Mustarastas laulaa / Sebastian Faulks

Mustarastas laulaa / Sebastian Faulks

Otava, 2001. 560 sivua

Alkuteos: Birdsong, 1994

Suomentanut: Kaarina Sonck

Kannen kuvat: Michel Dubois & Richard Haughton

Mistä minulle? kirppariostos

Tämän joulun virallinen tiiliskivikirja oli brittiläisen Sebastian Faulksin Mustarastas laulaa. Minulla on tapana valita paksu romaani aina "viralliseksi" joululomalukemiseksi. Viime vuonna se oli Kotiopettajattaren romaani, ja sitä edellisenä upea Geishan muistelmat. Myös Kjell Westö on ollut aiempina vuosina joululomalukemisenani. Tähän saakka tiiliskiven valitseminen on osunut nappiin, sillä olen miltei rakastunut jokaiseen joulukirjaani! Tuo teema jatkui myös tänä vuonna, sillä rankasta aiheestaan huolimatta Mustarastas laulaa on upea teos.

Työreissulla Ranskassa nuori Stephen Wraysford rakastuu naimisissa olevaan naiseen. Vuosia myöhemmin, heinäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1916 Stephen joutuu kymmenientuhansien muiden brittisotilaiden kanssa Sommen helvettiin. Kuten moni muu, myös Stephen on sotaan täysin valmistautumaton. Rankat kokemukset sodassa, ystävien kuolemat, silpoutuneet ruumiinosat, mädäntyneiden ruumiiden haju - kaikki tämä jättää Stepheniin syvät jäljet ja hän muuttuu mykäksi ja vaisuksi mieheksi, joka ei sodan jälkeen koskaan kunnolla tervehdy. Hänen koodikielellään kirjoittamansa päiväkirjat löytyvät 60 vuotta myöhemmin eräältä vintiltä, ja Stephenin tyttärentytär murtaa päiväkirjojen koodin. Pala palalta hän kokoaa isoisänsä ja siten myös oman taustansa tarinan, saaden selville salattuja asioita myös omasta lähipiiristään.

Mustarastas laulaa on tarinaltaan rankka, riipaiseva ja kurja. Sota on aina hirvittävää, ja Faulks onnistuu kuvaamaan sen uskottavalla tavalla, niin että lukija tuntee sotilaiden pelon ja ristiriitaiset tunteet ja ajatukset. Toisaalta haluaisi turvallisesti kotiin perheen luokse, toisaalta ei ole vaihtoehtoa ja on pakko tehdä kaikkensa maansa puolesta, yrittäen samalla pysyä hengissä ja valmistautua kuolemaan - tai siihen että on oman joukkueensa ainut joka palaa hyökkäyksen jälkeen majapaikkaan. Kurjan sodan ohessa saa seurata intohimoisen rakkaussuhteen etenemistä, johon kirjan alussa pääsee tutustumaan. Vaikka Stephenin ja Isabellen rakkaustarinassa ehkä onkin hieman harlekiinimaisia piirteitä, se ei häirinnyt minua vaan toi kirjaan hurjan sodan oheen hieman pehmeyttä ja pilkahduksia toivosta.

Stephenin tarina ja kokemukset veivät mukanaan ja kirjaan oli helppo uppoutua. Kieli oli nopealukuista ja tarina eteni juuri sopivalla tahdilla. Missään vaiheessa ei tullut tylsistynyt olo, vaikka kirja aika paksu onkin. Kirjan loppua kohden seurailtiin vuorotellen kahta aikaa, Stephenin vielä ollessa sodassa lukija pääsi samalla kurkistamaan aikaan 60 vuotta sodan jälkeen kun Stephenin tyttärentytär löytää hänen vanhat päiväkirjansa ja ryhtyy selvittämään niiden sisältöä. Tämä oli minusta kiinnostava ja onnistunut ratkaisu, leipoa ikään kuin kaksi aikakautta yhteen kirjan lopussa, vaikka koko kirja siihen saakka oli edennyt kronologisessa järjestyksessä.

Faulksin henkilöhahmot ovat onnistuneita ja etenkin Stephenistä tuli lukijalle läheinen, tuttu mies. Myös monet erilaiset persoonat sotilaiden joukossa lisäsi kirjan kiinnostavuutta ja kokonaisuutena henkilögalleria oli mielenkiintoinen ja henkilökuvaus minusta todella onnistunut. Lukijana jaoin Stephenin tuntemukset ja ajatukset, hänen kokemuksensa tulivat todellakin iholle ja tuntui, että elin hänen mukanaan. Kirja oli siis todella mukaansatempaava ja koskettava. Sota-ajan kuvaus oli kauhea ja karmiva, mutta myös kiinnostava. 

Mustarastas laulaa on mieleenpainuva ja kauheuksista huolimatta kauniskin romaani. Valonpilkahduksia ja elämän kauniimpia asioitakin tulee onneksi esille; intohimoinen rakkaus, ystävyys vaikeissakin paikoissa, toisista huolehtiminen ja hiljaiset sota-ajan aamut ennen hyökkäyksiä, tykkien pauketta ja aseen luoteja, jolloin voi kuulla mustarastaan laulavan pitää toivonkipinän yllä.

★★★★★-

Kotiopettajattaren romaani / Charlotte Brontë

Kotiopettajattaren romaani / jane Eyre

Karisto, 2010. 540 sivua.

Alkuteos: Jane Eyre, 1847.

Suomentanut: Kaarina Ruohtula

Kannen kuva: Marcus Stone

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Charlotte Brontën klassikko Kotiopettajattaren romaani voitti sivupalkissani olleen äänestyksen siitä, minkä kirjan valitsen tämän joulun tiiliskiveksi. Viime vuonna luin Westötä, sitä edellisenä Geishan muistelmia ja tämä joulu meni hienosti tämän klassikon seurassa. Kirja oli todella sopiva luettavaksi näin jouluna, ja viihdyin Jane Eyren matkassa mainiosti!

Jane Eyre menetti molemmat vanhempansa ihan pienenä, ja hän asui lapsuutensa äidinpuoleisen sukulaisen perheessä. Jane ei kuitenkaan tullut toimeen perheen äidin kanssa, ja orpo tyttö kasvoi lopulta nuoreksi naiseksi tyttöjen kasvatuslaitoksessa. Nuorena naisena Jane lähti kotiopettajattareksi kartanoherran perheeseen, ja tuima, rikas kartanonherra osittautuikin Janen tulevaksi suureksi rakkaudeksi. Kotiopettajattaren romaani seuraa köyhän, nuoren ja vaatimattoman Janen sekä kartanonherra Rochesterin kaunista rakkaustarinaa.

Kotiopettajattaren romaani on kaunis, joskin varsin ennalta-arvattava rakkaustarina. Minä pidin tässä lähes kaikesta. Pidin siitä, että kirjassa on aika selkeät kolme osaa joista ensimmäisessä seurataan Janen rankkaa lapsuutta. Pidin erityisesti vuosista, jotka kuvailivat Janen aikaa sisäoppilaitoksessa. Oli ihana huomata, että tytön rankkojen vuosien jälkeen hän vihdoin löysi ystäviä ja ihmisiä jotka oikeasti välittivät hänestä. Myös Janen aikaa kotiopettajattarena Thornfieldin kartanossa oli todella mukavaa luettavaa, tarina eteni sujuvasti ja uppouduin siihen täysin.

Romaanissa on kiinnostavia henkilöitä, joskin koin päähenkilö Janen välillä hieman lapselliseksi ja naiiviksi. Mutta hänhän olikin vasta alle parikymppinen... Jane tuli lukiessa kuitenkin läheiseksi, ja pystyin jollain tapaa jopa samaistumaan häneen. Kartanonherra Rochester oli toisaalta tuima ja hieman pelottava, toisaalta hänen sulamistaan ja rakastumistaan nuoreen tyttöön oli mukava seurata. 

Suomennos on varsin sujuva ja kirjan vanhanaikainen tunnelma on hyvin säilynyt, vaikka suomennos paljon tuoreempi onkin. Juoni sisälsi muutaman yllätyksen, joista pidin ja kirjan maalaamat maisemat olivat upeita. Pystyin hyvin kuvittelemaan edessäni Thornfieldin kartanon, Janen myöhemmän pienen kotimökin, sen ympäristön, pienet maalaiskylät...

Kokonaisuutena Kotiopettajattaren romaani on hieno, tunnelmallinen rakkaustarina jota luin todella mielelläni. Kirjan luki nopeasti, vaikka teksti on pientä ja sivujakin on lähes kuusisataa. Uppouduin tarinan vietäväksi ja halusin todellakin tietää, kuinka Janen ja herra Rochesterin suhteen käy. Kirjan loppu oli kaunis ja hieno, ja se kruunasi romaanin täydellisesti. Hienon hieno klassikko, olen iloinen että tämä valikoitui tämän joulun kirjakseni!

