Ihmepoika / Elias Koskimies

Ihmepoika / Elias Koskimies

Gummerus, 2014. 191 sivua.

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? Katrilta "pikkujoululahjana"

Pohjanmaa vuonna 1988.

Pienen kylän pojat harrastavat pesäpalloa tai viettävät vapaa-aikansa pihahommissa lannalta lemuten. Tytöt polttavat tupakkaa, suihkuttavat hiuksiin vähän lisää lakkaa ja piiloutuvat koulun vessaan. Ihmepoika, 14-vuotias, 145 senttinen, isopäinen poika jolla on hammasraudat, ei välitä poikien hommista. Hän haaveilee megatähteydestä ja tuijottaa ihailevasti Madonna-julisteitaan huoneensa seinillä.

Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika kiinnosti minua sen ilmestymisestä asti. Sain kirjan joulun jälkeen Katrilta, ja otin sen luettavaksi heti alkuvuodesta. Kimaltaviin vaatteisiin ja tolppakorkokenkiin pukeutuva poika on erilainen kuin moni muu nuori. Koti-ikkunan takana on Pikkumetsä, taianomainen paikka jossa lymyilee kaikkea lumileopardeista taivaaseen muuttavaan mustalaisleiriin saakka. Poika odottaa täysi-ikäistymistään kovasti. Silloin hän lähtee maailmalle, lentää New Yorkiin toteuttamaan unelmansa. Mutta kun isä sairastuu äkillisesti koko perheen unelmat ja haaveet muuttuvat. Pojan elämä menee sekaisin, ja hän päätyy toteuttamaan pienoisen vallankumouksen, josta kohistaan kylällä kauan.

Ihmepoika on koskettava ja ajatuksia herättävä nuoren pojan tarina. Kirjassa kuvataan uskottavasti ja raadollisesti isän sairastumista, koko perheen kriisiä. Jokainen perheenjäsen ottaa isän sairastumisen omalla tavallaan, jokainen yrittää selviytyä. Teini-ikäisten elämä ja meininki on uskottavasti ja kiinnostavasti kuvailtu. En voinut kuin ihailla päähenkilön päättäväisyyttä ja tapaa olla muuta kuin mitä ympäristö "sallii".

Koskimiehen kieli on helppoa ja kirja on nopealukuinen. Tarina on tiivis eikä poukkoile turhille poluille. Asiassa pysytään jämäkästi ja se pitää mielenkiinnon yllä koko ajan. Jotain pientä olisin kaivannut tarinaan kuitenkin lisää, jotta tämä olisi ollut minulle täydellinen. Mieleenpainuva, koskettava ja ajatuksia herättävä tämä oli jo nyt. Hyvä, erilainenkin tarina yhdenlaisesta nuoruudesta.
Vaikka Ihmepojassa oli paljon surullisia ja vaikeitakin asioita, tuli tästä silti lopulta hyvälle mielelle.

★★★★-

Talven jälkeen valo / Piia Posti

Talven jälkeen valo / Piia Posti

Gummerus, 2010. 350 sivua

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Mistä minulle? oma ostos

Piia Postin romaani Talven jälkeen valo maalaa kuvan pienestä perheestä, Jussista, Annasta ja Marjasta, joka luisuu erilleen. Jussi on yhä pidempiä päiviä töissä, ja miehen mielestä Anna on muuttunut vaisuksi ja surulliseksi. Jussin tyhjää elämää tupsahtaa piristämään nuori ja iloinen Nadja, jolle Jussissa kaikki on uutta ja ihanaa.

Annan silmäterä on hänen puutarhansa. Jussin, Marjan ja hänen yhteisen kodin puutarha. Hän luuli että heillä on hyvä avioliitto ja elämä, vaikka arki näyttäytyykin ikään kuin sumuisen verhon takaa. Unet muuttuvat ahdistaviksi ja tuntuvat liian todellisilta. Kohta rakas koti ja puutarha ei olekaan enää hänen, ja kaikki muuttuu.

Marja haluaa tietenkin vanhempiensa pysyvän yhdessä. Kun vanhempien ero ja teinivuodet sattuvat samaan aikaan, ei elämä tunnu aina helpolta. Isän uudet kuviot, äidin vaikeudet, uudet ihmiset lähipiirissä sekoittavat nuoren naisen pään ja saavat Marjan päätymään vaikeisiin ratkaisuihin.

Postin romaani on kuvaus perheestä, sen hajoamisesta, uuden mahdollisuuden saamisesta, uudesta rakkaudesta ja uusista perhekuvioista. Vaikka tarinassa on paljon synkkyyttä, surua ja ahdistusta on kieli kuitenkin kaunista ja luo kirjaan hienon tunnelman. Rakenteeltaankin tämä on mielestäni onnistunut, jokaisen henkilön pään sisään pääsee vuorotellen sukeltamaan ja päähenkilöt tulevat ajatuksiltaan ja persoonaltaan lukijalle tutuiksi.

Tarina etenee kirjan aikana monen kuukauden ajan, mutta se ei kuitenkaan tuntunut kiiruhtamiselta, vaan antoi hyvän kuvan perheen elämästä pidemmältä ajalta. Kirjassa on muutama sellainen tapahtuma, jotka ehkä tuntuivat hieman kliseisiltä ja epäuskottavilta, mutta eipä se suuremmin haitannut. Talven jälkeen valo oli yllättävänkin mukaansatempaava ja koukuttava kirja, jota luin mielelläni. Ei maatamullistava, mutta perushyvä romaani rikkoutuneesta perheestä, lapsista, ex- ja nykyisistä vaimoista. Posti kuvailee minusta uskottavalla tavalla miten yhden avioliiton ongelmat ja yksi ero vaikuttavat monen ihmisen elämään. Lisäksi kirjan nimi on superkaunis ja osuva, ja kirjan kansi myös. Hieno kokonaisuus kaikin tavoin!


★★★★-

Tyttö joka leikki tulella / Stieg Larsson

Flickan som lekte med elden / Stieg Larsson

Månpocket, 2010. 632 sivua.

1.painos 2006

Kannen suunnittelu: Norma Communication

Mistä minulle? oma ostos

Luen aika harvoin dekkareita, vaikka yleensä niistä nautinkin. Muistan viihtyneeni todella hyvin Stieg Larssonin Millenium-trilogian ensimmäisen osan, Miehet jotka vihaavat naisia, parissa kun sen luin monta vuotta sitten. Kesälomallani päätinkin lukea pitkästä aikaa dekkarin, ja tartuin trilogian toiseen osaan Tyttö joka leikki tulella (minä luin ruotsiksi, eli Flickan som lekte med elden).

