Huojuva talo / Maria Jotuni

Huojuva talo / Maria Jotuni

Otava, 2000. 577 sivua.
Ilmestynyt 1.kerran 1963

Kannen kuva: Kirjaan perustuvasta tv-sarjasta.

Mistä minulle? Kirjastosta lainaamalla

 Maria Jotunin klassikkoromaanin Huojuva talo syntytarina on erikoinen. Jotuni osallistui käsikirjoituksellaan kirjoituskilpailuun vuonna 1936, mutta kielsi sen julkaisemisen mikäli hän ei voittaisi kilpailua. Käsikirjoitus ei yltänyt palkinnoille, mutta julkaistiin postuumisti vuonna 1963.

Huojuva talo on rankka kertomus Lean ja Eeron avioliitosta. Lea syntyy vanhempiensa ensimmäiseksi lapseksi. Isä on alkoholisti, mutta rakastavan isoisän ja äidin avulla Lean lapsuus on onnellinen isän alkoholismasta riippumatta. Lea siis varttuu onnellisena nuoreksi, kauniiksi tytöksi ja tapaa eräissä juhannusjuhlissa lääkärinä työskentelevän Auliksen, sekä tämän ystävän, lehtimies Eeron. Eero ihastuu Leaan oitis ja pian he ovat jo naimisissa. Siitä alkavatkin ongelmat. Eeron mieliala vaihtelee hurjasti, hän on itsekeskeinen, narsistinen mies joka suuttuu pienimmästäkin asiasta ja pahoinpitelee ja kohtelee vaimoansa väkivaltaisesti lähes päivittäin.

Kun Lealle ja Eerolle syntyy lapsia, saavat myös he kokea Eeron vaihtelevan mielialan. Eero ei pelkää kohdella lapsiansa ja vaimoansa huonosti. Raha-asioista ei missään tapauksessa pidä puhua, ne Eero hoitaa omalla tavallaan eikä Lealla ole mitään sanomista. Lapsiaan Eero ei rakasta, hän selviytyy perheensä seurassa korkeintaan yhden päivän. Sitten on jo päästävä kauas, muiden naisten luokse.

Kirjassa seurataan Lean ja Eeron tarinan sivussa myös Lean sisaren, Toinin, elämää ja edesottamuksia. Myös Eeron ystävästä, Auliksesta, muodostuu tapahtumien kannalta tärkeä henkilö. Lisäksi kirjassa mainitaan Lean ja Eeron usein vaihtuvat palvelustytöt, ja Lean ja Toinin kotiväkikin piipahtaa välillä mukana. Kirja on aiheeltaan todella rankka. Huojuva talo on kertomus avioliitosta, jonka osapuolet eivät sovi yhteen, joka ulospäin näyttää hyvältä mutta todellisuudessa on yhtä helvettiä.

Jotuni kuvailee avioliiton vaikeuksia Lean silmin todella uskottavasti. Olenkin muistaakseni kuullut, että Huojuva talo perustuisi osittain Jotunin omiin kokemuksiin. Tämä asia tekee kirjan tapahtumista vielä rankempia ja kamalampia. Lukiessani Eero suututti ja kuvotti minua suunnattomasti. Lukemiseen meni paljon aikaa, sillä en pystynyt lukemaan pitkiä pätkiä kerrallaan. Katsoin juuri opiskelukurssia varten elokuvan Kerran sotureita, enkä voi olla vertaamatta Eeroa elokuvan Jakeen. Samantyyppisistä ongelmista vaikuttivat kumpikin kärsivän, ja tälle viikolle minä sain ehkä hieman yliannostuksen tällaisesta kamalasta parisuhdeväkivallasta.

Huojuva talo on kaikessa kamaluudessaan kuitenkin hyvinkirjoitettu kirja, ja ymmärrän sen klassikkomaineen. Jossain kohtaa minulle tuli kuitenkin tunne, että tapahtumat junnaavat paikoillaan ja monen sivun mittaiset keskustelut Lean ja Eeron välillä olivat paikoin puuduttavia. Kirja olisi varmasti toiminut hyvin hieman tiivistettynäkin. Lisäksi kirjan loppu oli minulle hieman pettymys. Se ei jotenkin sopinut kaikkien rankkojen tapahtumien jälkeen, loppu oli jotenkin liian siirappinen.

Jotuni onnistuu kuvailemaan henkilönsä todella uskottaviksi ja eläviksi. Etenkin Leasta tuli minulle oikeasti "läheinen", ja myös Eero on todella taitavasti kuvailtu, kaikkine virheineen. Kirja herättää myös lukijassa paljon tunteita, eniten surua, vihaa ja ahdistusta. Tämä osoittaa minulle, että kirja on hyvin kirjoitettu. Hieman tiiviimpänä tämä olisi varmasti ollut loistava.


★★★+


Huojuva talo on myös ensimmäinen suoritus Kuusi kovaa kotimaista - lukuhaasteeseen.

Jos minä saisin valita...

Sain Tuulialta Jos saisin valita-haasteen. Jos minä saisin valita, asiat olisi näin:

Jos minä saisin valita...
...kaikki ihmiset olisivat saman arvoisia, kaikilla olisi samat oikeudet.
...opiskelijoille maksettaisiin enemmän opintotukea.
...opiskelijoille maksettaisiin asumistukea myös kesäisin.
...rasismista saisi kunnon rangaistukset.

...kirjat olisivat halvempia.
...matkustelu olisi halvempaa.
...ihmiset lopettaisivat toistensa haukkumisen.
...kaikki lukisivat kirjoja.

...kaikki läheiseni saisivat elää onnellisina ja terveinä.
...ihmiset osaisivat arvostaa toisia.
...kukaan ei joutuisi, haluamattaan, olemaan yksin.
...kaikilla olisi joku, johon turvautua.

...kaikki ymmärtäisivät kuinka tärkeää liikunta on.
...psyykkiset sairaudet eivät enää leimaisi ihmisiä.
...rima hakeutua psykologille olisi matalampi.
...jokaisessa koulussa toimisi aktiivinen koulupsykologi.

...kukaan ei kohtelisi lapsia huonosti.
...kaikilla olisi onnellinen lapsuus.
...syksy olisi pitkä ja ihana, talvi lyhyt ja luminen.
...kaikki nauttisivat jokaisesta päivästä.

...minulla olisi joka viikko aikaa käydä kirjastossa, kuljeskella, ja nauttia kirjaston tunnelmasta.
...minulla olisi enemmän aikaa kaunokirjallisuuden lukemiseen.
...opiskeluihini kuuluisi vain kivoja, opettavaisia kursseja.
...koulukiusaaminen, työpaikkakiusaaminen, kaikki väkivalta ja törkeys loppuisi.

