Kuukauden klassikko: Sovitus / Ian McEwan

Sovitus / Ian McEwan

SSKK, 2002. 381 sivua.

Alkuteos: Atonement, 2001

Suomentanut: Juhani Lindholm

Kannen kuva: Chris Frazer Smith

Mistä minulle? kirpparilöytö

Ian McEwan kuuluu suosikkikirjailijoihini, ja minulla on ollut hänen ehkä kuuluisin teoksensa Sovitus lukematta jo kauan aikaa. Nyt tartuin siihen, osana oman kirjahyllyn luku-urakkaa sekä klassikkolistan lukemishaastetta!

Kolmetoistavuotias Briony päätyy tekoon, joka muuttaa koko Tallisin perheen loppuelämän. Eniten pikkusiskon teko vaikuttaa yhdeksän vuotta Brionya vanhempaan Ceciliaan sekä Tallisien siivojan poikaan, Robbieen. Myös tyttöjen vanhempien ja serkkujen elämä muuttuu - Brionyn harmittoman tuntuisella teolla on pitkät ja rankat seuraukset.

Kirjan ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1935, kuumaa kesää jona Brionyn teko tuli ajankohtaiseksi. Nuori tyttö näki huoneensa ikkunasta sisarensa ja Robbien välisiä tapahtumia, ja siitä alkoi pidempi tapahtumavyyhti. Briony pääsi, tai joutui, osalliseksi aikuisten monimutkaiseen maailmaan ja ilman ymmärrystä, nuori, rikkaan mielikuvituksen omistava tyttö teki omat johtopäätöksensä.

Kirjan jälkimmäisissä osissa eletään sotavuosia, ja ensimmäisestä osasta tutut henkilöt kärsivät uudelleen, kukin omalla tavallaan. Rakkaus on läsnä, kuten myös toivo sovituksesta, anteeksiannosta, unohduksesta ja virheiden korjaamisesta.

Sovitus on kokonaisuutena hieno kirja. Ensimmäinen osa oli minulle täydellinen, juuri sellaista kirjallisuutta haluan lukea. Siinä oli kaikki kohdallaan. Odottava, trillerimäinen tunnelma jonka kirjoittamisen McEwan taitaa hienosti. Tunne siitä, että kohta tapahtuu jotain merkittävää oli läsnä, ja sai minut kääntämään kirjan sivuja tiiviisti. Henkilögalleria on kiinnostava läpi kirjan ja päähenkilöt tulevat lähelle siitä huolimatta että kaikki eivät niin ihania ja sympaattisia olekaan, ainakaan tekojensa perusteella. Miljöö- ja aikakuvaus on minusta onnistunut ja viihdyin historiallisella brittimaaseudulla.

Kirjan toinen osa oli minusta kuitenkin kovin erilainen kuin ensimmäinen osa. Tässä kohdin tylsistyin hieman tarinaan, minusta toinen osa oli huomattavasti pitkäveteisempi ja paikallaanjunnaavampi ja jaarittelevampi kuin ensimmäinen osa. Mitään ei oikein tapahtunut, sotatilanteita kuvailtiin toistuvasti liiankin tarkkaan. Kolmas osa, jossa Briony on jo vanhempi, oli taas kiinnostava ja se toi tarinaan selityksiä ja vastauksia.

Vaikka hieman tylsistyinkin kirjan keskivaiheilla, pidin kuitenkin kovasti tästä kirjasta. Alussa luulin että tässä on minulle täyden viiden tähden kirja, mutta niin ei nyt sitten kuitenkaan ollut. Kokonaisuutena kuitenkin nautin kirjan lukemisesta, ja pidän Sovitusta ehdottomasti yhtenä McEwanin parhaimmista kirjoista. Tarina on runsas, kiinnostava ja etenkin alussa otteessaanpitävä. Alkupuolella kirja oli jopa trillerimäinen, ja todella mukaansatempaava. Kieli ja käännös vaikuttivat sujuvilta, enkä pannut merkille ihmeellisyyksiä suomennoksessa.

Kokonaisuutena Sovitus oli siis hieno lukukokemus. Ei niin täydellinen kuin ehkä alun perusteella odotin, mutta mieleenpainuva ja ajatuksia herättäväkin. Kuinka pienestä, nuoren, tietämättömän lapsen (voisin paasata vaikka millä mitalla Cecilian ja Brionyn vanhempien kasvatusmenetelmistä mutta se jääköön toiseen kertaan...) erehdyksestä voi kasvaa niin suuri ja merkittävä tragedia, niin monelle ihmiselle! Nyt odotan innolla että ehdin katsoa kirjaan perustuvan elokuvankin!

★★★★+

Jäätelökauppias / Katri Lipson

Jäätelökauppias / Katri Lipson

Tammi, 2012. 294 sivua.

