Kuvanveistäjän tytär / Tove Jansson

Kuvanveistäjän tytär / Tove Jansson

WSOY, 1968. 117 sivua

Kannen kuva: Tove Jansson

Kannen suunnittelu: Sanna Majander

Mistä minulle? oma ostos

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär on tavallaan muistelmateos, jossa esiintyy hänen isänsä, kuvanveistäjä Viktor Jansson Katajanokan ateljeessaan 1920-luvulla, mutta myös kesäinen Pellinki, meri ja sen lahdet ja poukamat. Oikeita henkilöitä kirjassa esiintyi myös, oli ukki, mummi, isä, äiti, Anna ja Jeremiah. Myös Jumala on osa kirjaa, kirjassa (ja Toven ajatuksissa?) Jumala asuu kivikkopuutarhan takana.

Kuvanveistäjän tytär on kaunis kuvaus lapsen elämästä, arjesta, ajatuksista ja mielikuvituksesta. Teos on novellikokoelma täynnä pieniä, kauniita kertomuksia ja ajatuksia. Kirjassa tuoksuu suomalainen kesä saaristossa. Paljaat varpaat, lämmin merituuli ja meren tuoksu. Jokaisen novellin syvintä tarkoitusta ja jujua en ehkä löytänyt, nämä eivät ole minusta erityisen helppoja kertomuksia. Mutta kauniita, tunnelmallisia ja hienoja silti. 

Tarinat on kerrottu kuin lapsen näkökulmasta, Toven kertomia selkeitä muistoja lapsuudestaan, lapsen ajatuksia ja reaktioita. Lapsen näkökulmasta kirjoittaminen ei voi olla helpoin asia, mutta Jansson tekee sen erittäin taitavasti ja uskottavasti.

Jansson on huikean taitava kirjailija ja ihmettelen, miksi olen vasta nyt parin viime vuoden aikana tutustunut hänen toisiin kirjoihinsa Muumien lisäksi. Nämä selkeästi aikuisille suunnatut kirjat ovat aivan loistavia, ja esimerkiksi Kesäkirja yksi kauneimpia lukumuistojani viime vuosilta. Onneksi minulla on muutama Janssonin kirja vielä lukematta ja kokematta.

★★★★+

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa / John Boyne

Nooa Notkoniitty karkaa kotoa / John Boyne

Bazar, 2011. 223 sivua.

Alkuteos: Noah Barleywater Runs Away, 2010

Kuvitus: Oliver Jeffers

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Nic Oxby

Mistä minulle? ostos kirjalöytöoutletista

John Boyne on yksi lempikirjalijoitani, joten olen pari vuotta sitten rohmunnut hyllyyni myös hänen kirjansa Nooa Notkoniitty karkaa kotoa. Tämä on ehkä enemmänkin lapsille suunnattu kirja, vaikka aikunenkin saa siitä paljon irti. Parasta olisi ehkä, jos aikuinen ja lapsi lukisivat tätä yhdessä!

Nooa on kahdeksanvuotias, kun hän päättää, että haluaa nähdä maailmaa ja karkaa kotoa. Pikkuhiljaa selviää kuitenkin, että Nooan karkaamiseen on toinenkin syy. Kotona tapahtuu rankkoja asioita, joita hän ei halua ajatella ja kohdata. Nooa huomaa kuitenkin, että seikkaileminen on hauskaa. Hän tallustaa läpi metsien ja erilaisten pikkukylien, hän tapaa matkallaan mielenkiintoisia hahmoja; liikkuvia puita, puhuvia eläimiä ja lopulta lelukaupassa leluja veistävän miehen, jonka lelut ovat maailman hienoimpia. Mies on elänyt aikamoisen elämän, ja hänellä on monta tarinaa kerrottavana Nooalle. Mies ja Nooa kertovat toisilleen elämästään, mies menneestä ja Nooa kotioloistaan. Pian kumpikin huomaavat, kuinka puhuminen auttaa ymmärtämään omaa elämäänsä hieman paremmin.

Kirjan alku oli minulle jostain syystä tahmea, mutta kun Nooan karkaamisen syvempi syy ja tarkoitus pikkuhiljaa selvisi, alkoi lukeminenkin muuttua sujuvammaksi ja tarina imaisi mukaansa. Jos tämä olisi ollut kepeä ja tavallinen satu, olisi tämä jäänyt tylsäksi. Mutta nyt, Nooan kotiolojen vuoksi, tässä oli mukana syvällisempi ja rankempi osa, joka teki tästä opettavaisen, ajatuksia herättävän ja tunteisiin vetoavan tarinan.

Pidän Boynen tavasta kirjoittaa helppoa ja nopealukuista tekstiä, joka ei kuitenkaan ole töksähtelevää tai tylsää. Hänen kerrontansa on sujuvaa, ja kirja on helppolukuinen. Vaikka kirjassa on rankkoja ja surullisiakin asioita, niitä käsitellään hienovaraisesti juuri sillä tavalla, kuin uskoisin kahdeksanvuotiaan lapsen ne ymmärtävän tosielämässäkin.

Nooa Notkoniityn tarinassa on mukana hassujakin sattumuksia, satuihin sopivia elementtejä, kuten puhuvia eläimiä ja liikkuvia puita. Ne tuovat tarinaan sitä maagisuutta, jota sadut kaipaavatkin. Surullisten aiheiden seassa nämä satumaiset yksityisohdat luovat kiinnostavan ja erittäin liikuttavan kokonaisuuden. Nooa Notkoniityn tarina ja lelukauppiaan kertomat tarinat omasta menneisyydestään jäävät lukijalle mieleen, ja uskon, että tämä kirja antaa paljon kaikenikäisille.

★★★★

Samoilla silmillä / Peter Franzén

Samoilla silmillä / Peter Franzén

Tammi, 2013. 223 sivua.

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? joululahjaksi saatu

Vuoden viimeinen kirja-arvio tulee tässä! Muutamaan tämän vuoden puolella luettuun kirjaan palaan vielä tulevina päivinä, uuden vuoden alussa.

Pidin paljon Peter Franzénin esikoisromaanista Tumman veden päällä, ja halusin tietenkin lukea myös kirjan jatko-osan Samoilla silmillä. Samoilla silmillä löytyikin joululahjojeni joukosta, joten luin sen jo joululomani aikana.

Tässä jatko-osassa seurataan yhä Peten selviytymistarinaa. Pete on kasvanut teini-ikäiseksi, harrastaa nyrkkeilyä ja ottaa haparoivia askelia kohti aikuisuutta. Tytöt kiinnostavat ja kasvaminen vaatii muutenkin rajojen koettelua. Mustat silmät ja virkavalta tulevat tutuiksi, ja hankaluuksista on vaikea puhua rehellisesti edes läheisille isovanhemmille, tai äidille joka opiskelee toisella paikkakunnalla. Suvi-sisko on alkanut meikata ja kotona raikaa kummankin nuorukaisen lempimusiikki. Peten ja Suvin äiti käy myös läpi uutta elämänvaihetta. Alkoholistimies, Peten kasvatti-isä Pertti jäi taakse, ja nyt äiti elää nuoruuttaan uudestaan uuden, mahtavan miehen kainalossa. Myös Pertti käy läpi omaa kamppailuaan elämän kanssa.

Samoilla silmillä on yhtä koukuttava ja koskettava kuin Tumman veden päälläkin. Franzén kirjoittaa todella uskottavasti nuoren pojan näkökulmasta. Pidin myös siitä, että tässä kirjassa seurattiin tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta, se toi kirjaan vaihtelevuutta. Peten lisäksi välillä äänessä oli Peten äiti, välillä taas kasvatti-isä Pertti.

Kieli on sujuvaa ja helppoa, ja murre jota tekstiin on sisälletty tuo koko kirjaan omanlaisensa tunnelman ja fiiliksen. Pidän kovasti murteen lisäämisestä tähän, se saa henkilöt vieläkin eloisammiksi ja he käyvät lukijalle tutuksi.

Samoilla silmillä on kaikin puolin hieno jatko-osa Franzénin esikoisteokselle. Kirja kuvailee nuoren pojan kasvua kohti aikuisuutta uskottavasti ja en voi kuin ihailla Peten selviytymistarinaa. Näissä Franzénin kirjoissa on myös aivan ihastuttavat suhteet isovanhempien ja lastenlasten välillä. Petellä ja Suvilla on aivan ihanat isovanhemmat, ja heidän suhtautumisensa tyttärensä perheeseen on upeaa ja koskettavaa. Ja vaikka väkivaltaisessa ja alkoholiinmenevässä Pertissä on paljon vikoja, oli myös hänen kasvuaan ja selviytymistään kiinnostava seurata.

Samoilla silmillä oli kokonaisuutena hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Kirja herätti tunteita ja upposi syvälle sydämeen. Pete on henkilöhahmona suloinen poika, jonka selviytymistarinaa monen ihanan ihmisen ympäröimänä on lukijana ollut ilo seurata. Ainoa pieni miinus on se, että kirja oli varsin lyhyt. Olisin mielelläni lukenut Peten elämästä vielä enemmän!