...kaikki sunnuntait olisivat yhtä ihania kuin tämä.
...lapset olisivat lapsia tarpeeksi kauan, eivätkä "aikuistuisi" jo 10-vuotiaina.
...hammaslääkärit olisivat kivoja.
...joulu olisi pidempi.
...ihmiset eivät ottaisi kaikkea niin tosissaan.

...kaikilla olisi ihana, onnellinen ensi viikko!

laitan haasteen eteenpäin Linnealle, Kaisalle ja Katrille.

Viimeinen mies / Aravind Adiga

Viimeinen mies / Aravind Adiga

Avain, 2011. 578 sivua.

Alkuteos: Last Man in Tower, 2011.

Suomentaja: Heikki Karjalainen

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl

Aravind Adigan Booker-palkittu romaani Valkoinen tiikeri teki minuun vaikutuksen, joten kirjailijan uutuus, Viimeinen mies, oli ehdottomasti myös luettava.

Viimeinen mies kertoo mumbailaisen Vishram-talon asukkaista. Talossa asuu kaikenlaista väkeä, lapsiperheitä, vanhempia pariskuntia joiden lapset ovat jo maailmalla sekä kuusikymppinen opettaja, Masterji. Masterjin vaimo on vähän aikaa sitten kuollut ja hän asuu nyt yksin, pojan muutettua perheineen toiseen kaupunginosaan. Vaikka talon asukkaat ovat keskenään kovin erilaisia, on heillä kuitenkin hyvät välit ja taloon liittyvät työt ja kokoukset sujuvat moitteetta.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja vanha, jo hieman ränsistynyt Vishram-talo, päätetään raivata maan tasalle, pois uudempien, hienompien talojen tieltä. Vishramin asukkaat saavat uusien talojen rakennuttajalta avokätisen ehdotuksen, joka takaisi kaikille asukkaille aivan uuden, rikkaan tulevaisuuden. Kaikki talon asukkaat eivät ehdotukseen kuitenkaan suostu, ja lopulta suosittu ja arvostettu Masterji on talon viimeinen mies. Hän ei suostu jättämään asuntoaan, jonka jokainen naarmu ja rako pitää sisällään muiston hänen edesmenneestä vaimostaan.

Viimeisessä miehessä on todella paljon henkilöitä jotka varsinkin alussa menivät minulla sekaisin. Lopulta opin tuntemaan muutaman keskeisen henkilön paremmin, mutta ihan kirjan loppuun asti sekoitin muutamia, hassuja nimiä ja henkilöitä keskenään. Kirjan alussa on toki henkilölista, mutta minusta se häiritsee lukemista jos jatkuvasti joutuu selaamaan sivuja ja tarkistamaan listasta kuka kukin on. Odotin tältä kirjalta Valkoisen tiikerin jälkeen paljon, mutta jouduin valitettavasti hieman pettymään. Minusta kirja oli etenkin alussa todella tylsä ja kesti kauan, ennen kuin kirjassa päästiin ns. asiaan. Kirjan jälkimmäinen puolisko olikin sitten ihan mukaansatempaava mutta kokonaisuutena kirja olisi voinut olla lyhyempi.

Kirjan loppua kohden Adigan kuvailemista henkilöistä alkaa nousta pintaan yllättäviä asioita ja tapahtumat menevät varsin rumiksi. Adiga kuitenkin kuvailee henkilönsä positiivisella, ihmisläheisellä tavalla muutamien hurjista teoista riippumatta. Vanha opettaja Masterji oli minusta mielenkiintoinen hahmo, kun taas osa henkilöistä jäivät etäisiksi suuren henkilömäärän vuoksi. Kirjan teemat muutuuvat loppua kohden selvemmiksi ja kirjassa on paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Adiga onnistuu luomaan Vishramin asukkaista todella monipuolisia ja erilaisia eläjiä. On perhettä jonka pojalla on Downin syndrooma, villiä sinkkuelämää elävä nuori nainen ja vanhempi pariskunta joka on ollut naimisissa yli kolmekymmentä vuotta. Vishramin talon siivooja ja vartijakin saavat tapahtumissa aivan omat roolinsa. Plussaa myös mielenkiintoisesta ympäristöstä, Mumbai ja Intia noin yleensäkin kiinnostavat minua kovasti ja toivat kirjaan hienon tunnelman.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli minulle pienoinen pettymys, mutta tässä oli toki aineksia! Hieman lyhyempänä ja tiivistettynä tämä olisi ollut enemmän minun mieleeni.


★★★

Ainakin marjis ja Mari A ovat lukeneet tämän.


ps! Tervetuloa uudet lukijat, teitä on tupsahdellut viime viikon aikana monta lisää -ihanaa! :)Ja oikein ihanaa viikonlopun jatkoa kaikille, uusille ja vanhemmille lukijoille♥

Vuosisadan rakkaustarina / Märta Tikkanen

Vuosisadan rakkaustarina / Märta Tikkanen

Tammi, 2010. 173 sivua.

Alkuteos: Århundradets kärlekssaga, 1978

Suomentaja: Eila Pennanen

Kannen piirrokset: Henrik Tikkanen

Mistä minulle? Akateemisen kirja-alesta

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina on ensimmäinen runokokoelma jonka minä saan luetuksi. Kaiken lisäksi pidin tästä todella paljon, joten ehkä runot eivät jääkään minun osaltani tähän. Tikkanen kirjoitti Vuosisadan rakkaustarinan vastineena kirjailijapuolisonsa Henrikin romaanille Mariankatu 26. Vuosisadan rakkaustarina on rehellinen ja koskettava runoelma miehen alkoholiongelmista jotka vaikeuttavat koko perheen elämää.

Tikkanen kuvailee omaa elämää miehensä rinnalla. Perhe-elämää pienten lasten kanssa, elämää jota isän juomiskaudet johtavat. Tikkanen kuvailee niitä tunteita, joita miehen juominen hänessä herättää, avuttomuutta, vihaa, katkeruutta, kapinaa, mutta myös rakkautta joka pitää kaiken kasassa. Kokoelman ensimmäisessä runossa Tikkanen kysyy "Miksi et lähde?". Kysymys on vaikea, kuten lähteminenkin.

Kokoelma on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kuvailee alkoholismia, toinen perhettä ja rakkautta ja kolmas naisen omia ajatuksia, naisen omaa asemaa. Kaikkein rakinta luettavaa oli Tikkasen kuvaukset pienten lasten asemasta, heidän kysymyksistään ja äitiinsä turvautumisesta kun isä oli pelistä poissa. Tikkanen kuvailee todella hyvin myös kahden taiteilijan yhteiselon vaikeuksia, sitä kuinka miestaiteilijan työt aina menevät naistaiteilijan työn edelle.

