Haudankaivajan tytär

Haudankaivajan tytär ( The Gravedigger´s Daughter, 2007) / Joyce Carol Oates. Otavan kirjasto, 2009. 678 sivua.

Olen lukenut niin positiivisia kokemuksia Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tyttärestä eri blogeista (esim. täältä, täältä ja täältä) että päätin nyt viimein tarttua siihen, pienen pakon edessä. Kävi nimittäin niin, että lainasin kirjan jo kesällä kirjastostamme kun se oli palautettuja -hyllyssä, mutta en saanut sitä luetuksi kun vasta nyt kun olen uusinut lainani jo viisi kertaa, joka on maksimi... Eli kirja on pakko palauttaa huomenna kirjastoon ja sopivasti sainkin sen luetuksi eilen illalla. Minä en kyllä missään vaiheessa tuntenut, että luen tätä "pakolla", jos aikarajaa ei olisi ollut olisin ehkä nauttinut kirjasta hieman hitaammin. Mutta hyvä se oli näinkin...

Haudankaivajan tytär kertoo Rebecca Schwartin elämäntarinan. Kirjan alussa Rebecca on Niles Tignorin nuori vaimo ja myös nuori äiti, pieni Niley poika odottaa naapurissa hoidossa kun Rebecca kävelee työpaikaltaan tehtaasta kohti kotia. Rebeccaa seuraa panamahattuinen mies, joka naisen saavuttaessaan kysyy onko tämä Hazel Jones. Rebecca ei ole Hazel, ainakaan vielä. Kirjassa tulee takaumia, seuraavaksi lukija saa tietää Rebeccan lapsuudesta, kuinka hän syntyi laivalla juuri sillä hetkellä kun hänen saksalainen perheensä saapui Amerikkaan. Kuinka Rebecca selvisi elämästään väkivaltaisen haudankaivajan, Jacob Schwartin, tyttärenä ja kuinka hänestä kasvoi nuori nainen joka päätyi naimisiin itseään huomattavasti vanhemman, liikemies Niles Tignorin kanssa. Rebeccan elämään mahtui suuria tragedioita mutta hän pääsi naimisiin ja oli hetken onnellinenkin. Kunnes...

Rebeccan ja Nilesin avioliitto on rankka. On paljon mustasukkaisuutta, väkivaltaa ja salaisuuksia. Rebeccan silmät on vuorotellen mustana, hänen vartalonsa on kipeä Nilesin kovakouraisen käytöksen jäljiltä. Lohtua ja jaksamista Rebeccan elämään tuo vain pieni Niley-poika jolle äiti, mami, on maailman tärkein. Rebecca ja Niley asuvat väkivaltaisen Tignorin luona kunnes Rebecca saa tarpeekseen. Hän ottaa pojan ja miehensä auton ja karkaa.

Kohta Rebecca ja Niley ovatkin jo Hazel Jones ja tämän pianoa hienosti soittava poikansa Zacharias Jones. Zachille hankitaan uusi syntymätodistus koska edellinen "tuhoutui tulipalossa". Hazel ja Zach löytävät uuden kodin, uusi ihmisiä elämäänsä ja pikkuhiljaa kaikki asettuu uomiinsa. Sisimmissään sekä Hazelia että Zachia kalvaa pelko, aina kun kadulla kävele mies joka edes muistuttaa Tignoria, he säikähtävät. Jos hän löytää heidät, he ovat mennyttä.

Haudankaivajan tytär on rankka ja koskettava nuoren naisen selviytymistarina. Rebecca/Hazelin elämässä on tapahtunut paljon kauheita asioita mutta tavallaan hän selviää. Hän selviää itsensä ja rakkaan poikansa vuoksi, hän osoittaa naisen vahvuuden ja lähtee väkivaltaisten miesten luota. Vaikka lapsuuden tragedia pyörii mielessä, hän jättää senkin taakseen. Nainen on vahva ja rohkea, hänen matkaansa on ilo seurata vaikka Rebeccaan kohdistuvat nyrkiniskut satuttavat lukijaakin.

Joyce Carol Oatesin kirjoitustapa ja kerronta on aivan upeaa. Olen nyt lukenut kaksi hänen kirjaansa (tämän ja Kosto: rakkaustarina) ja voin kyllä nostaa hänet jo suosikkikirjailijoideni listalle. Haudankaivajan tytär kosketti minua, Rebecca/Hazel jäi joka lukukerran jälkeen mieleen pyörimään ja se on minulle hyvän kirjan merkki!