★★★★+

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Otavan kirjasto, 2012. 730 sivua.

Alkuteos: My sister, my love, 2008.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olen aiemmin lukenut Joyce Carol Oatesilta Haudankaivajan tyttären, jota rakastin, sekä rankan Kosto: rakkaustarinan joka oli mieleenpainuva ja ravisuttava lukukokemus. Heti kun Oatesin Sisareni, rakkaani ilmestyi suomeksi törmäsin kirjaan kirjastossa ja lainasin sen kotiin luettavakseni. Aloitinkin kirjan aika pian, mutta jostain syystä en päässyt kirjaan sisälle, en pitänyt kerrontatavasta tai teksityypistä. Niinpä minulla on ollut tämä kirja kesken noin puolisen vuotta! Kerran jouduin jo palauttamaan tämän kirjastoon, mutta lainasin sen sitten heti uudelleen, koska halusin saada kirjan kuitenkin päätökseen. Nyt, vihdoin kesälomani aikana, sain kirjan loppuunluettua!

Skyler Rampike toimii kirjan (varsin ärsyttävänä) kertojana. Hän on nyt 19-vuotias, kuuluisan Bliss Rampiken isoveli. Bliss oli menestynyt nuori luistelija, joka kuoli kuusivuotiaana epämääräisissä olosuhteissa. Vielä 19-vuotiaana isoveli Skyler on joidenkin mielestä epäilty siskonsa murhasta, ja nyt Skyler päättääkin kirjoittaa muistelmansa, ja kertoa mitä hänen perheessään oikeasti tapahtui hänen ja siskon ollessa pieniä. Kuka oikeasti murhasi New Jerseyn jääprinsessan, ja miksi Skylerin elämä jäi perheessä ainoastaan alaviitteeksi siskon viedessä vanhempien huomion ja ajan.

Kirjan lukeminen tökki minulla siis alussa pahasti, erityisesti hieman erikoisen kerrontatyylin vuoksi. Parikymppinen Skyler kertoo sisarensa tarinaa lukijalle varsin omintakeisella kielellään. Lisäksi kirjassa on paljon pitkiä alaviitteitä, joille minä olen pahasti allerginen. En vain jaksa lukea niitä pienellä tekstillä präntättyjä juttuja. Alaviitteiden lukeminen katkaisee jotenkin lukuflow:ni, ja hyppäsin monta kertaa alaviitteiden ohi vaikka niissä usein olikin ihan kiinnostavia ja ivallisen hauskoja kommentteja.

Skylerin ja Blissin perheenjäsenet ovat kiinnostavia, ja aikaisessa vaiheessa tuli myös selville kuinka sairaan ahneita ja julkisuuden- ja hyväksynnänkipeitä heidän vanhempansa olivat. Etenkin rouva Rampike ärsytti ja inhotti minua alusta saakka, ja en voinut sietää tapaa jolla hän kaikin keinoin halusi tyttärestään kuuluisan jääprinsessan. Pienen neljä-kuusivuotiaan tytön oma tahto jäi liian usein toisarvoiseksi.

Vaikka tempauduin lopulta tarinaan paremmin mukaan kirjan puolivälin jälkeen, en silti oppinut pitämään kirjan kirjoitustyylistä, Skyler Rampiken tarinankerronnan tyylistä. Tekstiä oli jostain syystä hankala ja tönkkö lukea ja Skylerin kaikkitietävä asenne, alaviitteiden ja sulkujen liiallinen käyttö teki tekstistä minulle vaivalloista.

Luin kirjan loppuun siksi, että halusin tietää miten Skylerin käy, mutta tietenkin myös kuka Blissin murhasi. Murhaajan arvasin Skylerin hienovaraisten vinkkien avulla jo varsin aikaisessa vaiheessa, ja tuokin ehkä hieman lässäännytti lukukokemukseni. Sisareni, rakkaani on kuitenkin kaikesta nurinastani huolimatta mieleenpainuvan erilainen kirja ja lukukokemus jäi lopulta positiivisen puolelle. Kirja kannatti lukea, vaikka en voi sanoa pitäneeni tarinasta tai sen kerrontatavasta erityisen paljon. Blissin ja Skylerin tarina on rankka, se on sellainen, jota ei toivoisi kenenkään ikinä kokevan. Silti en voi olla ajattelematta, että se on todellisuutta meidän maailmassamme. Vaikka Oates on kirjoittanut kuvitteellisen tarinan, on Blissin tarinassa paljon samaa kuin vuonna 1996 murhatun lapsimissi JonBenét Ramseyn todellisessa tarinassa.

★★★  

Vaiennettu Anna / Elbie Lötter

Vaiennettu Anna / Elbie Lötter

Minerva, 2010. 227 sivua.

Alkuteos: Dis Ek, Anna, 2004.

Englannin kielestä suomentanut: Leena Mäntylä

Kannen suunnittelu: Susanna Appel

Mistä minulle? nettikirjakauppaostos 

Elbie Lötterin kirja Vaiennettu Anna perustuu tositapahtumiin, kirjailijan omiin kokemuksiin kotimaassaan Etelä-Afrikassa. Elbie Lötter on keksitty nimi, kirjailija ei ole halunnut omalla nimellään tai kasvoillaan julkisuuteen.

Vaiennettu Anna on rankka tarina lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Annan vanhemmat eroavat hänen ollessa kuusivuotias. Äidin uusi mies, Annan isäpuoli Danie tuli kuvioihin pari vuotta myöhemmin. Hän tuntui alussa mukavalta ja huomaavaiselta mieheltä. Hän vaikutti välittävän Annasta, osti tytölle uusia tavaroita ja vaatteita. Mutta pian miehen käytös Annaa kohtaan kuitenkin muuttui. Anna alkoi pelkäämään kauppareissuja isäpuolen kanssa kahdestaan. Isäpuolen käsi vaelteli Annan pikkuhousujen sisään, ja pian myös isäpuolen öisistä vierailuista Annan huoneessa tuli arkipäivää. Anna ei voinut käsittää tai ymmärtää tapahtumia, ja hänen äitinsä vaikutti olevan tietämätön tai ainakin sokea tapahtumille.

Annan biologinen isä oli nuoren tytön pelastus. Viikonloput isän kanssa olivat tytön onnellisimpia hetkiä, siellä kaikki oli hyvin eikä isäpuolen öisiä raiskauksia tarvinnut pelätä. Anna ei kuitenkaan saa nauttia isänsä seurasta kovinkaan kauan, ja hän menettää myös rakkaan koiransa. Anna on yksin, hän on vaiennettu Anna, koska hän ei voi kertoa kenellekään mitä hänen isäpuolensa hänelle tekee.

Vaiennettu Anna kertoo karmean tarinan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sen aiheuttamasta kärsimyksestä ja sen seurauksista. Kirjassa tuli hyvin esille se pelko ja kärsimys, jota tällaiset kauheat tapahtumat herättävät viattomassa, nuoressa lapsessa, joka ei voi ymmärtää tapahtumia. Kirja on rehellisen tuntuinen ja se herätti minussa lukijana (ja tulevana psykologina) hurjasti ajatuksia ja tunteita. En ymmärrä, miten joku pystyy tekemään tällaisia kauheuksia kenellekään, mutta etenkään viattomalle lapselle. Inhosin paitsi Annan isäpuolta myös Annan äitiä, joka aivan selvästi tiesi jotain tapahtumista, mutta kielsi ne itseltään ja tyttäreltään, ja lopulta päätti aivan selkeästi ottaa miehensä puolen.

Vaikka Vaiennettu Anna on mieleenpainuva ja koskettava tarinaltaan, en kirjana kuitenkaan ihastunut tähän ihan varauksetta. Kieli oli paikoin tönkköä, ja paikoitellen olisin myös kaivannut enemmän tunteiden esiin tuomista, Annan ajatuksia ja tunteita ennemmin kuin tarinan kronologisesti eteenpäin viemistä. Kirja oli mukaansatempaava sillä tavalla, että joudin lukemaan sen yhdeltä istumalta loppuun, koska halusin selvittää miten kauhutarina päättyy, miten Annan käy, saako isäpuoli rangaistuksensa ja miten Annan äiti suhtautuu koko asiaan. Kirjassa ei ole kovinkaan onnellista loppua, mutta kirjan lopussa on kirjailijan haastattelu, jossa hän kertoo että osan kirjan tapahtumista hän on keksinyt itse. Kirjan loppu on siis hieman peukaloitu. En ehkä ihan ymmärrä tätä ratkaisua. Minusta Lötterin tarina olisi ollut aivan tarpeeksi kauhea, traumaattinen ja hirveä ilman tuota keksittyä loppuratkaisuakin...