Mikael Blomkvistin ja salaperäisen, persoonallisen Lisbet Salanderin tiet kohtaavat jälleen, kun kaksi Mikaelin toimittajaystävää murhataan. Dag Svensson ja Mia Bergman ovat ennen kuolemaansa tysökennelleet tutkimalla seksikauppaa Itäeuroopan ja Ruotsin välillä, ja löytäneet paljastavia tietoja tästä. Mikael Blomkvist epäilee, että henkilö, joka murhasi hänen ystävänsä on jollain tavalla mukana seksikauppa-asiassa, mutta toisaalla syytökset kohdistuvat Ruotsiin palanneeseen Lisbet Salanderiin.

Vaadin dekkarilta aina mukaansatempaavuutta, mielellään ihan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Tämä kirja lähti varsin vauhdikkaasti liikkeelle, mutta edeltäjänsä tavoin kesti aika kauan ennen kuin lukijalle selvisi, mikä se kirjan "rikos" on, jota pääasiassa selvitellään. Mutta kun tapahtumat oikeasti lähtivät käyntiin, kirja vei mukanaan. Ihan yhtä koukuttava ja hieno lukukokemus tämä ei ollut kuin edeltäjänsä, koin tämän jotenkin hieman tylsemmäksi. Tapahtumia ja käänteitä kyllä riitti, mutta odotin loppuratkaisua kuitenkin viimeiset 150 sivua...

Larssonin trilogiassa on henkilöhahmot kohdallaan. Pidän sekä erikoisesta, persoonallisesta Lisbet Salanderista että jollakin tavalla niin hurmaavalta vaikuttavasta Mikael Blomkvistista. Näiden kirjojen yksi tärkeimpiä ja parhaimpia asioita onkin minun mielestäni henkilöiden väliset kemiat ja suhteet, jotka tulevat esille tapahtumien ohessa.

Larsson kirjoittaa helposti ja ymmärrettävästi. Tarina on pieniä yksityiskohtia täynnä. Yksityiskohtia, jotka ovat tärkeitä juonen kannalta. Moni tapahtuma on ehkä varsin epäuskottava ja monet sattumat ovat lopulta juonen kannalta todella merkittäviä. Joten erityisen uskottavia eivät nämä Larssonin juonenkuviot taida olla. Mutta ei se haittaa. Joskus riittää, kun kirja on mukaansatempaava, helppolukuinen ja koukuttava. Sellainen, että haluaa aina vaan lukea vielä yhden sivun. Ja sellainen, että lukija saa itse leikkiä salapoliisia, iloita kun on ollut oikeassa, ja pettyä kun huomaa että kirjailija silti on ollut lukijaa fiksumpi.

★★★★-

Berliininpoppelit / Anne B. Ragde

Berliininpoppelit / Anne B. Ragde

Tammi, 2007. 294 sivua.

Alkuteos: Berlinerpoplene, 2004.

Suomentanut: Tarja Teva

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Edellinen lukupiirikirjamme oli Anne B. Ragden Berliininpoppelit. Luin tämän itse asiassa jo melkein kaksi kuukautta sitten, joten tästä ei ole erityisen helppo kirjoittaa arviota nyt... Sen verran paljon on muistista kadonnut. Mutta muistan toki päällissimmät fiilikset tästä, joten muutama sananen niistä nyt ainakin!

Kirja alkaa siitä, kun Neshovin veljeskolmikko kokoontuu yhteen heidän äitinsä sairastuttua ja vajottua koomaan. Veljekset asuvat kaukana toisistaan, eivätkä ole pitäneet erityisen paljon yhteyttä vuosien varrella. Tor on asunut vanhojen vanhempiensa kanssa kotitilalla, hoitanut kotitilan työt ja viihtynyt aina parhaiten possujen kanssa lämpimässä sikalassa. Margido vuorostaan on hautausurakoitsija, asunut poikamieskämpässään Trondheimissa. Erlend-veli asustaa kumppaninsa kanssa Kööpenhaminassa, nauttii pintaliitoelämästään täysin rinnoin ja keräilee kotiinsa pieniä lasipatsaita.

Kun äiti sairastuu, ränsistyneelle sikatilalle kokoontuu kaikki kolme veljestä sekä Torin aikuinen tytär Torunn, joka ei ole ikinä nähnyt isoäitiään ja isänsäkin hän on tavannut vain kerran aiemmin. Kun koko pieni suku on kokoontuneena samaan paikkaan, alkaa menneisyyden verhot aueta, sukuhistorian kiemurat ja omituisuudet raottuvat ja monta asiaa menneisyydestä selviää. Yhteinen aika on rankkaa ja paljastuksia täynnä, mutta veljekset ovat kuitenkin lähempänä toisiaan kuin pitkään aikaan.

Berliininpoppelit on lämminhenkinen ja jotenkin sympaattinen kirja. Henkilöt, etenkin kolme veljestä, ovat keskenään kovin erilaisia mutta kukin omalla tavallaan kiinnostava persoonana. Tor oli vähiten sosiaalinen. Viihtyi parhaiten haisevassa sikalassa possujensa kanssa, viinapullo sopivassa piilossa käden ulottuvilla. Omanlaisensa oli myös Erlend, kuplivasta elämästä nauttiva mies. Hän vaikutti pitävän kaikesta pinnallisesta, mutta lapsuudenkodissa hänestäkin tuli esille uusia puolia ja hän osoittautui lopulta sympaattiseksi ja ajattelevaiseksi herraksi. Hautausurakoitsija Margido tuli minulle ehkä vähiten "läheiseksi", jäi ehkä jopa hieman etäiseksi.  Nyt jälkeenpäin huomaan ainakin muistavani hänestä henkilönä vähiten.

Pidin Berliininpoppeleiden tunnelmasta, ja siitä, mitä perhesalaisuuksia veljesten yhteisinä päivinä paljastui. Toisaalta pääasia, veljesten äidin suurin salaisuus, paljastui minulle jo ennen kuin se kirjassa paljastettiin. Jotenkin arvasin mistä on kyse, ja se ehkä hieman vaikutti siihen, että kirjan loppuosa tuntui hieman vaisulta.