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Kirjaston viimeinen eräpäivä lähestyi hurjaa vauhtia, joten päätin lukea Katri Lipsonin Jäätelökauppiaan nopeasti tämän viikonlopun aikana. Sopivasti luin vielä perjantaina Valkoisen kirahvin blogista, että Lipsonin romaani on voittanut Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon. Hienoa menestystä suomalaiselle kirjallisuudelle!

Jäätelökauppias on suomalaiseksi kirjaksi erikoinen, erilainen. Se on hieno, siitä ei ole kysymystäkään, mutta samalla lukijalle varsin haastava. Lukija ei pääse helpolla. Henkilöitä, eri nimisiä, eri ikäisiä, on aika paljon ja välillä ollaan elokuvanäyttämöllä, välillä taas oikeassa elämässä. En oikein tiedä, olinko aina ihan kärryillä siitä mitä oikeasti tapahtui kenellekin, ja mitä vuorostaan tapahtui vain Jäätelökauppias-nimisessä elokuvassa. 

Tarinassa on ainakin rouva Nemcován talo, johon tupsahtaa pariskunta joka ei ole oikeasti naimisissa. Mutta he tietävät toisistaan paljon, Esther muistaa miehensä syntymäpäivän ja kotikaupungin, vaikka ei aina yöllä herätessään saakaan sanaa suustaan. Toisaalla pyörii sota, jonka vuoksi omituinen pariskunta on lähtenyt pakoon. Rouva Nemcová ei kuitenkaan ole hölmö, vaan monta kertaa viisaampi kuin pariskunta arvasikaan. 

Myöhemmin on myös Estherin poika, Jan. Hän päätyy mutkien kautta Göteborgiin ja hänen tyttärensä Gunilla vuorostaan isänsä kotikulmille Tsekkiin. Gunilla törmää postilokeroon johon tulvii kirjeitä Milenalle. Kuka Milena oli, ja mitä Gunilla lopulta päätyy tekemään, minkä roolin hän ottaa?

Jäätelökauppias on rakenteeltaan hieman sekava, ja se vaatii lukijalta paljon keskittymistä. Mutta ehkä aina ei haittaa, vaikka ei ymmärräkään aivan kaikkea. Lipsonin kieli soljuu kauniisti eteenpäin, dialogit ovat ihastuttavan tehokkaita ja tomeria ja henkilöt puutteineen kaikkineen inhimillisiä. 

Tarina on ennalta-arvaamaton elokuvakäsikirjoitus, kirjassa ohjaajakaan ei ole halunnut työskennellä valmiin käsikirjoituksen kanssa. Tulkinnalle jää sijaa, sekä näyttelijöiden että lukijan. Arvoituksellinen ja kiinnostava tarina pitää otteessaan loppuun asti. Jäätelökauppias on hieno kirja, vaikka se viimeisen sivun jälkeen jättikin minulle aika monta avointa kysymystä. Ehkä se on syy siihen, että en aivan täysin päässyt tähän sydämelläni sisään, vaikka tästä kovasti pidinkin. Jokin pieni asia, ehkä pieni selkeys, jäi puuttumaan, jotta tämä olisi ollut täydellinen. Mutta aina ei tarvitse olla sitäkään. Jäätelökauppias oli hieno, yllättävä lukukokemus!

★★★★

Lääkäri / Herman Koch

Lääkäri / Herman Koch

Siltala, 2013. 447 sivua

Alkuteos: Zomerhuis met zwembad, 2011

Suomentanut: Sanna van Leeuwen

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Herman Kochin ensimmäinen suomennettu romaani Illallinen oli minusta hyvä, vaikka en ihan niin varauksetta siihen ihastunutkaan kuin moni muu. Innolla kuitenkin tartuin miehen uutuussuomennokseen Lääkäri, kun sain kirjan vihdoin käsiini kirjaston pitkän varausjonottelun jälkeen.

Marc Schlosser työskentelee lääkärinä ja hänen vastaanotollaan käy suuri määrä julkkiksia. Nyt hän on syytteessä hoitovirheestä, joka aiheutti kuuluisan näyttelijän Ralph Meierin kuoleman. Valvontalautakunnan kuulemisestakaan Marc ei ole erityisen huolissaan, sillä hänellä on tuttuja siellä sun täällä. Mutta kysymyksiä nousee. Oliko kyseessä lopulta hoitovirhe laisinkaan, vai oliko Marcilla jotain potilastaan vastaan? Ralph ja Marc olivat perhetuttuja, viettivät perheineen yhden yhteisen, ikimuistoisen (hyvässä ja huonossa) kesäloman Meierin huvilalla. Ralph osoitti hieman liikaakin kiinnostusta Marcin Caroline-vaimoa kohtaan, ja kesäloma jätti muitakin asioita selvittämättä.

