Maan ääreen / Kristina Carlson

Maan ääreen / Kristina Carlson

Otava, 1999. 192 sivua

Kannen suunnittelu: Leena Majaniemi

Mistä minulle? oma kirppariostos

Minulla on ikuisuusprojektina kaikkien Finlandiavoittajien lukeminen. Nyt keväällä kaivoin kirjahyllystäni esille Kristina Carlsonin romaanin Maan ääreen, joka on kyseisen palkinnon voittanut vuonna 1999. Olen lukenut Carlsonilta aiemmin kaksi kirjaa, enkä mitenkään erityisemmin ihastunut.

Maan ääreen kertoo ylioppilas Lennart Falkista, joka matkaa 1860-luvulla Amurinmaalle. Lennart matkustaa läpi kaupunkien ja tapaa uusia ihmisiä. Hän rakastuu ja pettää, tekee hyviä ja huonompia valintoja. Lopulta satamakapteenin illalliskutsuilta palatessaan Lennartia lyödään kivellä päähän. Lennart teke kaikkensa parantuakseen ja selvittääkseen päällekarkaajan henkilöllisyyden. Nuori mies haluaa löytää elämälleen tarkoituksen, ja auttajaksi ryhtyy lääkäri Theodor Ganz, Lennartin asuinkumppani ja ystävä.

Joku näissä Carlsonin kirjoissa tekee sen, että ne jäävät minulle hieman etäisiksi. Lennart on hahmona kiinnostava, mutta silti jäi tunne etten oppinut oikein tuntemaan häntä. Kirja etenee verkkaisesti, tunnelma on rauhallinen ja paikoitellen - vaikka kirja on ohut - se jää melkein tylsäksi. Kaipasin ehkä enemmän tapahtumia, eikä vain laimeaa kerrontaa Lennartin elämästä. Vaikka tiiliskivestä päähän saaminen on traagista ja kurjaa, koin kuitenkin että kirjassa jäi jokin kliimaksi saavuttamatta.

Pidin siitä, että kirja on ikään kuin kuumehouruisen Lennartin päiväkirjamerkintöjä. Ja tapahtumien asettuminen Siperiaan lisäsi mielenkiintoa ehdottomasti! Mutta silti joku jäi puuttumaan.

Carlsonilla on aivan omanlaisensa tapa kirjoittaa ja kaikki nämä häneltä lukemani kolme kirjaa ovat tunelmaltaan samantyylisiä. Se, että tapahtumat asettuvat niin kauas historiaan, ei luulisi minua haittaavan. Yleensä pidän juuri sellaisista kirjoista. Mutta joku tässä on, joku mikä jättää aina vähän kylmäksi. Maan ääreen ei ihan uponnut, enkä tavoittanut sitä hienoutta, jota olisin Finlandiavoittajalta odottanut. Ehkä Carslonin kirjat eivät vain ole minua varten...

★★

Uuni / Antti Hyry

Uuni / Antti Hyry

Otava, 2009. 400 sivua.

Kannen suunnittelu: Juha Markula

Mistä minulle? kirppislöytö

Rehellisesti sanottuna olen ollut skeptinen Antti Hyryn Finlandiavoittaja Uunia kohtaan. Miten uuninmuurauksesta kertova kirja voisi olla kiinnostava, mukaansatempaava tai millään tavalla mahtava? No, osana Finlandia-haastetta tartuin kuitenkin Uuniin ja voin sanoa, että kyllä kannatti!

Uunintekijän pitää osata paljon asioita. Tarvikkeita on hankittava, tarvitaan tiiliä, sementtiä ja valusoraa. Laasti pitää sekoittaa ja linjalaudat laittaa kohdilleen. Uunia rakentava mies hankkii tavaroita, rakentaa ja aloittaa uuninmuurauksen. Tiili tiilen perään, laastia väliin, ja uuden tuvan lämmittäjä nousee pikkuhiljaa. Samalla elämä menee eteenpäin, asioita tapahtuu ja kesän varrelle mahtuu esimerkiksi bussireissu vaimon ja ystävien kanssa naapurivaltion puolelle. Kesä muuttuu syksyksi, syksy talveksi ja talvi kevääksi ja uuni valmistuu pikkuhiljaa.