Se mikä minua hieman, jos ei nyt ärsyttänyt, niin ainakin ihmetytti, oli tapa, jolla aikuistunut Torunn yhtäkkiä ilmestyy isänsä lapsuudenkotiin ja on siellä kuin kotonaan. Hän tekee sikalan työt isänsä kanssa kuin ei olisi koskaan ennen muuta tehnytkään. Hän sopeutuu oloihin jotenkin liian helposti, jotta se olisi ollut aivan uskottavaa. Toisaalta Torunnin mukanaolo toi tarinaan kuitenkin lisämausteensa, kun myös nuoremman sukupolven näkökulma tuli esille.

Viihdyin Berliininpoppeleiden parissa mainiosti, ja haluan ehdottomasti jossain vaiheessa lukea myös trilogian toiset osat Erakkoravut ja Vihreät niityt. Ragde kirjoittaa hauskan hersyvästi ja tekstiä on helppo lukea. Tarinakin vei mennessään, ja tarjosi naurua mutta toki suruakin. Veljeskolmikon vanha, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä isä oli hellyyttävä reppana, jota kohtaan ainakin minun sympatiani nousivat. Lämminhenkinen, tunnelmallinen ja tarinaltaan kiinnostava kirja!

★★★★-

Ei kiitos / Anna-Leena Härkönen

Ei kiitos / Anna-Leena Härkönen

Seven-pokkari, 2008. 350 sivua.

Kannen sunnittelu: Anu Ignatius

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Olen lukenut Anna-Leena Härkösen kirjoista suurimman osan, mutta jostain syystä vuonna 2008 ilmestynyt Ei kiitos on jäänyt välistä lukematta. Nyt kun kirjaan perustuva elokuvakin on pyörinyt leffateattereissa, päätin tarttua tähän.

Heli ja Matti Valkonen ovat olleet naimisissa jo viitisentoista vuotta. Heillä on teini-ikäinen Sissi-tytär ja elämä muutenkin varsin tasapainoista, kunnes Heli pitkällä kesälomallaan herää siihen, että arki maistuu puulta ja aviomiehenkään kanssa ei suju erityisen hyvin, ei sängyssä eikä edes keskustelun tasolla. Helin ja Matin avioliitto on uuvahtanut, eikä sitä pelasta edes romanttinen kahdenkeskinen lomareissu Santorinille. Takaisin kotimaassa asiat kuitenin muuttuvat, kun Heli toimii muutaman viikon kielikurssin opettajana. Helin elämä muuttuu nopeasti, ja hän on onnellinen ja tyytyväinen, ainakin hetken.

Ei kiitos on monella tapaa varsin taattua Härköstä. Pidin humoristisesta otteesta, siitä että välillä sai nauraa ääneen ja välillä sukeltaa peiton alle myötähäpeän puna kasvoilla. Henkilöt olivat taas, kuten Härkösen kirjoissa useimmiten, tavallisten suomalaisten oloisia. Heli ja Matti ovat tavallisia tallaajia, joiden elämästä on kaukana vaaleanpunaiset vaahtokarkit, ökyautot ja kalliit merkkilaukut. He ovat epätäydellisiä, mutta juuri siksi niin inhimillisiä. Pidän Härkösen kirjoista myös sen vuoksi, että ne ovat jollakin tavalla yksinkertaisia, ilman sen suurempia utopistisia tapahtumia ja kiemuroita. Tarinoita tavallisesta elämästä, tarinoita jotka voivat olla todellisuutta itselle tai vähintäänkin naapurille.

Ei kiitos ei ehkä nouse aivan kärkisijoille Härkösen kirjojen joukossa minun tilastoissani. Päällimmäinen syy on se, että tunsin että tämä kävi loppua kohti saman asian jankkaamiseksi ja hieman yksitoikkoiseksi. Odotin käännettä ja ulkomaanmatkan jälkeisiä tapahtumia hieman aikaisemmassa vaiheessa. Välillä myös kirjan päähenkilö Heli kävi ärsyttäväksi, ja keski-ikäisen naisen teinikäyttäytyminen oli välillä lähinnä naurettavan noloa. Toki myös Matti ärsytti välillä, ja tosielämässä taitaisin tulla hulluksi molempien osapuolten kanssa.

Seksi on kirjassa suuressa osassa, mutta loppupeleissä se on kuitenkin vain osa yhden uuvahtaneen avioliiton ongelmista. Kirja nostaa esille minkälaisia ongelmia voi tulla, kun keskustelun ja yhdessä juttelun sijasta pelataan tietokoneella eikä keksitä keinoja jolla korjata ongelmia.

Ei kiitos on nasevan hauska ja sillä tavalla taattua Härköstä. Mutta Helin ja Matin jonkinlainen jahkaaminen sai minut välillä turhautuneeksi, eikä kirja siksi ole aivan täydellinen. Mutta toki viihdyin tämän parissa mainiosti, Ei kiitos on nopealukuinen ja viihdyttävä kirja!

★★★★-

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

Bazar, 2011. 446 sivua.

Alkuteos: The House of Special Purpose, 2009.

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Helin Sepa

Mistä minulle? oma ostos

John Boyne kuuluu suosikkikirjailijoihini, joten odotin tietenkin paljon myös hänen romaaniltaan Tarkoin vartioitu talo, jonka luimme lukupiirissä nyt alkuvuonna. Jouduin kuitenkin hieman pettymään, vaikka romaanin tarina ja aihe kiinnostavia olivatkin. Kokonaisuus ei vain ihan täysin iskenyt. 

Georgi Daniilovits on 16-vuotias kun hän vuonna 1915 päätyy tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi Talvipalatsiin. Romanovit pitävät valtaa Venäjällä ja nuori maalaispoika Georgi viihtyy perheen palveluksessa. Pian Romanovien valta alkaa kuitenkin horjua, ja pian heidän elämänsä mullistuu – kuten koko Venäjä. 

Lontoossa vuonna 1980 Georgi viettää viimeisiä yhteisiä hetkiä vaimonsa Zojan kanssa ja sairaan vaimon viimeisenä toiveena on palata nuoruusmaisemiinsa Venäjälle. Georgi päättää toteuttaa vaimonsa toiveen ja heidän matkansa vie Suomen kautta Pietariin. Tutut maisemat nostattavat Georgissa paljon muistoja menneisyydestä – hyviä mutta myös kipeitä.