Illallisen tapaan Lääkäri on tarkka, jännäkin psykologinen romaani. Juoni vie mukanaan kirjan alusta saakka, ja lukijalle annetaan pieniä vinkkejä tapahtuneesta läpi tarinan, mutta kaikki selviää kuitenkin kunnolla vasta kirjan lopussa. Pidin mukaansatempaavuudesta ja siitä, että kirja oli arvoituksellinen. Koch osaa myös luoda kiinnostavia henkilöitä, jotka hyvine ja huonoine puolineen ovat jotenkin kovin inhimillisiä. En voi sanoa ihastuneeni päähenkilö Marciin erityisemmin, enkä ehkä osannut oikein samaistua kehenkään kirjan henkilöistä. Silti he toivat kukin lisää mielenkiintoa tarinaan ja kaikki henkilöt olivat tarkasti, huolellisesti kuvailtuja.

Kirjan käännös on sujuva ja kieli helppoa ja "menevää". Pidän myös Kochin tavasta kertoa syvimmiltä aiheiltaan rankkoja, ajatuksia herättäviä tarinoita huumorilla höystettynä. Tässäkin kirjassa sai nauraa, vaikka aiheet eivät helpoimmasta päästä olekaan. Huumori ei tuntunut teennäiseltä tai turhalta, päinvastoin se oli luonnollinen ja hieno osa tarinaa.

Lääkäri oli minulle hyvä, intensiivinen ja palkitseva lukukokemus. Pidin tästä enemmän kuin Illallisesta. Tarina oli jotenkin mukaansatempaavampi ja enemmän tunteita herättävä. Kirjan aiheet, moraaliset kysymykset eutanasiasta ja lääkärin yksityiminän ja ammattiminän sekoittumisesta ja siitä nousevat kysymykset ovat tärkeitä, vaikeita aiheita. Lääkäri on kokonaisuutena hieno, mieleenpainuva romaani johon en voi sanoa kirjaimellisesti ihastuneeni (tämä ei ole kaunis kirja!), mutta joka intensiivisyydessään ja arvoituksellisuudessaan piti minut otteessaan viimeisille sivuille saakka.

★★★★+

Hägring 38 / Kjell Westö

Hägring 38 / Kjell Westö

Albert Bonniers förlag, 2013. 296 sivua.

Kannen suunnittelu: Sara R. Acedo

Mistä minulle? synttärilahjaksi saatu

Kjell Westö on, tunnetusti, yksi lempikirjailijoitani. Olen rakastanut miehen aiempia kirjoja kovasti, erityisesti Helsinki-trilogiaa. Niinpä Westön uutuusromaani, Hägring 38 (Kangastus 38) oli minulle ehdottomasti yksi syksyn odotetuimpia uutuuksia. Sain kirjan synttärilahjaksi äidiltäni, ja odotin muutaman päivän sopivaa lukuhetkeä. Luin tätä hitaasti ja rauhassa, nautiskellen joka sivusta ja Westön tarinankertojan taidoista.

Eletään vuotta 1938. Hitlerin politiikka herättää sekä ärtymystä, että ihailua, myös niin kutsutussa Keskiviikkokerhossa joka kokoontuu tasaisin väliajoin. Kerhoon kuuluu asianajaja Claes Thunen lisäksi tämän vanhoja ystäviä, lääkäri Lindemark, taiteilija Jogi Jary, lääkäri Arelius sekä bisnessmies Grönroos. Tavatessaan he keskutelevat kaikesta; politiikasta, urheilusta, elämästä. Juovat yleensä muutaman drinkin liikaa, syövät hyvin. Joskus he eroavat yhteisymmärryksessä, toisinaan erimielisyyksissä. Etenkin Lindemarkin ja Thunen suhde on mielenkiintoinen Thunen ex-vaimon Gabin vuoksi.

Samassa ajassa oman elämänsä kanssa tuskailee Thunen sihteeri Matilda Wiik. Hän ei pääse eroon kipeistä muistoista, jotka juontavat juurensa sisällissodasta Matildan ollessa 16 vuotias. Hän joutui kokemaan asioita, joiden kipeät muistot piinaavat yhä edelleen. Muistot tulevat taas pintaan kun hän Keskiviikkokerhon kokoontuessa kuulee tutun äänen, jonka mieluiten unohtaisi ikuisiksi ajoiksi. Ääni kuuluu Kapteenille, mutta kuka Kapteeni oikein on?