Pidä ruususi

raivaa sen sijaan

ruokapöytä

pidä ruususi

valehtele sen sijaan

hiukan vähemmän

pidä ruususi

kuuntele sen sijaan

mitä minä sanon

rakasta minua vähemmän

usko minua enemmän

Pidä ruususi!

Runokokoelma on kokonaisuutena hurjan ahdistava, mutta vaikuttava. Aihe on rankka, ja jokainen pieni tarina, jokainen runo, kertoo aiheesta jotakin tärkeää. Runot koskettavat, ärsyttävät, vihastuttavat. Kokoelman nimi on ironisuudessaan todella sopiva, ja kertoo lukijalle paljon. Vuosisadan rakkaustarina on tietysti kokonaan Märta Tikkasen näkökulmasta kirjoitettu, rehellinen kuvaus alkoholismista, joten minä lukisin nyt mielelläni myös asioiden toisesta puolesta.

Runoista en tiedä mitään, mutta Tikkasen kirjoittamista runoista pidin. Minä ymmärsin mistä tässä puhuttiin, ja runot olivat kuin pieniä, lyhyitä tarinoita. Kohtauksia elämästä. Tämä kirja jää ehdottomasti kirjahyllyyni, ja palaan tähän varmasti uudelleen vielä monta kertaa.


★★★★+

Lukuhaasteet 2012

Aion myös tänä vuonna osallistua muutamaan lukuhaasteeseen, koska se on minusta normilukemiselle mukavaa vaihtelua.

Morre julkaisi itsenäisyyspäivänä Kuusi kovaa kotimaista-haasteen johon aion osallistua lukemalla seuraavat kirjat:

Sinuhe egyptiläinen / Mika Waltari
Juoksuhaudantie / Kari Hotakainen
Tuntematon sotilas / Väinö Linna
Punainen viiva / Ilmari Kianto
Huojuva talo / Maria Jotuni
Maa on syntinen laulu / Timo K. Mukka

Aikaa on 6.12.2012 saakka.

Lisäksi aion jatkaa kaunokirjallista maailmanvalloitustani, sekä ikuisuusprojektiani, klassikkolistojen lukemista.

Maailmanvalloituksen ohella ajattelin osallistua Karoliinan aloittamaan Ikkunat auki Eurooppaan-haasteeseen lukemalla puuttuvia kirjoja Euroopasta.

Bilden av Phoebe (Muisto tyttärestäni) / Kim Edwards

Bilden av Phoebe / Kim Edwards

Bra Böcker, 2009. 465 sivua.

Alkuteos: The Memory Keeper's Daughter, 2005

Kääntäjä: Ingegerd Thungström

Kannen suunnittelu: Göran Alfred

Mistä minulle: nettikaupan alennusmyynneistä

Minulla on ollut Kim Edwardsin romaani Bilden av Phoebe, eli suomeksi Muisto tyttärestäni, kesken ihan hirmuisen kauan. Nyt sain sen vihdoin luettua loppuun. Kirja ei minusta ollut niin huono, että lukemisessa sen vuoksi kesti näin kauan, mutta lukeminen ruotsiksi tökki hieman. Kirjan ruotsinnos oli minusta hieman kökkö ja muutamat sanavalinnat, jotka toistuivat useasti, ärsyttivät minua suunnattomasti.

Kirja alkaa vuodesta 1964 jolloin lääkäri David Henryn Norah-vaimon synnytys alkaa, maaliskuisena lumimyrskyisenä yönä. David lähtee viemään vaimoansa sairaalaan, mutta huonon ajokelin vuoksi he eivät ehtisi ajoissa perille, joten David päätyy viemään Norahin omalle vastaanotolleen. Siellä Norah Davidin ja sairaanhoitaja Caroline Gillin avulla synnyttää terveen poikavauvan, Paulin. Yllätyksenä kaikille Paulin jälkeen syntyy vielä toinen vauva, pieni tyttö. David huomaa kuitenkin tyttäressään piirteitä Downin syndroomasta ja tekee ratkaisun, joka vaikuttaa koko perheen loppuelämään. David antaa tyttövauvan, Phoeben, hoitaja-Carolinelle ja pyytää tätä viemään tytön hoitokotiin, jossa vammaisista lapsista huolehditaan. Vaimolleen David kertoo, että Paulin kaksossisko menehtyi synnytyksessä.

Caroline ei pysty jättämään pientä vauvaa kamalaan hoitokotiin joten hän ottaa vauvan mukaansa ja kasvatta Phoeben omana tyttärenään. Kirjassa seurataan kahden perheen ja kahden lapsen, Paulin ja Phoeben, varttumista ja perheiden sisäisiä suhteita, arkea ja vaikeuksia. Davidin ja Norahin avioliitto ajautuu ongelmiin jo kun Paul on pieni. David uppoutuu valokuvausharrastukseensa pystyäkseen elämään valheensa kanssa, kun taas Norah uppoutuu uuteen työhönsä matkatoimistossa. Paulista kasvaa taitava kitaransoittaja, mutta hänestä tuntuu kuitenkin, ettei hän pysty elämään isänsä toiveiden mukaan.

Muisto tyttärestäni kiinnosti minua aluksi aiheensa vuoksi. Kirjoitin viime syksynä kandini liittyen Downin syndroomaan ja aloitin kirjan lukemisen jo silloin. Minusta Edwards kuvailee henkilöä jolla on Downin syndrooma varsin hyvin ja uskottavasti, joskin välillä arki kehitysvammaisen lapsen kanssa on kuvailtu kovin helpoksi (tietenkin se voi olla helppoa, mutta kokemusta on kyllä vaikeammistakin tapauksista). Koko tarinan idea on minusta myös hyvä, Paulin ja Phoeben varttumista seurataan syntymästä aikuisuuteen saakka. Kirjan loppuratkaisu oli minusta hieman pliisu ja ennalta-arvattava ja oikeastaan kirjan käänne tuli minusta hieman myöhään. Kirjan keskivaiheilla tylsistyin tapahtumien paikallajunnaamiseen, ja silloin pidin monta viikkoa taukoa kirjasta. Loppua kohden tunnelma kuitenkin tiivistyi ja viimeiset sata sivua vetivät minut mukaansa. Kirjan keskeltä olisi kuitenkin voinut karsia hieman, tai sitä yhtä käännekohtaa aikaistaa.