Kokonaisuutena Vaiennettu Anna oli ajatuksia ja tunteita herättävä, tarinaltaan kamala kirja jota lukiessa minulla oli välillä ihan fyysisesti paha olo. Kirja jää mieleen, mutta enemmän tarinan kuin kirjallisten ansioidensa vuoksi.

Maailmanvalloitus: Etelä-Afrikka

★★★   

Ihana maa / Grace McCleen

Ihana maa / Grace McCleen

Otavan kirjasto, 2013. 330 sivua.

Alkuteos: The Land of Decoration, 2013.

Suomentanut: Marianna Kurtto

Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Grace McCleen omaelämäkerrallinen esikoisromaani Ihana maa oli aiheeltaan niin kiinnostava, että innostuin kirjasta heti bongattuani sen Otavan kevään uutuusluettelosta. Meni kuitenkin aika kauan, ennen kuin törmäsin kirjaan kirjastossa, ja vielä kauemmin ennen kuin tartuin itse kirjaan...

Ihana maa on kymmenvuotiaan Judithin pakopaikka. Se on mielikuvitusmaailma Judithin huoneen lattialla, maailma johon hän rakentaa ja askartelee uusia taloja ja uusia ihmisiä, maailma jonka ylle hän tekee lumimyrskyn kun hän toivoo lumen saapuvan ihan oikeasti. Kun lumi sitten saapuu oikeaankin maailmaan Judithin lumileikkien jälkeen ja estää Judithia menemästä kouluun, tyttö alkaa uskoa, että hänellä on erityinen taito. Judith uskoo, että hän pystyy luomaan asioita, että hän saa asioita tapahtumaan oikeassa elämässä, että hän on Jumalan apulainen. Judith elää ankaran isänsä kanssa keskellä tiukkaa uskonnollista yhteisöä. Sunnuntaisin Judith käy kirkossa, ja joskus isänsä kanssa käännyttämässä ihmisiä uskoon.

Ihana maa on Judithin pakopaikka. Hän pakenee koulukiusaamista, ilkeää luokkatoveria Neiliä ja ongelmallista suhdetta isäänsä. Kun tapahtumat mielikuvitusmaailmassa ja todellisessa maailmassa sekoittuvat, tulee nuoren tytön elämästä yksi sekamelska, vaikeudet seuraavat toisiaan ja ulospääsy näyttää lähes mahdottomalta.

Ihana maa herätti kiinnostukseni juuri uskontoaiheensa vuoksi. Aihe on kiehtova, ja rehellisesti sanottuna todella kaukana omasta ajatusmaailmastani. En voinut lukea tätä kirjaa tuohtumatta. Olen suvaitsevainen ja yritän ymmärtää kaikenlaisia ajatuksia ja aatteita, mutta tässä minulla oli muutamaan otteeseen todella vaikeaa ymmärtää tiettyjä asioita ja tiettyjä valintoja. Ihana maa herätti siis jo aiheensa puolesta vahvoja tunteita minussa. Kirja on kirjoitettu varsin uskottavasti nuoren lapsen näkökulmasta. Pidin tästä ratkaisusta, se vei lukijan suoraan nuoren tytön sisimpään, todentuntuisesti ja koskettavasti.

Judith oli hahmona kiinnostava ja mieleenpainuva. Hänelle toivoi tietenkin hyvää, mutta oman paikkansa sydämessäni sai myös ilkeä koulukiusaaja Neil. Oli niin selvää, että poika ei tullut kovinkaan hyvistä olosuhteista, että hänenkin käytöksensä taustalla oli monia vaikeita asioita. Minun kävikin poikaa välillä sääliksi, kun hän koulussa joutui vastuuseen teoistaan, vaikka vastustankin koulukiusaamista kaikissa muodoissaan.

McCleenin kirjoitustapa on ihanan erilainen. Tarina kerrotaan nuoren tytön näkökulmasta, joten kielikin on sen mukaista. Pidin siitä, ja tämäkin seikka teki tarinasta uskottavamman. Suomennos oli sujuva ja kirja oli todella nopealukuinen helpohkon kielen ja lyhyiden lukujensa vuoksi. Judithin vahva kertojaääni kosketti, mutta tämäkään tarina ei kauheuksista huolimatta ollut täysin mustavalkoinen. Kiehtovinta tarinassa oli miettiä, mikä lopulta tapahtui oikeasti, mikä Judithin mielikuvitusmaailmassa.

Ihana maa oli idealtaan kiehtova ja Judithin on tarina koskettava. Aihealueet olivat kiinnostavia ja sain jehovantodistajuudesta hieman laajemman kuvan kuin mikä minulla aiemmin on ollut. Kertojaäänenä toimiva Judith oli sympaattinen ja vahva tyttö, ja hänen sisäiseen maailmaansa oli hienoa saada astua runsaan kolmensadan sivun ajaksi.

★★★★

Poikakirja / Olli Jalonen

Poikakirja / Olli Jalonen

Otava, 2010. 256 sivua.

Kannen suunnittelu: Maija Vallinoja

Mistä minulle? alelöytö kirjakaupasta

Olli Jalosen Poikakirja kertoo hienolla tavalla, rehellisen suorasukaisesti, pienen Olli-pojan elämästä ja ajatuksista 1960-luvun sodanjälkeisessä Suomessa. Olli käy kansakoulua, leikkii kavereiden kanssa ja seuraa siskojen puheita pojista. Radiosta hän kuuntelee Nuorten Säveltä ja pääsee saunaan isän kanssa. Siskoista nuorin, Pieni, on erilainen, sen Ollikin ymmärtää. Pieni ei käy koulua, vaan sulkeutuu omaan maailmaansa. Tuttavaperheen tytär Eeva-Leena herättää Ollissa kiinnostusta, kun taas koulussa on oltava selkärankainen suomalainen mies, eikä mikään lapamato.

Olli kertoo omin sanoin elämästään, koulunkäynnistä ja kavereiden kanssa tehdyistä jännittävistä tempauksista. Kerran räjäytetään puunjuuri taivaan tuuliin, toisen kerran viedään läksyjä sairastuneen luokkatoverin kotiin. Olli kuvailee miltä tuntuu lukea luokkatoverin nimi lehden kuolinilmoituksesta, ja miltä tuntuu kun kylillä haukutaan ja supistaan siskon tekojen vuoksi. Aikuisten esimerkin ja eri tapahtumien kautta nuori Olli oppii elämästä aina jotain uutta.

"Näin minä opin maailmasta että siinä on asioita joita ei puhuta kenenkään kanssa."

Poikakirja on hieno kirja. Se koskettaa ja saa välillä hymyilemään. Se on uskottavasti kirjoitettu nuoren pojan näkökulmasta. Kieli on kaunista, mutta välillä (etenkin väsyneenä lukiessani) varsin hidastempoista, hankalaa luettavaa. Kieli ei ollut ihan perinteisen tavallista (mitä se sitten onkaan..) vaan nuoren pojan kieltä ja ajatuksenjuoksua sanoiksi muunnettuna.

Vaikka 1960-luku tuntuu minulla varsin kaukaiselta ja tuntemattomalta ajalta, pidin kirjan ajankuvasta. Oli kiinnostavaa saada kuva siitä, millaista elämä on koulupojan silmin 1960-luvulla voinut olla. Oma isäni oli 1960-luvulla nuori koulupoika pienellä suomalaisella paikkakunnalla, joten jo senkin vuoksi tätä oli kiva lukea.

Poikakirjassa tulee esille monta kipeääkin asiaa, vaiettu perhesalaisuus, sairastumista, kuolemaa ja tuskaa. Jalonen onnistuu kertomaan nuoren pojan tunteet ja ajatukset näistäkin asioista uskottavasti ja koskettavasti. Poikakirja herättää tunteita laidasta laitaan. Nuoren Ollin ihanat oivallukset saavat hymyilemään, kun taas lapsen viattomuus ja vaikeiden asioiden konkreettinen ymmärrys saa liikuttumaan. Kouluhenkilökunnan käytös hirvittää ja aikuisten hetkittäinen välinpitämättömyys ihmetyttää.

Kokonaisuutena pidin Poikakirjasta ja sen tunnelmasta kovasti. Kieli on kaunista, joskin paikoin aika vaikeasti luettavaa. Mutta tätä oli muutenkin hyvä lukea pienin askelin edeten, rauhassa miettien. Poikakirja on aito, rehellinen ja uskottava kuvaus koulupojan elämästä ja ajatuksista. Uskon, että Ollin tarina jää mieleeni pitkäksi aikaa.

★★★★

Pakenevat unet / Petri Karra

Petri Karra / Pakenevat unet

Gummerus, 2012. 286 sivua.

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Mistä minulle? lainattu ystäväiseltä

Petri Karra oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, kun tartuin hänen tuoreeseen romaaniinsa Pakenevat unet. Minkälaisen lukukokemksen sainkaan! Pakenevat unet on aivan upea, otteessaan pitävä, koskettava ja hienosti kirjoitettu romaani.