Hägring 38 on monella tapaa taattua Westötä. Tarina etenee pikkuhiljaa, keskitytään tunnelmaan, henkilöiden tekemisiin, ajatuksiin ja muistoihin. Lukija tietää, että jotain suurempaa on tulossa ja se odottava tunnelma vie mukanaan. Myös tämä kirja on täynnä kiinnostavia hahmoja. Päähenkilöistä toinen, Claes Thune, oli juuri sopivan ärsyttävä. Toisaalta hänellä oli herttainen, pehmeäkin puolensa joka usein näyttäytyi Matilda Wiikin seurassa. Vastenmielisyydessä ja ärsyttävyydessä Thunen jäi kuitenkin kakkoseksi Lindemarkiin verrattuna. Lääkärimiehessä oli jotakin luotaansatyöntävää, enkä oikein ymmärtänyt miten Thune pystyi kaiken tapahtuneen jälkeen olemaan yhä hänen ystävänsä. Matilda Wiik antoi traagisen menneisyytensä vuoksi itsestään sympaattisen kuvan. Hänen elämänsä ja hänen ratkaisunsa osoittaa kuitenkin samalla kuinka vahva hän on, kuinka hän päättää ottaa voiton kipeästä menneisyydestään.

Kuten Arjakin huomautti, kirjan hekilöistä muutamat muistuttivat Westön aiemmista kirjoista tuttuja hahmoja. Mielenterveysongelmista kärsivä haavoittuvainen taiteilijasielu Jogi Jary muistutti minusta Missä kuljimme kerran - kirjasta tuttua Eccua ja Thunen ex-vaimo Gabissa oli kieltämättä jotain samaa kuin Lucie Lilliehjelmissä.

Vaikka en ole mikään suuri Helsinki-fani, Ihailen aina Westön tapaa kuvailla Helsinkiä. Se on tässäkin kirjassa hienoa. Luin kirjan alkuperäiskielellä ruotsiksi, ja olen iloinen että tein sen. Olen lukenut jonkin Westön kirjan myös suomeksi, mutta kyllä tämä ruotsiksi lukeminen tuo kirjaan vielä sen viimeisen silauksen. Westö käyttää kieltä hienosti, se on sujuvaa mutta kaunista ja harkittua.

Hägring 38 on hieno kirja, upea kirja. Tarina vie mennessään, kieli on kaunista ja sujuvaa. Kiinnostavia henkilöitä on iso liuta, ja kirjan tunnelma on kauniin surumielinen ja kaihoisa. Kirjassa on sopiva määrä historiaa, politiikkaa, urheilua ja ihmissuhteita. Tarina on loppuun saakka vahva, se kantaa eikä jätä lukemisen jälkeenkään tyhjäksi, vaan herättää ajatuksia ja tunteita. Tämän kirjan pariin tulen varmasti palaamaan vielä uudelleen!

★★★★★

Äidin pikku pyöveli / Claire Castillon

Äidin pikku pyöveli / Claire Castillon

Gummerus, 2007. 130 sivua.

Alkuteos: Insecte, 2006.

Suomentanut: Lotta Toivanen

Kannen kuvat: Patric Swire

Mistä minulle? alelöytö kirjakaupasta

Kaipasin paksumpien ja vaativimpien kirjojen väliin jotain kepeämpää (ja ranskalaista!) luettavaa. Tartuin hyllyssäni jo kauan majailleeseen Claire Castillonin novellikokoelmaan Äidin pikku pyöveli.

Kokoelma sisältää yhdeksäntoista novellia. Novellit kertovat tunteista, joita äitien ja tytärten välillä on. Tarinat kertovat myös erilaisista äiti-tytär -suhteista ja toki myös rakkaudesta ja sen eri ilmenemismuodoista. Kirjassa on läheisiä äiti-tytär -suhteita, mutta myös suuri määrä vaikeita suhteita. Kirja käsittelee niin tytärten reaktioita äidin sairastuttua vakavasti, ylihuolehtivan, neuroottisen äidin ratkaisuja kuin naiseksi kasvavia tyttäriä ja äidin reaktioita pikkutyttöjen kehitykseenkin.

Kokoelman alussa olin innoissani. Äidin pikku pyöveli sisälsi hauskoja, osuvia tarinoita äidistä ja tyttäristä. Loppua kohden huomasin kuitenkin pitkästyväni koska tarinat olivat keskenään varsin samantyylisiä. Ranskalainen kepeys, helppo kielenkäyttö ja sujuva suomennos ihastuttivat, mutta kepeämmän lukemisen kaipuuni oli jo tyydytetty kirjan puolivälissä.

Pidin Castillonin aiheenvalinnasta ja kokoelma sisälsi muutaman koskettavan, todella osuvan tarinan. Eniten mieleeni jäi kirjan alussa ollut novelli "Anorakki ja turkissaappaat" joka kertoi sairastuneen äidin ja tämän tyttären suhteesta äidin elämän viimeisinä hetkinä. Muuten kokoelman novellit ovat valitettavasti sekoittuneet tasapaksuksi massaksi mielessäni, joten kovin samantyylisiä ne keskenään olivat.