★★★★+

Kuukauden klassikko: Kuin surmaisi satakielen / Harper Lee

Kuin surmaisi satakielen / Harper Lee

Gummerus-pokkari, 2009. 411 sivua.

Alkuteos: To Kill a Mockingbird, 1960.

Suomentanut: Maija Westerlund

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen 

Mistä minulle? oma ostos

Harper Leen klassikkoteos Kuin surmaisi satakielen on jo kauan ollut lukulistallani. Nyt päätin tarttua siihen, osana klassikkohaastetta jonka tarkoituksena on lukea ainakin yksi klassikkokirja kuukaudessa. Tämän kanssa meni opiskelukiireiden vuoksi pari kuukautta, mutta eipä se haittaa ;).

Kahdeksanvuotias Scout kasvaa isänsä ja veljensä kanssa 1930-luvun Alabamassa, Maycombin pikkukaupungissa. Scoutin iloinen arki on täynnä jännittäviä leikkejä ja seikkailuja vanhemman veljen ja serkkupojan kanssa. Scout tutustuu elämään pienin askelin läheisten auttaessa, ja hän on autuaan tietämätön kaupungin pinnan alla kytevästä vihasta ja epäreiluudesta. Kun Scoutin asianajaja-isä ryhtyy oikeudenkäynnissä puolustamaan mustaa, valkoisen tytön raiskauksesta syytettyä miestä, maailman ja elämän, kotikaupungin ristiriidat tulevat selväksi myös nuorelle Scoutille. Ennakkoluulot ovat hurjia, ja oikeuden jakaminen jatkuu myös oikeussalin ulkopuolella. Scout ja hänen veljensä joutuvat myös kasvokkain julmuuden kanssa, ja heillä on edessään kasvamisen aika.

Kuin surmaisi satakielen on tarinaltaan rankka ja raivostuttava. Epäreilusta ihmisten kohtelusta on aina vaikea lukea, enkä voi käsittää että Harper Leen kuvailema maailma on arkipäivää monen ajatusmaailmassa vielä tänäänkin. Mutta tuon kurjan, epäreilun tarinan alla on kuitenkin hieno ja kauniskin tarina kasvamisesta, todellisuuden ymmärtämisestä ja nuoren tytön ajatuksista. Kirja on minusta uskottavasti kirjoitettu nuoren lapsen näkökulmasta. Scout oli persoonana kiehtova, pidin hänen poikamaisuudestaan ja siitä, miten hän maailmaa katseli - lapsen silmin.

Pientä miinusta annan kirjalle siitä, että itse 'tapahtumat' alkoivat varsin myöhään. Kirja oli melkein puolivälissä ennen kuin oikeudenkäyntiä koskevat asiat edes alkoivat, ja siihen saakka olin paikoin hieman jo tylsistynyt lukemaan Scoutin ja hänen veljensä seikkailuista, leikeistä ja arjesta. Kirjan takakannen perusteella osasin odottaa oikeudenkäyntijuttua, ja ihmettelin kun se alkoi niin myöhään. Mutta kun asiaan päästiin kirjaankin tuli ihan erilainen imu. Kääntelin sivuja innoissani ja kirjan tarinaan uppoutuneena, vaikka aihe ja ihmiskohtalot olivatkin kurjia, surullisia ja epäoikeudenmukaisia.

Kuin surmaisi satakielen on (paitsi nimeltään myös) tarinaltaan kaunis ja viisas. Scoutin kasvutarina on kaunis, mutta tapahtumat kasvun takana ei niinkään. Mutta sellaistahan se on, elämä. Ei aina niin ruusuista ja reilua, vaikka sitä kaikkea kaikille toivoisikin. Kuin surmaisi satakielen oli ehdottomasti hieno lukukokemus, mieleenpainuva, ajatuksia herättävä ja vielä tänäänkin supertärkeä kirja. Voin vain kuvitella, kuinka tärkeä kirja oli ilmestyessään, vuonna 1960. Lukekaa, lukekaa!

★★★★

Kuukauden klassikko: Järki ja tunteet / Jane Austen

Järki ja tunteet / Jane Austen

WSOY, 1999. 240 sivua.

Alkuteos: Sense and Sensibility, 1811.

Suomentanut: Aune Brotherus

Kannen suunnittelu: M.Hankama

Mistä minulle? kirjamessuostos

Uusi kuukausittainen juttusarja alkaa blogissani nyt! Yritän lyhentää Klassikkohaastelistaani lukemalla vähintään yhden klassikon kuukaudessa. Elokuun klassikkona on kovasti aikaani vienyt Jane Austenin Järki ja tunteet. Rakastuin aikoinaan Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, eikä tämä ihan yhtä korkealle suosikkilistallani kyllä nouse.

Elinor (järki) ja Marianne (tunteet) ovat kiinnostava sisaruspari. Kirja kuvailee heidän kiemuraisia rakkaustarinoitaan. Taustalla vaikuttaa niin sisarten äiti kuin pikkuporvarillisen seurapiirin mielipiteetkin. Äiti toivoisi tyttärilleen hyviä ja kannattavia avioliittoja hänen miehensä juuri kuoltua. Raha-asiat eivät ole aivan mallillaan, ja onnistunut avioliitto takaisi tyttärille hyvän tulevaisuuden. Valitettavasti sisaret eivät kuitenkaan rakastu niihin helpoimpiin tai vapaimpiin miehiin, mutta kuten Austenin kirjoissa yleensä, kaikki päättyy kuitenkin onnellisiin häihin.

Kirjassa kiinnostavinta oli minusta ehdottomasti Elinorin ja Mariannen erilaisten persoonien kuvailu. Muutenkin koen Austenin vahvuudeksi juuri henkilökuvauksen. Hänen luomansa hahmot ovat tavattoman tarkasti ja uskottavasti kuvailtuja, ja yleensä hänen kirjoissaan on suuri määrä erilaisia persoonia - kuten tässäkin. Elinor on niin selkeästi kirjan järki, kun taas Marianne on välillä tuskastuttavankin tunteellinen. Pidin kuitenkin sisarten välisistä eroista, vaikka Elinor olikin paljon enemmän minun makuuni. Myös muita kiinnostavia henkilöhahmoja tästä kirjasta löytyi, oman analyysinsä voisi tehdä vaikkapa kirjan miehistä eversti Brandonista, kiinnostavasta Willoughbysta sekä ystävällisestä Edwardista.

Tapahtumien ja juonen kannalta pidin paljon enemmän Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, jos nyt taas ryhdytään vertailemaan. Minusta Järki ja tunteet oli tarinaltaan tylsempi ja pitkäveteisempi, eikä se onnistunut herättämään minussa sitä laajaa tunneskaalaa, johon Y&E aikoinaan pystyi. Austenin maalaamat brittimaaseudun maisemat, kiinnostavat ihmissuhdekiemurat pienessä seurapiirissä ja tarkasti kuvaillut, erilaiset persoonat loivat ihan kivan kokonaisuuden, mutta ei sen enempää. Luin tätä kirjaa tuskastuttavan kauan. Tarina ei jotenkin tuntunut etenevän ollenkaan, eikä Austenin kielikään ole minulle ihan sitä helpointa luettavaa. Kokonaisuutena silti ihan kiva lukukokemus, mutta kyllä Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle yhä se kaikista rakkain Austen.

★★★

Piin elämä / Yann Martel

Piin elämä / Yann Martel

  Tammen keltainen kirjasto, 2003. 394 sivua.

Alkuteos: Life of Pi, 2001.

Suomentaja: Helene Bützow

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Nyt on veljen ylioppilasjuhlat juhlittu, ja arkipuuhat palanneet tähänkin taloon. Viime viikot ovat menneet töiden lisäksi pitkälti siivotessa ja leipoessa, joten lukeminen on jäänyt vähälle. Nyt ehdin kuitenkin töiden lisäksi hyvinkin lukea kirjoja! Eilen illalla kakunjämiä syödessäni luin loppuun Yann Martelin klassikoksikin tituleeratun romaanin Piin elämä. Pidin tästä kovasti, vaikka alku olikin hieman tahmea.

Pii Patel asuu Intiassa veljensä ja vanhempiensa kanssa. Hänen isänsä työskentelee eläintarhassa, ja Piikin touhuaa paljon eläinten parissa. Perhe joutuu kuitenkin muuttamaan Intiasta Kanadaan, ja rahtilaiva Tsimtsum pakataan perheen omaisuudella sekä joukolla eläintarhan eläimiä. Tsimtsum uppoaa 2. heinäkuuta vuonna 1977 ja 277 päivää myöhemmin, helmikuussa 1978, Meksikon rannikolta löytyy ryytynyt 16-vuotias poika. Hän on Pii Patel, Tsimtsumin uppoamisesta ainut hengissä selviytynyt ihminen.

