|
Lohduttja (La Consolante, 2008) / Anna Gavalda. Gummerus, 2009. 620 sivua. |
Olen viimeisen vuoden aikana kovasti ihastunut ranskalaiseen kirjallisuuteen, ja etenkin
Anna Gavaldan kirjoihin.
Gavaldan Kimpassa oli yksi kesän parhaita lukukokemuksia joten kävin hakemassa kirjastosta luettavaksi Gavaldan uusimman suomennetun romaanin,
Lohduttaja.
Lohduttaja on kuvaus ranskalaisen miehen keski-iän kriisistä. Charles Balanda on 47-vuotias arrkitehti. Hän asuu yhdessä vaimonsa Laurencen sekä tämän teinityttären Mathilden kanssa. Suhde Mathildeen on loistava, hän on Charlesille kuin oma tytär mutta avioliitosta on kipinä sammunut jo aikoja sitten. Charles vei Laurencen aikoinaan asiakkaaltaan jolle suunnitteli taloa ja suhteen alku oli intohimoinen ja onnellinen. Nyt suhde on kuitenkin sammunut, ei keskustelua, ei rakastelua, ei rakkautta.
Charlesin arki on tylsää ja harmaata. Viikot täyttyvät lentomatkoista, hotellien sängyistä, vaikeista asiakkaista ja vieraista maista. Kotona odottaa etääntynyt Laurence sekä läksyjen kassa apua tarvitseva Mathilde. Charlesin tylsään arkeen tulee kuitenkin äkkiä täyskäännös kun hän saa kirjeen lapsuudenystävältään. Anouk, ystävän äiti, nainen menneisyydestä, on kuollut.
Charlesin mieli täyttyy vanhoista muistoista. Omalaatuisesta lapsuudesta tulvii paljon muistoja ja kuolleella Anoukilla on muistoissa suuri rooli. Kun Charles vihdoin saa selvyyttä omiin ajatuksiinsa hän vuokraa auton ja ajaa monta sataa kilometriä tapaamaan lapsuudenystäväänsä. Tuon matkan jälkeen miehen elämä muuttuu ja kaikki ei enää tunnukaan niin harmaalta, niin tylsältä.
Kuvaan astuu Kate, rennon rempseä, luonnollinen, raikas tuulahdus. Hän tuo Charlesin elämään liudan lapsia, tavallaan omia mutta tavallaan taas ei. Lasten ja likaisen, vanhan talon mukana tulee myös lauma eläimiä. Suden näköinen koira, sylkevä laama ja tiuhaan lisääntyviä kissoja, munivia kanoja, parrakas vuohi. Charles löytääkin yhtäkkiä elämäänsä enemmän sisältöä, erilaista tarkoitusta ja pian selviää myös menneisyyden muistot. Charlesin suruaika päättyy onnelliseen tunteeseen vaikka hän on siihen mennessä menettänyt viimeisetkin hiustupsunsa...
Lohduttajan alku oli minusta tavattoman pitkäveteinen, mutta jotenkin kovin
Charlesmainen. Herra kun varsinkin kirjan alussa oli elämäänsä kovinkin tylsistynyt ja turhautunut. Kirjan tapahtumat tiivistyvät Charlesin muuttumisen ja selviytymisen myötä, mutta varsinaiset käännekohdat tapahtuvat vasta kirjan puolivälin jälkeen (!). Pitkäveteisyydestä huolimatta luin
Lohduttajaa varsin mielelläni, sillä minä olen jotenkin ihmeellisesti ihastunut Gavaldan kielenkäyttöön. En oikein edes osaa osoittaa, mikä kielessä miellyttää mutta jokin siinä vetää mukaansa.
Charlesin selviytymistä ja surutyötä on mielenkiintoista seurata ja Gavalda viljelee väliin piristävää huumoria ja hauskuuttaa lukijoita, joka tekee kirjasta helpomman ja menevämmän. Kirjan loppu, viimeiset parisataa sivua oli todella mielekästä ja sujuvaa luettavaa mutta miinuspisteitä tulee auttamasti tylsästä ja ihan liian pitkästä alusta. Ihan leppoisaa luettavaa siis, mutta ehdottomasti ei parasta Gavaldaa.
★★★+
Myös
Leena Lumi on lukenut Lohduttajan.
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Suomentaja: Lotta Toivanen