Minä luin kirjasta ruotsinkielisen pokkariversion jonka takakansi paljastaa kirjasta aivan liikaa. Yksi suuri juonenkäänne paljastetaan takakannessa ja jäin odottamaan sitä kirjan alusta saakka. Lopulta se tuleekin, mutta vasta aivan kirjan lopussa ja tämä paljastus ärsytti minua suunnattomasti. Taidan tästä lähtien jättää takakannet kokonaan lukematta. Kirjan ruotsinnoksesta mainitsinkin jo, se oli myös yksi syy siihen, että pidin kirjasta taukoa monta viikkoa. Tyhmiä, outoja sanavalintoja ja muutamia ihan selviä kielivirheitä jotka osuivat pahasti silmään.

Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin ihan mukava lukuromaani, surullinen ja traaginenkin tarina kahdesta perheestä ja erotetuista sisaruksista. Kirja on samalla surullisen lohduton, mutta etenkin loppua kohden myös lohtua antava, toiveikaskin. Mutta kesivaiheen tylsistymisen, hieman kökön käännöksen ja lattean lopun vuoksi en tykännyt tästä niin paljon kuin olisin toivonut.


★★★

 Myös seuraavissa blogeissa on käsitelty tätä kirjaa:

Kirjapeto
Leena Lumi

Traumbach / Joel Haahtela

Traumbach / Joel Haahtela

Otava, 2012. 112 sivua.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Onpa ihanaa päästä lukemaan uusi kirja ihan tuoreeltaan! Joel Haahtelan uusi peinoisromaani Traumbach piti minut otteessaan eilisillan, sillä Haahtelan muidenkin (tai no sen yhden jonka juuri luin) kirjojen tavoin tämä oli nopealukuinen, mutta silti suuri lukukokemus.

Traumbachin kertojaääni on valtavan mielenkiintoinen ja jännästi ratkaistu. Kertoja on kaikkitietävä henkilö joka kertoo ja puhuu kirjan päähenkilöstä, parikymppisestä Jochenista, lukijalle. Kertoja kuvailee Jochenin tekemisiä enimmäkseen positiivisesti ja kuvailee samalla saksankielistä kaupunkia, josta Jochen etsii arvoituksellista miestä, Traumbachia. Taskussaan Jochenilla on Frankurter Allgemeine-lehden käyntikortti, tehtävänään tavata herra Traumbach, kysellä ja kirjoittaa haastattelu. Tehtävä osoittautu kuitenkin vaativaksi, sillä vaikuttaa siltä, että Traumbach tarkoituksellisesti pakenee Jochenia. Matkan aikana Jochen tapaa muita kiinnostavia ihmisiä, jotka matkan varrella muuttuvat ja pakenevat. Kuka Traumbach lopulta on? Missä menee todellisuuden ja kuvitelman raja, kuinka hyvin ihminen tuntee oman persoonansa?

Kirjoitin viimeksi Pettersonin kirjasta, ja sanoin, ettei siinä mässäillä tapahtumilla. Haahtelan kirjoissakaan ei jatkuvasti tapahdu suuria, mullistavia asioita. Jochen kävelee tuntemattoman kaupungin kaduilla, muistelee marsipaanileivoksia, ihailee kahviloita. Minä pidän juuri tällaisesta rauhallisuudesta ja Haahtela onnistuu jälleen luomaan kirjaansa sellaisen ihanan, mukaansatempaavan tunnelman joka jää päälle kirjan lukemisen jälkeenkin. Kun kieli on näin kaunista, en osaa kaivata mullistavia tapahtumia.

Traumbach on takakannen mukaan leikkisä pienoisromaani, ja tämä pitää minusta hyvin paikkansa. Kertojaääni itsessään on jo "leikittelevä", ja Traumbach sai kyllä minulla muutenkin hymyn huulille. Haahtela kuvailee henkilönsä lempeiksi. Kertojaäänikin kuvailee Jochenia harvinaisen lempeästi, jopa suloisesti, ja se saa lukijankin suhtautumaan henkilöihin samalla tavalla, iloisen sympaattisesti. Traumbach on raikkaan leikkisä, kaunis, yllätyksellinen, tunnelmaltaan vahva. Ja kaiken muun hyvän lisäksi Traumbachin loppu on vielä kivan arvoituksellinen, psykologinen ja yllätyksellinen. Minä olen nyt kahden Haahtelan jälkeen täysin myyty!


★★★★+ 

Myös Katja, Karoliina ja Pekka ovat lukeneet Traumbachin tuoreeltaan.

Kirottu ajan katoava virta / Per Petterson

Kirottu ajan katoava virta / Per Petterson

Otavan kirjasto, 2011. 218 sivua.

Alkuteos: Jeg forbanner tidens elv, 2008

Suomentaja: Katriina Huttunen

Mistä minulle? Kirjastosta lainaamalla

Ihastuin viime vuonna Per Pettersonin taitoon luoda kaunistunnelmaisia, rauhallisia, hurmaavia hetkiä, kun luin hänen ensimmäisen suomennetun romaanin Hevosvarkaat. Nyt tartuin Pettersonin toiseen suomennettuun romaaniin Kirottu ajan katoava virta suurella innolla. Ihan ensiksi täytyy kehua kirjan kaunista nimeä, jo se sai minut alunperin kiinnostumaan! Kirjan nimi tulee Mao Tse-tungin runosta:

"Häipyvä uni, silti läheinen vielä –

kirottu ajan katoava virta!

Kotiseutuni kolmenkymmenen vuoden takaa!"

Kirjassa eletään monessa eri ajassa. Kertojana toimii Arvid joka vuonna 1989 saa selville, että hänen äitinsä sairastaa syöpää. Tämän lisäksi Arvidin avioliitto on samoihin aikoihin päättymässä avioeroon ja Berliinin muuri on kaatumassa. Arvid lähtee Norjasta sairaan äitinsä perään äidin kotimaahan Tanskaan. Tuolla matkalla Arvid käy mielessään läpi monta muistoa, ajan katoamista ja tapaa tuttuja ihmisiä menneisyydestä. Lukijalle selviääkin pian, että Arvidin ja hänen äitinsä suhde on aina ollut vaikea. Nuorena Arvid jätti koulun kesken ja siirtyi tehdastyöläiseksi kommunististen aatteiden vuoksi. Äiti ei tästä pitänyt, ja heidän välinsä ovat siitä lähtien olleet tulehtuneet. Nyt kun äiti on sairastunut vakavasti, Arvid kuitenkin haluaa selvittää välit, ennen kuin on liian myöhäistä.

1980-luvun lopun lisäksi kirjassa pääsee Arvidin muistojen mukana 1970-luvulle jolloin mies vietti nuoruuttaan. Hän muistelee aikoja ihanan tytön kanssa, tytön josta myöhemmin mahdollisesti tuli Arvidin vaimo. Hän muistelee, miltä tytön lämmin vartalo tuntui omaa vartaloa vasten peittojen alla sängyssä, kuinka tyttö aina joi kupin teetä heti koulusta tultuaan, kuinka onnellisia hetkiä he viettivät yhdessä Arvidin pienessä asunnossa.