Uunin muuraaminen on kirjassa pääasiassa, mutta ympärillä on silti paljon muitakin tapahtumia. Sympaattinen päähenkilö, joka minulle näyttäytyy hieman vanhempana herrasmiehenä, kertoo uuninmuurauksen lisäksi elämästään vaimonsa kanssa, sukulaisten vierailuista, kaverimiesten välisestä lojaaliudesta, kauniista Suomen kesästä ja kylmästä talvesta ja sen haasteista.

Uuni on kaunis kirja. Teksti on soljuvan kaunista ja sitä on miellyttävä lukea. Tarina uuninrakentamisesta ei ehkä ole maailman mielenkiintoisin, mutta aiheestahan voi kaivella vaikka minkälaista symboliikkaa. Sitäpaitsi uuninmuuraus ei ole minulle niin vieras juttu kuin voisi ajatella. Isäni on työuransa aikana tehnyt lukuisia uuneja, ja sanasto on siksi tarttunut minunkin päähäni ihan pienestä asti. Valusora, tulenkestävä valumassa ja betonimylly ovat kuuluneet sanavarastooni pikkutytöstä asti ;).

Kauniin kielen lisäksi ihastuin Uunissa maisemakuvaukseen ja kirjan ihanaan tunnelmaan. Hidastempoinen kirja vaatii lukijaakin rauhoittumaan, ja se jos jokin on ollut minulle tärkeää nyt hektisenä alkuvuonna. Pidin myös kirjan henkilöistä. Päähenkilö vaikutti kaikin tavoin sympaattiselta ja suloiselta vanhemmalta mieheltä. Hänen rauhallisuudessaan ja tavassaan katsoa maailmaa ja elämää ylipäänsä oli jotain tarttuvaa. Kaiken kaikkiaan Uuni oli minulle todella sopiva kirja juuri tähän hetkeen, se pakotti rauhoittumaan ja hiljentämään tahtia. Uunia ei minusta voi lukea kiireellä, ja se vaatii aikansa ja paikkansa, mutta antaa samalla rauhallisia ja tunnelmallisia hetkiä lukijalle.

★★★★

Finlandia-ehdokkaat 2013

Tämän vuoden ehdokkaat Finlandia-palkinnon saajaksi on juuri julkistettu! Ehdolla ovat:

*Kjell Westö: Hägring 38 (Schildts & Söderströms)
*Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Teos)
*Leena Krohn: Hotel Sapiens (Teos)
*Asko Sahlberg: Herodes (WSOY)
*Hannu Raittila: Terminaali (Siltala)
*JP Koskinen: Ystäväni Rasputin (WSOY)

Minä olen lukenut ehdokkaista jopa kaksi, Westön ja Pelon. Oma voittajasuosikkini näistä on, yllätysyllätys, Westö vaikka Pelonkin kirjasta pidin paljon. Ehdokkaista nuo muut eivät oikeastaan hirveästi kiinnosta minua, mutta Raittilan ja Krohnin voisin ajatella lukevani jossain vaiheessa. Ja no, sen voittajan luen joka tapauksessa, mutta tietenkin toivon sen olevan jo luettu ;).

Tässä linkit arvioihini luetuista ehdokkaistani:

Hägring 38
Jokapäiväinen elämämme


Nyt odottelemaan joulukuun kolmatta päivää, kun voittaja julkistetaan. Voittajan valitsee Helsingin kaupunginteatterin pitkäaikainen johtaja Asko Sarkola.

Punainen erokirja / Pirkko Saisio

Punainen erokirja / Pirkko Saisio

WSOY, 2003. 298 sivua.

Kannen suunnittelu: Tiina Makkonen

Mistä minulle? kirpparilöytö

Punainen erokirja nousi lukulistalleni oikeastaa Finlandia-haasteen vuoksi. Löysin kirjan kirpparilta loppukesästä, ja otin sen myös mukaan Lue 24 kirjaa omasta hyllystä -haasteeseen. En ole aiemmin lukenut Pirkko Saisiota, mutta tämän lukukokemuksen perusteella voisin tutustua myös hänen muuhun tuotantoonsa. Punainen erokirja on osa Saision omaelämäkerrallista romaanitrilogiaa.