Pii on matkannut 277 päivää Tyynellä valtamerellä pienessä pelastusveneessä. Seuranaan Piillä oli alussa seepra, hyeena, oranki sekä suuri bengalintiikeri Richard Parker. Piin elämä kertoo Piin tarinan. Siitä, kuinka hän selvisi tiikerin kanssa pienessä pelastusveneessä 277 päivää. Kuinka hän itse selvisi tuon matkan hengissä sitkeydellä ja kekseliäisyydellä, ja toki hieman onnellakin.

Piin elämä oli minulle positiivinen yllätys. En ole "seikkailukirjojen" ystävä, mutta pidin kovasti tämän kirjan juonesta ja ideasta. Kirjan ensimmäiset satakunta sivua olivat minusta kuitenkin aika tylsiä, mutta kun seikkailu pääsi kunnolla alkuun minäkin pääsin kirjan tapahtumiin sisään. Martel kirjoittaa hyvin, ja pidin siitä, kuinka kirjan tapahtumat kerrottiin Piin näkökulmasta. Kirjan tapahtumiin mahtuu myös osittain maagisia piirteitä, ja nämä toivat tarinaan kivan lisämausteen. Kirjan loppu jättää lukijalle paljon avoimia kysymyksiä. Mikä lopulta oli totta, mikä kuvitelmaa?

Hieman takkuisesta ja tylsähköstä uskontovoittoisesta alusta selviydyttyäni, uppouduin Piin tarinaan täysin ja tykkäsin kirjasta lopulta kovasti. Martelin kerronta on todella sujuvaa ja kieli helppoa ja kikkailematonta. Kirjan tapahtumilla on varmasti paljon syvempiä tarkoituksia, ja luin jostakin, että Piin kokemukset voi liittää eri uskontoihin ja näiden tuntomerkkeihin. Minä luin tämän kirjan kuitenkin hyvänä tarinana, enkä edes yrittänyt tulkita tapahtumia sen kummemmin. Mieleenpainuva selvitymistarina, ehdottomasti!


★★★★

Kurkatkaapa myös Tessan mielipide kirjasta.

Muumipeikko ja pyrstötähti / Tove Jansson

Muumipeikko ja pyrstötähti / Tove Jansson

WSOY, 2010. 144 sivua.

Alkuteos: Kometen kommer, 1946

Suomentanut: Laila Järvinen & Päivi Kivelä

Kannen suunnittelu: Jukka Aalto

Mistä minulle? ystävältä lainassa

Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti on ollut minulle pitkä projekti. Syy siihen on se, että olen lukenut tätä yhdessä ystäväisen kanssa ääneen toisillemme. Tapaamme valitettavan harvoin, sillä asumme eri paikkakunnilla, joten lukeminen on edennyt hitaasti. Tämä oli kuitenkin hauska, erilainen lukukokemus juuri tuon lukutavan vuoksi.

Muumipeikko ja pyrstötähti-kirja alkaa, kun Muumilaaksossa herätään outoon päivään. Koko maailma on mustanharmaan pölyn peitossa ja pessimistinen Piisamirotta arvioi, että aurinkokunta on tuhoutumassa. Niinpä Muumipeikko ja pieni otus Nipsu päättävät lähteä kaukaiselle tähtitornille ottaakseen selvää tästä erikoisesta ilmiöstä. Matkan varrella he tapaavat huuliharppua soittavan Nuuskamuikkusen, Nipsu löytää pienen kissanpennun josta tulee hänen uusi ystävänsä ja Muumipeikko pelastaa suloisen Niiskuneidin kiipelistä. Reissu tähtitornille vie kaveruksilta paljon aikaa ja matkaan mahtuu monia mutkia ja kommelluksia. Pian he huomaavat, että aurinkokunnan tuhoon on enää päivä aikaa ja kotiväelle pitäisi ehtiä ilmoittaa, että kuuma, hehkuva ja vaarallinen pyrstötähti on lähestymässä maata.

Muumikirjat ovat ehdottomasti lapsuuteni suosikkikirjoja, ja näitä pidempiä Muumitarinoita onkin kiva lukea nyt aikuisiälläkin. Minä pidin tästä todella paljon, ja odotan innolla, että ehdin lukea Janssonilta muitakin kuin Muumikirjoja. Tällaisia loistavia klassikkotarinoita on todella vaikea arvioida, en osaa sanoa tästä oikein muuta kuin että kyllä Muumit toimii hyvin vielä vanhempanakin! Nuorempana tämä kirja olisi varmasti ollut minulle todella jännittävä mutta nyt pystyin nauttimaan lukemisesta pelkäämättä ;). Minä olen aina ihaillut Janssonin tapaa kuvailla satujensa hahmoja. Minusta niin monella Muumilaakson asukkaalla on mielenkiintoinen, täysin omanlaisensa persoona. Hassu Nipsu on kauan ollut suosikkini ja varovainen ja turhamainen Niiskuneiti taas hieman ärsyttävä. Niisku taas vuorostaan osoittaa tässäkin kirjassa älykkyyttään, pätee ja viisastelee rasittavuuteen saakka.

Oikein mukava kirja siis, jota oli ilo lukea vuosien Muumitauon jälkeen. Seuraavaksi aion lukea Janssonilta Kesäkirjan ja lisää Muumejakin jossain vaiheessa. :)


★★★★


Myös Maija on kirjoittanut tästä kirjasta.

Vuoden 2011 lukuhaasteiden yhteenveto

Tämä vuosi lähenee loppuaan ja täällä blogissa on nyt aika tehdä pieni lukuhaasteiden yhteenveto. Aloitin vuoden alussa oikeastaan kaksi uutta haastetta, jonka ohella jatkoin kaunokirjallista maailmanvalloitusta joka jatkuu myös ensi vuonna.

Itse aloitin Lue kirja ja katso elokuva-haasteen jonka alkuperäisidea on ulkomaisesta kirjablogista. Minä päätin itse lukea 10 kirjaa ja katsoa niihin pohjautuvan elokuvan tänä vuonna. Ehdin myös suorittaa nuo kaikki kymmenen kirja-elokuva -paria joten tämä haaste oli onnistunut. Minusta tämä oli myös kiva haaste, sillä tykkään lukemisen lisäksi aina silloin tällöin katsoa elokuvia. Tässäpä vielä lista kaikista kymmenestä:

1. Miehet jotka vihaavat naisia / Stieg Larsson
2. Oma taivas / Alice Sebold
3. Sikalat / Susanna Alakoski
4. Vettä elefanteille / Sara Gruen
5. Häivähdys purppuraa / Alice Walker
6. Ole luonani aina / Kazuo Ishiguro
7. Ylpeys ja ennakkoluulo / Jane Austen
8. Tyttö ja helmikorvakoru / Tracy Chevalier
9. Emma / Jane Austen
10. Geishan muistelmat / Arthur Golden

Suosikkini ylläolevista taitaa olla Ylpeys ja ennakkoluulo sekä viimeiseksi luettu ja katsottu Geishan muistelmat. Myös esimeriksi Vettä elefanteille oli tosi hyvä ja mieleenpainuva sekä kirjana, että elokuvana. 

Toinen haaste jonka alkuvuonna aloitin oli Klassikkohaaste jonka tarkoituksena oli lukea 10 klassikkoa. Omat klassikkoni valitsin vuoden edetessä sopivasti KSML:n sekä BBC:n klassikkolistoilta. Myös tämän haasteen kanssa sujui hyvin, luin enemmänkin kuin ne kymmenen kirjaa klassikkolistalta.

1. Pikku Prinssi / Antoine de Saint-Exupery
2. Kärpästen herra / William Golding
3. Häivähdys purppuraa / Alice Walker
4. Rautatie / Juhani Aho
5. Pessi ja Illusia / Yrjö Kokko
6. Pikku naisia / Louisa May Alcott
7. Juoppohullun päiväkirja / Juha Vuorinen
8. Olemisen sietämätön keveys / Milan Kundera
9. Ylpeys ja ennakkoluulo / Jane Austen
10. Joululaulu / Charles Dickens

Klassikoista suosikkejani oli ehdottomasti Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo sekä yllättäen myös Juhani Ahon Rautatie jonka kuuntelin äänikirjana. Ja Pessi ja Illusia oli ihana! Kundera ja Vuorinen oli taas hieman pettymyksiä.