Nasta on teini-ikäinen poika. Hän käy koulua kuten kaikki muutkin samanikäiset, mutta kotiolot eivät ole kuin kaikkien muiden. Nasta joutuu huolehtimaan pikkusiskostaan, kuusivuotiaasta Nadjasta, sillä lasten äiti Marina kärsii pahasta huumeongelmasta. Äiti on omilla reissuillaan, tulee kolistellen ja rämistellen huonokuntoisena kotiin keskellä yötä. Nasta leikkii siskon kanssa, myy varastettua tavaraa saadakseen ruokaa itselleen ja siskolle. Iltaisin Nadjan nukahdettua Nastan silityksiin Nasta pakenee arkea Pahan Valveen maailmaan. Se on kuvitteellinen Nastan luoma maailma, jossa unet pakenevat henkilöistä ja jonka sankari on nuori poika. Pientä piristystä Nastan kurjiin ja rankkoihin päiviin tuo myös naapurin Veera, poliisin tytär. Nasta on ihastunut Veeraan, mutta ei uskalla lähestyä tyttöä. Nastan ja Nadjan rankka lapsuus kokee vielä rankemman käänteen, kun sosiaalityöntekijät päättävät sijottaa lapset muualle asumaan. Marina-äiti ei pysty huolehtimaan lapsistaan ja menettää heidät. Nasta aloittaa taistelun tarkoituksenaan pelastaa itsensä ja rakkaan siskonsa sosiaaliviranomaisilta ja lastenkodilta.

Pakenevat unet tempaisi minut mukaansa alusta saakka. Kirjan tarina on rankka ja kauhea, mutta se todellakin vie mennessään. Halusin heti tietää, kuinka näille viattomille lapsille käy. Ihailin Nastaa, kuinka teini-ikäinen poika voi olla noin fiksu, noin huolehtiva, noin ajattelevainen. Säälin Nastaa ja Nadjaa, halusin halata ja lohduttaa heitä. Tunsin inhonsekaista sääliä lasten äitiä Marinaa kohtaan, inhosin sosiaalityöntekijää samalla kun ymmärsin, että hän teki työnsä aivan oikein. Ihalin ja ärsyynnyin Veeraan, ymmärsin ja uskoin Veeran äitiin. Pakenevat unet herätti minussa paljon tunteita, se kosketti ja yllätti. Henkilöt tulivat iholle ja kaikki tapahtumat oli läpimietitty ja toivat tarinalle lisää uskottavuutta ja tarkoitusta.

Karra kirjoittaa sujuvasti ja kauniisti, kieli on kuvailevaa ja teini-ikäisen ja lapsen dialogit sujuvat mielestäni mutkattomasti ja uskottavasti. Tarinassa on paljon synkkyyttä, ryövätty lapsuus, kuoleman pelkoa, menettämisen pelkoa. Suurimpana kaikesta on kuitenkin toiveikkuus ja rakkaus, ja tässä kirjassa se tulee esille aivan erityisen hienolla tavalla. Minä olen todella vaikuttunut tästä kirjasta, käännettyäni viimeisen sivun tirautin jopa pari kyyneltä, olin mykistynyt. Minä näkisin Pakenevat unet erittäin mielelläni myös Finlandiaehdokkaana...

⋆⋆⋆⋆⋆

Myös Annika on lukenut tämän kirjan.

Veljeni Sebastian / Annika Idström

Veljeni Sebastian / Annika Idström

WSOY, 2012. 165 sivua + jälkisanat.

Kannen kuvat: Ilkka Pesonen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

 Annika Idströmin kolmas romaani Veljeni Sebastian ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1985. Kirjasta tuli korjailtu ja tarkistettu uusintapainos tänä vuonna ja kirja pääsikin lukulistalleni kustantajan kevätuutuuksia selatessani.

Romaanin kertojana toimii yksitoistavuotias Antti. Hän on muiden mielestä pieni kummajainen. Lyhyt ikäisekseen, pituuskasvu on jostan syystä jämähtänyt seitsenvuotiaan tasolle. Lisäksi Antti laskeskelee Itäväylällä kulkevia autoja ja pitää rekisteriä tapaamistaan ihmisistä. Antti on fiksu poika, hän tuntee erilaisuutensa eikä luota ihmisiin. Kotiolotkin ovat hankalat, kirjailija-äiti Kaarina on välillä pullantuoksuinen, ihana äiti, mutta seuraavana päivänä hän raahaa kotiin omituisen miehen.

Antti pärjää koulussa hyvin, vaikka opettaja ei aina pidä hänen tempauksistaan ja kaveritkin ovat harvassa. Naapurissa asuva Taru kiehtoo Anttia, kuten myös myöhemmin samalle luokalle tuleva Sebastian. Antti mieltää Sebastianin hyväksi ystäväkseen, kuin veljeksi. Mutta pian Antille selviää, että edes "veljeensä" ei voi täysin luottaa. Pikkuvanha Antti saa huomata hyvän ja pahan pienet erot ja sen, että kaikki eivät ole sitä, miksi tekeytyvät. Voin vain ihmetellä, kuinka Antti selvisi kaikesta. Sillä sen hän tavallaan lopulta tekee, selviää, ja se on kirjan läpi kantava voima.

Minä odotin kirjalta ihan muuta, kuin mitä sain. Luulin että kirja kertoisi veljeksistä ja olisi jotenkin positiivinen ja psykologisesti mielenkiintoinen. Viisas mutta sosiaalisesti kylmä ja hankala Antti olikin pakko-oireineen psykologisesti kiinnostava tapaus, mutta positiivinen tämä kirja ei ollut ja veljessuhteista tämä ei kertonut laisinkaan. Minulle jäi kirjasta oikeastaan inhottava olo. Antti oli pikkuvanhuudessaan välillä jopa hupaisa ja pelottava, mutta samalla säälin häntä. Kaltoinkohdeltu poika, jolla ei oikein ole aikuista johon turvautua kun äidilläkin menee huonosti.

Veljeni Sebastian ei ehkä uponnut tapahtumiltaan ihan täysin minuun, mutta ymmärrän romaanin kirjalliset ansiot. Ilmestyessään 1985 tämä oli Finlandia-ehdokkaana ja minäkin tykästyin Idströmin kirjoitustapaan. Kirja oli kirjoitettu Antin näkökulmasta ja siitä pidin. Myös kieli oli helppoa ja sujuvaa, joskin välillä ihmettelin 11-vuotiaan kielenkäyttöä ja sanavalintoja.

Kaiken kaikkiaan rankka kirja, josta kielii jo se, että minulla meni melkein viisi iltaa alle 200-sivuisen kirjan lukemiseen! Psykologisesti tämä oli kiinnostava, ja kirjassa käsitellään rankkoja, tärkeitä aiheita. Kuitenkaan en ihan täysillä päässyt tähän sisään.


★★★

Kirjan on aiemmin lukenut myös ainakin Luru.

Viattomat / Torey Hayden

 Viattomat / Torey Hayden

Otava, 2012. 333 sivua.

Alkuteos: Innocent Foxes

Suomentaja: Satu Leveelahti

Kansi: HarperCollins Publishers

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Torey Haydenin tosipohjaiset romaanit ovat merkinneet minulle paljon ja olen pitänyt jokaisesta. Haydenin kirjoilla oli oma merkityksensä siinä, mitä alaa päädyin opiskelemaan ja palailen Haydenin kirjoihin aina silloin tällöin. Odotin innolla myös Haydenin uutuusromaania Viattomat, joka on kirjailijan kolmas fiktiivinen teos. Luin fiktiivisen Auringonkukkametsän muutama vuosi sitten ja muistan pitäneeni siitäkin, joten odotin tältä uutuudeltakin varsin paljon.

Viattomat on kirja siitä, kuinka itsekkäät aikuiset voivat vahingoittaa viattomia, pieniä lapsia teoillaan, sanoillaan ja ajatuksillaan. Pienessä montanalaisessa kaupungissa vuorten juurella nuori Dixie suree kuollutta poikavauvaansa. Samoihin aikoihin kuuluisa filmitähti Spencer Scott saapuu samaan kaupunkiin rentoutumaan vuoristohuvilalleen. Mukanaan Spencerillä on yhdeksänvuotias poikansa Tennesee, joka on yhden yön sekoilun lopputulos. Spencer ei pidä poikaa omanaan, vaikka pojan Phoebe-äiti ja DNA-testit osoittavatkin muuta. Phoebe on kyllästynyt poikaan ja siksi lähettänyt hänet isänsä riesaksi.

Dixie yrittää saada elämäänsä raiteilleen poikansa kuoleman jälkeen, mutta rahat ovat vähissä ja poikaystävä Billykin vain pahentaa tilannetta. Billy keksiikin mielestään loistavan suunnitelman, jonka päätteeksi hän kuvittelee rikastuvansa tuntuvasti. Hän lupaa Dixielle uuden, rikkaamman ja onnellisen elämän kunhan saa suunnitelmansa toteutettua. Suunnitelmaan kuuluu olennaisesti Spencer Scottin poika, joka on aikuisten leikeissä viaton pelinappula.