Punaisen erokirjan tapahtumat yltävät 1970-luvulta 2000-luvulle saakka. Kirjan päähenkilö on toisaalta nuori, vastasyntyneen Sunnuntailapsen äiti. Hänellä on myrkyisä suhde Havva-rakastettuun, ja elämä on hakemista ja epävarmuutta täynnä. Aikakaudella ennen Havvaa ja Sunnuntailasta päähenkilö on nuori opiskelija, joka etsii niin seksuaali- kuin politiikkaidentiteettiäänkin. Hän opiskelee teatterikorkeakoulussa, itsenäistyy ja hakeutuu pois perheen turvasta. Hän pääsee mukaan Ylioppilasteatterin riveihin ja tempautuu mukaan 1970-luvun kiihkeään politiikkaan. On myös aika yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Sunnuntailapsi on jo aikuinen ja elämässä on uusi kumppani, Honksu. Elämä on asettunut uomiinsa, kirjailijanura auennut ja identiteetti löytynyt. Elämässä on tasapainoa aivan eri tavalla kuin aiemmin.

Minä ihastuin Saision rohkeuteen. Hän kuvailee elämää intensiivisesti, paljastaa rakkauden vaikeuden 1970-luvun Suomessa. Punainen erokirja on tiivis ja mukaansatempaava, tunnelmaltaan aivan erityinen. Arjen ja elämän pieniä yksityiskohtia ja huomautuksia on välillä pakko jäädä miettimään pidemmäksi aikaa.

Kaikkea ei paljasteta lukijalle. Tekstissä sekoittuvat pienet yksityiskohdat, pilkahdukset sieltä täältä, muistoja, arvailuja, todellisia tapahtumia. Näistä palasista koostuu koko tarina, mutta varsin paljon jätetään myös lukijan tulkittavaksi. Minä pidin tästä ratkaisusta. Pidin myös kirjan upeasta kielestä, sen lähes runollisesta soljuvuudesta ja leikittelevästä otteesta. Päähenkilö on välillä "minä", välillä "hän". Henkilöiden nimet ovat erikoisia, sukupuolettomia, mutta henkilöinä mielenkiintoisia. Punainen erokirja on teemoiltaankin kiinnostava ja tärkeä. Taidetta, politiikkaa, seksuaalisuutta rohkean lempeästi, sarkastisestikin kuvailtuna.

Kokonaisuutena Punainen erokirja oli hieno, mieleenpainuva lukukokemus. Jotenkin tämä on hyvin erilainen kirja, kuin kirjat joihin yleensä ihastun. Olen iloinen että luin tämän, iloinen että tämä on voittanut Finlandia-palkinnon, ja iloinen että minulla on vielä monta Saision kirjaa lukematta.

"Kaikkeen tottuu, rakastamiseen ei. "

★★★★-

Kesän varjot / Bo Carpelan

Kesän varjot / Bo Carpelan

Otava, 2005. 203 sivua.

Alkuteos: Berg, 2005.

Suomentanut: Oili Suominen

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? kirpparilöytö

Bo Carpelanista on vuosien varrella tullut yksi suosikkikirjailijoistani. Hänen kaunis kielenkäyttönsä hurmaa aina, ja noin vuosi sitten lukemani Lehtiä syksyn arkistoista on yksi kauneimpia lukuelämyksiä ikinä. Sain Finlandiahaastetta varten taas yhden uuden lukusuorituksen, ja oman hyllyn lukuhaastekin eteni yhdellä kirjalla, kun tartuin Carpelanin Kesän varjot -romaaniin joka voitti Finlandiapalkinnon vuonna 2005.

Mattias Bergmark saa lyhyen kirjeen lapsuudesta tutulta Sonjalta. Vanha nainen asuu Bergissä, jossa myös Mattias vietti lapsuutensa. Sonja on vakavasti sairas ja haluaa tavata Mattiaksen Bergissä vielä ennen kuolemaansa. Mattiaksen reissusta tulee matka lapsuuden maisemiin, kipeisiin muistoihin ja sotakesän tapahtumiin. Mattias ja Sonja käyvät läpi erään rankan kesän tapahtumia. Kahdeksanvuotias Mattias oli korviaan myöten rakastunut kauniiseen Sonjaan, mutta tuona kesänä tapahtui paljon muutakin. Mitä yhteisille tuttaville tapahtui, kuka oli syyllinen, kuka edelleen viaton?