Tähtiä *****-

Tuo miinus tulee ihan vaan siitä, että kirja olisi minusta voinut olla ihan vähän lyhyempi. Kirjan keskivaiheen jälkeen tuli muutama kohta jossa ajattelin, että tarina saisi mennä jo eteenpäin. Mutta kyseessä on vain pienenpieni miinus;)

Oma taivas

Oma taivas (The Lovely Bones, 2002) / Alice Sebold. WSOY 2010 (1.painos 2003). 408 sivua

Lukupiirimme tapasi ensimmäisen kerran tammikuussa ja silloin valitsimme ekaksi piirikirjaksi Alice Seboldin Oma taivas -romaanin. Oma taivas on sekoitus satua, dekkaria ja selviytymistarinaa. 14-vuotias Susie Salmon murhataan kotinsa lähellä joulukuun kuudentena päivänä vuonna 1973. Susie menee taivaaseen josta hän vuosien ajan seuraa, miten hänen läheistensä elämä jatkuu maa päällä.

Salmonin perheen elämä muuttuu kertaheitolla joulukuisena päivänä vuonna 1973 kun kaupungin poliisi Len Fenerman tulee heidän ovelleen Susien tupsupipo kädessään. Hän kertoo pipon löytyneen suuren verilätäkön läheltä, Susien ruumista ei ole löytynyt mutta veri ja pipo on vahvoja todisteita - Susie on murhattu. Susie seuraa taivaastaan kuinka hänen perheenjäsenensä, äiti, isä, pikkusisaret Lindsey ja Buckley ja paikalle saapuva äidinäiti Lynn yrittävät selviytyä Susien kuolemasta.

Taivas on kaikille kuolleille erilainen, omanlaisensa. Susie tapaa taivaassaan lopulta kuolleen isoisänsä sekä koiransa Holidayn. Susien taivaassa on puutarhoja, huvimaja ja kilttejä ihmisiä. Susien taivaassa kömpelöt naiset työntävät kuulaa ja heittävät keihästä ja talot ovat samanväriset kuin maan päällä. Perheensä lisäksi Susie seuraa taivaastaan murhaajansa elämää. Lukijalle selviää jo aikaisessa vaiheessa kuka Susien murhaaja on ja taivaastaan Susie seuraa isänsä arvailuja murhaajan henkilöllisyydesta ja poliisin yrityksiä selvittää murhaaja.

 "He työskentelivät yhdessä lumihiutaleiden putoillessa, melekin leijaillessa maahan. ja isän työskennellessä hänen vereensä tulvi adrenaliinia. Hän selvitti mielessään mitä tiesi. Oliko kukaan kysynyt tältä mieheltä, missä hän oli katoamispäivänäni ollut? Oliko joku nähnyt tämän miehen maissipellolla? Isä tiesi että naapureita oli kuulusteltu. Poliisit olivat kulkeneet järjestelmällisesti ovelta ovelle."

Taivaastaan Susie tarkkailee myös kuinka hänen ensirakkautensa Ray yrittää selviytyä hänen kuolemastaan ja sitä, kun Raysta ja Ruthista, joka oli viimeinen ihminen maan päällä johon Susie koski lentäessään taivaaseen, tulee läheisiä toisilleen. Kuinka he keskustelevat Susiesta, kaipaavat häntä mutta jatkavat tietenkin elämäänsä.

Taivaastaan Susie näkee oman perheensä kamppailun. Susien äiti lähtee lopulta suruaan pakoon, ensin toisen miehen kainaloon, sitten viinitilalle. Kotiin jää masentunut isä joka ei ole selvityä tyttärensä kuolemasta. Hän istuu työhuoneessaan, tuijottaa tuolia jossa Susie usein istui. Susien sisko Lindsay rakastuu Samueliin, jonka tuki ja turva vaikuttaa selvästi positiivisella tavalla tytön suruprosessia. Susien vanhaan huoneeseen on asettunut lasten äidinäiti Lynn. Hän tuo perheeseen taas arjen rutiineja vaikka ei ennen ole ollutkaan mikään perheenäiti. Salmonin perheen kuopus, Buckley, on sisarensa kuoleman aikoihin vasta nuori poika eikä ymmärtänyt aivan kaikkea. Buckley kyselee ja ihmettelee mihin sisko on lähtenyt, hänestä tulee isänsä suosikkilapsi, seuraa isäänsä kaikkialle.