Petterson kirjoittaa aivan upeasti. Hän osaa rakentaa kirjoihinsa tavattoman intiimin ja läheisen tunnelman. Pidän myös siitä, kuinka Petterson kuvailee asioita, esimerkiksi eri tunteita ja aistillisia kokemuksia ja siitä, kuinka runollista hänen kielensä on. Kirjan rauhallisuus ja hitaus ihastutti minua myös kovasti, ja tämä kirja pitää ehdottomasti lukea ajan kanssa, nauttien. Kirjassa ei mässäillä tapahtumilla, vaan sen kantavana voimana on Arvidin muistelut menneisyydestä, menneisyyden pohtimista, keskusteluja äidin kanssa. Ajatukset siitä, muututaanko me ihmiset ajan kanssa, vai olemmeko silti, kaikista tapahtumista huolimatta, vuosien päästä samoja henkilöitä? Kirottu ajan katoava virta oli todella ihana, rauhoittava lukukokemus ja voin näin kahden kirjan perusteella sanoa, että Per Petterson on oikea helmi kirjailijaksi!


★★★★+

Kirjasta myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka
Juuri tällaista
Lumiomena
Vielä yksi rivi... 

Naapurin tyttö / Elizabeth Noble

Naapurin tyttö / Elizabeth Noble

Karisto, 2011. 350 sivua.

Alkuteos: The Girl Next Door, 2009.

Suomentaja: Auli Hurme-Keränen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Luin viime vuonna Elizabeth Noblen Lukupiiri-kirjan, joka oli minusta ihan mukiinmenevä, kevyt lukuromaani. Siksi päätinkin ottaa joululomalukemiseksi Noblen viime vuonna suomennetun romaanin Naapurin tyttö. Naapurin tyttö on Lukupiiriä vähemmän "onnellinen hömppätarina", mutta kuitenkin kovin amerikkalainen.

Eve ja Ed Gallagher muuttavat Englannista New Yorkiin Edin työkomennuksen vuoksi. He löytävät asunnon kerrostalosta Manhattanilta ja muuttavat sinne omakotitalostaan Englannin maaseudulta. Uusi työ vie kaiken Edin ajan ja Eve tuntee itsensä yksinäiseksi, eikä viihdy uudessa ympäristössään. Niinpä Eve alkaa kaipaamaan vauvaa, jonka avulla hän tuntisi itsensä vähemmän yksinäiseksi ja löytäisi arjelleen, elämälleen taas tarkoitusta.

Kerrostalon muissakin asunnoissa kuhisee elämää. Yhdessä asunnossa lapsettomuudesta kärsineet Jason ja Kim kamppailevat arjen kanssa, yrittävät paikata vaikeaa avioliittoaan antamatta sen vaikuttaa pieneen Avery-tyttäreen. Toisaalla homopari Todd ja Gregory viettävät onnellista arkeaan kahdestaan, kun taas yhdessä asunnossa päällepäin onnellinen avioliitto on kaatumassa. Talon vanhin asukas, Violet, on ikään kuin koko talon johtaja. Häntä kunnioitetaan ja hänestä ja Evestä tulee läheisiä ystävyksiä. He viettävät yhdessä monta hetkeä teekuppien ääressä keskustellen ja jutellen, tulevasta ja menneestä.

Talossa asuu myös rikkaan perheen poika Jackson, joka ei tee elämällään toistaiseksi yhtään mitään. Hän laahustaa kotiin haisevana ja väsyneenä aamuyöllä, kaataa sänkyynsä uuden naisen joka viikko ja odottaa siivojan ja kaupassakävijän käyntiä. Kunnes hän tapaa talon hississä triatlonia harrastavan Emilyn. Kaunis, vaalea nainen muuttaa Jacksonin elämän kertaheitolla. Emily taas vuodattaa tuntojaan usein naapuriasunnossa asuvalle Charlottelle, joka on kolmeakymmentä lähestyvä sinkkunainen. Kirjastonhoitaja, armoton lukutoukka joka haaveile harlekiinikirjojen tapaisista romansseista.

Kirjassa seurataan kerrostalon asukkaiden elämää, osa henkilöistä on enemmän keskiössä kuin joku muu. Kirjan alussa on kolmen sivun mittainen henkilöluettelo, nimet ja selitykset kuka asuu missäkin asunnossa ja kenen kanssa. Kuten Lukupiirin kanssa, ilman tätä henkilöluetteloa olisin ollut pulassa varsinkin kirjan alussa. Toisaalta minusta oli hyvä, että kirjassa oli monen henkilön, usean perheen tarina, sillä en olisi jaksanut seurata koko kirjan ajan vain yhden perheen tarinaa. Toisaalta taas henkilöjä on minusta hieman liikaa, jos heistä joutuu tekemään listan ja varsinkin jos lukijana joudun vielä kirjan puolivälissä lunttaamaan listalta, että kenenkäs aviomies tuo Jason nyt olikaan.

Muuten Naapurin tyttö oli minusta oikein viihdyttävä ja mukavan kevyt lukuromaani. Henkilöitä oli paljon ja kaikilla oli oma tarinansa, joskin osa tapahtumista oli aika ennalta-arvattavia. Pidin myös siitä, että kirjassa käsiteltiin myös vaikeita aiheita, eikä kaikki ollut pelkästään ruusuilla tanssimista. Henkilöiden paljouden vuoksi osa jäi minulle hieman etäisiksi ja muutama mainittiin ainoastaan pari kertaa nimeltä. Pidin siitä, että kirjan tapahtumat asettuivat New Yorkiin, vaikka tapahtumat osittain olivatkin niin kovin amerikkalaisia. Kuitenkin kirjan tarinat ja kohtalot imaisivat minut mukaansa ja luin tämän nopeasti ja viihdyin kirjan parissa hyvin.


★★★+

Myös Nenä kirjassa-blogin Norkku on lukenut tämän.


Ps! Tämä jää viimeiseksi joululomakirjakseni, sillä illalla koittaa paluu opiskelupaikkakunnalle ja huomenna jatkuvat luennot ihanan, rentouttavan loman jälkeen:) 

Lumipäiväkirja / Joel Haahtela

Lumipäiväkirja / Joel Haahtela

Otava, 2008. 190 sivua.

Kannen suunnittelu: Päivi Puustinen

Mistä minulle? Alelöytö kirjakaupasta

Olen päättänyt jo kauan sitten, että Joel Haahtela on kirjailija josta pidän. Luin eilen ensimmäisen Haahtelani, ja Lumipäiväkirjan jälkeen voin innoissani todeta, että odotukseni osuivat oikeaan. Olen jo Haahtela-fani!