Carpelanin kieli on aivan omanlaistaan, täydellisen kaunista ja runollista. Minä luin tämän kirjan ihan väärään aikaan, ensimmäiset viikot joululoman jälkeen ovat olleet kiireisiä ja hieman stressaaviakin. Olisin ennemmin kaivannut juonivetoista, nopeatempoista kirjaa illan lukuhetkilleni, eikä Carpelanin hidas kerronta oikein sopinut mielialaani. Pidin Kesän varjoista silti kovasti, ja jos olisin lukenut tämän rauhallisena hetkenä olisin ihastunut tähän vielä enemmän. Kirjan juoni ei ole pääasiassa, vaan kauniin kielen luomat mielikuvat ja kirjan tunnelma oli tässä parasta.

Pidin myös Carpelanin hieman salaperäisestä kerrontatavasta. Mattiaksen lapsuudenmuistoja  voi arvailla, niistä paljastetaa hieman ja lukija aistii, että jotakin erikoista siellä on tuloillaan. Pikkuhiljaa nämä muistot paljastuvat myös lukijalle, ja Mattiaksen perheestä ja lapsuudesta paljastuu iso kasa mielenkiintoisia henkilöitä, tapahtumia ja ihmiskohtaloita.

Minä tunnistan Kesän varjojen hienouden. Ymmärrän miksi se on Finlandiavoittaja ja hurmaannuin, jälleen kerran, Carpelanin upeasta kielenkäytöstä. En silti ihastunut tähän kirjaan tällä lukukerralla ihan täydellisesti, mutta kuten jo sanoin, se ei ole kirjan vika. Ajankohta vain oli väärä. Kesän varjot etenee hitaasti, se vaatii aikansa ja keskittymistä jos haluaa pysyä kielessä, tunnelmassa ja Mattiaksen ajatuksissa mukana. Tämä oli kuitenkin kauniin haikeamielinen kirja, johon varmasti palaan joskus paremmalla ajalla, elämän hieman rauhoituttua.

★★★+

Juoksuhaudantie / Kari Hotakainen

Juoksuhaudantie / Kari Hotakainen

WSOY, 2002. 334 sivua.

Kannen suunnittelu: Martti Ruokonen

Mistä minulle? antikvariaatista kirjamessuilta

Kari Hotakaisen Finlandiapalkittu romaani Juoksuhaudantie on tarina suomalaisesta unelmasta, suomalaisesta miehestä joka tekee kaikkensa saadakseen perheensä takaisin, suomalaisuudesta ja taipumattomuudesta.

Matti Virtanen tekee yhden virheen jonka seurauksena hänen vaimonsa Helena sekä heidän pieni tyttärensä Sini muuttavat pois yhteisestä kerrostaloasunnosta. Matti jää yksin murehtimaan. Hän täyttää päivänsä juoksemalla pitkiä lenkkejä ja yrittämällä saada yhteyttä Helenaan. Pian Matti keksii keinon, jolla hän varmasti saa perheensä takaisin. Hänen tarvitsee vain hankkia ikioma ritntamamiestalo, Helenan suuri unelma, ja sen jälkeen hänen onnellinen tulevaisuutensa on taattu. Niinpä Matin päivät täyttyvät pian myös helsinkiläisen pientaloalueen tutkailemisesta hieman liiankin läheltä. Matti yrittää pakkomielteisesti löytää perheelleen taloa, eikä kaihda keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi. Mies tekee töitä päivät pitkät saadakseen kasaan tarpeeksi rahaa taloa varten, ja pian myös Matin puuhia sivusta seuraavat joutuvat keskelle Matin toilailuja.

Juoksuhaudantie on tragikoominen tarina suomalaisen miehen pakkomielteestä. Sivustakatsojat, tuttavat ja viattomat naapurit saavat huomata, mihin yksinäisyys ja muuttunut elämäntilanne voi ihmisen viedä, mitä seurauksia pieni teko voi aiheuttaa. Matti Virtasella on tavoitteena hankkia rintamamiestalo eikä hän välitä millä tavalla hän sen hankkii. Hänen tielleen asettuvat niin kiinteistönvälittäjät, sotaveteraanit kuin naapuritkin, mutta Matilla on aina keino selvitä esteistä lähemmäs tavoitettaan.