Vuodet Susien kuolemasta kuluvat ja perhe alkaa toipumaan alkusokista. Oikeastaan kaikki muut paitsi perheen isä jatkaa elämäänsä, isällä on yhä vaikeuksia työstää suruaan. Susie kaipaa perhettään, tuntee haikeutta nähdessään ystäviensä valmistuvan koulussa ja sisarensa viettäessä romanttisia hetkiä ensirakkautensa kanssa. Hänenhän kuuluisi kokea samat asiat!

Oma taivas on kaunis mutta surullinen tarina. Se luo kauniin kuvan taivaasta joten minä koin romaanin myös lohtua tuovana. Susien ja hänen perheensä kaipausta oli surullista seurata mutta samalla kirjan mielenkiintoisinta antia oli minun mielestäni seurata, kuinka eri henkilöt työstivät suruaan, mitä he tekivät surulleen ja millä tavalla yrittivät jatkaa elämäänsä.

"(...) Lumi oli täyttänyt isäni paidan rypyt ja asettunut juovaksi vyön päälle. Tunsin kipeää kaipausta. Käsitin etten koskaan enää säntäisi ulos hankeen Holidayn kanssa, en koskaan työntäisi Lindseytä kelkassa, en koskaan vastoin parempaa tietoani opettaisi pikkuveljelleni, kuinka lumi puristetaan kämmenissä palloksi. Seisoin yksinäni heleänvärisessä terälehtimeressä. Maan päällä putoili pehemitä viattomia lumihiutaleita kuin sinne laskeutuisi verho."

Samalla inhosin mutta kunnioitin Susien äidin päätöstä jättää perheensä. Minusta oli kauhea temppu jättää muu perhe ilman selitystä, mutta äiti oli juuri se, joka teki surulleen jotain konkreettista. Isä taas vaikutti masentuneelta, hän ei työstänyt suruaan oikeastaan millään tavalla eikä siitäkään seurannut mitään hyvää.

Alice Seboldin kieli on kauniin kuvailevaa ja monessa kohdassa ihastelin tapahtumien kuvailuja kauan. Yllä oleva tekstilainaus on yksi suosikkikuvailuistani. Kielen lisäksi romaanissa parasta oli kuinka paljon tunteita se minussa herätti. Surua Susien kohtalosta, vihaa murhaajaa kohtaan, onnea kun huomasi, että perhe ehkä selviää. Onnea tunsin myös Susien puolesta hänen kuvaillessaan taivastaan. Minä siis pidin kirjasta kovasti, tarina oli kaikessa surullisuudessaan kaunis ja perheen selviytymistä oli mielenkiintoista seurata Susien näkökulmasta. Minä myös tykkäsin kirjan aiheesta joka on aivan erilainen kuin missään kirjassa jonka olen aiemmin lukenut. Todella miellyttävä, tunteita herättävä ja rikas lukukokemus, suosittelen lämpimästi!:)

Kirjalle tähtiä ****+.

 Tänä vuonna minulla on käynnissä "Lue kirja ja katso elokuva"-haaste ja kun luin että Oma taivaasta on tehty myös leffa, päädyin katsomaan senkin. Nyt seuraa siis lyhyt mielipiteeni elokuvasta.

Peter Jacksonin ohjaama elokuva Oma taivas (Lovely Bones) sai Suomen ensi-iltansa tammikuussa 2010. Minä olen kuullut elokuvasta tähän saakka eniten negatiivista palautetta mutta oli kiva kuitenkin katsoa se, ja hieman vertailla kirjaan. Elokuva oli minun mielestäni huomattavsti kirjaa huonompi. Paikoin leffassa oli kauniita kohtia, etenkin Susien taivaasta. Juonesta oli kuitenkin jätetty aika isojakin osia pois joka taas hieman kummastutti. Jotenkin en myöskään tykännyt Susieta näytelleestä tytöstä, minun päässäni Susie oli aivan erilainen. Leffan Susie ei täsmännyt ollenkaan minun Susieen...