Romanovien tarina on todella kiehtova ja aiheena se on täydellinen minulle. Tapahtumapaikkana Venäjä ja toisaalta myös Lontoo on kiinnostavia ja täydellisiä. Myös henkilöt ovat kiinnostavia, ja pidin todella paljon siitä, että kirjassa ihan oikeasti oli kuvailtu Romanovien perheenjäseniä uskottavasti. Historia on aina jossain määrin kiinnostanut minua, mutta olen siinä aivan surkea, joten en osaa sanoa kuinka paljon todenmukaisuutta kirjan tapahtumissa oli. Se on minulle kuitenkin toissijainen asia, sillä pidin suurinta osaa kirjan tapahtumista hienosti kuvailtuina. En voi sanoa että tapahtumat olivat uskottavia, ja esimerkiksi ilmiö nimeltä Rasputin on minulle vielä aikamoinen mysteeri, mutta tapahtumat sopivat tarinaan kokonaisuutena. Muutama ärsyttävän kliseinen, ennalta-arvattava ja kömpelökin käänne toisaalta taas huononsi kokonaisuutta. 

Miinusta tulee myös kerronnasta. Olen aiemmissa lukemissani Boynen kirjoissa (Kuudes mies etenkin) pitänyt kerronnasta. Tarina on edennyt jouhevasti ja kieli ollut sujuvaa. Tässä tuntui kuitenkin tökkivän joku. En osaa aivan sanoa mikä se oli, mutta jonkinlainen kömpelyys ja tönkköys kielessä ja tarinan etenemisessä kyllä vaikeutti lukemistani. Toisaalta kirja oli nopealukuinen ja juoni vei mukanaan, toisaalta taas ennalta-arvattavuus ja se tönkköys teki tästä paikoin hieman tylsän. 

Pidin tästä kuitenkin enemmän kuin en pitänyt. Tässä oli niin paljon hyvää, mutta kokonaisuus valitettavasti kärsi yllä mainituista syistä. Lukupiirikirjana tämä oli minusta varsin onnistunut. Olimme pitkälti toki samoilla linjoilla tästä, mutta saimme ihan kivasti keskustelua aikaan kuitenkin, itse kirjasta mutta myös Romanovien elämään liittyvistä asioista (elokuvista esim...). Romanovien suku ja elämä kiinnostavat minua tämän kirjan jälkeen entistä enemmän, ja voisinkin ehkä tutustua Talvipalatsin menoon tulevaisuudessa vähän tarkemmin.

★★★★ -   

Unelmansieppaaja / Pasi Pekkola

Unelmansieppaaja / Pasi Pekkola

Otava, 2013. 343 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Mänttäri

Mistä minulle? kustantajalta saatu arvostelukpl

Pasi Pekkolan esikoisromaani Unelmansieppaaja kertoo erilaisista ihmisistä, joita yhdistää kirjan alussa metron alle kuoleva kirjailija Ville Siikala. Lukija saa vuoroin seurata näiden henkilöiden elämää. Roosa on kirjallisuudenopiskelija ja metronkuljettaja, joka ohjasi metroa jonka alle Siikalan elämä päättyi. Roosa taistelee omantunnontuskien kanssa Siikalan kuoleman vuoksi, mutta kamppailee myös vaikean miessuhteen ja syömishäiriön kanssa. Roosa tutustuu parin mutkan kautta Tapioon, entiseen huippukoripalloilijaan jonka urheilu-uran jälkeinen elämä on koostunut ihan liikaa yksinäisistä illoista viinapullojen kanssa. Tapio oli Ville Siikalan paras ystävä, ja Siikalan kirjat ja muistot kirjailijasta yhdistävät Tapion ja Roosan.

Aki vuorostaan on mielisairaanhoitaja psykiatrisella osastolla. Vapaa-aikanaan hän nostelee painoja kerrostalonsa kellarissa seuranaan naapurinpoika Matias. Aki haluaa olla vahvin, mutta tie sinne on pitkä. Hän tekee kuitenkin kaikkensa haaveensa eteen. Myös Aki tunsi Ville Siikalan ja  pian hän oppii tuntemaan myös Tapion ja Roosan. Siikalan muisto ja kuolema saa aikaan aikamoisen pyörremyrskyn monen ihmisen elämässä.

Unelmansieppaaja on hieno esikoisromaani. Se tempaisee lukijan mukaansa alusta saakka ja henkilöihin kiintyy niin, että heidän kohtalonsa haluaa titää nopeasti. Henkilöt ovat keskenään erilaisia, kukin omalla tavallaan ja omalla historiallaan kiinnostavia. Tapion koripallomuisteloita on tällaiselle urheiluhullulle todella kiinnostavaa luettavaa, ja Akin painonnostourakin siihen asti, kun harjoittelu pysyi sallituissa metodeissa...

Pidin kirjan rakenteesta, ja siitä tavasta miten henkilöiden tarinat lopulta nitoutuivat yhteen. Kirjailija Ville Siikala oli yhdistävä tekijä, hänen kirjallisuutensa ja elämäntarinansa oli kirjan läpi kantava punainen lanka. Minusta tämä oli onnistunut tapa liittää yhteen monen henkilön tarinat ja sitoa kirja yhdeksi kokonaisuudeksi. Myös Pekkolan kieli on sujuvaa ja helppolukuista, tarina jouhevasti etenevä ja otteessaan pitävä.

Kokonaisuutena pidin Unelmansieppaajasta kovasti, vaikka tarina joltain osin olikin varsin ennalta-arvattava ja yllätyksetönkin. Myös muutama kliseinen yksityiskohta jäi vähän ärsyttämään (kuten iljettävän lääkärimiehen auton rekisterinumero DOC-1) mutta noiden pienten miinusten lisäksi nautin lukemisesta paljon, ja viihdyin kirjan parissa mainiosti. Kirjan loppuratkaisu oli minusta myös hieno, ja vaikka kirjassa onkin varsin paljon eri aiheita on kokonaisuus kuitenkin tasapainoinen ja selkeä. Hieno esikoisromaani!

★★★★-
Ps! Mitäs mieltä blogin päivittyneestä ulkonäöstä? :)

Maaninkavaara / Miika Nousiainen

Maaninkavaara / Miika Nousiainen

Otava, 2009. 351 sivua.

Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Miika Nousiaisen romaani Maaninkavaara kuului oman kirjahyllyn lukuhaasteeseeni. Kirja oli sopivan kepeä ja hauska luettavaksi kesken kiireisimmän opiskelusyksyn. Nousiainen on yksi kotimaisia suosikkikirjailijoitani, ja tämän kirjan aihe, urheiluhulluus ja etunenässä juokseminen, tuntui omalta ja kiinnostavalta.