Viattomat on aiheiltaan mielenkiintoinen, mutta samalla rankka kirja. Hayden käyttää hyväkseen tietoaan ja taitoaan lastenpsykologin työstä, kuvaillessaan rakkautta kaipaavan lapsen maailmaa ja ajatuksia. Rikas filmitähti-isä ei lastaan kaipaa, ja äitikin lähetti pojan pois silmistään. Mitä sitten tapahtuukaan, kun poika päättää karata isänsä luota ja tuntematon auto nappaa hänet kyytiinsä? Kirjassa aikuisten teot ja sanat saavat aikaan tuhoisia seurauksia, joista eniten kärsii, tietenkin, viaton lapsi.

Minä kaipaan Haydenin tosipohjaisia kirjoja, sillä ne ovat aina herättäneet minussa paljon tunteita. Tämä kirja jäi jotenkin pinnalliseksi, en kiintynyt yhteenkään henkilöön ja ärsyynnyin jossain vaiheessa ihan jokaisesta. Köyhä yksinhuoltajaäiti Dixie herätti etenkin kirjan alussa myötätuntoni, mutta muutamilla teoillaan kuvani hänestä muuttuikin täysin. Hirveitä kokenut nuori poika herätti tietysti myös sääliä, mutta hänetkin oli kuvailtu todella ärsyttäväksi ja luotaantyöntäväksi, varsinkin kirjan alussa. Dixien impulsiivinen poikaystävä Billy taas ärsytti minua todella paljon ihan kirjan alusta loppuun saakka, kuten myös rikas ja narsistinen filmitähti Spencer.

Psykologisesti tämä kirja oli varsin mielenkiintoinen. Analysoitavaa olisi mielin määrin; narsistinen filmitähti, impulsiivinen ja väkivaltainen poikaystävä, hirveitä kokenut nuori nainen ja yksinäinen, rakkautta kaipaava lapsi. Tunteita herättämättömien ja ärsyttävien henkilöiden vuoksi kirja jäi kuitenkin pinnalliseksi, enkä päässyt missään vaiheessa tarinaan sisään. Hieman lisäpisteitä kirja saa sen loppuratkaisusta, joka ei (onneksi) ollut sellainen kuin olin kuvitellut. Myös Tennesee-pojan kasvua ja kehitystä oli mukava seurata, tässäkin näkyi varmasti taas se kokemus ja tieto, jonka Hayden on saanut lasten kanssa työskennellessään. Minä kaipaan kuitenkin kovasti Haydenin tosipohjaisia kirjoja, ja toivon, että hän vielä joskus julkaisi sellaisen...


★★+

Katso myös peikkoneidon ja Susan arviot kirjasta. 

Huone / Emma Donoghue

Huone / Emma Donoghue

Tammi, 2012. 325 sivua.

Alkuteos: Room, 2010.

Suomentaja: Sari Karhulahti

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? kirjastosta varaamalla

Emma Donoghuen romaani Huone oli minulle yksi kirjakevään odotetuimpia kirjoja. En joutunut pettymään, onneksi. Huone on todella mukaansatempaava, koukuttava kirja!

Viisivuotias Jack asuu Äidin kanssa Huoneessa, joka on heille oma koti, koko maailma. Huoneessa on Matto, Sänky, Pupuantenni, Televisio ja Ovi joka aina piipittää kaksi kertaa kun Vanha Kehno saapuu tapaamaan äitiä iltaisin. Joskus Vanha Kehno tuo Sunnuntaituomisia, silloin Jack ja Äiti saavat ehkä muutaman suklaakarkin tai uutta lääkettä Äidin hammassärkyyn. Kun Vanha Kehno tulee, Äidin sänky narisee. Jack nukkuu Vaatekomerossa ja laskee sängyn narinat, odottaa että Vanha Kehno lähtee pois jotta Jack pääsee nukkumaan Äidin syliin. Jack tuntee ulkomaailmaa vain television ja äidin kertomusten kautta. Hänen on vaikea ymmärtää, että Huoneen kattoikkunasta näkyvä lentokone on Ulkopuolella, että siellä on muita lapsia ja aikuisia. Jack on asunut koko viisivuotisen elämänsä ajan Äidin kanssa kahdestaan 11 neliön kokoisessa huoneessa.

Huone on vaikuttava psykologinen kasvukertomus. Rankasta aiheesta huolimatta tämä on myös toiveikas teos, joka piti minut tiukasti otteessaan alusta saakka. Kirja on tavallaan jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen oli minusta koukuttavampi ja parempi. Huone on sujuva lukuromaani, jonka olisin mielelläni ahminut yhdeltä istumalta. Vaikka kirjan aihe ei ole kevyt, kirja oli kevytlukuinen - kieli siis sujuvaa ja helppoa, teksti nopealukuista.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli kirjan erikoiset sanat. Jack keksi omia sanoja ja sanamuunnoksia jotka oli myös suomennettu (uskoakseni) varsin hyvin. Huone ei ollut minulle kuitenkaan täydellinen kirja. Viihdyin tämän parissa mainiosti, mutta kaiken kaikkiaan loppu oli esimerkiksi jo kirjan puolivälissä aika ennalta arvattava ja ärsyynnyin välillä viisivuotiaan Jackin viattomuuteen. Mutta tuohan jo osoittaa, että Jack on taitavasti kuvailtu!

Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Huone on siis toiveikas ja mieleenpainuva kirja jonka parissa viihdyin mainiosti. Aionkin suositella tätä kirjaa lämpimästi kaikille, ja palautankin sen nopeasti kirjastoon jotta varausjonon seuraava saa tämän luettavaksi:)


★★★★

Huonetta on luettu kirjablogeissa ahkerasti joten linkitän vain muutaman arvion:
Peikkoneidon arvio täällä, Karoliinan täällä ja Lauran täällä.

Katariina / Marisha Rasi-Koskinen

Katariina / Marisha Rasi-Koskinen

Avain, 2011. 263 sivua.

Kannen suunnittelu: Satu Ketola

Mistä minulle? Pyydetty arvostelukpl kustantajalta.

Marisha Rasi-Koskisen esikoisromaani Katariina sai aiemmin syksyllä niin paljon kehuja ja blogisavuja, että halusin säästää sen lukemisen myöhemmälle. Katariina olikin oivaa joululukemista.

Katariinan juonesta en viitsi, monen muun bloggaajan tavoin, sen enempää kertoa. Paras on, jos lukija kokee juonen kehittymisen, tarinan arvoituksellisuuden itse. Kirjan pääosassa on kuitenkin Katariina joka kirjan eri osissa on enemmän tai vähemmän läsnä. Osien kertojina toimii Margareetta, Anna ja välillä myös Katariina itse.

Rasi-Koskinen kirjoittaa tavattoman kauniisti ja kirjan tarina tempaisi minut mukaansa toisesta luvusta lähtien. Kirjan ensimmäinen osa oli hieman erikoinen ja outo, enkä ihan ymmärtänyt mistä oli kysymys. En oivaltanut, mikä oli totta ja mikä taas kuvitelmaa. Kirjan edetessä tarina kuitenkin selkiintyi ja huomasin yhtymiä sekä Nummen Karkkipäivään että Härkösen Onnen tuntiin.

Katariinan tarina rakentuu eri osista. Kirja ei ole tehty lukijalle helpoksi, mutta kun asioita oivaltaa ja osaa yhdistää, kirja palkitsee ehdottomasti. Lopulta kaikki tapahtumat ja kaikki henkilöt ovatkin enemmän tai vähemmän sidoksissa Katariinaan. Minä pidin tästä yllättävästä, erikoisestakin kotimaisesta esikoisesta. Minusta kirjailija, joka muuten on psykologi, onnistuu tallentamaan ihmismielen syvimpiä ajatuksia todella hyvin, ja jos itse olisin kirjailija, haluaisin osata kirjoittaa juuri näin, osata rakentaa juuri tällaisia arvoituksellisia tarinoita jossa sekoitellaan todellisuutta ja kuvitelmaa.

Täyden viiden tähden kirja Katariina ei kuitenkaan minulle ole. Ensinnäkin se oli makuuni hieman liian lyhyt, jätti liian monta asiaa avoimeksi ja oli ehkä hieman liiankin salaperäinen, vaikka tuo arvoituksellisuus, salaperäisyys, olikin samalla kirjassa kaikkein parasta. Lisäksi olisin mielelläni vaikka kirjan loppua kohden palannut Margareettaan joka oli mukana kirjan alussa. Minusta hän jäi jotenkin hieman irtonaiseksi osaksi tarinaa, pinnalliseksikin. Vahva esikoinen tämä kirja kuitenkin on ja jään innolla odottamaan Rasi-Koskisen seuraavia teoksia.