Paikoin kaunis elokuva, mutta kirjaa huomattavasti huonompi. Olisi ihan kiva tietää, olisiko kirja-elokuva parien elokuva minusta parempi jos katsoisin sen ensin ja lukisin kirjan vasta sitten - mutta silloinhan kirjan lukemisesta jäisi niin paljon pois, kun juonen tietää jo etukäteen...

Elokuvalle tähtiä ***

 --------------------

Pyydän anteeksi ylipitkää kirjoitusta ja toivon että joku jaksoi lukea loppuun saakka;) Ihanaa viikonloppua kaikille, palailen viimeistään sunnuntaina Haudankaivajan tyttären kanssa!

pikainen kiitos kiireiseltä opiskelijalta

Minulla on tentti huomenna vaikka paljon mielummin lukisin ihan jotain muuta kuin muistiinpanoja koulupsykologin työstä (vaikka se onkin mielenkiintoista). Halusin vain tässä välissä tulla kiittämään ihan jokaista blogini lukijaa, jokaista kommentoijaa ja ihan jokaista kommenttia. Jokikinen kommentti tekee päivästäni vielä hieman paremman ja jokainen uusi lukija joka sivupalkkiin ilmestyy saa sydämeni hyppimään ilosta ja onnesta. Viime aikoina sivupalkkiin on ilmestynyt iso kasa uusia lukijoita vaikka minä olen opiskelukiireiden vuoksi ollut laiska kirjabloggaaja. En vain ehdi lukea muuta kuin tenttikirjoja. Perjantaina minun on pakko palauttaa Haudankaivajan tytär kirjastoon koska minä olen uusinut lainan jo maksimikerrat. Aloitin lukemisen viikko sitten ja olen nyt puolivälissä. Nautin Oatesin kielestä, mielenkiintoisesta ja mukaansatempaavasta tarinasta ja toivon, että ehdin lukea kirjan loppuun ennen perjantaita. Ennen viikonloppua tulossa myös Oma taivas -raporttia, kunhan saan elokuvan katsottua. Kirja-arvio on jo valmiina!

Nyt vielä tenttimuistiinpanojen kimppuun, upeaa, talvista viikkoa kaikille, etenkin onnekkaille hiihtolomalaisille (olen vain vähän kateellinen...) ja vielä suuri KIITOS ja tervetulorutistus kaikille lukijoille, uusille ja "vanhemmille":)

Kaaoksesta kohti eheyttä

Kaaoksesta kohti eheyttä (Från kaos till sammanhang, 2000) / Elisabeth Cleve. WSOY 2003. 317 sivua

 Lastenpsykoterapeutti Elisabeth Cleven kirja Kaaoksesta kohti eheyttä kertoo ADHD-diagnoosin saaneesta Douglasista. Douglas on nelivuotiaana adoptoitu Ranskasta Ruotsiin, mutta alunperin poika on afrikkalainen. Kirjassaan Cleve kertoo Douglaksen terapiasta. Douglaksen vanhemmat Gunnar ja Margareta huolestuvat pojastaan kun he eivät saa tähän yhteyttä. Douglas on levoton ja villi, hän hyppii kirjaimellisesti seinille, rikkoo ja heittelee tavaroita ja on välillä vanhempiaan kohtaan aggressiivinen. Douglas aloittaa psykoterapian Elisabethin luona kuusivuotiaana ja kirja kertoo Douglasin koko terapia-ajasta joka kestää yhteensä seitsemän vuotta.

Cleve kuvailee kirjassaan Douglasin vaikeata alkua terapiassa, kuinka hän välillä lähes pahoinpitelee terapeuttiaan ja kärsii todella vakavista käyttäytymishäiriöistä. Kärsivällisyydellä ja rakkaudella Cleve saa kuitenkin Douglaksen puhumaan ja pojan ongelmat vähenemään. Myös rasisimia ja sosiaalisia hankaluuksia kuvaillaan hyvin, Afrikassa syntyneenä tummaihoinen Douglas saa kuulla rasistisia kommentteja niin aikuisilta kuin lapsiltakin. On ilo seurata Douglaksen matkaa hänen terapiataipaleellaan ja iloita kun Douglas saavuttaa rajapyykkejä, esim. kun poika ensimmäisen kerran matkustaa itse junalla terapiaan ja kotiin!