Martti Huttusen elämäntavoite on palauttaa Suomen kestävyysjuoksu maailmankartalle. Hän toimii lahjakkaan Jarkko-poikansa juoksuvalmentajana, mutta Jarkon yhtäkkinen katoaminen jättää isän vaille elämäntarkoitusta. Isän masentuneen mielen huomaa myös Jarkon nuorempi sisko Heidi, joka päättää piristää isäänsä ryhtymällä juoksijaksi. Heidin suunnitelma on juosta isänsä ylös masennuksesta, ja kun tällä on parempi olla, Heidi jättää juoksemisen ja palaa takaisin normaaliin elämäänsä. Tuohan on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty sillä pian Heidi käy koulua painoliivit yllään, nukkuu yön magneettihökötyksessä juoksijoiden kuvia seinällään. Ja tietenkin Heidi juoksee- ja juoksee- ja juoksee. Säässä kuin säässä. Martin valmennusmenetelmät saavat yhä absurdimpia käänteitä, ja pian koko Huttusten perhettä ohjaa isän pakkomielle.

Olen urheiluhullu ja harrastan itsekin juoksemista. Olen yleisurheillut nuorempana yli kymmenen vuotta, ja isäni on ollut kilpajuoksija nuoruudessaan. Isäni on myös toiminut minun valmentajanani, joten Maaninkavaarassa oli monta tuttua elementtiä. Oma isäni ei kuitenkaan ole ihan yhtä maaninen urheilun ja menestyksen suhteen kuin Martti Huttunen. Onneksi. Maaninkavaara oli minulle siis aiheiltaan kiinnostava, ja kirjan alussa luin mielelläni juoksemisesta ja jopa Martin juoksuhistoriallisista luennoista joita hän vastahakoiselle tyttärelleen piti. Myös Heidin harjoittelua oli kiinnostavaa seurata kirjan alussa, mutta harjoitteluhan muuttui nopeasti aika yliammutuksi.

Varsin nopeasti tulee selväksi, että Nousiainen on lisännyt tapahtumiin hurjasti aburdiutta ja yksinkertaisesti päättänyt ampua kirjallaan kunnolla yli. Jostain syystä en ollut ihan valmistautunut tähän, joten yllätyin hieman kun ensimmäiset vinkit tähän suuntaan ilmestyivät. Totuin kuitenkin tyyliin nopeasti ja huomasin naureskelevani kirjalle ääneen.

Vaikka Martin juoksuhulluus on (toivottavasti) hurjasti yliammuttua, kuvailee se samalla kuitekin jollain tavalla suomalaista urheilukulttuuria ja sellaista faniutta, jota voin tunnistaa esim. isäni sukupolvessa. Välillä Martin pakkomielle huvittaa, mutta välillä myös ärsyttää kovasti. Minua ärsytti se, että hän hullussa juoksuhuumassaan unohti Heidin muut tarpeet, ja sen, että teini-ikäinen tyttö ehkä haluaa elämältä muutakin kuin veren maku suussa -juostuja intervallivetoja urheilukentällä, tai lumihangessa tarpomista pakkassäässä. Toisaalta taas Heidin ja Sirkka-äidin saamattomuuskin ärsytti. Miksi he eivät vain yksinkertaisesti sanoneet juoksulle ja Martin pakkomielteelle aikaisemmin ei, kun koko perhe ihan selvästi kärsi.

Maaninkavaara herätti siis minussa tunteita laidasta laitaan, ja sehän on jo tunnetusti minulle usein hyvän kirjan merkki. Tässä kirjassa oli myös kiinnostava aihe, ja itse varsin urheiluhulluna oli kiinnostavaa lukea tämä kirja. Urheilu on mahtavaa, kunhan se pysyy järkevissä mittasuhteissa. Martin innostunut suhtautuminen juoksuun ja juoksijoihin ei ehkä ollut tervelliistä, mutta mikä pakkomielle nyt on...

Nousiainen kirjoittaa hauskasti ja sujuvasti. Henkilöt tulevat eläviksi absurdeista piirteistään huolimatta. Pidin myös tavasta jolla Nousiainen onnistui sekoittamaan yliammuttuun tarinaan aika perinteistä suomalaista perhe-elämää. Kokonaisuutena pidin siis Maaninkavaarasta varsin paljon, vaikka paikoitellen pelkäsin tarinan menevän jo liiankin yli...

★★★★-

Vieraan lapsi / Alan Hollinghurst

Vieraan lapsi / Alan Hollinghurst

Otavan kirjasto, 2012. 535 sivua.

Alkuteos: The Stranger's Child, 2011.

Suomentanut: Markku Päkkilä

Kannen kuvat: Rodney Smith 

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Alan Hollinghurstin ensimmäinen suomennettu romaani Vieraan lapsi kertoo kahden suvun tarinan 1900-luvulla. Tarina saa alkunsa vuonna 1913 kun Cambridgessä opiskeleva George Sawle tuo vieraan mukanaan kotiinsa Two Acresin maaseutukartanoon. Vieras on lupaava runoilijanalku, Georgen opiskelukaveri Cecil Valance. Unohtumattoman viikonloppuvierailun lopussa Cecil kirjoittaa Georgen sisarelle Daphnelle runon Two Acresista. Runo on oikeastaan tarinan alku. Sillä on suuri merkitys kahden suvun elämässä, eri sukupolvien valinnoissa ja tuntemuksissa.

Vieraan lapsi sijoittuu ajallisesti suurilta osin 1900-luvun alkuun, joka on suosikkiajanjaksojani kirjallisuudessa. Rakastan myös englantilaista kartanomiljöötä, ja tässäkin kirjassa kartanomiljöö, maalaismaisemien kuvaus ja kartanofiilis oli ihanaa! Pidin myös Hollinghurstin sujuvasta kielestä sekä hyvästä, sujuvasta suomennoksesta.

 Rakenteeltaan kirja on kiinnostava. Ensimmäisessä osassa keskiössä on Georgen ja Cecilin ystävyys, kun taas kirjan myöhemmissä osissa seurataan jo Cecilin jälkeistä aikaa, eri henkilöiden näkökulmasta. Henkilöiden, jotka yrittävät selvittää, kuka nuorena kuollut runoilija oikeasti oli, minkälainen hänen lyhyeksi jäänyt elämänsä oli ja mitä sinä yhtenä viikonloppuna kesällä 1913 oikeasti tapahtui. Minä pidin eniten juuri tuosta ensimmäisestä osasta, jossa elettiin vuotta 1913 ja seurattiin Georgen ja Cecilin yhteistä viikonloppua Sawlen perheen kartanossa. Petyinkin hieman kun huomasin kirjan toisen osan alussa, että vuosi oli muuttunut, ja kertojanäkökulmakin aivan eri. Loppupeleissä totuin kuitenkin osien eroihin, ja siihen että uuden osan alkaessa vuosia oli taas kulunut, ja henkilöt vaihtuneet. Jotenkin tämä ratkaisu kuitenkin etäännytti minut hieman kirjan tapahtumista ja henkilöistä, koska juuri kun olin oppinut tuntemaan jonkun, vaihtui kertoja ja edellinen jäi pienempään rooliin.

