samalla kiinnostavaa seurata. Kyllä kaikenlaisesta voi selvitä ja säilyä järjissään matkan varrella. Onneksi Hertta saa lopulta elämäänsä ihmisiä, jotka auttavat, ovat läsnä, antavat itkeä, huutaa ja raivota, kuuntelevat, kysyvät ja puhuvat silloin kun sen aika on.

Tarinaltaan kirja on rankka ja ajatuksia herättävä. Rakenteeltaan en pitänyt tästä erityisen paljon. Se oli sekava, oli vaikea pysyä mukana siinä, kuka nyt on keskiössä, onko tämä Sistinjan vai Hertan tarinaa. Nimiä ja henkilöitäkin oli paljon, kerronta oli "salaperäistä" ja usein tuntui, että liian monta asiaa jäi aukinaisiksi, jopa liikaa jäi lukijan arvailtavaksi. Mietin myös, olisiko kirja kärsinyt jos se olisi ollut hieman tiivistetty. Nyt sivuja oli lähes 500, ja tarina olisi paikoitellen voinut edetä nopeammin.

Kirjan rakenne ja tapa jolla Sistinjan ja Hertan tarina on kerrottu, teki tästä minulle hitaan ja aika vaikean kirjan. Luin tätä ikuisuuden - siltä se ainakin tuntui - ja vasta jossain puolivälin jälkeen ymmärsin oikeasti mistä tässä oli kyse. Ne osat kirjasta jossa Hertta on keskiössä, jossa kerrotaan hänen tarinaansa, olivat minusta selkeämpiä ja parempia kuin Sistinjan vastaavat osat. Etenkin kirjan alussa, jossa kerrottiin ajasta ennen Herttaa, minun oli vaikea pysyä kärryillä.

Kokonaisuutena Kaksi viatonta päivää jätti mieleen ison kasan ajatuksia perhe-elämästä, siitä mikä vanhempien rooli on lasten elämässä, kuinka vanhempien ratkaisut vaikuttavat kaikkeen, lapsen rakkaudesta vanhempiinsa, äidin rakkaudesta lapseensa. Alkoholismista, perheväkivallasta, kaikesta kurjasta mitä pieni lapsi voi elämässään joutua kokemaan. Mutta onneksi myös muutamia positiivisia ajatuksia niistä ihmisistä, jotka työllään ja hyvällä sydämellään ehkä pystyvät auttamaan ja pelastamaan muutaman lapsen/nuoren jotka eivät voi asua kotona.

   

perjantai 7. marraskuuta 2014

Ruttohauta / Ene Mihkelson

 

Ruttohauta / Ene Mihkelson

WSOY Aikamme kertojia, 2011. 362 sivua
Alkuteos: Katkuhaud, 2007
Suomentanut: Kaisu Lahikainen
Kannen kuva: Lia G /Arcangel/Fennopress
Mistä minulle? oma ostos alelaarista...

Virolaisen Ene Mihkelsonin romaani Ruttohauta oli lukupiirimme valinta lokakuun kirjaksi. Mielenkiintoinen valinta kyllä, joka herätti totisesti keskustelua ja jänniä mielipiteitä... Minun osaltani kirja ei ollut menestys, voin sanoa suoraan että tämä meni niin yli hilseen. En tajunnut tästä paljon mitään.

Kirjan takakansi lupaa hyvää. Kertoja on toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliitto miehitti Viron, jäänyt tätinsä hoiviin hänen vanhempiensa paetessa Stalinin joukkoja. Lapsi uskoo vanhempiensa kuolleen, mutta sodan jälkeisessä Virossa itse kullakin on salaisuuksia ja vaiettuja tapahtumia menneisyydessä.

Kirjan aihe vaikutti kiinnostavalta. Jostain syystä Viron historia kiehtoo minua, ja kuten jo aiemmin olen maininnut, toinen maailmansota on jostain syystä aina kiinnostanut minua kirjallisuudessa. Valitettavasti vain tämä Mihkelsonin kirja oli koottu siten, että heti alusta asti olin aivan ymmälläni. Henkilöt menivät sekaisin, en saanut minkäänlaista otetta tapahtumista. Läpi koko kirjan punainen lanka oli kateissa, en tajunnut mikä se tarinan juoni oikeasti oli. Viron historiaa selvitettiin paljon, välillä tekstissä oli pitkiä otteita historiallisista teksteistä (tai kirjeistä?) ja ne sekoittivat lukemista vielä enemmän. En kertakaikkiaan saanut kaikesta tekstistä luotua minkäänlaista kokonaisuutta.