Castillonin kepeät, mutta rankoistakin aiheista kertovat novellit sopivat pieneksi välipalaksi, muiden rankempien ja vaativimpien kirjojen keskelle, mutta muuten minulle ei kyllä jäänyt Äidin pikku pyövelistä ihan hirveästi käteen...

★★+

Tähtikirkas, lumivalkea / Joel Haahtela

Tähtikirkas, lumivalkea / Joel Haahtela

Otava, 2013. 268 sivua.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Joel Haahtela on suosikkikirjailijoitani, joten on selvää että odotin hänen uutuusromaaniaan Tähtikirkas, lumivalkea syksyn uutuuskirjoista melkeinpä eniten, Westön uutukaisen ohella. Haahtelan uusin on miehen aiempiin pienoisromaaneihin verrattuna hieman erilainen, tarinaltaan runsaampi ja sivumäärältään pidempi. Kaikki haahtelamaiset elementit joista pidän, olivat kuitenkin tässäkin kirjassa läsnä.

Mies kirjoittaa elämänsä muistiin 1880-luvun Pariisissa. Hänen muistikirjansa sisältävät koko maailman, sen ilot ja surut. Suomalainen mies on kokenut kovia kotimaassaan, ja lähtenyt Pariisiin töihin. Hän etenee urallaan kirjeenvaihtajaksi aina Berliiniin saakka, ja vie muistikirjojensa avulla lukijan samoihin maisemiin. Vuonna 2012 miehen jälkeläinen saa muistikirjat luettavakseen, ja hän huomaa, että kaikista meistä jää maailmaan jokin jälki, menneistä voi saada lohtua ja selityksiä vielä vuosikymmenten jälkeenkin.

Haahtela kirjoittaa, jälleen kerran, aivan mahtavasti. Kieli on niin runollisen kaunista, sujuvaa ja soljuvaa että kirjasta haluaisi alleviivata lähes jokaisen lauseen. Tarinaltaan ja juoneltaan uskaltaisin sanoa että Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan kiinnostavimpia. Rakastin sitä, että eri ajassa kulkevat muistot lopussa nitoutuivat yhteen, ja että muistikirjan kirjoittajan ja lopussa muistikirjoja lukevan miehen tiet risteytyivät ja että heidän yhteytensä selvisi.

Haahtela on taitava tunnelmanluoja, ja tässäkin kirjassa hienoimpia asioita oli juuri se ainutlaatuinen, mieleenjäävä tunnelma. Tuntui kuin olisi katsonut vanhaa, kaunista elokuvaa seepianvärisenä. 1880-luvun lopun Pariisi oli jotenkin niin käsinkosketeltavan tunnelmallinen tällaiselle Pariisirakastajalle, mutta täytyy sanoa että hieman salaperäinen, kiehtova Berliinikin ihastutti kovasti, puhumattakaan päähenkilön ikimuistoisesta laivamatkasta Aasiaan.

Haahtelaa aiemmin lukeneet ovat tottuneet hienoiseen salaperäisyyteen . Se on yksi asia, josta pidin tässäkin. Se, että kaikkea ei heti kerrota ja paljasteta lukijalle tuo kirjaan lisää kiinnostavuutta ja mukaansatempaavuutta. Tässä kirjassa esimerkiksi muistikirjan kirjoittajan traagisia kokemuksia kotimaastaan ei täräytetä lukijan kasvoille heti, vaan ne selviää pikkuhiljaa, muistot aukeaa solmu kerrallaan. Toinen haahtelamainen tuntomerkki on perhoset - niitäkin oli tässä kirjassa puolivälin jälkeen varsin runsaasti. Ihana yksityiskohta sekin!

Kokonaisuutena Tähtikirkas, lumivalkea on kaunis, joskin hieman melankolinen, haikeatunnelmainen romaani. Se piti otteessaan ja sai lukiessa helposti vaipumaan sellaiseen erityisen nautinnolliseen tunteeseen. Kirja on rakenteeltaan kiinnostava ja miljööt eri kaupunkineen tunnelmallisia. Ajankuvaus on realistisen tuntuinen, ja päähenkilön kokemukset, hänen elämäntarinansa ja hänen muistonsa ovat surullisenkauniita, koskettavia. Muistikirjaan kirjoitetut lauseet vievät lukijan uskottavasti miehen pään sisään, hänen ajatuksiinsa ja muistoihinsa. Sairaus, suru ja kaipaus huokuu miehen kirjoittamista sanoista.

Hieno, mieleenpainuva kirja!

★★★★★

Ifa / Jukka Tervo

Ifa / Jukka Tervo

Iván Rotta, 2013. 379 sivua.

Kannen suunnittelu: Kalle Pyyhtinen / utudesign

Mistä minulle? kustantajan tarjoama arvostelukpl

Sain Jukka Tervon tuoreen romaanin Ifa arvostelukappaleena kustantajalta. Kirja vaikutti kiinnostavalta: muistinsa menettänyt muusikko makaa sairaalassa ja alkaa pala palalta muistaa asioita menneisyydestään. Historiallinen romaani joka sisältää paljon populaarikulttuuria ja muistoja lapsuudesta, nuoruudesta ja nykypäivästäkin.