Ennen uuden vuoden toivotusta täällä blogissa on vielä tulossa yksi kirjajuttu ja lopuksi vuoden luetuista ne parhaimmat. Ihania välipävän jatkoja!:)

Joululaulu / Charles Dickens

Joululaulu / Charles Dickens

WSOY, 1984. 136 sivua.

Suomentanut: Marja Helanen-Ahtola

Alkteos: A Christmas Carol, 1843

Kuvitus: Michael Foreman

Mistä minulle? huuto.net-ostos

Haluan joka joulu lukea jonkun jouluisan kirjan, viime vuonna se oli ihana Marko Leinon Joulutarina, tänä vuonna päädyin lukemaan Charles Dickensin klassikon Joululaulu. Tämän kirjan myötä myös klassikkohaasteeni on suoritettu juuri ajallaan.

Joululaulun tarina on kaikille varmasti tuttu. Saita liikemies Scrooge saa joulun alla vieraakseen aaveita jotka auttavat Scroogea tulemaan paremmaksi ihmiseksi, jakamaan joulumieltä tuttavilleen, köyhälle työntekijälleen ja tämän sairaalle pojalle. Scrooge ei pidä ihmisistä, joulunakin hän ajattelee vain rahaa. Hän vastaa kieltävästi jouluillalliskutsusta, ei anna rahaa köyhien lapsien asialla oleville eikä maksa yhtään ylimääräistä palkkaa köyhälle, ahkeralle työntekijälleen. Aaveiden avulla Scrooge ymmärtää, mitä huolehtiminen on. Kirjan lopussa Scrooge ymmärtää, mitä on olla onnellinen. Kaikki saavat toivomansa joulun ja Scrooge on muuttunut mies.

Dickensin Joululaulu on hurmaava, opettavainen tarina. En osaa sanoa tästä oikein mitään, joten linkitän Lukupiiri-blogin keskustelun tästä kirjasta. Kirjna juoni ei ole erikoinen, mutta kerrontatapa on hurmaava ja kirjan opetus tärekä. Muutamia todella kauniita, ajattelemisen arvoisia tekstinpätkiäkin kirjasta bongasin.

"Jotkut nauroivat huomatessaan hänessä muutoksen, mutta hän antoi heidän nauraa ja vähät heistä välitti, sillä hän oli kyllin viisas tietääkseen, ettei tällä maapallolla koskaan tapahtunut mitään hyvää, mille jotkut ihmiset eivät olisi alussa kuollakseen nauraneet. Tietäessään, että tällaiset ihmiset olisivat joka tapauksessa sokeita, hän arveli, että he voisivat aivan yhtä kernaasti saada ryppyjä silmiensä ympärille virnuilemalla kuin jostakin pahemmasta syystä. Hänen oma sydämensä riemuitsi, ja se riitti hänelle.

 Hän ei ollut sen koommin tekemisissä henkien kanssa vaan eli loppuelämänsä nuhteettomasti, ja hänestä sanottiin aina, että hän jos sitten kukaan osasi viettää joulun oikein. Kunpa niin voisi sanoa meistäkin, kaikista meistä! Ja kuten Pikku-Tim totesi: Jumala siunatkoon meitä jokaista!" (kirjan viimeiset kappaleet)

Tämän lyhyen kirjajutun myötä haluan toivottaa teille kaikille ihanaa, rauhallista, lukuisaa ja kirjarikasta joulua! Kiitos tästä vuodesta täällä blogissa♥

Ylpeys ja ennakkoluulo / Jane Austen

Ylpeys ja ennakkoluulo / Jane Austen

Alkuteos: Pride and Prejudice, 1813

WSOY, 1996. n. 250 sivua.

Suomentaja: Sirkka-Liisa Norko-Turja
1.suom-kiel-painos 1947

Kannen suunnittelu: M. Hankama

Mistä minulle? löytö kirjamessujen divariosastolta

Aah. Olen rakastunut! Ihastuin herra Darcyyn, inhimilliseen Elizabeth Bennetiin, 1800-luvun fiilikseen, brittiläisiin maisemiin, Jane Austenin kerrontatapaan ja ihan jokaiseen henkilöhahmoon. Olen siis lukenut Jane Austenin klassikkoromaanin Ylpeys ja ennakkoluulo joka kertoo varmasti kaikille tutun tarinan herra Darcysta ja Elizabeth Bennetistä.

Herra Darcy saapuu ystävänsä herra Bingleyn kanssa Bennetien naapuriin. Bingley on ostanut Bennetien naapurikartanon Netherfieldin ja saapuu pian tervehtimään naapureitaan. Mukanaan hänellä on ystävänsä herra Darcy joka on ylpeä ja hieman röyhkeä. Rouva Bennet on varma, että herra Bingley rakastuu yhteen Bennetien viidestä tyttärestä ja pian hän huomaakin vanhimman tyttärensä,kauniin Janen, sekä herra Bennetin välillä syvempiä tunteita.

Herra Darcy jää kuitenkin ystävänsä varjoon, sillä hän ei osoita kiinnostusta ketään muuta kuin itseään kohtaan. Darcy on ylpeä, hiljainen ja murjottaa mielellään juhlien aikanakin yksin jossain kulmassa. Pian kuitenkin Darcyn ajatukset ja huomio suuntautuvat yhteen erityiseen naiseen, nimittäin Bennetien tytöistä toiseksi vanhimpaan, Elizabethiin. Lizzy on yhä sitä mieltä, että Darcy on ylpeä, epäystävällinen ja koppava mutta – niin kuin jo alusta oli selvää –Lizzyn ennakkoluulot muuttuvat ja Darcyn ylpeyskin häviää ja lopulta kaikki päättyy onnellisesti.

Tarina on tietenkin ennalta-arvattava, mutta se ei tee tästä kirjasta missään tapauksessa huonompaa. Jane Austen kirjoittaa hienosti, tapahtumat etenevät sujuvasti ja yllättäviäkin tapahtumia mahtuu mukaan. Austen on myös erittäin taitava kuvailemaan henkilöitä. Oikeastaan kaikki kirjan henkilöt ovat omalla tavallaan tajuttoman mielenkiintoisia. En ehkä pitänyt kaikista yhtä paljon, mutta paljon tunteita he herättivät. Elizabeth Bennet on aivan ihanan inhimillinen, uskottava ja suloinen. Darcy taas omalla tavallaan ihastuttava ja esimerkiksi rouva Bennet ärsyttävyydessään ja dramaattisuudessaan varsin mielenkiintoinen tapaus. Isä Bennet oli minusta myös aivan hurmaava ja vaikka henkilöitä oli paljon, ei oikeastaan kukaan jäänyt etäiseksi. Ihan kuin kaikki henkilöt olisi oppinut tuntemaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Englantiin, ihanan romanttiselle maaseudulle. Kartanot, vihreät niityt, metsäkävelyt ja hevosreissut sopivat mitä parhaiten tapahtumien keskipisteeksi ja minä jäin vain harmittelemaan, miksi en syntynyt parisataa vuotta aikaisemmin;)

Kuten varmasti on jo selvää, olen täysin myyty tälle kirjalle. Kaikki oli täydellistä, enkä malta odottaa että ehdin lukea seuraavan Austenin. Katsoin kirjan lukemisen rinnalla BBC:n kuusiosaisen minisarjan ”Ylpeys ja ennakkoluulo”  vuodelta 1995 ja se ei kyllä ole lainkaan kirjaa huonompi, vaan minusta kirja ja sarja täydentävät toisiaan hienosti. Colin Firth Darcyna on loistava ja Elizabeth Bennetiä näyttelevä Jennifer Ehle myös. Haluan vielä erikseen mainita Bennetien sukulaisen, herra Collinsin. Hän oli yksi kirjan ärsyttävimpiä henkilöitä mutta tv-sarjassa Collinsia näyttelevä David Bamber tekee aivan loistavan roolin. Hän on tv-sarjassa, jos mahdollista, vielä ärsyttävämpi kuin kirjassa, mutta taitavasti ärsyttävä! Tv-sarjan maisemat ovat ihanat, juuri sellaiset kuin kirjaa lukiessani olin kuvitellutkin. Aivan mahtava viime viikonloppu ja tämän viikon alku siis brittimaisemissa Lizzyn ja herra Darcyn seurassa. Suosittelen ihan kaikille, jotka eivät ole tätä klassikkoa vielä lukeneet ja toivon, että ehdin ihan kohta seuraavan Austenin pariin!

Tällä kirjalla osallistun sekä klassikkohaasteeseen, että tv-sarjan kera myös Lue kirja, katso elokuva-haasteeseen.


★★★★★


Myös Morre , Paula ja Booksy ovat lukeneet tämän.