Minusta Juoksuhaudantie oli paikoin tylsä, ja minulla kesti kauan ennen kuin edes ymmärsin kirjan idean. Kirjan nimeäkin pähkäilin kauan, kunnes nimen tarkoitus selvisi aika yksinkertaisella tavalla parikymmentä sivua ennen loppua. Ihastui Hotakaisen kirjoitustyyliin, ja tulen ehdottomasti lukemaan kirjailijalta useampia kirjoja vaikka tämä ei nyt ihan napakymppi minulle ollutkaan. Hotakainen kirjoittaa todella taitavasti, jokainen sana tuntuu tarkasti valitulta ja kirja muutenkin todella viimeistellyltä. Pidin myös kirjan rakenteesta, jossa kertoja vaihtui aina lukujen mukaan. Välillä kertojana toimi Matti, välillä taas puheenvuoron sai "Ne" tai "He" jotka olivat sivustakatsojia, välillä tapahtumia seurattiin Helenan näkökulmasta, välillä taas poliisin. Kirja on jaettu neljään osaan jotka on nimetty hauskasti ja osuvasti (esimerkiksi kirjan toinen osa on nimeltään Runko, kolmas taas Harjannostajaiset).

Vaikka kirjassa oli paljon hyvää, tapahtumat olivat minulle kuitenkin överiydessään hieman liian tylsiä (ristiriitaista, kyllä!). Päähenkilö vietti päivänsä kovin yksitoikkoisesti, kävi juoksemassa, suihkussa, töissä, tuuntemattomien takapihoilla nuuskimassa. Loppua kohden tapahtumien hieman edetessä huomasin taas lukevani kirjaa innostuneempana, viimeiset sata sivua olivatkin sitten jo varsin mukaansatempaavia ja jännittäviä luettavia. Ei siis täysin minun kirjani, vaikka Hotakaisen kerronnasta vaikutuinkin!


★★★-

Myös ainakin Sara sekä Jokke ovat lukeneet tämän.

Juoksuhaudantiellä osallistun Kuusi kovaa kotimaista-haasteeseen, sekä saan taas yhden suorituksen TBR 100-listalleni.

Hytti nro 6 / Rosa Liksom

Hytti nro 6 / Rosa Liksom

WSOY, 2011. 186 sivua.

Kannen suunnittelu: Martti Ruokonen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl

Rosa Liksomin Hytti nro 6 nousi lukulistalleni Finlandiavoiton myötä. Valitettavasti on vaan pakko sanoa, että viime vuosien Finlandiavoittajat eivät ole minua varten. Vuonna 2010 petyin Nenäpäivään ja nyt petyin tähän.

Nuori suomalainen tyttö on menettänyt sydämensä Moskovalle. Hän lähtee odottavin mielin pitkälle junamatkalle halki Neuvostoliiton. Hyttikaverikseen tyttö saa keski-ikäisen venäläismiehen joka juo vodkaa, syö suolakurkkuja, vonkaa ja puhuu rumia. Tämä erikoinen pari jakaa hytin ja keittää teetä yhteisessä samovaarissa mutta aina välillä tyttö pakenee hytin ahtautta ja venäläismiestä junan käytäville. Mies kertoo tytölle tarinoita elämästään, tyttö muistelee rakasta Mitkaansa ja piirtelee muistivihkoonsa. Juna matkaa läpi Neuvostoliiton ja pysähdyspaikoilla ja miehen tarinoiden avulla tyttö saa kokea maan karuuden, kuulla tarinoita ja ihmiskohtaloita joita ei muuten kuulisi.

Hytti nro 6 on matkakertomus joka vie lukijan Neuvostoliiton läpi. Pidin kirjassa eniten juuri Neuvostoliiton kuvauksesta, etenkin junan pysähdyspaikkoihin keskittymisestä. Myös venäläisen miehen tarinat olivat kiinnostavia ja mies oli henkilönä ja persoonanakin hienosti ja taitavasti kuvailtu, vaikkakin välillä ärsyttävä ja ällöttävä. Nimettömäksi jäävä tyttö jäi minulle hieman etäiseksi. Hänessä kiinnostavinta oli Mitkan muistelu. Nuori mies hakeutui psykiatriseen hoitoon, jotta ei joutuisi lähtemään sotilaaksi Afganistaniin. Tyttö muistelee hyviä hetkiä nuoren miehen seurassa, ja kuvioissa on usein mukana myös Mitkan äiti Irina.