Minä tykkään lukea tällaisia "faktakirjoja". Olen jo vuosia sitten lukenut läpi kaikki Torey Haydenit ja tykännyt niistä tosi paljon. Tulevaisuudessa voisin kuvitella itsekin kouluttautuvani psykoterapeutiksi ja työskennellä silloin juuri lasten kanssa, joten terapeutin menetelmiin oli kiva tutustua. Kirjan lopussa on Cleven kirjoittama tietopaketti lasten psykoterapiasta, ADHD:stä ja Douglakselle tehdyistä kognitiivisista testeistä. Kirjassa kuvaillaan myös muutama yksittäinen psykoterapiakerta yksityiskohtaisesti, esim. Douglaksen viimeinen istunto kuvaillaan hienosti.
Kaikki jotka pitävät Torey Haydenin kirjoista, pitävät varmasti myös tästä!

Pisteitä ****

Ps! mieleni on jo keväinen joten halusin blogiinkin vähän keväisempiä värejä;)

Teini-iän suosikki: Jalna / Mazo de la Roche

Koulutöitä on tällä hetkellä ihan tajuttomasti, olen yliopistolla päivittäin klo 9-18 vähintään (myön lauantaina ja sunnuntaina) joten kaunokirjallisuuden lukeminen on jäänyt valitettavan vähälle. Tiistaina on kuitenkin lukupiirimme toinen tapaaminen ja lukupiirikirjaa (Oma taivas) on vielä muutama sivu jäljellä. Tähän väliin ajattelinkin kertoa teille nuoruusvuosieni suosikkikirjoista, ja etenkin yhdestä erityisestä kirjasarjasta joka oli, ja on yhä, minulle erittäin tärkeä.

Kun teininä olin lukenut läpi Francine Pascalin Sweet Valley High -kirjasarjan sekä Ann M. Martinin The Babysitters Club -kirjasarjan sain joululahjaksi Mazo de la Rochen Jalna-sarjan neljä viimeistä osaa. Neljätoistavuotiaana en jaksanut kiinnostua romanttisesta kartanohöpsötyksestä kunnes löysin koko Jalna-sarjan kirjastomme hyllystä. Koska kirjasarjaa ei voi aloittaa sen viimeisistä osista, aloitin ensimmäisestä ja olin täysin koukussa. Luin vuoden aikana koko kirjasarjan, kaikki sen 16 osaa. Sanottakoon, että siihen aikaan luin vähemmän kuin nyt ja Jalna-kirjojen teksti on todella pientä ja kirjat paksuja. Niinpä 16:n kirjan lukeminen vuodessa oli silloin iso saavutus;)

Jalna-sarja kertoo Whiteoakin suvusta sadan vuoden ajan, vuodesta 1854 vuoteen 1954. Ensimmäisessä osassa irlantilainen nuoripari, Philip ja Adeline Whiteoak muuttavat Kanadaan, Jalnan kartanoon. Jalnaan he perustavat perheensä ja kirjasarja seuraa Whiteoakin sukua, uusia perheenjäseniä syntyy, vanhat kuolevat mutta Jalnan kartano säilyy perheessä. Adeline Whiteoak on mukana kauan, itsepäinen, rohkea ja ihastuttava perheen pää elää satavuotiaaksi. Mielenkiintoinen seikka on myös kirjojen lopussa näkyvä sukupuu Whiteoakin suvusta. Kuin luin kirjasarjaa ensimmäisen kerran tein myös oman sukupuun Whiteoakeista. Oli mielenkiintoista seurata ja lisätä syntyviä lapsia, etenkin koska perheen sisäiset avioliitot olivat melko tavallisia (serkut menivät naimisiin keskenään etc.) ja perhesiteet muuten menivät minulta ihan sekaisin;)

Alunperin minua kiinnosti Jalnoissa etenkin mielenkiintoinen Whiteoakin suku. Sukuun kuului iso kasa kiinnostavia henkilöitä, nyt mieleen tulee juuri vanha Adeline sekä tämän pojanpoika Renny.
Heti ensimmäisessä kirjassa ihastuin toki kovasti myös Jalnan kartanoon. Kartanon sisustusta, sen pihapiiriä ja lähettyvillä olevia toisia taloja kuvailtiin paljon ja kirjojen tapahtumat sijoittuivat pitkälti kartanon lähettyville.