Olemisen sietämätön keveys / Milan Kundera

Olemisen sietämätön keveys / Milan Kundera

Tsekinkielinen alkuteos: Nesnesitelná lehkost byti, 1983

Loisto-pokkarit 2008, 390 sivua

Suomentanut: Kirsi Saraste
1.suom.kiel.painos 1985

Kannen suunnittelu: Urpo Huhtanen

Mistä minulle? parin euron löytö huuto.netistä

Milan Kunderan klassikkoromaani Olemisen sietämätön keveys valikoitui syksyn ensimmäiseksi kirjaksi lukupiirissämme. Halusimme lukea jonkin klassikkoteoksen ja tämä löytyi monen piiriläisen lukulistalta.

Olemisen sietämätön keveys kertoo neljän eurooppalaisen tarinan. Tomás on prahalainen kirurgi ja naistenmies. Hän on naimisissa rakastamansa Terezan kanssa mutta haluaa silti vapautensa. Toisista naisista Tomásille tärkein on Sabrina, taiteilijasieluinen seikkailija. Neljäs eurooppalainen joka pian astuu mukaan kuvioihin on Sabrinan rakastaja, keski-ikäinen tiedemies Franz. Näiden neljän henkilön kohtalot kietoutuvat yhteen ja heidän elämänsä kautta näkee myös eurooppalaisen yhteiskunnan muutokset, poliittiset ja moraaliset muutokset.

Kirja sisältää paljon filosofista ajattelua ja filosofien teorioita, myös Tsekkoslovakian aikaisen Tsekin yhteiskunnallisia kiemuroita ja ajan politiikka on paljon. Tomásin elämässä tapahtuu suuri käänne kun hän saa potkut työpaikaltaan sairaalasta kirjoitettuaan lehteen kriittisen jutun kommunismista. Suosittu kirurgi päätyy ikkunanpesijäksi joka kuitenkin osoittautuu hyväksi ammatiksi -ainakin naisten iskemistä varten.

Samoihin aikoihin Tomásin rakastajatar Sabrina elää omaa elämäänsä Genevessä Franzinsa kanssa. Tomás ja Sabrina kaipaavat ja tapaavat välillä toisiaan. Muuten Tomás on kuitenkin kovin onnellinen Terezan sekä parin yhteisen koiran Kareninin kanssa.

Romaanin tärkeitä aiheita ja käsitteitä on "paino" ja "keveys". Kunderan mukaan oleminen (eläminen) on sietämättömän kevyttä. Myös lausetta "Einmal ist keinmal" viljellään paljon. Minä käsitän tuon saksankielisen lauseen niin, että koska ihmisellä on vain yksi elämä ei yhden henkilön teoilla lopulta ole kovinkaan paljon merkitystä.

Olemisen sietämätön keveys sisälsi minun makuuni hieman liikaa filosofiaa, se kun ei kuulu suosikkiaiheisiini. Omia tulkintoja oli kiva miettiä, ja muutamia fiksujakin filosofisia ajatuksia sekaan mahtui mutta kirjan kiinnostavinta antia oli mielestäni 1960-luvun yhteiskunnan kuvailu, sen aikaisen politiikan ja kommunismin kuvailu sekä yhteiskunnan hurjien sääntöjen rikkomisesta koituvat rangaistukset (kuten esim. Tomásin potkut).

Henkilöistä kiinnostavin oli Tereza. Ihmettelimme lukupiirikeskustelussamme kuinka hän pystyi "hyväksymään" miehensä syrjähypyt, sen että mies haisi kotiin tullessaan toisille naisille ja kuitenkin rakasti ja välitti miehestä täysillä. Muista henkilöistä esimerkiksi Franz jäi todella etäiseksi kuten mielestäni myös Sabrina. Terezan ja Tomásin koira Karenin oli kirjan hellyyttävin tapaus ja Kareniniin liittyvä tarina myös tunteita herättävin kohtaus tässä kirjassa.

Klassikoksi Olemisen sietämätön keveys on varsin helppolukuinen. Luvut ovat lyhyitä ja teksti aika helppoa. Tämä taitaa olla sellainen kirja joka pitäisi lukea rauhassa ja mietiskellen, kirjan filosofiset pointit menevät varmaan "tavallisella" lukuvauhdilla hieman ohi. Minulle tässä oli silti liikaa filosofiaa, olisin tykännyt tästä huomattavasti enemmän jos esimerkiksi Terezan ja Tomásin elämästä olisi kerrottu enemmän...

★★★-

Juoppohullun päiväkirja / Juha Vuorinen

Juoppohullun päiväkirja / Juha Vuorinen. Diktaattori kustannus,2011 ( 2001). 360 sivua.

 Syyskuun viimeiseksi luetuksi kirjaksi jäi minun osaltani eilen illalla loppuun pääsemäni Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja. Tämä kirja löytyy myös Keskisuomalaisen klassikkolistalta, joten tällä kirjalla osallistun myös klassikkohaasteeseen, vaikka tämä nyt ei omasta mielestäni ihan ehkä "perinteinen klassikko" olekaan...

Juoppohullu, eli suomalaismies Juha, elelee arkeaan varsin mielenkiintoisella tavalla. Juha ryyppää paljon. usein yksin, toisinaan oudon kaverinsa Kristianin kanssa. Jossain vaiheessa kuvioihin astuu myös Kristianin kaveri Mikael. Yhdessä kaverukset sitten ryyppäävät, käyvät esimerkiksi risteilyllä, lentävät Tukholmaan ja viettävät mielenkiintoisen päivän Arlandan lentokentällä. Naisia tulee ja menee iso liuta, kun Juhan rahat ovat vähissä kokeilee hän jopa miespuolisen huoran työtä. Hän järjestää hauskoja jekkuja naapurilleen, pilaa naapurin Datsunin monen monta kertaa ja keksii ajankulukseen myös puuhattavaa Kristianille.

Juoppohullun päiväkirjassa ryypätään, naidaan ja kärsitään vitutuksesta. Siinä paskotaan olohuoneen lattialle ja auton konepellille, naidaan parvella, sohvalla, työpaikan invavessassa ja lentokentällä. Juha on varsin tunteeton suomalaismies, lähimmäksi tunteitaan hän taitaa päästä Tiinan kanssa, Tiinan, jonka hän tapaa käydessään yhden ainoan kerran AA-kerhon kokouksessa. Kokouksesta alkaa Tiinan ja Juhan intohimoinen ja tiivis suhde.

Juoppohullun päiväkirja on kirjoitettu (yllätys, yllätys!) päiväkirjamuotoon. Juha kirjoittaa hieman yli vuoden ajan päiväkirjaa elämästään, ja pian hän huomaa naapurin talon katolla majailevan miehen seuraavan hänen elämäänsä. Mies on toimittaja joka kopioi Juhan kirjoituksia internetiin ja siellä "Juoppohullulla" on iso kasa innokkaita seuraajia. Tämän häiriötekijän vuoksi Juha kirjoittaa jatkossa päiväkirjaansa vuoroviikoin keittiön pöydän ääressä ja vaatekomerossa.

Juha Vuorisen teksti on tietysti hauskaa. Jos paskajutuilla saa minut nauramaan ääneen, on se taitavaa. Kirjan loppua kohden sain kuitenkin välillä tarpeekseni ryyppäämis-, naimis- ja paskajutuista. Tavallaan siis ymmärrän Juoppisten suuren suosion ja jopa klassikkomaineen, mutta ihan minun kirjani tämä ei silti ole ja luulen, että jätän Juoppisten lukemisen nyt tähän ensimmäiseen kirjaan. Kirjassa oli myös "Pastori Kärmeen" tekemiä kuvituksia jotka olivat kokonaisuuteen sopivia, vaikka ei ehkä maailman upeimmista taidonnäytteistä olekaan kyse.

Juoppohullun päiväkirja ei siis ole minun kirjani, vaikka toki nauroin ääneen ja välillä (alussa) ihan nautinkin tästä hulluttelusta. Tulipa kuitenkin tämäkin luettua ja ensi vuonna ensi-iltansa saavan elokuvankin voisi jossain vaiheessa katsoa, sillä minusta tuntuu että tästä voisi saada aikaan aika hauskan elokuvan;)


★★★

Pikku naisia / Louisa M. Alcott

Pikku Naisia (Little Women, 1868) / Louisa M. Alcott. WSOY, 1996. 255 sivua.
1.suom.kielinen painos 1880

Klassikkohaaste jatkuu osaltani Louisa May Alcottin Pikku naisia -kirjan avulla. Hävettää oikeastaan, etten ole lukenut tätä suloista nuortenkirjaa aiemmin.