Kirjan hyvistä puolista huolimatta tämä oli minulle pettymys, eikä todellakaan minun kirjani. Vähäisestä sivumäärästä huolimatta pitkästyin kirjan parissa. Tapahtumia oli vähän ja kirja eteni verkkaisesti. Odotin loppua kohden joitain hurjia käänteitä, mutta mitään ei tapahtunut. Kirja oli kokonaisuutena minulle hieman tasapaksu, ja sen melankolinen ja surumielinenkin tunnelma ei ollut sopiva ainakaan tähän mielentilaan. Liksomin kieli on kaunista ja vivahteikasta, sitä on ilo lukea. Vaikka hieman pitkästyinkin, kirja on silti tiivis sivumääräänsä nähden. Alle kahteensataan sivuun on saatu mukaan monta ihmistarinaa ja monenlaisia kuvia Neuvostoliitosta, mutta tarina ei oikein lähtenyt lentoon tai ottanut minua mukaansa missään vaiheessa. Valitettavasti tämä ei siis kuitenkaan ollut minun kirjani.

★★

Ainakin seuraavissa blogeissa on myös luettu Liksomia:

Järjellä ja tunteella
Kirjamielellä
uppoa hetkeen

Där vi en gång gått / Kjell Westö

Där vi en gång gått / Kjell Westö

Söderströms, 2006. 509 sivua.

Mistä minulle? Kirjastosta lainaamalla

Vuoden 2006 Finlandia-voittaja, Kjell Westön Där vi en gång gått (Missä kuljimme kerran) kertoo oikeastaan ihan tavallisen tarinan, tavallisista ihmisistä 1920-30 luvun Helsingissä. Se, että tarina on tavallinen, tekee tästä kirjasta juuri niin upean kuin se on.

Kirja alkaa vuodesta 1908 ja kertoo helsinkiläisten tarinaa vuoteen 1938 saakka. Kirjan alussa Eccu, Henning, Ivar, Cedi, Mandu ja Lucie ovat nuoria. Allu on vasta pieni poika jonka vanhemmat eroavat ja poika muuttaa äitinsä ja tämän uuden miehen kanssa pienenpieneen asuntoon. Pian Allu saa kaksi pikkusiskoa. Kun Allu viettää köyhää lapsuuttaan elelee Eccu, Ivar, Henning, Cedi ja muu porukka vilkasta nuoruuttaan. Heillä on elämä edessään ja toiset onnistuvat kokoamaan elämänsä paremmin kuin toiset. Nuoret pojat joutuvat pian sotaan, toinen palaa sieltä enemmän traumatisoituna kuin toinen. Varsinkin työläisperheillä on rankkaa kun rahat ovat vähissä, mutta aina rahakkaat vanhemmat eivät myöskään ole tie onneen.

Kirjassa on todella paljon henkilöitä ja varsinkin alussa menin helposti sekaisin. Kuka oli kenenkin sisko tai veli, kuka minkä ikäinen. Etenkin alussa koin kirjan hieman vaikeaksi ja raskaslukuiseksi, mutta kun ehdin lukea kirjaa pidemmissä pätkissä pääsin hyvin taas kärryille. Kirjan suuressa henkilömäärässä on myös hyvät puolensa. Westö kertoo samassa kirjassa monen elämäntarinan, kuvailee monen ihmiskohtalon. Tämä tekee kirjasta monipuolisen ja tapahtumarikkaan, ja on mielenkiintoista seurata saman aikakauden tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta.

Halusin lukea kirjan sen alkuperäiskielellä, ruotsiksi, koska minusta käännöksessä usein menetetään jotain. Olen iloinen että luin tämän ruotsiksi, mutta selaillessani suomenkielistä versiota kieli vaikutti kyllä yhtä upealta siinäkin. Löysin lukeamastani kirjasta niin kauniita lauseita, että minun oli pysähdyttävä lukemaan sama kohta uudestaan, miettimään ja vain ihailemaaan. En nyt lainaa tähän mitään kohtaa koska se olisi siinä tapauksessa ruotsiksi, mutta Nenä kirjassa-blogin Norkku on lainannut kirjasta pätkän täällä näin, jonka kohdalla minäkin pysähdyin, huokailin ja vain ihailin. Aivan täydellistä tekstiä!

Westön kerronta on kaiken lisäksi vaivatonta. Hän vain ikään kuin ohimennen kertoo elämästä Helsingissä ja suuren henkilömäärän elämäntarinan. Tätä kirjaa oli ilo lukea ja tämän kautta Westö kyllä nousee yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Huomenna FST5-kanavalla alkaa kuusiosainen Missä kuljimme kerran-tv-sarja eli klo. 21.00 minä ainakin olen nauliintuneena tv:n ääressä!