Mazo de la Roche (1878-1961) oli kanadalainen kirjailija ja mediassa käytiin Jalna-kirjojen ilmestyessä keskustelua siitä, kirjoittiko de la Roche itsestään ja omasta lähipiiristään. Etenkin Jalnan perintö -kirjan tapahtumia on spekuloitu kovasti. Kirjan alkuperäinen nimi on Finch´s fortune ja luullaan että juuri Finch, homoseksuaali, ulkopuoliseksi jäävä nuori mies, on kuvaus Mazo de la Rochesta itsestään.

Kun olin lukenut koko kirjasarjan 16 osaa ensimmäisen kerran läpi, päätin, että haluan koko sarjan omaan hyllyyni. Neljän viimeisen osan lisäksi olen tähän saakka onnistunut haalimaan hyllyyni kaikki paitsi kirjasarjan osan numero 9, Jalnan perintö. Suurimman osan kirjoista olen huutanut huuto.netistä ja onnistunut löytämään kohtalaisen uusia ja hyväkuntoisia kirjoja. Vihreäselkäiset kirjat odottavat kesälomaani kauniissa rivissä hyllyssäni, odotan aurinkoisia kesäpäiviä jolloin voin uppoutua Jalnan ja Whiteoakin suvun arkeen ilman katkoja (=tenttejä).

Tässä vielä lista Jalna-kirjoista:

1. Jalnan synty WS 1960 (Building of Jalna 1944)
2. Jalnan aamu WS 1962 (Morning at Jalna 1960)
3. Jalnan kotiopettajatar WS 1950 (Mary Wakefield 1949) 
4.Jalnan nuori Renny WS 1945 (Young Renny 1935) 
5.Jalnan kevät WS 1947 (Whiteoak Heritage 1940) 
6. Jalnan veljekset WS 1954 (Whiteoak Brothers 1953)
7. Jalna WS 1937 (Jalna 1927)
8. Jalnan perhe WS 1938 (Whiteoaks of Jalna 1929)
9. Jalnan perintö WS 1939 (Finch's Fortune 1932)
10. Jalnan isäntä WS 1939 (The Master of Jalna 1933)
11. Jalnan kukoistus WS 1941 (Whiteoak Harvest 1936)
12. Näkemiin Jalna WS 1949(Wakefield's Course 1941)
13. Jalnan miehet palaavat WS 1959 (Return to Jalna 1946)
14. Rennyn tytär WS 1952 (Renny's Daughter 1951)
15. Kosijoita Jalnassa WS 1955 (Variable Winds at Jalna 1954)
16. Juhlat Jalnassa WS 1958 (Centenary at Jalna 1958)

Onko kukaan muu lukenut tai edes kuullut Jalna-kirjasarjasta?:)

Rannalla

Rannalla (On Chesil Beach 2007) / Ian McEwan,  suom. 2007, Otavan kirjasto. 183 sivua.

 Matkustin torstai-iltana junalla tunnin verran Kupittaalta Karjaalle ja vietän nyt viikonloppua vanhempieni luona. Junamatka kestää noin tunnin ja vaikka koulutöitä olisi pilvin pimein minun junamatkoihini kuuluu kaunokirjallisuuden lukeminen. Matka- ja viikonloppulukemiseksi valikoitui tällä kertaa Ian McEwania ja aika nopelaukuiseksi osoittautunut Rannalla.

Rannalla on pieni ja ohut mutta traaginenkin romaani. Eletään 1960-lukua ja nuoret Edward ja Florence ovat juuri menneet naimisiin. Pari on seurustellut vuoden ennen häitään ja fyysisellä tasolla on edetty varovaisesti suudelmiin. Edward odottaa hääyötään ja siihen kuuluvaa seksuaalista kanssakäymistä innolla kun taas Florence pelkää tulevaa ja olisi mielummin viettämättä hääyötään kokonaan. Kirjoista Florence on oppinut kauhistuttavia sanoja kuten penetraatio ja limakalvo ja hän ei pidä edes Edwardin suudelmista. Hän inhoaa kun miehen kieli osuu hänen omaansa eikä varsinkaan halua mitään muuta osaa Edwardista sisäänsä.