Lumipäiväkirjan kertojana toimii keski-ikäistynyt oikeustieteen professori. Kun mies eräänä aamuna lukee sanomalehteä, hänen silmiinsä osuu lehtijuttu nuoruuden rakastetusta, saksalaisesta Sigridistä. Sigrid on vapautettu vankilasta istuttuaan vuosia terrorismin ja mm. murhan vuoksi. Mies ryhtyy muistelemaan nuoruuden vuosiaan Saksan Heidelbergissä yhdessä Sigridin kanssa, onnellisia päiviä, kauniita muistoja ennen kuin yhteys naiseen katkesi. Mies matkustaa Saksaan, tavoitteenaan tavata Sigrid, vielä yhden kerran. Kotisuomeen mies jättää itsetuhoisen tyttärensä Lauran sekä vaikean avioliiton toisen osapuolen, Erika-vaimon.

Saksassa mies uppoutuu nuoruutensa muistoihin, yhteisiin hetkiin Sigridin kanssa. Mieli täyttyy myös nykyajan ongelmista. Miksi Laura-tyttärellä on niin huono olla, miksi nuori nainen on niin onneton? Miksi avioliitto Erikan kanssa ei toimi, mikä ajaa parin yhä kauemmas toisistaan? Entä miksi suhde Sigridiin kauan sitten katkesi, miksi heistä ei sittenkään tullut jotakin erikoista, niin kuin Sigridin äiti myös uskoi. Mikä ajoi Sigridin hirmutekoihin ja lehtien etusivuille?

Haahtelan kirjoitustyyli on kaunis, runollinen, lumoava. Kirjan tunnelma on synkkä, tiivis, haikeakin. Päähenkilö on surumielinen, eksyksissä elämässään. Lumipäiväkirja saa minut myös kaipaamaan lunta, kaunista lumisadetta, valkoista peitettä joka levittyy kaupungin ylle. Kaikki on jotenkin helpompaa, kauniimpaa kun lumi on maassa.

Lumipäiväkirja on aiheiltaan rankka, on terrorismia, murhaa, perheongelmia ja itsemurhaa, mutta samalla kirja on kaunis ja sen tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa. Myös kirjan tapahtumat jäävät varmasti mieleen pitkäksi aikaa ja nostankin tämän myötä Haahtelan Katoamispisteen hieman korkeammalle lukupinossani.


★★★★+

Lumipäiväkirjasta myös ainakin seuraavissa blogeissa:

Kuuttaren lukupäiväkirja
Sinisen linnan kirjasto  

Kunpa joku odottaisi minua jossakin / Anna Gavalda

Kunpa joku odottaisi minua jossakin / Anna Gavalda

Gummerus, 2009. 200 sivua.

Alkuteos: Je voudrais que quelqu'un m'attende quelque part, 1999.

Suomentaja: Titia Schuurman

Kannen suunnittelu: Laura Noponen

Mistä minulle? Löytö alennuskirjakaupasta

Kun haluan hyvän välipalakirjan luen Anna Gavaldan pienoisromaaneja tai novellikokoelmia. Kun juuri sain luettua novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossakin olenkin lukenut kaikki Gavaldan suomennetut kirjat. Suosikkini on edelleen Kimpassa-romaani vaikka pidin kovasti myös Karkumatkasta. Lohduttajasta en muista juuri mitään, ja se oli kyllä suuri pettymys minulle. Nyt kuitenkin muutama sananen näistä novelleista!

Kunpa joku odottaisi minua jossakin (ihana nimi muuten!) koostuu kahdestatoista novellista. Gavalda kirjoittaa tavallisista ihmisistä, tavallisesta elämästä, rakkaudesta, sen kaipuusta, olemassaolosta. Gavaldan lyhyet tarinat ovat viehättäviä ja osuvia. Niihin on helpo uppoutua ja henkilöitä on helppo ymmärtää koska tarinat ovat todentuntuisia, elävästä elämästä.

Gavalda kirjoittaa raskaana olevasta naisesta, toiseen naiseen rakastuneesta miehestä, eläinlääkäristä joka kostaa raiskaajilleen, miehestä, joka aiheuttaa tietämättään vakavan onnettomuuden. Kirjan viimeinen novelli, Jälkinäytös, on kertakaikkisen loistava, hauska, tragikoominen kuvaus kirjailijan omasta elämästä (tai näin oletan), kustannussopimuksesta ja "kannustavasta" perheestä. Novelleista oma suosikkini oli Jälkinäytöksen lisäksi myös Katguttia jossa eläinlääkärinä työskentelevä nainen kostaa kolmelle hänet raiskanneelle miehelle oikein kunnolla. Minusta novelli on hirveän kauhea, mutta samalla opettavainen ja osuva.

Gavaldan vahvuuksia on minusta kirjan aiheet. Kun kirjoittaa elävästä elämästä, tavallisista ihmisistä ja kohtaloista, menee harvoin pieleen. Minä nautin siis Gavaldan novellien lukemisesta ja harmittelenkin hieman, että olen nyt kertaalleen lukenut kaikki hänen suomennoksensa (nuortenkirja 35 kiloa toivoa on vielä toki lukematta..). Uusia kirjoja odotellessa;)


★★★★


Ps! Tammikuun alun kova lukuvauhtini johtuu flunssasta joka on saanut minut sohvapotilaaksi. Enpä jaksa tehdä muuta kuin lukea ja roikkua tietokoneella blogien seurassa;) Ensi viikolla koittaa paluu arkeen ja opiskeluje pariin, joten lukeminenkin hieman vähenee.

Little Been tarina / Chris Cleave

Little Been tarina / Chris Cleave

Gummerus, 2011. 369 sivua.

Alkuteos: The Other Hand, 2008.

Suomentaja: Irmeli Ruuska

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Mistä minulle? Kirjastosta lainaamalla

Chris Cleaven romaania Little Been tarina luettiin ja kehuttiin monissa blogeissa viime vuoden aikana. Kirja oli lukulistallani kauan ja edellisellä kirjastoreissulla vihdoin bongasin kirjan palautettuja-hyllystä.

Kirjan takakannessa lukee, että kirjan tapahtumista ei saa kertoa liikaa sellaisille henkilöille, jotka eivät vielä ole kirjaa lukeneet, kaikkien pitää lukea ja kokea tarina itse. Olen osittain samaa mieltä, sillä inhoan liian paljastavia takakansitekstejä, mutta toisaalta en kokenut tämän romaanin tarinaa ja juonta niin kovin erikoiseksi tai erilaiseksi, kuin tuon tekstin perusteella odotin.