Pikku naisia kertoo Marchin perheestä johon kuuluu herttaisen äidin ja sodassa parhaillaan taistelevan isän lisäksi neljä erilaista tytärtä. Perheen esikoinen, Margaret, lyhyemmin Meg, on kuusitoistavuotias, hieman pyöreä mutta hyvin sievä. Viisitoistavuotias Josephine, eli Jo on poikamainen, pitkä, laiha ja varsamainen. Hänen jalkansa on aina tiellä eikä hän tiedä minne laittaa pitkät käsivartensa. Jon kauneus on hänen upea, paksu tukkansa joka kuitenkin useimmiten on vedetty taakse pois rajujen leikkien ja seikkailujen tieltä. Kolmetoistavuotias Elizabeth, Beth, on tytöistä ujoin ja arin. Hän on rauhallinen ja varovainen, pianon takana täysin omassa maailmassaan. Kuopus Amy pitää itseään erittäin tärkeänä henkilönä. Hän on kaksitoistavuotias, hento ja kalpea, rakkaille nukeilleen rakastava ja huolehtiva äiti.

Pikku naisissa lukija saa seurata Marchin tyttöjä heidän päivittäisissä askareissaan. Suloisessa vanhassa kotitalossa istutaan iltaisin yhdessä takkatulen ääressä ompelemassa, lukemassa ja juttelemassa. Tyttöjen ja äidin ajatukset menevät usein isän luokse rintamalle ja kun häneltä tulee kirje luetaan se ääneen yhdessä. Tyttöjen päivät täyttyvät töistä ja leikistä. Päivisin kaikilla on omat tehtävänsä, joko kotona tai kylässä. Iltapäivisin varsinkin Jo leikkii ulkona naapurin pojan, nuoren Laurien kanssa ja Beth taas viihtyy vanhemman herra Laurencen seurassa jolle hän soittaa pianoa.

Kirja kuvailee vuotta tyttöjen elämässä, juuri sitä vuotta jonka perheen isä sotii Amerikan sisällissodassa. Tarina alkaa ja loppuu jouluun, iloiseen perhejuhlaan. Vuoden aikana tytöille sattuu ja tapahtuu paljon, he ovat mukana monessa ja tapaavat uusia ihmisiä -toiset mukavampia kuin toiset. Tyttöjen voimanlähteenä on jatkuvasti rakastava, herttainen äiti, kodinhoitaja Hanna sekä läheiset välit toisiin sisariin.

Pikku naisia on suloinen tarina ja sopii mainiosti luettavaksi hämärinä syysiltoina. Kirjan tunnelma ja rakastava ilmapiiri perheen sisällä huokuu sivujen läpi. Sisarten välisiä suhteita oli myös kiinnostava miettiä, sekä tyttöjen erilaisia persoonallisuuksia.
Ihmettelen edelleen, miksi en ole lukenut tätä tyttökirjaklassikkoa aiemmin, olinhan minäkin nuorempana tyttökirjafani. Kirjaan perustuvan elokuvan muistan nähneeni monta kertaa ja ihailin Winona Ryderin esittämää poikatyttöä Jota. Kirjan Jo kuvaa Louisa M. Alcottia itseään nuorena tyttönä ja Pikku naisia on kuvaus kirjailijan omasta lapsuudesta Bostonin lähettyvillä 1800-luvun keskivaiheilla.

★★★★

Suomentaja: Tyyni Haapanen 
Kannen kuva: Finnkino
1. suom painos 1916

Pessi ja Illusia / Yrjö Kokko

Pessi ja Illusia / Yrjö Kokko. WSOY, 1982 (1944 1.painos). 223 sivua.

 Löysin kesän alussa loistavakuntoisen Pessi ja Illusia -kirjan kirpparilta. Kirja sisältää sen kauniin tarinan lisäksi kirjailija Yrjö Kokon ottamia valokuvia luonnosta.

Metsänpeikko Pessi ja Illusionin tytär, keijukainen Illusia ystävystyvät kun Illusia tulee alas kodistaan sateenkaarelta tutkimusretkelle ja erinäisten käänteiden jälkeen joutuu jäämään maan kamaralle. Pessi on pessimistin poika, eikä alkuunkaan ymmärrä kauniin Illusian ihastuneita huudahduksia kun hän tutkii luonnon ihmeitä. Pieni peikko ja pieni keiju kuitenkin ystävystyvät ja pian Pessi jo esittelee luonnon kukkia ja eläimiä Illusialle.

Kesästä tulee kovin kuiva, ja sateenkaarta ei näy joten Illusia ei pääsekään takaisin kotiinsa. Kun hän vielä onnettomasti menettää siipensä jää hän asumaan Pessin kanssa maan päälle. Kesä on kaunis ja täynnä mielenkiintoisia tapaamisia ja uusia kokemuksia pienelle keijulle. Yhdessä Pessin kanssa Illusia tapaa muun muassa Ristilukin, Piisamin, Kirjeenkantaja Kimalaisen ja hanhen. Valitettavasti kaikki uudet tuttavuudet eivät ole yhtä avuliaita ja ystävällisiä...

Kesä kuitenkin loppuu ja edessä siintää kylmä ja pitkä talvi. Pessi on tottunut nukkumaan talviunta, mutta ei voi nyt jättää Illusiaa yksin valvomaan koko kylmää talvea, kuinka hintelä keijukainen kestää kylmän talven? Niinpä ystävykset miettivät kuinka selvitä talvesta. Avulias Piisami rakentaa Pessille ja Illusialle lämpimän pesäkolon ja peltohiiri auttaa ruuan etsimisessä. Talveen mahtuu myös vastoinkäymisiä, mutta pihlajanmarjamehun ja lämpimän pesän avulla kaksikko selviytyy. Kevät koittaa taas ja Pessin ja Illusian pesäkolossa odottaakin suuri yllätys. Illusian kovat tuskat helpottavat ja pesään syntyy Pessin ja Illusian pieni tytär, metsänpeikon ja keijun tytär on karvaton ja siivetön - uusi ihminen on syntynyt.

Yrjö Kokko keksi sadun Pessistä ja Illusiasta ollessaan sodassa ja halutessaan lähettää joululahjan kotiin lapsilleen. Niinpä hän kehitti sadun joululehteä varten ja kirjoitti sadulle jatkoa tasaisin väliajoin. Pessi ja Illusia on niin hurmaava satu, että Kokon lapset varmasti tykästyivät isänsä tekeleeseen. Tämä oli aivan ihana lukukokemus, ja en voi kuin ihmetellä miksi en ole tätä aiemmin lukenut. Kokko kuvailee suomalaista luontoa todella kauniisti ja kammottavaa sotaakin kuvaillaan hieman eri tavalla, läheltä maanpintaa maailmaa katselevan metsänpeikon ja keijukaistytön silmin.

Tämä on kaunis, opettavainen satu jota oli ilo lukea. Pessimisti-peikko oppii paljon kauniin Illusian kautta, samalla kun keijukainenkin oppii maailmasta paljon uutta peikon ohjeistuksella. Pessi ja Illusia on tärkeä satu jonka sanoma ja opetus tulee hienosti esille Pessi-peikon ja keiju-Illusian ystävyyden kautta. Suosittelen tätä kaikille, jotka eivät tätä ole vielä lukeneet. Kirjassa saa hienon sadun lisäksi myös nauttia Yrjö Kokon kauniista mustavalkovalokuvista!


★★★★★

Tällä kirjalla osallistun myös klassikkohaasteeseen.

Rautatie / Juhani Aho

Rautatie / Juhani Aho. 1.painos vuonna 1884. Äänikirjan lukijana Tuija Aalto. Kesto 2h 58 min.

 Kun jatkoin puolimaratonharjoitteluani nyt kesällä, otin lenkkikaveriksi äänikirjat. Aiemmin kuuntelin musiikkia lenkkeillessäni, mutta tylsistyin samoihin kappaleisiin enkä jaksa jatkuvasti etsiä uusia. Niinpä päätin kokeilla, miltä tuntuisi kuunnella kirjaa. Minähän olen (aiemmin ollut) sitä mieltä, että kirjan täytyy tuntea käsissään lukiessaan, sivuja täytyy kääntää omin sormin, sanat nähdä edessään, tuntea kirjan tuoksun nenässään. Mutta täytyypä myöntää, että lenkkikaverina äänikirja menee vallan mainiosti!