Vieraan lapsi kertoo kiinnostavista ja tärkeistä aiheista. Homoseksuaalisuus on varsin merkittävässä roolissa, ja välillä tuntui vähän siltä että jokatoinen vastaantuleva henkilö oli homo. Eipä tämä minua häirinnyt, mutta teki ehkä kirjasta hieman vähemmän uskottavan minun silmissäni. Runoilija- ja kirjailijapiireistä sai myös kirjan avulla varsin uskottavan oloisen kuvan, ja pidin kirjan tunnelmasta. Kartanomiljöön lisäksi oli paljon kirjastoja, vanhoja oppilaitoksia ja hämyisiä kirjakauppoja.

Hollinghurstin kirjassa on laaja henkilögalleria, välillä tuntui että hieman liiankin laaja. Kirjan alussa olisi ehkä voinut olla Sawlen ja Valancen suvuista tehdyt sukupuut, hieman helpottamaan lukijan urakkaa. Koska vuodet vierivät kirjan sivuilla ja kirjan eri osien välissä aika nopeaan tahtiin, tuli myös henkilöitä lisää. Sukunimet vaihtuivat, monella oli ex-puolisoja ja nykyisiä puolisoja, puolisojen lapsia jne, ja välillä olin hukassa henkilöiden keskinäisissä suhteissa, ja siinä, kuka oli kuka. Eipä tämäkään ihan hirveästi häirinnyt, mutta vaikeutti lukemista hieman, etenkin jos edellisestä lukukerrasta oli hieman pidempi aika.

Vaikka en ihan kaikesta Vieraan lapsessa pitänytkään, nautin silti kirjan lukemisesta suunnattomasi. Tämä on hieno, runsas, salaperäinen, koskettava ja mieleenpainuva kirja. Minä jäin usein lukemisen jälkeenkin miettimään Cecilin tarinaa, kahden suvun kiemuroita. Kokonaisuutena tämä tiiliskiviromaani pysyi varsin hyvin kasassa, se oli tunnelmaltaan hieno, kauniskin, ja henkilögalleria oli kiinnostava. Hieno lukukokemus, mutta ei kuitenkaan täydellinen. Melkein yhden kokonaisen tähden veroitan myös kirjan lopusta, joka oli minusta hieman jaaritteleva ja tylsä. Vai jäiköhän minulta jotain ymmärtämättä?

★★★★-

Kunnia / Elif Shafak

Kunnia / Elif Shafak

Gummerus, 2013. 523 sivua.

Alkuteos: Honour, 2012.

Suomentanut: Maria Erämaja

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Elif Shafakin Kirottu Istanbul oli minulle viime vuonna todella positiivinen lukuelämys. Rakkauden aikakirja minulla on vielä lukematta, mutta tartuin tässä välissä innolla Shafakin tuoreeseen suomennokseen Kunnia.

Kirjassa seurataan Pembe ja Jamila-nimisten kaksosten elämää. He syntyvät turkkilaiseen suurperheeseen, jonka vanhemmat toivoivat poikaa mutta saivat vielä entiseen tyttökatraaseensa lisäystä. Kaksosten lapsuus ei ole kovinkaan onnellinen äidin lähdettyä toisen miehen matkaan. Tytöt keksivät kuitenkin hauskaa tekemistä yhdessä, ja muistelevat onnellisia hetkiään vuosia myöhemmin.

Elämä kuljettaa kaksoset eri suuntaan ja Pembe muuttaa perheensä kanssa Lontooseen. Jamila jää kotiseudulle, auttaa kylän naisia synnytyksissä ja tekee omia taikajuomiaan mökkinsä kellarissa. Pembe taas viettää Lontoossa päällepäin onnellista perhe-elämää, mutta pinnan alla kuohuu. Ensin lähtee aviomies Adem, sitten Pembe löytää piirteitä itsestään, jotka on aiemmin kadottanut täysin. Hänen elämänsä muuttuu hieman paremmaksi, mutta onnea ei kestä kauan. Perheen kunniaa häpäistään monta kertaa, monen eri jäsenen taholta. Kaikkein karmeimman teon jälkeen Pemben perheen asiat eivät ikinä palaa täysin onnellisiksi.

Shafak on todella taitava tarinanluoja, ja ihastelen aina kirjailijan tapaa keksiä ja kertoa tarinaa, johon heti alusta asti uppoutuu mukaan. Minä pidin myös henkilögalleriasta, joka myös tässä kirjassa oli laaja ja värikäs. Paljon erilaisia henkilöitä, hyvine ja huonoine puolineen, toi kirjaan paljon mielenkiintoa ja jännitteitä.

Shafakin kielenkäyttö ja suomennos on mutkatonta ja sujuvaa, ja Kunnian tunnelma on vahva ja mieleenpainuva. Vaikka pidin tarinasta kovasti, koin kuitenkin paikoitellen että asioita vatvottiin ja vetkuteltiin hieman turhan paljon. Kirjaa olisi ehkä voinut tiivistää jonkin verran, kuitenkaan menettämättä sen lumoa. Lukijalle suuri osa kirjan tapahtumista on jo varsin aikaisessa vaiheessa selviä tarinan aikatasohyppelyn vuoksi. Pidin siitä, ettei kaikkea kerrottu kronologisesti ja välillä oltiin 1970-luvun Turkissa, välillä taas 1990-luvun brittivankilassa. Tämän vuoksi mielenkiintoni tarinaa kohtaan oli loppua kohden kuitenkin hieman koetuksella, vaikka Shafak olikin saanut yhden yllättävän käänteen mahdutettua kirjan loppupuolelle.

Kokonaisuutena Kunnia oli minulle hyvä, mieleenpainuva lukukokemus. Pidän Shafakin tyylistä kirjoittaa ja hänen taidostaan viedä tarinaa eteenpäin. Hieman tiivistettynä Kunnia olisi ollut lähellä viiden tähden kirjaa.