Kirjan alussa keski-ikäinen muusikkomies herää sairaalassa. Hän on menettänyt muistinsa, eikä muista miksi on sairaalaan joutunut, eikä osaa kertoa mitään perheestään tai elämästään ylipäänsä. Pikkuhiljaa, psykiatri (?) Harrin avulla mies alkaa muistelemaan ja muistamaan asioita elämästään. Lapsuudesta muistuu mieleen palasia, muusikkouran varrelta legendaarisia tarinoita ja pian myös asioita nykypäivästä, perheenjäsenistä ja muistinmenetystä edeltävistä tapahtumista. Pala palalta mies rakentaa historiansa uudelleen.

Kirja on tarinaltaan kiinnostava. Miehen muisteluja pienestä kainuulaisesta kotikylästä on kiva lukea, kuten myös populaarikulttuurin värittämästä Suomesta. Musiikkiaihetta oli minun makuuni kirjassa ehkä hieman liikaa, koska se ei suosikkiaiheisiini kuulu. Mutta tuohan on ihan vain subjektiivinen mieltymyskysymys, eikä sinänsä kirjan vika.

Myös kirjan rakenne on kiinnostava. Mies muistaa elämästään osia pala palalta, ja kirja on myös koottu samalla tavalla. Ajassa hypitään kovasti, ja se teki minusta rakenteesta samalla sekavan. Välillä olin varsin hukassa sen kanssa, missä ajassa mennään ja mitä elämänvaihetta mies nyt muistelee. Myös nykypäivän tapahtumat, mitkä asiat oikeasti sairaalassa tapahtuivat, jäivät minulle usein arvoitukseksi. Toisaalta sairaalassa herännyt, muistinsa menettänyt mies voi kokea kaiken varsin sekavana ja ahdistavana, joten sinänsä kirjan rakenne antaa miehen ajatuksista varmasti varsin uskottavan kuvan, vaikka se teki myös minusta lukijana sekavan ja vaikeutti keskittymistäni.

Kirjan kieli on helppoa ja varsin sujuvaa, ja paikoittain uppouduin tarinan vietäväksi pidemmäksikin aikaa. Valitettavasti keskittymiseni kuitenkin herpaantui heti kun ajassa hypittiin, ja putosin kärryiltä. Kertojamiehen elämään on mahtunut paljon kiinnostavia ihmissuhteita, joiden kuvailu oli kirjan parhaimpia ja kiinnostavimpia asioita. Erilaisia naisia, erilaisia suhteita ja ikuinen rakkauden nälkä ja lopulta myös sen tosirakkauden löytyminen ja sen menettämisen pelko ovat suuressa roolissa läpi kirjan.

Kokonaisuutena Ifa osoittautui minulle varsin vaikeaksi kirjaksi. En päässyt tarinaan aivan kunnolla sisään, vaikka aihe kiinnosti ja kaiken unohtaneen miehen muistojen palaamista olikin lukijana kiinnostavaa seurata. Sekava ja jotenkin vaikea rakenne teki tästä kuitenkin minulle tähän hetkeen varsin raskaan lukukokemuksen, mutta voi olla ettei kiireisen opiskelusyksyn alku ole olosuhteina vaikeahkolle kirjalle se kaikkein otollisin.

★★★-

Vilpittömästi sinun / Pekka Hiltunen

Vilpittömästi sinun / Pekka Hiltunen

Gummerus, 2011. 424 sivua.

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Pekka Hiltusen kirjat ovat jo kauan kiinnostaneet minua, ja ennen tarttumistani Hiltusen tuoreeseen romaaniin Iso, päätin tutustua hänen vanhempaan tuotantoonsa. Vilpittömästi sinun on trillerimäinen romaani, joka vaikutti juonivetoiselta ja juuri sopivalta kirjalta hieman kiireiseen syksyyni.

Lia on suomalainen nainen, joka on paennut tylsähköä elämäänsä ja menetettyä rakkautta Lontooseen. Hän työskentelee graafikkona laatulehdessä, mutta vapaa-aikana hän on yksinäinen, juttelee patsaille ja juoksee pitkiä lenkkejä. Työmatkallaan Lia kohtaa traagisen, raa'an rikoksen joka ei jätä häntä rauhaan. Kun hän sattumalta vielä törmää maannaiseensa Mariin, hänen elämänsä muuttuu kertaheitolla. Illat eivät ole enää yksinäisiä, ja tasapaksuun elämään tulee hieman jännitystäkin.