Little Been tarina kertoo kuitenkin kahden erilaisen naisen kohtaamisesta ja tuon kohtaamisen seurauksista, elämästä kohtaamisen jälkeen, kummankin naisen näkökulmasta. Little Bee on nuori nigerialainen tyttö joka on kotimaassaan kokenut kovia. Hän on ollut englantilaisessa maahanmuuttajakeskuksessa parin vuoden ajan ja lähtee nyt omin voimin tapaamaan englantilaisia tuttujaan, Andrew ja Sarah O´Rourkea jotka hän on tavannut aiemmin dramaattisissa merkeissä nigerialaisella rannalla. Sarah O´Rourke on pienen pojan äiti ja naistenlehden päätoimittaja. Hänen elämänsä eroaa kovasti Little Been elämästä, mutta heillä on osittain yhteinen menneisyys, joten jälleennäkemisestä tulee dramaattinen ja koskettava.

Mielestäni Little Been tarina on mukava lukuromaani, jonka parissa viihdyin todella hyvin. Kuitenkin petyin tähän kirjaan jossain määrin. Ehkä odotin itse tarinalta vielä enemmän, kirja itsessään aiheutti kovia ennakko-odotuksia. Minusta tarina sinänsä on melko tavanomainen, eikä henkilötkään tulleet niin iholle kuin joskus käy. Little Beestä kertojaäänenä pidin valtavasti. Hänen osionsa olivat minusta kirjassa parasta ja etenkin ne kursivoidut osat, joissa hän mietti miten kertoisi asioista kotikylänsä tytöille, olivat aivan mahtavia. Etenkin juuri nuo osat toivat kirjassa loistavasti esille afrikkalaisen ja eurooppalaisen naisen elämän eroavaisuudet, Little Been ja Sarahin erilaiset elämät. Koska pidin Little Beestä kertojana niin paljon, olisin mielelläni lukenut enemmän hänestä ja toisaalta taas hieman vähemmän Sarahin "tavallisesta", rikkaasta elämästä jossa ongelmatkin olivat niin erilaisia. Sarahin toimiessa kertojana olin eniten ihastunut hänen Batman-pukuiseen poikaansa, aivan ihana yksityiskohta!

Minä siis ehdottomasti pidin tästä kirjasta, paljonkin, mutta en usko että tämä jälkeenpäin on enemmän mieleenpainuva kuin joku muu samankaltainen tarina. Hieman siis petyin tähän kirjaan, tai tähän tarinaan, ja minusta "tarinasta ei-saa-kertoa-salaperäisyys" on mennyt hieman överiksi. Innolla kuitenkin jään odottamaan Cleaven seuraavia suomennettuja romaaneja ja suosittelen toki tätäkin kaikille, jotka eivät tätä vielä ole lukeneet.

★★★★-

Little Beetä on luettu monessa blogissa joten linkitän nyt vain muutaman, jonka ensimmäiseksi löysin:

Sonjan lukuhetket
Booking it some more
Kirjanurkkaus
Lukutuulia

**********maailmanvalloitusmaa: Nigeria**********

ps! Kirjan kansi on minusta todella upea!

Hylky / Helen Moster

 Hylky / Helen Moster

Avain, 2011. 249 sivua.

Mistä minulle? Kirjastosta varaamalla

Helen Mosterin esikoisromaani Hylky on mielenkiintoinen, kotimainen historiallinen romaani. Tartuin kirjaan oikeastaan ilman ennakko-odotuksia, ja silloin on aina piristävää löytää hyviä kirjoja ja kokea miellyttäviä lukuhetkiä.

Romaanissa eletään kahdessa eri ajassa, kolmen kertojan seurassa. Vanhentunut Katariina Suuri elää Pietarissa nuoren rakastajansa kanssa ja tilaa tälle yllätyksenä Saksasta taulun. Samalla Katariina tilaa myös ison posliiniastiaston ja jää innoissaan odottamaan, että koko kuorma saapuisi laivalla Pietariin.

Rotterdamilainen merikapteeni Willem Arnesen määrätään hakemaan maalaukset ja astiasto Saksasta ja kuskaamaan ne laivalla Pietariin. Pitkälle laivamatkalle hän ottaa mukaansa vanhimman poikansa Arnen, herkän taiteilijasieluisen enkelikiharaisen pojan, josta isä kaikin keinoin yrittää saada merikapteenia, vaikka poika itse viettäisi loppuelämänsä mieluummin maalaamalla ja piirtämällä. Jo rankan reissun alussa joutuu isä ja poika kohtaamaan menneisyytensä, ja matkan alku on paljon rankempi kuin kukaan uskalsi odottaa.

Nykyaikaa kirjassa elää suomalainen tutkija Anton Saksa. Sukellusmatkallaan hän löytää merenpohjasta hylyn jonka keskeltä Anton löytää kauniin, heiveröisen ruusukuvioisen posliinikupin. Hän ottaa kupin mukaansa ja saa sen avulla tärkeitä tietoja merenpohjassa olevasta hylystä, vaikka joutuukin tietojen saamiseksi matkustamaan ulkomaille saakka. Katariina Suuren, Arnesenien sekä Antonin tarinat kietoutuvat yhteen, ja kaikilla on oma yhteytensä merenpohjassa olevaan hylkyyn.

Hylky on monen teeman kirja. Minä viehätyin meren kuvaamisesta, kuinka meri hetkeä ennen täyttä tyyneyttä oli riehuva hornankattila. Pidin kuitenkin eniten Willem Arnesenin sekä Arne-pojan suhteen kuvaamisesta, niistä ongelmista joita isän ja pojan välillä aivan selvästi oli. Isän odotuksista, joita poika ei halunnut täyttää. Minusta on myös rohkea ja mielenkiintoinen veto ottaa yhdeksi kirjan keskeiseksi henkilöksi Katariina Suuri.

Moster kirjoittaa hyvin. Tekstissä oli erityisen kauniita kohtia, hienoja, hiottuja yksityiskohtia, mutta niihin ei takerruttu turhaan, vaan tapahtumat etenivät ja teksti eteni. Myös yksinkertaisen ruusukuvioisen posliinikupin suuri rooli kirjan tapahtumissa viehätti minua. Jotenkin niin yksinkertainen, mutta kuitenkin merkityksellinen pieni esine.

Hylky on pullollaan meren lisäksi myös taidetta ja kulttuuria. Pidin kaikista aiheista ja mitään ei ollut liikaa. Näinkin vähäsivuiseen kirjaan on aika taitavasti saatu mukaan paljon aiheita ja asiaa. Päähenkilöistä Arne tuli minulle läheisimmäksi, oikeastaan muut jäivätkin sitten hieman etäisiksi. Olisin mielelläni lukenut vielä enemmän Katariina Suuresta, minusta hänet oli kuvailtu todella kiinnostavaksi! Oikeastaan kaikki muut henkilöt, paitsi juuri Arne, jäivät enemmän tai vähemmän etäisiksi ja kaipasin siksi hieman enemmän tietoa kaikista heistä. Vaikka Arne tulikin lähimmäksi, olisin lukenut hänestäkin mielelläni enemmän, sillä hän vaikutti todella kiinnostavalta, hieman eksyneeltä, nuorukaiselta.