Päähenkilöstäkään ei saanut selville tarpeeksi, jotta hän olisi millään tavalla tullut tutuksi tai läheiseksi. Kirjan keskivaiheilla jäin jopa miettimään kertojan sukupuolta, vaikka alusta asti olin ajatellut häntä naisena. Kirjan kieli on varmaan ihan hienoa, mutta minulle varsin vaikeata ja tekstin sekavuuden (ja paikoittaisen tylsyyden) vuoksi luin tätä todella hitaasti. Kesken olisi jäänyt, ellei tämä olisi ollut lukupiirikirja. Jostain syystä ajattelin kuitenkin kirjan loppusivuille saakka, että saan tästä vielä jotain irti. Mutta ei, en vain saanut.

Minun lukukokemustani kuvailee parhaiten kirjasta löytyvät lukuisat kysymysmerkit, joita oli siroteltu tekstin joukkoon ihan outoihin paikkoihin, omille riveilleen. Kysymysmerkkinä olin minäkin kirjaa lukiessani, ja olen yhä edelleen kirjan lukemisen ja lukupiirikeskustelun jälkeenkin...

   

tiistai 4. marraskuuta 2014

Seuraleikki / Tove Jansson


Seuraleikki / Tove Jansson

WSOY, 1991. 163 sivua
Alkuteos: Brev från Klara och andra berättelser, 1991
Suomentanut: Eila Pennanen
Kannen kuva: Tove Jansson
Mistä minulle? kirjastolaina

Tove Janssonin viimeisimpiä teoksia, novellikokoelma Seuraleikki vuodelta 1991 kuvaa ihmisten välisiä suhteita, seuraleikkejä ja erityisiä hetkiä.

Pidin erityisesti Kirjeitä Klaralta-sarjasta, joka on alkuperäisteoksen nimikkonovelli. Se on joukko kirjeitä, jotka Klara on kirjoittanut ja osoittaa minusta hienosti, kuinka paljon lyhyt kirje voi kertoa sen lähettäjästä, mutta myös vastaanottajasta, Vaikka tekstiä oli jokaisessa kirjeessä varsin vähän, lukija sai kirjeen lukemisen jälkeen hyvän kuvan kirjoittajasta, lähettäjästä ja heidän välisestään suhteesta.

Jansson kirjoittaa taas kerran hienosti. Pienet asiat ja yksityiskohdat, kohtaamiset ja muistot yhteisistä hetkistä löytävät paikkansa novelleista. Kirjan läpi käy kuitenkin jonkinlainen surumielinen tunnelma, tarinat ovat hieman haikeita, monet kertovat kuolemasta ja vanhuudesta.

Kokoelma oli minusta varsin yhtenäinen, vaikka joukossa oli ehkä muutama hieman tylsempi kertomus. Mutta suurilta osin tämä oli hieno kokoelma mieleenpainuvia tarinoita ja kohtaamisia. Klaran kirjeiden ja keski-ikäisten naisten luokkakokouksen lisäksi muistan loistavasti myös edellisestä lukemastani Janssonin kirjasta tutut Jonnan ja Marin, sekä heidän vieraakseen saapuvan Lennartin tarinan. Kiinnostavaa, kun aiemmista kirjoista tutut henkilöt vierailevat taas toisessa kirjassa.

Seuraleikki oli hieno lukukokemus, ja en voi kuin jatkaa Janssonin kerronnan ihailua. Pienistä asioista tulee kauniita tarinoita, joita minä, entinen novellivihaaja, luen enemmän kuin mielelläni.


    

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Yhtä matkaa / David Nicholls


Yhtä matkaa / David Nicholls

Otava, 2014. 444 sivua
Alkuteos: Us, 2014
Suomentanut: Inka Parpola
Kannen suunnittelu: ?
Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokappale


David Nichollsin uusin romaani, Booker-palkintoehdokkaanakin ollut Yhtä matkaa saa luvan katkaista parin viikon radiohiljaisuuden täällä blogin puolella. Kiireitä on, edelleen, ja marraskuun lopussa koittava muutto toiselle paikkakunnalle onkin se suurin syyllinen tällä hetkellä. Tuntuu, että tavaroita on pakattu jo vaikka kuinka paljon, mutta asunnosta tavarat ei kuitenkaan näytä vähenevän yhtään. Kummallista.