Vilpittömästi sinun on epätavallinen kotimainen kirja. Sitä on kehuttu kovasti ja palkittu Vuoden Johtolanka-palkinnollakin, enkä yhtään ihmettele miksi. Kirja on trillerimäinen ja jännittävän juonen kautta mukaansatempaava. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, ja heidän suomalainen taustansa tulee kirjassa minusta juuri sopivasti esille. Henkilöistä etenkin Mari kera erikoisen ihmistenlukukykynsä on salaperäisen kiinnostava. Hän jää eittämättä hieman kirjan päähenkilön Lian varjoon, mutta se tuntuu kuitenkin varsin luonnolliselta.

Kirjan tapahtumamiljöönä on Lontoo, joka luo kauniin ja jännittävän, intensiivisen suurkaupungin tunnelman. Rikokset ja Marin johtaman Studion jännittävät työtehtävät luovat trillerimäisen juonen, joka tempaa mukaansa alusta asti. Usein halusin lukea vielä yhden sivun tai yhden luvun, ja ajan salliessa olisin mielelläni ahminut kirjan muutamalta istumalta.

Vilpittömästi sinun oli psykologisesti kiinnostava ja taidolla kirjoitettu. Kieli on myös helppoa ja sujuvaa, tarina eteni varsin vauhdikkaasti vaikka muutaman kerran toivoinkin vielä enemmän vauhtia ja nopeampaa tarinan etenemistä etenkin kirjan loppuvaiheessa. Kokonaisuutena viihdyin kuitenkin kirjan parissa mainiosti, ja vaikka trillerit eivät sitä ominta mukavuusaluettani kirjallisuuden saralla olekaan, nautin sopivan jännittävästä tarinasta paljon. Ja vaikka tämä romaani toimi hyvin näin itsenäisestikin, odotan jatko-osa Sysipimeän lukemista innolla.

★★★★

Yösyöttö / Eve Hietamies

Yösyöttö / Eve Hietamies

Seven-pokkarit, 2010. 383 sivua.

Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä

Mistä minulle? nettikirjakauppaostos

Eve Hietamiehen Yösyöttö oli lukupiirimme tämänkertainen kirja. Ajattelin etukäteen että tämä ei aivan ole minun kirjani koska kirjan aiheet, vanhemmuus ja yksinhuoltajuus pääosassa, ei ole minulle ajankohtaisia. Olin kuitenkin väärässä. Kirjalla oli paljon annettavaa vaikka en ehkä alunperin ajatellut olevani ideaalista kohderyhmää tälle kirjalle.

Antti Pasanen jää yksin vastasyntyneen Paavo-vauvan kanssa hänen Pia-vaimonsa hävitessä maisemista jo synnytyssairaalan pihalla. Antilla ei ole vauvoista mitään kokemusta. Hän ei tiedä miten vauvaa pidetään sylissä, mistä vauvalle saa ruokaa, miten vaippa vaihdetaan tai miten vauva puetaan. Hän kuitenkin kohtaa todellisuuden ihailtavan reippaasti, ja alkaa tutkimaan asioita jotta vauva pysyy tyytyväisenä. Paavon varttuessa yksinhuoltajaisä vie hänet puistoon jossa tapaa mitä erilaisempia äitejä, Antti selviää vauvan sairasteluista ja hampaidenkasvusta ja huomaa pian selvinneensä vuoden yksin Paavon kanssa.

Yösyöttö kuvailee Antin ja Paavon ensimmäistä yhteistä vuotta. On ihailtavaa seurata sekä tuoreen isän, että pienen vauvan kasvua, heidän yhteiselämäänsä ja rutiinien syntymistä. Hietamies on kirjoittanut uskottavalla tavalla miehen näkökulmasta. Vaikka kirjassa on paljon ääripäitä, esimerkkinä leikkipuiston hippiäiti ja toisena ääripäänä jääkiekkoilijan rikas hienostelijavaimo, on tarina kuitenkin uskottavan tuntuinen.

Henkilöhahmot olivat kiinnostavia. Päähenkilö Antissa ihailin kärsivällisyyttä ja sitä rakkautta, jonka hän poikaansa kohdisti. Paavon äiti Pia jäi hieman sivurooliin, vaikka hänen ratkaisunsa toki olikin koko tapahtumien alkulähde. Hänen mielensä ja käytöksensä oli minulle kiinnostavaa luettavaa, vaikka sympatiani tässä tilanteessa olivatkin kovasi Antin puolella. Odotin jotenkin Antin reagoivan henkisesti rajummin vaimonsa lähtöön, mutta sitä luhistumista ei oikestaan missään vaiheessa tullut. Antille hyvä niin, mutta varmasti aika harvinaista noin tosielämässä?

Kiinnostava suhde oli myös Antin isällä sekä Antin kehitysvammaisella veljellä Jannella. He olivat aidon sympaattisia, ja isän ja aikuisen kehitysvammaisen pojan välinen suhde oli minusta hyvin aidosti ja uskottavasti kuvailtu.