★★★★-

***

Lähden huomenna puoleksitoista viikoksi Keski-Euroopaan reppureissaamaan, joten palailen reaaliajassa blogin puolelle vasta kesäkuun kolmantena päivänä. Olen ajastanut maanantaille oman listani odotetuimmista syysuutuuksista, mutta muuten blogin puolella on hiljaista. Reissuun lähtee mukaan Irvingin Garpin maailma, ja reissun jälkeen luen loppuun ainakin Olli Jalosen Poikakirjan ja Oatesin Sisareni, rakkaani. Oikein ihania toukokuun viimeisiä päiviä kaikille, palaillaan puolentoista viikon kuluttua! :)

Ps! Huomaako kuvista että minulla on uusi kamera? ;)

Lang / Kjell Westö

Lang / Kjell Westö

Otava, 2003. 253 sivua.

Alkuteos: Lang, 2002. 

Suomentanut: Katriina Savolainen

Kannen suunnittelu: Jaakko Ollikainen

Mistä minulle? ystävältä saatu kirpparilöytö 

Kuukauden lukupiirikirjamme oli yhden lempikirjailijani vanhempaa tuotantoa, nimittäin mahtavan Kjell Westön Lang. Olen lukenut Westöltä muun muassa aivan upean Helsinki-trilogian, ja herra Westö taitaa olla ihan suurin kirjailijasuosikkini. Oli siis todella mukavaa tarttua myös miehen muihin kirjoihin!

Kirjan päähenkilö on Christian Lang, suosittu tv-juontaja ja kirjailija joka on vähän aikaa sitten eronnut toisesta vaimostaan. Eräänä päivänä hän tapaa pizzeriassa salaperäisen Saritan, rakastuu naiseen (tai kehittää naisesta pakkomielteen...) ja löytää itsensä pian useammin Saritan asunnosta kuin omasta kodistaan. Christian ja Sarita aloittavat tiiviin suhteen, ja pian Christian on lähes muuttanut Saritan ja tämän pojan Miron luokse. Kuvioita sotkee kuitenkin Miron isä, Saritan ex-mies Marko, joka aiheuttaa Langissa mustasukkaisuutta ja vihaa. Marko tupsahtaa Saritan luokse milloin tahtoo, ja alkaa pian sotkeutua toden teolla Langin ja Saritan suhteeseen. Eräänä marraskuisena yönä kirjan kertojana toimiva kirjailija Konrad Wendell kuulee puhelimessa lapsuudenystävänsä Langin hätääntyneen äänen. Jotakin kauheaa on tapahtunut, eikä Lang tiedä mitä tehdä.

Lang on hieman erilaista Westötä kuin mihin olen tottunut. Kaunis ja ihastuttava Helsinki-kuvaus on läsnä tässäkin kirjassa, ja vaikka en mikään suuri Helsinki-fani olekaan, olen Westön kirjojen kautta melkein ihastunut pääkaupunkiimme. Westö on luonut kirjaansa kiinnostavat hahmot. Päähenkilö Lang on sympaattinen henkilö, ja hänelle tahtoo hyvää vaikka välillä tekisikin mieli hieman ravistella miestä. Miksi hän päätti sulkea silmänsä kaikelta, vaikka merkkejä tulevasta ja menneistä tapahtumista oli ilmassa jatkuvasti? Sarita ja Marko vuorostaan olivat kumpikin varsin ärsyttäviä henkilöitä. Marko oli käytöksensä perusteella niin häiriintynyt, että olisin halunnut raahata hänet hoitoon. Sarita taas oli "akkamaisuudessaan" todella ärsyttävä, mutta toi luonteellaan hänen ja Langin väliseen suhteeseen lisää mielenkiintoa. Sarita oli henkilönä toki kiehtova, joten ymmärsin Langin viehtymyksen erikoiseen naiseen. Kirjan kertojana toimiva Konrad Wendell jäi henkilöistä ehkä etäisimmäksi, mutta ei huonolla tavalla. Pidin ratkaisusta jättää tarinankertoja hieman sivuosaan, hieman salaperäiseksi sivustakatsojaksi.

Vaikka Lang ei tapahtumien osalta ole erityisen ennalta-arvaamaton, pidin silti juonesta ja hieman arvoituksellisesta lopusta. Arvasin suuren osan tapahtumien kulusta jo aika varhaisessa vaiheessa, mutta toki niitä vinkkejä tapahtuneesta tulikin aika paljon heti kirjan alusta lähtien. Kirjan kieli on varsin sujuvaa, mutta muutamassa kohdassa koin sanavalinnat hieman tönköiksi ja muutamat painovirheet osuivat silmään. Harmittelin hieman jälkeenpäin, etten lukenut kirjaa alkuperäiskielellään ruotsiksi...

Ennalta-arvattavuudesta, muutamasta ärsyttävästä henkilöstä ja hiukan kuluneesta aiheesta huolimatta nautin Langin lukemisesta. Tämä(kään) ei ole hyvän mielen kirja, mutta miljöökuvaukseltaan ja tunnelmaltaan taattua Westötä. Lukupiirikirjana tästä ei syntynyt erityisen paljon keskustelua, sillä olimme kaikki pitkälti samoilla linjoilla kirjan suhteen. Kiva tämä oli silti lukea, ja nyt odotan tohkeissani Westön syksyllä ilmestyvää uutuutta, jonka aion lukea ehdottomasti ruotsiksi.

★★★★-

Matkalla kotiin / Julie Kibler

Matkalla kotiin / Julie Kibler

Gummerus, 2013. 504 sivua.

Alkuteos: Calling Me Home, 2013.

Suomentanut: Riie Heikkilä

Kannen suunnittelu: Anna Gorovoy & Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokpl

Julie Kiblerin esikoisromaani Matkalla kotiin on ollut paljon esillä blogeissa viime aikoina. Minä säästelin kirjaa pääsiäislukemiseksi, ja oikeastaan tämä olikin varsin hyvä valinta muutaman lomapäivän lukemiseksi.

Kirja liikkuu kahdessa aikatasossa, nykyajassa seurataan Dorrieta joka lähtee lähes 90-vuotiaan Isabellen seuraksi hautajaisiin ja toisaalta Isabelle kertoo menneisyydestään 1930-40 luvun Kentuckyssa jolloin hän oli nuori nainen ja rakastunut perheensä taloudenhoitajan tummaihoiseen poikaan, Robertiin. Ympäröivä yhteiskunta ei hyväksynyt mustan miehen ja valkoisen naisen suhdetta, ja rakastunut pari sai tuntea yhteiskunnan julmuuden monta kertaa.