No, siihen kirjaan.

Douglas Petersen on suunnitellut vaimonsa Connien kanssa koko perheen yhteistä Euroopan-reissua, "Grand Touria", jo jonkin aikaa. Pariskunta ja heidän aikuistuva poikansa Albie päättävät vielä kerran tehdä yhteisen perhereissun, ennen kuin Albie lähtee muualle opiskelujen pariin. Hieman ennen suunniteltua reissua Douglasin vaimo kuitenkin ilmoittaa, että hän mahdollisesti haluaa erota. Mutta vasta reissun jälkeen. He päättävät viettää vielä yhden onnellisen ja mahtavan loman yhdessä, koko perhe, ja miettiä tulevaisuutta vasta sen jälkeen. Ja reissuun he lähtevät. Yksi teinipoika joka haluaisi olla aivan jossain muualla kuin vanhempiensa kanssa Euroopan turistikohteissa. Yksi taideintoilijanainen, joka haluaa kiertää jokaisen museon ja taidegallerian joka tielle osuu, ja yksi keski-ikäinen mies joka ei oikein tiedä mitä haluaa, mutta ei ainakaan erota vaimostaan. Reissusta ei todellakaan tule sellaista, josta Douglas haaveili. Kolmikon tiet eroavat aika pian ja kun Connie matkustaa takaisin kotiin, Douglas jää kiertämään Eurooppaa katusoittajan matkaan lähteneen poikansa perässä. Douglas tekee myös matkan itseensä, ja tajuaa ehkä lopulta, missä elämässä on kyse.

Sinä päivänä-kirjan jälkeen olen ollut pettynyt Nichollsin romaaneihin. Yhtä matkaa oli iso askel parempaan suuntaan, sillä viihdyin tämän kirjan parissa mainiosti vaikka se olikin jotenkin masentavampi ja surumielisempi kuin hieno ja koskettava Sinä päivänä. Uuden mahdollisuuden saaminen vielä viisikymppisenä, jostain herännyt seikkailunhaluisuus ja spontaanius keski-iässä ovat toisaalta varsin toivoa herättäviä ajatuksia.

Kirjan henkilögalleria on kiinnostava ja minusta taitavasti kuvattu. Douglas on toisaalta sääliä herättävä keski-ikäistyvä mies, joka on elämässään hukassa, toisaalta ärsyttävyyteen asti omituinen ja vaimoonsa verrattuna niin erilainen, että oikein ihmettelee kuinka he ovat yhteen päätyneet. Hän ei tiedä mitä haluaisi ja pitkälti varmaan oman taustansa vuoksi isyys tai miehenä eläminen muutenkaan ei ole ollut hänelle helppoa. Insinöörinä työskentelevä Douglas viihtyykin paremmin itsekseen tutkimustensa parissa, kuin ihmisten ilmoilla. Hänen vaimonsa Connie taas on miehensä vastakohta. Taide on naiselle henki ja elämä, eikä hän aina ymmärrä ihmisiä kammoksuvaa miestään. Albie on enemmän äitinsä kaltainen. Taiteellinen oman tiensä kulkija, joka ei tule toimeen isänsä kanssa kuten Douglas toivoisi. Isän ja pojan suhde on vaikea, monesta eri syystä, ja kirjan parasta antia onkin tämän suhteen kuvaus, ja tapa jolla suhde muuttuu kirjan edetessä.

Yhtä matkaa oli mukaansatempaava ja kokonaisuutena ehjä. Viihdyin kirjan parissa mainiosti, paikoitellen sai nauraa ääneen, paikoitellen henkilöiden kokemukset, yksittäiset teot ja sanat saivat liikuttumaan. Vaikka en erityisemmin ihastunut kehenkään kirjan päähenkilöistä, heidän elämänsä onnistui silti koskettamaan minua lukijana. Ei missään tapauksessa yhtä hieno kuin Sinä päivänä, joka oli minulle jostain syystä mahtava lukuelämys, mutta selvästi parempi kuin esimerkiksi Kaikki peliin.