★★★★

Katariinasta on kirjoitettu todella monessa blogissa, linkitän nyt muutaman ensimmäisen jonka löysin:

Amman lukuhetki
Luetut, lukemattomat
kujerruksia
ja
Järjellä ja tunteella

Sikalat (Svinalängorna)

Svinalängorna / Susanna Alakoski. Albert Bonniers förlag, 2006. 260 sivua

 Susanna Alakosken Hyvää vangkilaa toivoo Jenna on ollut pitkään lukulistallani mutta kun ystävä pyysi minua mukaansa leffaan muutama viikko sitten katsomaan Alakosken aiemman Sikalat -romaanin pohjalta tehtyä elokuvaa Sovinto, päätin sitten lukea Sikalat ensin. Tässä on muuten "Lue kirja ja katso elokuva"-haasteen kolmas osallistujapari. Luin kirjan sen alkuperäiskielellä ruotsiksi joten jos nimet tai muut eroavat suomalaisesta versiosta se on sitten siksi;)

Sikalat viittaa Ystadissa sijaitsevaan lähiöön jonka nimi on Fridhem mutta jota kutsutaan myös nimellä Svinalängorna (=Sikalat). Fridhemissä asuu kirjan "kertojana" toimiva kahdeksanvuotias Leena-tyttö joka on muuttanut Ruotsiin Suomesta perheensä kanssa. Leena asuu vanhempiensa sekä isoveljensä Markun ja pikkuveljensä Sakarin kanssa yhdessä Fridhemin asunnoista. Perheeseen kuuluu myös koira Terrie sekä jatkuvasti vaikhtuva kissa jolla kuitenkin on aina sama nimi, joko se on Puti tai Tipu. Kirjan alussa kuvataan Leenan perheen muuttoa lähiöön. Leena tutustuu naapurissa asuvaan samanikäiseen Åseen josta tulee Leenalle läheinen ystävä. Myös Leenan äidin ystävän, Helmin, tytär Riitta on yksi Leenan parhaita ystäviä. Sikalat kuvaa näiden kolmen tytön elämää köyhässä lähiössä.

Alku vaikuttaa hyvältä, Leena saa ystäviä ja hänen vanhempansa saavat rakennettua aika onnellisen uuden kodin Ruotsiin. Pian kaikki kuitenkin alkaa muuttua kun vanhempien juhlat karkaavat käsistä. Alkoholista tulee jokapäiväinen asia, Leena saa useasti nähdä vanhempiensa juovan, makailevan kännissä kotona ja isän hakkaavan äitiä juovuspäissään. Perheen huono olo kasvaa, Leena pakenee Åsen luokse yökylään, kaipaa joka ilta takaisin kouluun, pois kotoa. Hän herää öisin Åsen luota, kuulee seinän toiselta puolelta huutoa ja mäiskintää ja pelkää äitinsä hengen puolesta. Mielessä käy myös pikkuveli - kuuleeko ja näkeekö Sakari tapahtumat?

Leenan vanhemmat ovat välillä pidempiäkin aikoja juomatta ja silloin perheen arki on lähes tavallista. Kuivana jouluna lapset saavat katsoa Aku Ankkaa telkkarista, kuusi koristellaan yhdessä ja ruuat jaetaan tasan. Seuraavana jouluna isä sotkeutuu kuusenkynttilöihin, kiroilee taukoamatta, hakkaa äidin ja päätyy lopulta äidin ulosheittämänä pihalle karjumaan vittu saatanaa. Leena pelkää jatkuvasti äitinsä puolesta, mutta samalla nuoren tytön sisintä kalvaa pelko itsensä, veljiensä sekä Terrien puolesta. Ystäviltään Leena saa tukea ja juttuseuraa, mutta sekä Åsen että Riitan perheisiin kuuluu myös alkoholi. Riitan isä ei ole koskaan selvinpäin ja Åsen äitikin aika harvoin.

Leenalla on jatkuvasti taskussaan kolikko, siltä varalta että hänen täytyy soittaa ambulanssi kolikkopuhelimella. Kolikoille tuleekin moneen otteeseen käyttöä ja Leena yrittää pelastaa perheensä pyytämällä apua Jumalan lisäksi myös poliisilta ja sosiaaliviranomaisilta. Lopulta sosiaaliviraston avulla vanhemmat saadaan pakkoraitistumaan ja Leenan elämässä näkyy valonpilkahdus.

Sikalat on kirja rankasta aiheesta. Minä henkilökohtaisesti luen mielelläni rankoista aiheista ja pidin tästä aika paljon. Perheen lasten elämää oli kurja seurata, nuori Leena osoitti useasti mieletöntä rohkeutta mutta lapsuus lapsena jäi tytöltä kovasti kokematta. Kirja on ehdottomasti tärkeä ja todella ajatuksia herättävä, monen vanhemman (ja muun aikuisen...) kannattaisi lukea tämä. Vanhempien alkoholiongelmat kuvailtuna juuri pienen lapsen näkökulmasta tuo asian vakavuuden ja mahdolliset seuraukset varmasti parhaiten (ja kauheimmiten) esille. Kirja on loppuun saakka surullinen mutta pieniä valonpilkahduksia alkaa tyttöjen elämässä jo näkyä. Vaikuttava lukukokemus!

Tähtiä ****

Elokuva: Sovinto (2011)

Sikalat-romaanin pohjalta on tehty Pernilla Augustin ohjaama Sovinto-niminen elokuva joku sai ensi-iltansa tänä vuonna. Elokuva ei jäljittele kirjaa suoraan, vaan on vapaasti muokattu romaanin tapahtumista. Elokuvan alussa kahden pienen tytön äiti Leena (Noomi Rapace) saa soiton Ystadin sairaalasta josta kerrotaan että hänen äitinsä (Outi Mäenpää) on huonossa kunnossa ja haluaisi tavata tyttärensä ennen kuolemaansa. Leena ei halua lähteä tapaamaan kuolevaa äitiään mutta Leenan mies (Ola Rapace) pakkaa vaimonsa ja tyttärensä autoon ja ajaa Ystadiin.

Leena tapaa sairaalassa makaavan äitinsä ja suostuu lopulta puhumaan tälle mutta vanhassa kodissa (Fridhemissä) käynti avaa lapsuuden haavat. Leena muistelee vanhempiensa juopottelua, isän (Ville Virtanen) väkivaltaisuutta ja lapsuuttaan ylipäänsä. Leena olisi valmis palaamaan kotiin koska tahansa mutta hänen miehensä yrittää saada hänet puhumaan ja sopimaan erimielisyydet äitinsä kanssa ennen tämän kuolemaa.

Elokuvan tapahtumat eroavat kirjan tapahtumista jonkin verran, vaikka Leenan lapsuutta koskevat asiat ovatkin kovin samanlaisia. Elokuvassa Leenalla on vain pikkuveli Sakari, mutta Terrie-koira on mukana kuvioissa. Riittakin on elokuvasta kadnnut mutta Åse löytyy seinän takaa naapurista. Outi Mäenpää on äidin roolissa todella loistava ja minä olen Noomi Rapace-fani, joten pidin leffan näyttelijävalinnoista kovasti. Elokuva oli erilainen kuin kirja, mutta erittäin hyvä kirjaan pohjautuva elokuva minun mielestäni. Tykkäsin kovasti ja pakko mainita, että tässä tapauksessa innostuin lukemaan kirjan vasta katsottuani elokuvan.

Karkkipäivä

Karkkipäivä / Markus Nummi. Otava, 2010. 383 sivua.

 Itsenäisyyspäivän kunniaksi on hyvä esitellä loistava suomalainen romaani jonka ahmin loppuun eilen. Markus Nummen Karkkipäivä oli myös Finlandia-ehdokkaana ja nyt Pulkkisen Tottan ja Karkkipäivän luettuani on todettava että Mikko Rimmisen Nenäpäivän on oltava aivan täydellisen loistava kirja jos palkinto meni oikeaan osoitteeseen...

Koskettava ja ahdistava tarina saa alkunsa kun 9-vuotiaan Tomin, Tok Kilmoorin, rahat eivät kaupan kassalla riitäkään kaikkiin ostoksiin ja kiltti kirjailijamies Ari maksaa Tomin ostokset. Kaupasta kiitollinen Tomi seuraa Aria tämän asunnolle, pyytää lasin vettä ja pyytää saada käydä vessassa. Ari antaa hieman vastahakoisesti luvan. Pian Ari huomaa että ei pääsekään pojasta eroon, pian he istuvat Arin keittiössä syöden spagettia. Tomi kertoo elämästään, Arille selviää että kukaan ei välitä pojasta. Äidillä on uusi perhe, isä on alkoholisti ja mummokin makaa sairaalassa vakavasti sairaana.