Kirja on nopealukuinen, minä ahmaisin sen kahdessa illassa. Kun tarinaan pääsi sisälle halusi aika nopeasti tietää kuinka Antin ja Paavon elämä jatkossa järjestyy. Kieli on helppoa, vaikka puhekielen käyttö etenkin kirjan alussa hieman ärsyttikin. Yösyöttö on myös hauska kirja. Ei teennäisesti hauska, kuten usein voin tämäntyyppiset kirjat kokea, vaan aidosti hauska. Pienet asiat ja sattumukset Antin ja Paavon elämässä saivat minut monta kertaa nauramaan ääneen.

Kokonaisuutena Yösyöttö tarjosi minulle hyvän lukuelämyksen. Nauroin Antin kommelluksille, nauroin leikkipuiston stereotyyppisille, erilaisille äideille, liikutuin Antin rakkaudenosoituksista, hänen suloisenkömpelöstä vauvanhoidostaan. Antin ja Paavon elämän seuraaminen herätti tunteita ja kirja oli samalla viihdyttävä ja ajatuksia herättävä. Mietin minkälainen kirja olisi jos sen olisi kirjoittanut mies, mietin omaa suhtautumistani yksinhuoltajuuteen, yksinhuoltajaisiin ja synnytyksen jälkeisistä mielenterveysongelmista kärsiviin naisiin. Minulle Yösyöttö oli siis positiivinen yllätys, ja jälleen kerran osoitus siitä, että ennakko-odotukset voivat olla pahasti vääränlaisia. Kirjalla voi olla paljon annettavaa, vaikka aihealue ei sitä ominta olisikaan!

★★★★

Äitejä ja poikia / Colm Tóibín

Äitejä ja poikia / Colm Tóibín

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 315 sivua.

Alkuteos: Mothers and Sons, 2006.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Rakastin Colm Tóibínin ensimmäistä suomennettua romaania Brooklyn. Tartuin Tóibínin uuteen suomennettuun kirjaan Äitejä ja poikia myös innostuneena, vaikka novellit eivät aina ihan minun juttujani olekaan. Huomasin kuitenkin aika nopeasti viihtyväni Tóibínin lyhyempienkin tarinoiden parissa oikein mainiosti, vaikka ne eivät täyspitkälle romaanille vertoja vedäkään.

Äitejä ja poikia sisältää yhdeksän erilaista tarinaa. Jokaisesta löytyy kokoelman nimen mukaisesti äiti ja poika, mutta heidän tarinansa ei jokaisessa novellissa kuitenkaan ole keskiössä. Muita tärkeitä aiheita on musiikki ja seksuaalisuus, jotka tulevat esille useammassa novellissa. Oma suosikkinovellini oli kokoelman viimeinen ja samalla sivumäärältään huomattavasti suurin. Pitkän talven aikana Miquel kadottaa elämästään sekä veljensä, että äitinsä. Hän jää isänsä kanssa kahden perheen suurelle kotitilalle, ja he yrittävät selviytyä arjesta ilman perheen toista puolikasta. Äidin ja pojan välinen suhde on novellissa suuressa osassa, kuten muidenkin perheenjäsenten väliset suhteet. Myös nuoren miehen seksuaalisuus on näkyvässä osassa, ja nousee pinnalle isän raahatessa tilalle kodinhoitajaksi nuoren eteläamerikkalaismiehen, Manolon.

Viihdyin Tóibínin novellien parissa varsin hyvin. Aiheet olivat suurimmaksi osaksi kiinnostavia, vaikka monessa novellissa käsitelty musiikkiaihe ei ehkä ihan minun kiinnostuslistani kärkipäässä olekaan. Ihmissuhteista ja perheenjäsenten välisistä siteistä luin sen sijaan mielelläni. Tóibínin kieli ja kirjan suomennos on helppoa ja sujuvaa, ja lukeminen sujui nopeasti. Huomasin kuitenkin hyvin että luen mieluiten pidempiä tarinoita, sillä tämänkin kokoelman paras tarina oli se pisin, jossa henkilöistä ehti saada paremman kuvan ja jossa tapahtumiakin oli enemmän. Kokoelman läpi kantoi erityinen, haikeankaunis tunnelma joka tuli esille haikeankauniissa hetkissä kun henkilöhahmot kaipailivat toisiaan ja ikuisen menetyksen pelko oli pinnalla. 

Minä luen edelleenkin mieluummin kokopitkiä romaaneja, mutta se ei johdu siitä että Tóibínin novellikokoelma olisi huono. Äitejä ja poikia on kelpo novellikokoelma, mutta ei millään voita mukaansatempaavaa, tunteisiin vetoavaa ja mieleenjäävää hienoa romaania.

★★★+