Eksyin siis LibriVoxin sivuille ja löysin sieltä Juhani Ahon kirjoittaman klassikkoromaanin Rautatie luettuna suomeksi. Muutama lenkki ja yksi klassikko lisää taas "luettuna";)

Rautatie on kertomus miehestä ja naisesta, ukosta ja akasta, Matista ja Liisasta. Matti ja Liisa asuvat pienessä mökissään, pihalla on sauna sekä talli lehmälle ja hevoselle. Kun Matti käy tervehtimässä rovastia, kuulee hän, että Lapinlahdelle on tullut rautatie. Matti ihmettelee mikä se sellainen on, meneekö siinä tosiaan joku vaunu hurjaa vauhtia, joku joka ennättää Ranskaanskin viidessä päivässä? Vähän myöhemmin rautatiestä kuulee myös Liisa, joka Matin tapaan ihmettelee tätä outoa ilmestystä. Mikä se sellainen vekotin on, joka rautatiellä kulkee ja jossa on sekä isoja että pieniä pyöriä? Ja ihan ilman hevosen vetämistä se vaunu siellä kulkee, niin Liisa kuuli.

Juhannuksen aikaan Matti ja Liisa päättävät lähteä Lapinlahdelle kirkkoon, rautatietähän he eivät missään tapauksessa lähde katsomaan. Kirkko jää kuitenkin käymättä kun he matkallaan tapaavat monia ihmisiä, jotka kaikki puhuvat tuosta ihmeellisestä rautatiestä. Niinpä Matti ja Liisa kävelevät katsomaan rautatietä, huomaavat jopa pian istuvansa junan kyydissä! Matti ja Liisa jotka eivät kuukausia aiemmin uskoneet korviaan, istuvat nyt itse rautatiellä kulkevassa vaunussa. Juna kulkee niin kovaa, että Matti on vauhdissa menettää lakkinsa. Junassa Matti ryhtyy kaveeraamaan erään matkustajan kanssa ja junamatkan loppu ei ole varsinkaan Liisalle kovinkaan mieluisa, kun alkoholi astuu peliin.

Rautatie oli minusta yllättävän hyvä romaani. Alku vaikutti hieman tylsältä, mutta pidin kovasti Ahon tavasta kuvailla suomalaista luontoa, maaseutua ja kesää. Matin ja Liisan ennakkoluuloja uutta, ihmeellistä ja tuntematonta asiaa kohtaan, voi mielestäni vertailla myös nykyaikaan. Enää ei rautatie olisi niin outo asia, mutta montaa muuta asiaa voisi nykyään ihmetellä ja kummastella, hieman vieroksuakin, ihan samalla tavalla. Kirja on myös aika lailla suomalainen - maamme kauniin kesän lisäksi tavataan kateutta, sosiaalisia luokkaeroja ja alkoholinkäytön ikäviä seurauksia. 1800-luvun lopussa kirjoitetuksi kirjaksi siis varsin ajankohtaisia aiheita vielä tänäänkin.

Juhani Aho vaikuttaa nopean googlauksen ja lukion suomentuntien perusteella sen verran mielenkiintoiselta henkilöltä, että taidan jatkaa kirjailijaan tutustumista. Mielenkiintoista oli myös lukea, että kun romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1884, Lapinlahdella ei ollut vielä rautatietä vaan se oli vasta suunnitteluasteella. Rautatie yllätti minut positiivisesti ja nousee Seitsemän veljeksen ohella suomalaisten suosikkiklassikoideni joukkoon.

****

Osallistun tällä kirjalla myös klassikkohaasteeseen.

Häivähdys purppuraa

Häivähdys purppuraa (The Color Purple, 1982) / Alice Walker. WSOY 1986. 360 sivua.
1.suom.kielinen painos 1982.

 Luin tämän kirjan loppuun jo toukokuussa, mutta halusin katsoa myös elokuvan ja se jäi reissun jälkeiseksi projektiksi. Siksi vielä yksi rästikirja ennen kuin olen ihan ajan tasalla lukemisieni kanssa täällä blogissa;)

Klassikkohaasteeni jatkuu siis Alice Walkerin Pulitzer-palkitulla romaanilla Häivähdys purppuraa.

Afroamerikkalainen Celie elää Georgiassa, jossa rotusyrjintä yhä kukoistaa. Hän kokee traagisen lapsuuden, johon kuuluu väkivaltaa, insestiä ja aikuistumista aivan liian aikaisin. Celie naitetaan vaimonsa menettäneelle perheenisälle ja hän alkaa kasvattaa toisen naisen lapsia huomattavasti vanhemman miehen uutena, nuorena vaimona. Celien sisko Nettie ei kestä isänsä pomottelua vaan karkaa muualle ja aloittaa oman, uuden elämänsä tyhjältä pöydältä.

Celie saa jatkuvasti kestää väkivaltaa ja rasismia lähipiiriltään ja muilta ihmisiltä, mutta nuori nainen ei lannistu. Hän ryhtyy rakentamaan elämäänsä niistä osista joita hänelle on annettu ja tyytyy rooliinsa. Ilonpilkahduksia hän kokee kun hän tutustuu miehensä rakastajattareen, kauniiseen laulajatar Shug Averyyn. Naisten välille syntyy tiivis ja läheinen suhde, jonkalaista Celie on kaivannut sisarensa karkaamisesta saakka.

Häivähdys purppuraa koostuu kirjeistä, joita nuori Celie alkaa kirjoittaa Jumalalle tullessaan kaltoin kohdelluksi nuorena tyttönä. Celie jatkaa kirjeiden kirjoittamista Jumalalle, ja kirjan puolivälin jälkeen mukaan tulee myös kirjeitä joita Celie kirjoittaa Nettie-sisarelleen sekä Nettien kirjoittamia kirjeitä Celielle.

Häivähdys purppuraa on kirjoitettu puhekielellä ja vaikka se yleensä häiritsee minua kirjoissa, tässä tapauksessa totuin siihen nopeasti ja aloin jopa pitämään siitä. Kirjan loppuosassa huomaa juuri kielestä ne suuret erot joita Celien ja Nettien välillä on. Elämänsä muualle rakentanut, maailmaa nähnyt ja oppint Nettie kirjoittaa kirjeitä siskolleen kauniilla kirjakielellä kun taas köyhemmissä ja surkeammissa oloissa elänyt Celie kirjoittaa puhekielellä, kömpelösti ja monin kirjoitusvirhein. Sisarten välisestä kirjeenvaihdosta huomaa hyvin kuinka kohtalo on aiheuttanut heille täysin erilaisen elämän. Sisaret kertovat arjestaan maailman eri kolkissa, he muistelevat lapsuuttaan, kertovat toisilleen vaiettuja totuuksia. He suunnittelevat tapaamista, jälleennäkemistä ja yhdessäeloa monen kymmenen erossa vietetyn vuoden jälkeen, mutta meneekö sisarten kirjeet edes perille?

Häivähdys purppuraa on ehdottomasti klassikkomaineensa ansainnut. Se on hieman synkkä, surumielinen selviytymis- ja kasvutarina. Tämä on ehdottomasti yksi parhaista klassikoista joita olen lukenut, ja tämän kirjan voisin lukea joskus uudelleenkin. Tykkäsin todella paljon tavasta, jolla romaanin henkilöiden välisiä suhteita oli kuvailtu, kuinka ne kerrottiin ikään kuin rivien välistä arjen tapahtumia kuvailtaessa.

****+

Häivähdys purppuraa -elokuva, 1985. Ohjaaja: Steven Spielberg.

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva jonka on ohjannut Steven Spielberg. Samalla siis tämä romaani osallistuu kahteen käynnissä olevaan haasteeseeni kun saan sen klassikkohaasteen lisäksi mukaan Lue kirja ja katso elokuva-haasteeseen. Minä pidin hurjasti myös elokuvaversiosta. Celietä näytellyt Whoopi Goldberg oli mielestäni aivan loistava ja elokuva kokonaisuutena kauniisti toteutettu vaikka tarina onkin synkkä. Onneksi on edes onnellinen loppu:) Suosittelen ihan ehdottomasti myös elokuvaa kaikille, paras kirja/elokuvapari ylivoimaisesti! Elokuvan tarina ei eronnut kirjan tarinasta paljon yhtään, minusta elokuvassa oli jopa hienosti näytetty ja seurattu kirjan tapahtumia. Celien ja Shug Averyn suhdetta näytettiin ehkä aika vähän, tai heidän ystävyytensä alkoi aika myöhään, vasta elokuvan puolivälissä, joten suhde sai pienemmän roolin kuin olin odottanut. Kuitenkin, ihan loistava elokuva.

Häivähdys purppuraa -romaanin on lukenut myös Ahmu ja Pienen mökin emäntä vertaili juuri tätä romaania Kathryn Stockettin Piiat-romaaniin joka muuten löytyy minunkin kirjastopinostani;)

Lord of the Flies

Lord of the Flies / William Golding, 1954. Educational Edition, 1996. ~240 sivua.