Ari yrittää selvittää Tomin tilannetta, ottaa yhteyden pojan vanhempiin vuorotellen mutta kukaan ei halua poikaa. Vaikka Arin järki väittää, että poika kuuluisi ehdottomasti sosiaalihuollon hoidettavaksi on hän pian kuitenkin täysillä mukana pojan ongelmissa ja elämässä. Ari tapaa pojan vanhemmat, ymmärtää heidän luonteensa ja säälii poikaa yhä enemmän. Tomi kertoo Arille prinsessa Mirabellasta joka täytyy pelastaa ilkeän äidin vankilasta. Onko prinsessa Miravella olemassa, onko jossakin tyttö äitinsä vankina?

Arin naapurissa asuu tilansuunnittelija, suklaa-addikti Paula joka on yksinhuoltajaäiti tyttärelleen Mirjalle. Paulalla on takanaan rankka ero miehestään, Mirjan isästä Penasta. Ongelmia on viime aikoina riittänyt ja ne ovat johtaneet Paulan hirvittäviin tekoihin. Paula yrittää hoitaa työnsä, lataa energiaa välillä suklaalla ja itkee puolituttujen miesten olkapäähän. Tytärtään hän kasvattaa oudolla tavallaan.

Sosiaalityöntekijä katrin työpöydällä Tomin ja Paulan tyttären tarinat kietoutuvat toisiinsa. Katri kohtaa työssään rankkoja tilanteita joiden ei soisi olla tosia. Hän selvittää näkymättömien lasten elämiä, joutuu sanomaan lapsille että kyllä se äiti tulee hakemaan vaikka se valitettavan usein onkin vale. Tomin ja Mirjan tarinat yhdistyvät Katrin pöydällä, ja hän ryhtyy selvittämään näkymättömän pojan, Tok Kilmoorin sekä Paulan ja Mirjan tilannetta.

Markus Nummi on kirjoittanut koskettavan ja rankan tarinan joka valitettavasti on totta monellekin suomalaiselle lapselle. Aihe on erittäin tärkeä, on hienoa että joku on kirjoittanut siitä näin loistavan romaanin. Kirjan luvut seikkailevat eri henkilöiden ajatuksissa ja tapahtumissa. Vaikka henkilöitä on paljon, minulla ei ollut lainkaan vaikeuksia pysyä kärryillä kuka nyt puhuu ja missä hän on. Tomin ajatukset on kirjoitettu mielenkiintoisesti:

"Kuka sen tekis? Jos ei Kilmoori ite?

Pelastushomman.

Se on se, Tok. Kaikki vaan kuiskaa. Tok Kilmoori. Tohtori.

No kuka kiipelis? Ei kai...

Sessa Mirabella. Prinsessa. Vou...

Tukka pehmonen.

Silmii kaks ja nenä ja suu. Kaikki kohallaan. Pisamat päälle.

Sessa Mirabella. Ykkös Sessa.(...)"

Ihan ensimmäisessä luvussa ihmettelin Tomin ajatusosioita, en ymmärtänyt "kieltä" mutta todella nopeasti pääsin ymmärrykseen. Tomin tekstinpätkät liittyvät niin lujasti tarinaan että ne ymmärtää, vaikka kirjoitustapa on erikoinen. Ymmärtää kuka on Tok, kuka sessa Mirabella, ymmärtää Määd Mäksit ja muut.

Markus Nummen kieli ja kerronta on sujuvaa ja soljuvaa. Aika monisivuiseksi kirjaksi ahmin Karkkipäivän nopeasti, kahden illan aikana ja olen aivan varma, että kirjan tapahtumat, Tomin ja Mirjan tarina, jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Olisin niin suonut Finlandian tälle hienolle, tärkeästä aiheesta kirjoitetulle romaanille.

*****

Kosto: Rakkaustarina

Kosto:Rakkaustarina ( Rape: A Love Story, 2003) / Joyce Carol Oates. Otavan kirjasto, 2010. 152 sivua.

Joyce Carol Oatesin vuonna 2003 ilmestynyt pienoisromaani Kosto:Rakkaustarina ilmestyi suomeksi vasta nyt. Kosto:Rakkaustarina on pieni kirja vakavasta aiheesta, nimittäin raiskauksesta. Teena Maguire palaa 12-vuotiaan tyttärensa Bethelin kanssa itsenäisyyspäivänvietosta yöllä kohti kotia. He päättävät oikaista puiston läpi, päätös joka muuttaa molempien elämän ikiajoiksi. Puistossa olevassa vanhassa vajassa Teena joutuu miesjoukon raiskaamaksi, 12-vuotias Bethel näkee kaikki tapahtumat vajan nurkasta.

Tapahtumia seuraa oikeudenkäynti joka johtaa siihen, että Teena yhtäkkiä onkin syyllinen, eikä uhri. Teenaa syytetään, monen mielestä hänen käytöksensä johti raiskaukseen ja oikeutti tapahtumat.

"Sellainen nainen, kolmenkymmenenviiden ja pukeutuu kuin teinityttö. Hihaton toppi, farkkusortsit, kulunut blondattu tukka kiharalla kasvojen ympärillä. Paljaat sääret, korkeäakorkoiset sandaalit! Tiukat seksikkäät vaatteet, jotka myötäilivät rintoja ja takamusta, mitä se oikein odotti? "

Kirjan voi jakaa kolmeen osaan; tapahtumat, oikeudenkäynti ja kosto. Poliisi joka ensimmäisenä saapui tapahtumapaikalle itsenäisyyspäiväyönä oli John Dromoor, nuorempi konstaapeli jolle Teenalle tapahtuneet asiat ovat todella vavasuttavia. John toimiikin välillä kirjan kertojana, muuten kirja on jännästi kerrottu ei suoranaisesti Bethien näkökulmasta vaan kuten joku olisi kirjoittanut päiväkirjaa tytölle:

"Sinua pelotti kamalasti. Seisoit yläkerran ikkunassa, selän takana pimeä huone. Katselit miten pronssinvärinen auto, jossa oli läskirenkaat, ajeli kiusallisen hitaasti talon ohitse."

Raiskaus on kammottava, raskas aihe kirjalle. Joyce Carol Oatesin pieni kirja on kuitenkin hyvä, se pitää otteessaan alusta loppuun ja sen lukee mielellään yhdeltä istumalta. Kirjan henkilöt, nuorta Betheliä lukuun ottamatta (jopa uhri, Teena) synnyttivät minussa välillä ärtymystä mutta minusta jotenkin tuntui, että seurasin kauheaa tilannetta, pelkäsin, surin ja huolehdin nuoren Bethelin kautta. Minua ärsytti vääryys jonka Teena sai raiskauksen uhrina kokea, sitä kuinka ympäristö alkoi puhumaan ja juoruilemaan, kuinka kaikki muut syyttivät naista raiskauksesta, jopa oikeudenkäynnissä Teenaa syytettiin. Kirjaa lukiessa välillä teki mieli huutaa ääneen, ei tällaista vääryyttä voi tapahtua, ei saa tapahtua ja nuorta tyttöä joka omalla tavallaan oli niin ikään joutunut raiskauksen uhriksi halusin suojella ja auttaa. Vavisuttava, raskas kirja joka ei kuitenkaan ole liian ahdistava luettavaksi. Joyce Carol Oatesilta en ole lukenut vielä muuta, mutta Haudankaivajan tytär odottaa jo kirjahyllyssä joululomaa;)

****

Ihanat naiset rannalla

Ihanat naiset rannalla (Underbara kvinnor vid vatten)/Monika Fagerholm. Otava 1994. 334 sivua.

 Monika Fagerholmin esikoisromaani Ihanat naiset rannalla kertoo suomenruotsalaisen perheen elämästä kesänvietossa meren äärellä vuokratussa huvilassa 1960-luvulla. Perheeseen kuuluu seitsenvuotias Thomas, äiti Isabella ja isä Kajus. Vanhemmat ovat tavanneet huvipuistossa jossa Isabella on ollut vedenneitona, siksi Kajus kutsuu vaimoaan Isabella Vedenneidoksi. Perhe viettää rauhallisia, onnellisia kesiä valkoisen huvilan luona. Kesärauha häiriintyy ja perheen elämä muuttuu kertaheitolla kun naapurihuvilalle saapuu Enkelien perhe kesänviettoon. Perhe on juuri muuttanut Amerikasta takaisin Suomeen. Enkelien perheeseen kuuluu isä abbe, äiti Rosa sekä tyttäret Nina ja Reneé. Uusia ystävyyssuhteita solmitaan, Rosasta ja Isabellasta tulee ensimmäisen kesän aikana erottamattomat. He ottavat aurinkoa kallioilla, tekevät reissuja ja järjestävät juhlia yhdessä. Perheen nuorimmaiset -Thomas ja hieman erikoinen, itsekseenvetäytyvä Reneé löytävät yhteisen sävelen ja leikkivät paljon yhdessä.Kajus haluaisia mieluiten viettää enemmän aikaa perheen kesken joten hän vetäytyy usein omiin oloihinsa dekkarin ja jazzin pariin. Rosan mies Gabbe on rikas businessmies joka käy tapaamassa "lentoemäntiään" aina sille päälle sattuessaan. Ensimmäinen yhteinen kesä on enimmäkseen onnellinen.