★★★★★-

Ennen päivänlaskua ei voi / Johanna Sinisalo

Ennen päivänlaskua ei voi / Johanna Sinisalo

Tammi, 2000. 268 sivua.

Kannen suunnittelu: Jyrki Loukkaanhuhta

Mistä minulle? Kirjastosta lainattu

Marraskuun lukupiirikirjaksi valikoitui Johanna Sinisalon esikoinen, vuoden 2000 Finlandia-voittaja Ennen päivänlaskua ei voi.

Kirjan tarina on varmasti monelle tuttu. Mikael on homopiireissä Enkeliksikin kutsuttu kiharapäinen nuori mies. Hän työskentelee freelancer-valokuvaajana. Eräänä yönä palatessaan iltariennoistaan kotiin hän löytää talonsa roskakatoksesta pienen peikonpojan jonka hän nappaa syliinsä ja vie asuntoonsa. Mikael päättää pitää peikon luonaan niin kauan, kunnes peikko pärjää metsässä omillaan. Ihan helppoa ja mutkatonta ei peikon ja Mikaelin yhteiselo lopulta ole, vaikka Mikael tuntee suurta kiintymystä ja vetoa pieneen otukseen.

Kirjan kertojina toimii Mikaelin lisäksi hänen ex-miesystävänsä, eläinlääkäri Spiderman, Mikaeliin ihastunut Ecke, Mikaelin naapurin filippiiniläinen postimyyntivaimo Palomita sekä Mikaelin tunteiden kanssa leikittelevä, mainostoimistossa työskentelevä Martes. Kirjan rakenne toimii kertojien osalta hyvin, on mielenkiintoista saada asioihin ja tapahtumiin eri näkökulmia vaikkakin esimerkiksi Palomita jää minusta hieman etäiseksi. Näiden kertojien lisäksi kirjasta löytyy myös faktatietoa, otteita eri kirjoista, runoista ja nettisivuilta joissa kerrotaan peikoista. Jossain kohdin tätä faktaa oli mielestäni hieman liikaa, sillä en jaksanut lukea oudolla, vanhalla suomella kirjoitettuja pätkiä peikoista. Muuten tykkäsin tästä faktan ja fiktion sekoittamisesta.

Sinisalo kirjoittaa sujuvasti ja kirjan lyhyehköt luvut tekevät siitä nopea- ja helppolukuisen. Kirjan eri osat (ja kirjan nimi) on nimetty Päivänsäde ja menninkäinen-kappaleen sanojen mukaan, ja siitä tykkäsin tosi paljon. Kirjan teemana on ihmisten, sekä ihmisten ja peikkojen, väliset valtasuhteet. Muutamassa kohdassa muutamat tapahtumat suoraan sanottuna yököttivät minua, mutta ehkä minä olen vain vähän herkkis tällaisille jutuille... Muuten kaiken kaikkiaan todella piristävän erilainen kirja, jossa faktan ja fiktion sekoittaminen toimii hyvin ja fantasiaa on minulle juuri sopivasti.

Lukupiirikeskustelussakin tuli esille, että kaikki oikeastaan tykkäsivät tästä kirjasta. Osaa oli yököttänyt samat jutut kuin minuakin mutta ei kaikkia. Meillä oli myös hieman eri kuva esimerkiksi peikosta, ja se aiheutti myös kirjasta jääneen erilaisen fiiliksen. Kivaa oli taas tytöt, kiitos♥


★★★★

Myös esim. seuraavissa blogeissa on kirjoitettu tästä kirjasta:

Amman lukuhetki
Satun luetut
Kaiken voi lukea!

Ps! lainasin oman kirjani kotipaikkakuntani kirjastosta ja ensimmäisellä sivulla oli tällainen kiva yllätys:

Nenäpäivä

Nenäpäivä / Mikko Rimminen. Teos, 2010. 339 sivua.