Nuoripari on nyt vietämässä hääyötään Englannin kanaalin rannalla sijaitsevassa hotellissa. Hääyö on edessä, molemmat kokemattomia, Edward innokas ja Florence pelokas. Hääyön tapahtumat muuttavat Florencen ja Edwardin elämän lopullisesti ja pienet teot saavat suuret seuraukset. Kirjassa kerrotaan takaumina myös Edwardin ja Florencen tapaamisesta sekä heidän taustoistaan, kuinka he rakastuivat ja päättivät jakaa elämänsä.

"Florence katseli ja toivoi, että Edward liikkuisi hitaammin, sillä häntä vaivasi pelko ja syyllisyydentunne ja hän halusi kiihekästi olla vielä vähän aikaa omissa oloissaan. Olipa odotettavissa millainen keskustelu hyvänsä, se pelotti häntä. (...)"

Rannalla on aika nopealukuinen romaani. Kerronta on taattua sujuvaa ja soljuvaa McEwania. Edwardin ja Florencen suhde kertoo jotakin yhteiskunnallisesti tärkeätä 1960-luvun Englannista. Uudet vapaudet sodan jälkeen osittain sekoittivat nuorten elämän, osittain toivat kaivattua itsenäisyyttä, valinnan vapautta. Florencen pelot ja hiljaiset ajatukset saivat miettimään, miksi ihmeessä nainen ei saanut suutaan auki. Kuinka paljon helpompaa kaikki olisikaan parin välillä ollut jos he olisivat puhuneet toisilleen. Kuinka erilainen lopputulos olisi ollut jos etenkin Florence olisi saanut suunsa auki. Rannalla osoittaa siis kuinka tärkeätä puhuminen parisuhteessa on, puhumalla vältytään monelta murheelta;)

"Florence näki hänen lähestyvän rantaa pitkin. Ensin hän erottui tummuvaa somerikkoa vasten vain syvänsinisenä läikkänä, jonka epäselvät ääriviivat värähtelivät ja joka näytti välillä pysyvän paikallaan, välillä taas hyppäävän lähemmäs kuin shakkinappula, jota siirretään useita ruutuja kerralla. (...)"

Rannalla ei ole paras lukemani McEwan, pidin enemmän Sementtipuutarhasta ja Poltteesta mutta taattua McEwanin kerrontaa ja mielenkiintoisia ihmissuhteita Rannalla sisältää. Seuraavaksi on vuorossa McEwanin Sovitus sekä Ikuinen rakkaus.

Pisteitä ****-

Veljen vaimo

Veljen vaimo / Henna Helmi Heinonen. Arktinen Banaani, 2011. 337 sivua.

 Veljen vaimo on Henna Helmi Heinosen esikoisromaani. Heinonen kirjoittaa blogia Minusta tulee kirjailija, jota olen seurannut innolla. Innolla odotin myös Veljen vaimon lukemista ja kun näin, että blogilliset saavat ilmaisen arvostelukappaleen romaanista pyysin tietenkin sellaisen;) Kiitos Henna Helmi ja Arktinen Banaani!

Veljen vaimo kertoo ihmissuhteista, miehistä ja naisista. Kuusikon perheeseen kuuluu äiti Tuulikki (Tuikku) ja aikuiset pojat Antti, Santtu ja Kristian eli Kride. Tuikun suuri rakkaus, poikien isä Ahto on kuollut vuosia sitten yllättäen. Kride on kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen ikävuoden välissä, hän asuu Tuikku-äitinsä kanssa Kilpiteillä,  talossa numero kahdeksan. Lähettyvillä asuu myös Antti sekä Santtu pitkäaikaisen tyttöystävänsä Heidin kanssa. Heidi on arkkitehti ja hän ja Santtu ovat juuri viimeistelemässä Heidin suunnittelemaa, Santun rakentamaa taloa. Kuusikon perheenjäsenet ovat läheisiä vaikkakin hyvin erilaisia. Kuopus Kristian tekee mielummin kaikkea muuta kuin opiskelee. Hän käy silloin tällöin baarissa töissä mutta on useammin baarissa ihan muista syistä. Mies nukkuu päivät ja valvoo yöt. Antti, nuorena taitava jalkapalloilija, tällä hetkellä taksinkuljettaja, on pojista vanhin, isoveli josta pikkuveljet silloin tällöin hakevat tukea. Antti on vakava mutta enimmäkseen viisas ja järkevä. Keskimmäinen veli, Santtu on poliisi. Hän on kouluajoista lähtien ollut yhdessä Heidin kanssa jota on kosinut useasti, mutta Heidi on aina keksinyt syyn kieltäytyä. Heidi haluaa naimisiin vasta opiskelujen jälkeen, sitten kun Heidi on saanut työpaikan ja lopulta sitten kun talo on valmis. Tuikku on surullinen perheen pää. Hän suree yhä kuollutta miestään, kaipaa yhteistä arkea ja yhteisiä hetkiä. Hän ei toisaalta ymmärrä nuorimman poikansa elämäntapaa mutta ei keksi mitä asialle voisi tehdä.