Toisena kesänä perheet ovat taas kesänvietossa huviloillaan mutta kesän aikana tapahtuu asioita, jotka muuttavat ystävyyssuhteita. Kuvaan astuu intohimo jonka edessä ystävyyskin unohtuu. Perheiden välillä mikään ei palaa ennalleen, vaikka monet ystävyyssuhteista vielä lämpenevätkin. Lopulta Rosa ja Bella karkaavat, aluksi syy näyttää olevan selvsti toinen kuin miksi se loppupeleissä osoittautuu.

Kirjan kertojana toimii tavallaan Thomas joka aistii ja kokee kesät rannalla juuri niin kuin pieni lapsi voi tehdä. Hänen päiviinsä kuuluu leikkiä muiden lasten kanssa, veneilyä ja pienoismallien kokoamista. Kun vanhempien välit tulehtuvat jättää se lapsiinkin oman kuvansa.

Ihanat naiset rannalla oli yllättävän hyvä. Minä en osannut odottaa näin mielenkiintoista ja runsasta tarinaa. Myös Fagerholmin kirjoitustapaan ja kieleen ihastuin. Todella runsasta, monipuolista ja aistikasta kieltä. Juonessakin pidin sen monipuolisuudesta -oli aikuisten välisiä juttuja mutta koko ajan huomioitiin myös lasten näkökulmat ja tunteet. Halaun jatkossakin lukea Fagerholmia, hänen kirjoitustyylissään on jotain ainutlaatuista enkä osaisi verrata tätä kirjaa mihinkään muuhun lukemaani. Tykkäsin kovasti!

Ihanat naiset rannalla on myös filmatisoitu, pääosissa nähdään mm. Marika Krook ja Nicke Lignell. Jos saan leffan käsiini, haluan katsoa myös sen:)

*****-

Lapsuus

Barndom (lapsuus) / Bo Carpelan. Schildts 2008, 197 sivua

 Luin Bo Carpelanin romaanin Lapsuus ruotsiksi ( Barndom) mutta halusin silti arvioida tämän suomeksi. Katsotaan miten sujuu;)

Lapsuus kertoo Davin kasvusta 1930-luvun Helsingissä. Kirja on kirjoitettu juuri Davin näkökulmasta joka kokee jo nuorena paljon elämästä. Monet Davin lähipiirissä kuolevat ja Davi saa etsiä voimaa ja kasvua muun muassa kirjoista. Davin lapsuus päättyy eräänä päivänä vuonna 1939 kun sota syttyy.

Lapsuus ei koreile tapahtumilla. Carpelan kirjoittaa runollista, aistikasta ja rikasta kieltä mutta selkeät tapahtumat ovat kirjassa aika vähissä. Tämän vuoksi minun on hankala selittää kirjan tapahtumia sen tarkemmin... Lapsuus kuvailee ennen kaikkea kasvavan Davin fiiliksiä ja elämyksiä, kieli on kaunista ja kuvailevaa ja juuri se kieli ja se tunnelma jonka kauniit, rikkaat kuvailut tuottavat on ehdottomasti kirjan vahvuuksia. Joskus on kiva lukea vähän erilaisia romaaneja, sellaisia joihin en ole niin tottunut. Kielellisesti rikkaita mutta tapahtumien osalta köyhiä.

***

Veteen pudonneet

Veteen pudonneet / Riitta Jalonen. 2007. 130 sivua.

 Riitta Jalosen Veteen pudonneet on tiivis, lyhyt romaani joka kertoo nuoren Elsi-tytön lapsuudesta ja nuoreksi naiseksi kasvamisesta. Kirjan alussa Elsin isoisä kuolee ja hänen vaatteensa poltetaan järven jäällä. Isoisän kuoleman jälkeen Elsin elämä täyttyy arjesta äidin ja isän kanssa -joihin Elsin suhde on aika pinnallinen. Elsi on melko yksinäinen, naapurissa asuvan Anteron kanssa kuitenkin leikitään ja pussaillaan. Elsin vanhemmat viettävät peli-iltoja tuttavien kanssa, silloin Elsi saa olla mukana sekoittamassa korttipakkaa.

Kirja on täynnä symboleita - isoisän kuoleman jälkeen Elsin nenäverenvuodot lisääntyvät, tätä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Isoisältä saatu puukko tekee joskus haavoja Elsin käsivarsiin, käsivarret on välillä huuliharppuja joita voi soittaa. Puusta veistetyt nuket, isoisältä saatu Lempi-nukke ja kisukarva, vanha oravannnahka, ovat tiiviisti mukana Elsin lapsuudenleikeissä.

Elsi on välillä yksinäinen, tarkkailija, miettivä, pohtiva lapsi. Isoisäsaapuu kuolemansa jälkeen useasti Elsin eteen, neuvonantajana, kaverina, isoisänä. Elsi oppii ja oivaltaa, kasvaa pikkuhiljaa nuoreksi naiseksi. Veteen pudonneet jättää paljon lukijan tulkinnan varaan, teksti on tiivistä ja monimuotoista, aistikasta, paikoin runollista. Koska kirja jätti niin paljon tulkinnan varaa ja symboleita oli paljon, lukijana oli pakko olla jatkuvasti hereillä ja mietteliäänä oli minun välillä hankala ymmärtää kaikkea. Niin hyvä kirja ei ollut, että olisin jälkeenpäin jäänyt erityisemmin miettimään, mitäköhän Elsi silloin ja silloin ajatteli? Luin kirjan yhdeltä istumalta, mutta en valitettavasti voi sanoa että se tempaisi mukaansa. Halusin kirjan vain luettua, jotta voisin aloittaa seuraavaa. Tykkään yleensä laspen näkökulmasta kirjoitetuista kirjoista ja se oli hyvää tässäkin, mutta jotenkin kirja jäi todella pinnalliseksi, en päässyt oikein sisään tarinaa kun se jo loppui...

**

Poika raidallisessa pyjamassa

John Boynen romaani Poika raidallisessa pyjamassa kertoo yhdeksänvuotiaasta Brunosta, natsiupseerin pojasta joka joutuu isän "työn" vuoksi muuttamaan suuresta talosta, ystäviensä luota, onnellisesta elämästään Berliinistä Aus-vitsiin. Syy muuttoon on Brunon mukaan se, että eräänä iltana tärkeä mies, Hilleri, tulee tapaamaan isää Berliiniin ja Hilleri päättää että isän on muutettava Aus-vitsiin hoitamaan tärkeätä tehtävää. Niinpä Bruno, hänen siskonsa Gretel ja lasten vanhemmat muuttavat Auschwitziin. Bruno on aluksi yksinäinen, naiivi eikä ymmärrä keskitysleirin asioista mitään. Kysyminen on kiellettyä, isän työhuoneeseen ei saa menää, äidillä ei ole aikaa ja siskokin on Toivoton Tapaus. Niinpä Bruno alkaa tutustua lähiympäristöönsä itse ja tulee pian aidalle jonka toisella puolella on paljon ihmisiä raidallisissa pyjamissa. Aidan luona Bruno tutustuu Schmueliin joka on syntynyt samana päivänä Brunon kanssa. He ovat muuten aika samanlaisia, mutta Schmuel on paljon laihempi ja saa, Brunon mukaan, pukeutua pyjamaan joka päivä.

Poika raidallisessa pyjamassa on koskettava, hurja tarina mutta hienosti lapsen näkökulmasta kirjoitettu. Loppu sai minussa aikaan ahdistuneen, surullisen, onnettoman olotilan ja jäi mieleen kummittelemaan pitkiksi ajoiksi kirjan lopetettuani. Kaikki tämä on minulle loistavan kirjan tuntomerkkejä. Suosittelen kirjaa ehdottomasti, mutta yllätyin kun luin että kirja oli tarkoitettu nuortenkirjaksi. Minä en kyllä suosittelisi kirjaa hirveän nuorille, sen verran rankkoja juttuja on mukana.

Poika raidallisessa pyjamassa oli uskomaton lukukokemus!

Kirjasta on myös tehnty elokuva, onko joku nähnyt sen? Kannattaako katsoa?

*****

*******maailmanvalloitusprojekti: Saksa********

Rakkain terveisin Äiti

Rakkain terveisin Äiti on Peter Hedgesin toinen romaani. Kirja on kerrottu seitsemän - kahdeksan vuotiaan Scottyn näkökulmasta. Kirja on tarina siitä, miten vanhempien ongelmat vaikuttavat lapsiin, miten pieni Scotty kokee etenkin äitinsä ongelmat ja minkälaisia keinoja pieni poika käyttää selviytyäkseen arjesta. Minä rakastan tämäntapaisia lapsen näkökulmasta kirjoitettuja kirjoja. Tämä kirja oli nopea- ja helppolukuinen, luin sen eilen illalla muutamassa tunnissa.

****

Suosittelen kaikille, jotka minun tapaani pitävät lasten näkökulmasta kirjoitetuista tarinoista.