Kaiken kaikkeaan Hylky oli todella piristävä ja positiivinen lukukokemus. Kirjan tummanpuhuva kansi ei anatanut ainakaan minulle kirjasta parhainta kuvaa, sillä ei tarina ole ihan niin synkkä ja tumma kuin kansi antaa ymmärtää. Minusta Hylky on vahva esikoisteos ja jään innolla odottamaan myös Mosterin tulevia kirjoja.


★★★★-

Myös esimerkiksi seuraavissa blogeissa tämä kirja on luettu:

Booking it some more
Lumiomena 
Hiirenkorvia ja muita merkintöja 
Saran kirjat 

Jonnekin pois / Lionel Shriver

Jonnekin pois / Lionel Shriver

Avain, 2011. 533 sivua.

Alkuteos: So Much for That, 2010

Suomentaja: Seppo Raudaskoski

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Lionel Shriverin uutuussuomennos Jonnekin pois oli minulle yksi syksyn odotetuimpia kirjoja. Ihastuin kirjailijaan lukiessani Poikani Kevinin pari vuotta sitten. Jonnekin pois on taattua Shriveriä, rankka aihe hieman eri näkökulmasta mutta silti todella miellyttävä lukukokemus.

Shepherd Knacker on keski-ikäinen papin poika. Hän tekee töitä rakennusfirmassa, inhoaa pomoaan ja haaveilee ihan toisenlaisesta elämästä. Eräänä päivänä Shep pakkaakin laukkunsa valmiiksi, ostaa lentoliput vaimolleen ja pojalleen, lähteäkseen jonnekin pois. Samana iltana Shepin vaimo Glynis tulee kotiin, kertoo että hänellä on harvinainen syöpä ja Shep päätyy vielä saman illan aikana taittelemaan paitansa takaisin vaatekaappiinsa.

Shepin säästöt hupenevat vaimon kalliisiin hoitokuluihin ja isän vanhainkotimaksuihin. Toinen Elämä jossakin kaukana, palmujen alla, vaikuttaa turhalta haaveelta kun matkasäästöt hupenevat ja Glynis-vaimon sairaus etenee.

Toisaalla on myös toinen perhe ja avioliitto. Shepherdin parhaalla ystävällä ja työkaverilla Jacksonilla on kaunis vaimo Carol sekä harvinaista, vakavaa sairautta sairastava esikoinen, Flicka. On myös kuopus Heather joka on kateellinen siskonsa saamasta huomiosta ja jolle vanhemmat syöttävät sokeripillereitä, jotta myös Heather saisi hieman ylimääräistä huomiota.

Näiden kahden perheen väliset suhteet muuttuvat, kun Glynisin sairaus selviää. Nyt molemmissa perheissä joku on vakavasti sairas, mutta kuitenkin läheistä ihmistä on vaikea kohdata. Pian myös Jacksonin ja Carolin avioliitto kohtaa vakavia ongelmia ja ystävysten yhteydenpito vähenee. Kuinka Shepherdin raha-asioiden käy kun vaimon sairaus jatkuu? Saako Carol ja Jackson avioliittonsa kuntoon? Hyväksyykö Glynis sairautensa, oppiiko lähipiiri kohtaamaan muuttuneen naisen? Minkä hinnan elämästä voi maksaa?

Jonnekin pois kertoo amerikkalaisesta yhteiskunnasta, kahden avioliiton vaikeuksista, vakavasta sairaudesta, haaveista ja unelmista. Tämä tarina voisi olla totta, ja minulle kirjan ihmiset olivat totta. Harvoin kirjasta jää näin vahva jälkimaku kuin tästä. Lukemisesta on jo pari päivää, mutta huomaan kuinka välillä edelleen ajattelen kirjan hahmoja, palaan heihin ja tapahtumiin. Vaikka etenkin Glynis ja Flicka ovat katkeria ja ärsyttäviä Shriver onnistuu rakentamaan kirjansa henkilöt niin vahvoiksi, niin todentuntuisiksi, että he olivat minulle tosia. Kirjan aihe on rankka ja vakava, mutta lukukokemuksena tämä oli silti miellyttävä. Kirjassa on myös yllättäviä tapahtumia jotka tulivat ainakin minulle ihan puskista, mutta ne kuuluvat kirjan vahvuuksiin. Yksi kirjan suurista teemoista on yhteiskunnalliset asiat, etenkin terveydenhuoltoon ja veroihin liittyen. Jossain kohdin tunsin, että näitä asioita oli jopa hieman liikaa, sillä minä pidin ja vaikutuin kirjassa eniten Glynisin sairauden kuvaamisesta. Toki koin, että nuo aiheet sopivat kirjaan hyvin ja että ne ovat tärkeitä, mutta välillä olisin mielummin lukenut enemmän kirjan henkilöistä.

Summa summarum: todella vaikuttava kirja joka jää mieleeni pitkäksi aikaa. Jään innoissani odottamaan seuraavaa Shriveriä, ja tämän vuoden aikana aion lukea joko Kaksoisvirheen tai Syntymäpäivän jälkeen, jotka kumpikin odottavat lukemista omassa kirjahyllyssäni.


★★★★+

Kirjasta on kirjoitettu ainakin seuraavissa blogeissa:
Järjellä ja tunteella
Leena Lumi
Oota, mä luen tän eka loppuun
Opuscolo
Koko lailla kirjallisesti
INAhdus 
Booking it some more 

Blogistanian Finlandia 2011

kuva Sallan lukupäiväkirjasta

Salla pisti lukupäiväkirjassaan pystyyn todella hauskan Blogistanian Finlandia-haasteen. Minä petyin aiemmin syksyllä hieman "oikeisiin" Finlandiaehdokkaisiin joten on nyt hauska listata ne omat ehdokkaat. Minun Finlandiaehdokkaani ovat:

1. Kirjeitä kiven alle / Marja Leena Virtanen
2. Paluu / Turkka Hautala
3. Metsäjätti / Miika Nousiainen
4. Katoamisten kirja / Iida Rauma

Klikkaamalla kirjan nimeä pääset minun arviooni kirjasta. Valitsin omat kolme ehdokastani niistä kirjoista, jotka itse olen lukenut. Mielenkiintoista nähdä, mitkä kirjoista saavat eniten BF-äänia!:)