Kuusikon perhe saa uuden jäsenen kun Kride yllättäen ilmoittaa menneensä naimisiin ulkomaanmatkalla. Marja muuttaa Kriden ja Tuikun luokse ja solmii nopeasti lujan suhteen miehensä äitiin, Tuikkuun. Marja tulee rikkinäisestä perheestä, hänen äitinsä on masentunut ja Marjan isä puukotettu kuoliaaksi vuosia aiemmin. Marja kaipaa perhettä, tukea ja turvaa, ja pian hän huomaa kuinka hyvin viihtyy uudessa perheessään. Kun Marja ja Kristian pikkuhiljaa etääntyvät toisistaan Marjaa kauhistuttaa ajatus, että Kristianin mukana menettäisi koko perheensä.

Enempää en taida kirjan tapahtumista kertoa, jotta en pilaa muiden lukukokemusta. Veljen vaimo on aika raskas kirja, hyvin erilainen kuin olin odottanut. Odotin jostain syystä "aivot narikalle - hömppäkirjallisuutta" mutta Veljen vaimo ei todellakaan ole sellainen kirja. Heinosen esikoinen kertoo hienolla tavalla ihmissuhteista, naisista ja miehistä, eri persoonallisuuksista ja perheen tärkeydestä. Henkilöhahmot olivat minun mielestäni erittäin kiinnostavia, jostain syystä ihastuin erityisesti Anttiin vaikka en kaikista hänen tekemisistään pitänytkään. Heidi taas välillä ärsytti ja Santtu säälitti. Kristian äkkipikaisuus ja laiskottelu suututti mutta samalla miestä kävi sääliksi. Marjalle huomasin toivovani vain hyvää ja Tuikku oli alakuloisuudessaan herttainen ja lämmin henkilö. Henna Helmi Heinonen on mielestäni onnistunut kuvaamaan romaanin henkilöt todella hyvin, harvassa kirjassa minä huomaan samaistuvani johonkin jokaisessa henkilössä.

Heinonen osaa myös kirjoittaa -kieli oli sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Luin kirjan neljässä illassa enkä olisi malttanut lopettaa kesken.

"Tuikku katseli peilistä naista, jolla oli hänen äitinsä kasvot. Nenä kaartui ylväästi kuin kotkannokka, suussa oli pyöreitä piirteitä, joita kehystivät rinnakkaiset juonteet. Päälaella hauraan näköiset harmaat haituvat olivat vihdoin kaatanett punapigmentin vallan, jota vastaan Tuulikki oli kolmikymppisenä turhaan taistellut vetyperoksidilla. Silmissä arkinen, ainiaan kiukkuinen tuijotus, jota ei saanut pois yrittämälläkään. Sellainen hänen äitinsä oli ollut, vanha ja örtyisä nainen. Tuikku hymyili peilissä näkyvälle hahmolle, mutta hymy oli ontto. Teennäinen. Tuikku lopetti. Miksi hän valehteli itselleen, yksin täällä omassa kammarissaan."

Veljen vaimo oli siis todella miellyttävä lukukokemus. Koskettava, surullinen mutta paikoin myös onnellinen. Yksi asia joka jäi hieman ihmetyttämään on kirjan kansikuva. Kansi on mielestäni todella kaunis ja osin ymmärrän kansikuvan tarkoituksen, mutta toisaalta kuitenkin paikoin rankkaan ja surulliseen tarinaan olisin odottanut erilaista kantta. Kannen kesäisyys ja iloisuus hämäsi minua;)

Minä odotan jo innolla Heinosen toista romaania joka kirjailijan blogitekstien mukaan on jo työn alla;) Suosittelen Veljen vaimoa lämpimästi kaikille!

Pisteitä ****