 Olin varannut Mikko Rimmisen Nenäpäivän kirjastosta jo ennen Finlandia-palkinnon julkistamista ja odotin, että pääsen nauttimaan hyvästä kirjasta joulupäivinä. Odotin kirjalta todella paljon, takakansi oli lupaava, mutta valitettavasti jouduin pettymään - ja aika pahasti. Nenäpäivän päähenkilönä on Irma, mahdollisesti keski-ikäinen nainen. Irma ei käy töissä, hänellä on aikuinen poika joka pitää yhteyttä äitiinsä lähinnä puhelimen kautta. Irma kaipaa tylsiin, yksinäisiin päiviinsä sosiaalisia kontakteja joten hän päätyy Keravalle soittamaan tuntemattomien ihmisten ovikelloja. Irma sanoo tekevänsä tutkimusta, olevansa taloustutkimuskeskuksesta tai mistä lie. Niinpä hän tunkeutuu tuntemattomien ihmisten koteihin kyselemään pitävätkö he hanhenmaksasta ja muuta tähdellistä. Irman käynnit Keravalla eivät jää yhteen kertaan, hän palaa useasti jonkin tekosyyn avulla. Irma ystävystyy erityisesti Jokipaltion Irjan kanssa jonka asuntoon hän palaa useaan otteeseen, yhden kerran hän jopa jää Jokipaltion postiluukkuun jumiin ja saa nenänsä murskatuksi. Kaikki mitä Irmalle tapahtuu vaikuttaa tapahtuvan yllättäen, suunnittelematta ja ajattelematta. Irman päähän ei montaa järkevää ideaa synny, ajatukset lentelevät sinne, tänne ja teot ilmenevät aina ennen järkevää ajatusta.

Irma jatkaa vierailujaan Keravalla kunnes eräät hautajaiset tekevät lopun hänen turkimuskeskusurastaan. Nenäpäivän juoni ei ole erityisen rikas, kirjassa tapahtuu aika vähän, Irman vierailut Keravalla on tapahtumista suurimmat. Pidemmän päälle juoni muuttui tylsäksi, alku oli vielä luettavaa, kirjan keskivaiheilla tylsistyin kun taas loppua kohden heräsin uudelleen tarinan mukaan. Irma henkilönä jäi myös aika tylsäksi. Nenäpäivän kantava voima on ehdottomasti Rimmisen kieli vaikka siinäkin löytyi ärsyttäviä asioita. En pitänyt oudoista sanoista ja sanjjen ihmeellisestä taivuttamisesta. Olen lukenut ja kuullut tutuilta, että Nenäpäivä olisi todella hauska kirja. Minä nauroin ääneen kaksi kertaa, muuten kirja jäi kyllä vaisuksi. Ehkä minulla on sitten outo huumorintaju, mutta tämä ei oikein uponnut. Täytyy kyllä sanoa, että minä en ymmärrä miksi Nenäpäivä voitti Finlandian, Pulkkisen Totta ja Nummen Karkkipäivä olivat todella paljon parempia kirjoja. Tai sitten minä vain en ymmärrä hyviä romaaneja....

Pisteitä **+

Puhdistus

Odotin Sofi Oksasen Puhdistus -kirjalta mahdottoman paljon. Kaikki tuntemani ja myös tuntemattomat kehuivat kirjaa maasta taivaaseen joten ajattelin, että sen on oltava jotain erikoista. odotukset oli niin korkealla, että petyin hieman. Jos taas olisin tarttunut kirjaan ilman odotuksia, olisin varmasti ollut sitä mieltä että se on loistava. Olihan se hyvä! Puhdistus kertoo virolaisen vanhan naisen Aliide Truun sekä hänen pihalleen ilmestyneen Zaran tarinan. Zara osoittautuu Aliiden siskon tyttärentyttäreksi ja Zaran ilmestymisen jälkeen alkaa Aliiden perheen lohduttoman ja traumaattisen menneisyyden läpikäyminen.

Tarina on mielenkiintoinen ja virolainen näkökulma ja Viron historian esiintuominen naisen näkökulmasta oli erittäin mukavaa vaihtelua lukemiini kirjoihin. Kirjasta saa erilaisen kuvan Virosta joka on ainoastaan hyvä asia. liian monilla tuntemillani ihmisillä kun sattuu olemaan aikamoiset ennakkoluulot kyseistä maata ja sen asukkaita kohtaan. Ihan jo sen puolesta tämän kirjan lukeminen voisi olla hyvä... Tarina on rankka mutta kirjoitustapa onneksi sellainen, että neljäsataasivuisen kirjan pystyy lukemaan täysin murtumatta.

****

*******maailmanvalloitusprojekti: Viro*******