 Reilireissun jälkeen mainitsin, että löysin italialaisen hostellin kirjanvaihtohyllystä englanninkielisen klassikon jonka nappasin mukaani. Kyseessä oli William Goldingin Lord of the Flies, eli Kärpästen herra, lapsellisen näköisenä Educational Editionina. Luin kirjan muutamassa päivässä, yhdessä yöjunassa ja huilitunteina hostellin liian pehmeässä sängyssä. Lukukokemustani teki ehdottomasti paremmaksi se seikka, että tiesin että samaa kirjaa oli aiemmin lukenut esimerkiksi ranskalainen Laura junamatkalla ja kreikkalainen mies lentomatkalla Ateenasta Roomaan. Minä jätin oman merkkini kirjaan ja jätin sen seuraavan matkalaisen löydettäväksi Berliini-Kööpenhamina junaan.

Kärpästen herra on varmasti monille tuttu klassikko. Se kertoo poikaporukasta jonka lentokone ammutaan alas ja kone putoaa saarelle keskelle merta. Onnettomuudesta selviää joukko nuoria poikia, vanhimmat ovat ehkä noin 13 vuotiaita, nuoremmat alle kymmenen. Pojat päättävät valita johtajan porukalleen, jotta he saisivat päätöksiä aikaiseksi ja tekisivät kaikkensa selviytyäkseen. Johtajaksi valitaan yksimielisesti Ralph, jonka ensimmäinen päätös on selvittää, onko kyseessä asumaton saari. Paikka vahvistuu saareksi ja eläimiä lukuun ottamatta hyvinkin asumattomaksi ja seuraavaksi Ralph päättääkin, että porukan tärkein tehtävä on pitää tulta yllä jotta mahdolliset laivat näkisivät savun ja täten heillä olisi edes jonkinmoinen mahdollisuus pelastua.

Poikaporukan yhteiselo alkaa varsin mallikkaasti, tuli pysyy yllä ja Ralph on yhteispäätöksellä johtaja. Pian kuitenkin alkaa erimielisyydet. Ralph on toki hyväntahtoinen, mutta ollakseen suosittu muiden silmissä hän kiusaa Piggyä joka on porukasta epävarmin. Piggyllä on huono näkö, astma ja ylipainoa mutta hän on porukasta kuitenkin aikuismaisin ja ajatuksissaan rationaalisin. Ralphin lisäksi porukassa on myös toinen synnynnäinen johtaja, Jack. Jack on jo lyhyen ajan kuluessa sitä mieltä, että hänen kuuluisi olla johtaja ja erimielisyydet ovat syntyneet. Ralph ja Jack ottavat useasti yhteen, ja pian poikaporukka jakautuu kahtia, Ralphin ja Jackin heimoiksi. Kun aika saarella kuluu, alkaa eristäytyneisyydestä nousta traagisia ja hurjiakin piirteitä esiin ja yhteiselo ei enää ole ruusuilla tanssimista. Pian pojat alkavat epäillä, että saarella asuu jonkinlainen peto ja se saa nuoret pojat tekemään karmivia asioita.

Kärpästen herra osoittaa, kuinka ihmismieli alkaa järkkyä äärimmissä olosuhteissa ja kuinka ihmiset voivat muuttua eläimellisimmiksi ollessaan eristyksissä muista. Minusta kirja oli ennen kaikkea kiehtova, välillä toki ahdistavakin. Mielestäni ihmisten toiminta ryhmissä, tässä tapauksessa pakotetussa ryhmässä eikä itse valitussa, on psykologisesti hyvin kiehtovaa joten kirja herätti paljon ajatuksia. Poikien eri persoonallisuuksia oli myös kiva hieman pysähtyä miettimään. Kuinka erilaisia esimerkiksi Ralph ja Jack olivat, vaikka kumpikin niin kovasti halusi johtaa. Entä sitten rationaalinen ressukka Piggy, tai nuoremmat pojat? Tässäkin, kuten eilen kirjoittamassani Jelinekin Pianonsoittajassa, olisi paljon materiaalia kunnon psykologiselle analyysille;)

***

Kärpästen herra kuuluu Klassikkohaasteeseeni, johon olen lukenut nyt (vasta) kaksi klassikkoa. Täytyypä pistää töpinäksi;)

Pikku Prinssi

Pikku Prinssi (Le Petit Prince, 1944) / Antoine de Saint-Exupery. WSOY, 1995. 95 sivua.
1.suom.kielinen painos 1951

Nautin perjantai-illasta rankan opiskeluviikon jälkeen Antoine deSaint-Exuperyn Pikku prinssin seurassa. Täytyy tunnustaa, etten ole tätä klassikkoa aiemmin lukenut mutta nyt on ensimmäinen klassikkohaasteen kirja luettuna. Pikku prinssi asuu tähdellä B612 jossa on kolme tulivuorta joista yksi on jo sammunut sekä yksi pieni ruusu jota Pikku prinssi hoitaa kovasti. Asteroidilla on kuitenkin tylsää yksinään joten prinssi lähtee etsimään ystäviä muille tähdille. Hän käy kuudella eri tähdellä, tapaa Kuninkaan, Turhamaisen, Juopon, Liikemiehen, Lyhdynsytyttäjän ja Maantieteilijän. Seitsemäs tähti on Maa jossa Pikku prinssi tapaa ensin käärmeen ja sitten ketun jonka suusta kuullaan kirjan tärkeimpiä viisauksia.

"Nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta muuta pikku poikaa. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa..."

Pikku prinssi kertoo tarinansa Saharan autiomaahan lentokoneellaan pudonneelle kirjailijalle itselleen. Pikku prinssi herättää nukkuvan miehen eräänä päivänä kun miehen hätälaskusta erämaahan on kulunut yksi päivä. Viikon ajan mies ja prinssi juttelevat ja Pikku prinssi kertoo retkestään Maassa ja muilla tähdillä. Kahdeksantena päivänä pakkolaskun jälkeen miehen vesivarasto kuitenkin loppuu ja ystävykset lähtevät hakemaan vettä. Pikku prinssi haikailee jo oman kotinsa ja ruusunsa perään ja kun eron hetki koittaa, on se yksinäiselle lentäjämiehelle rankkaa. Koko tarinan läpi kulkee haikea kaipaus Pikku prinssiä kohtaan.

Pikku prinssi on hurmaava tarina yksinäisestä pienestä prinssistä joka lähtee etsimään ystäviä. Kirja sisältää paljon viisauksia jonka johdosta se ilmeisesti on noussut klassikoksi. Kettu oli kaikessa viisaudessaan suosikkihahmoni ja tietämätön ja kyselevä Pikku prinssi tottakai hellyyttävä tapaus. Kirja luokitellaan monessa paikassa novelliksi ja lastenkirjaksi mutta ihan nuorimmat lapset tuskin ymmärtävät kirjan syvimpiä ajatuksia. Mutta ehdottomasti kannatti lukea ja minä ihastuin kovasti kirjailijan kuvituksiin pienestä prinssistä keltaisessa kaulaliinassaan. Loppuun vielä suosikkilauseeni viisaan ketun suusta:

"Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä."

Pisteitä ****

Oikein ihanaa lauantaita kaikille! Minä jätän tenttikirjan tänään kotiin ja lähden kaupungille shoppailemaan, syömään ja elokuviin parhaan ystäväni seurassa. Sydämeni sanoo niin;)

10 klassikkoa

Aloitetaanpa arvonnalla! Valkoisella kirahvilla on leikkimielinen tietovisa ja arvonta, käykäähän osallistumassa!
edit// Myös Susa arpoo!

Lumikki aloitti uuden vuoden 10 klassikkoa -haasteella johon minä päätin osallistua. Tarkoituksena on siis lukea 10 klassikkoa tämän vuoden aikana. Minä valitsen klassikot osin Keskisuomalaisen listalta ja tällä hetkellä suunnitelma näyttää tältä:

1. Tuulen viemää / Margaret Mitchell
2. Täällä pohjantähden alla / Väinö Linna
3.Pikku Prinssi / Antoine de Saint-Exupéry
4. Ylpeys ja ennakkoluulo / Jane Austen
5. Sinuhe egyptiläinen / Mika Waltari
6. Kuin surmaisi satakielen / Harper Lee
7. Pikku naisia / Louisa May Alcott
8. Sadan vuoden yksinäisyys / Gabriel Garcia Marquez
9. Nuoren tytön päiväkirja / Anne Frank
10. Vanki nimeltä Papillon / Henri Charriete

Lista saattaa muuttua matka varrella ja en ole varma ehdinkö ja jaksanko lukea esim. Sinuhea ja Pohjantähteä samana vuonna... Mutta näillä mennään nyt!