Matkalla kotiin on tarinaltaan mukaansatempaava. Minä halusin nopeasti tietää, miten Isabellen ja Robertin suhteen kävi. Pidin ratkaisusta sekoittaa kirjaan kahden aikatason tapahtumia, mutta luin kuitenkin ehdottomasti mieluummin Isabellen menneestä elämästä kuin Dorrien elämän kiemuroista nykyajassa. Kibler kirjoittaa helposti ymmärrettävää ja sujuvaa tekstiä ja tämä oli varsin nopealukuinen kirja. Myös kirjan aiheet olivat todella kiinnostavia ja Isabellen ja Robertin rakkaussuhde paljon tunteita ja ajatuksia herättävä.

Matkalla kotiin ei ole mitenkään erityisen yllättävä tai erikoinen kirja, useimmat juonenkäänteet olivat varsin ennalta-arvattavia ja odotettuja, mutta eipä se minua sen suuremmin ärsyttänyt. Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia, vaikkakaan kaikki eivät olleet erityisen miellyttäviä. Isabellesta pidin kovasti, ja Robert vaikutti sympaattiselta ja mukavalta. Isabellen äiti taas pääsi suurelle inhokkilistalleni, ja tunsin miten verenpaineeni nousi joka kerta hänen ilmestyessä kuvioihin. Isabellen isä oli ristiriitainen henkilö. Toisaalta pidin hänestä, ja hän vaikutti hyvää tarkoittavalta, rakastavalta isältä. Toisaalta taas raivostuin joka kerta kun tohveli-isä ei sanonut vaimolleen vastaan, vaan antoi tämän dominoida perhettä miten halusi tyhmien sääntöjensä perusteella. Kirja kuitenkin kosketti ja sen henkilöt, etenkin Isabelle ja Robert, tulivat läheisiksi ja heille toivoi hyvää. Toisaalta koin Dorrien lopulta hieman etäisemmäksi ja melkeinpä vähän turhaksi tarinan osalta. Minulle olisi riittänyt Isabellen ja Robertin tarina.

Kaikesta nurinasta huolimatta Matkalla kotiin oli minulle onnistunut pääsiäiskirja. Viihdyin kirjan parissa hyvin ja muutamista ärsytyksistä huolimatta tämä oli mukaansatempaava, viihdyttävä ja otteessaan pitävä lukuromaani. Ei täydellinen, mutta sopivan hyvä tämän loman lukemiseksi.

 ★★★★-

Uskottuni / Hélène Grémillon

Uskottuni / Hélène Grémillon

Otava, 2012. 263 sivua.

Alkuteos: Le Confident (2012?)

Suomentanut: Anna-Maija Viitanen

Kannen kuva: Owen Franken

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Hélène Grémillonin esikoisromaani Uskottuni on kirjastolaina, jonka palauttamispäivä lähestyy. Muistan lukeneeni tästä kehuvia blogiarvioita viime vuoden puolella, joten tartuin tähän suurella mielenkiinnolla.

Camille on juuri menettänyt äitinsä ja avatessaan surunvalittelukirjeitä hänen syliinsä tipahtaa paksu kirje. Siitä päivästä lähtien Camille saa samantapaisen kirjeen kerran viikossa. Kirjeiden kirjoittaja on  Louis, joka kertoo Camillelle, pala palalta, kauniin rakkaustarinan sodanaikaisesta Pariisista. Kirjeet ovat Camillen mielestä varsinkin alussa outoja, eikä hän ymmärrä miksi hän saa niitä luettavakseen. Kirjeet kertovat paljon Anniesta, nuoresta tytöstä joka työskenteli M:n pariskunnalle, auttoi heitä saavuttamaan suuren unelmansa kymmeniä vuosia aiemmin. Camillen saamat kirjeet vaikuttavat sisällöltään osittain tutuilta, osittain taas kaikki on uutta, outoa ja salaperäistä. Kenestä kirjeet oikeasti kertovat, miksi Louis haluaa kertoa tarinan Camillelle ja mikä rooli Louisilla on tapahtumissa, jotka sijoittuivat sota-aikaan?

Pidän kirjeistä, ja romaaneista jotka suurelta osin perustuvat kirjeisiin. Upposin myös itse tarinaan aika nopeasti ja kun lukijana aloin saamaan vinkkejä tapahtumista, halusin lukea vielä yhden sivun, ja vielä yhden. Grémillon on luonut aika ihanan rakkaustarinan, joka ei kuitenkaan ole hömppäsiirappinen, vaan älykäs ja koskettava. Myös kirjan henkilöt koskettavat ja herättävät tunteita. Henkilöt ovat kiinnostavia ja heille (ainakin useimmille) toivoo hyvää.

Minä pidin myös siitä, että tapahtumat sijoittuivat Pariisiin. Rakastan kaupunkia ja olisin voinut lukea tämän kirjan jo tuon ihanan kannen perusteella. En kuitenkaan syttynyt kirjalle ihan totaalisesti, sillä ensinnäkin minulla oli kirjan alussa vaikeuksia tajuta, kuka toimi kertojana milloinkin. Huomasin kyllä fontin vaihtuvan, mutta kuitenkin minulla kesti hetki ennen kuin taas pääsin tarinaan mukaan. Jossain vaiheessa toivoin tarinaan myös hieman lisää tempoa. Kirjan loppua kohden tapahtuikin sitten paljon asioita, ja asioiden kulku alkoi selvitä lukijallekin.

Kirjan loppuratkaisu pelasti paljon ja nosti minun silmissäni kirjan tähtimäärää ainakin yhdellä. Grémillonin esikoisteos on älykäs, kekseliäs ja mukaansatempaava. Kirjan kieli ei jostain syystä aivan onnistunut koskettamaan minua, mutta henkilöt tulivat iholle. Ihan täydellinen kokonaisuus tämä ei ollut, vaika viihdyinkin kirjan parissa mainiosti.

★★★★-

Punainen erokirja / Pirkko Saisio

Punainen erokirja / Pirkko Saisio

WSOY, 2003. 298 sivua.

Kannen suunnittelu: Tiina Makkonen

Mistä minulle? kirpparilöytö

Punainen erokirja nousi lukulistalleni oikeastaa Finlandia-haasteen vuoksi. Löysin kirjan kirpparilta loppukesästä, ja otin sen myös mukaan Lue 24 kirjaa omasta hyllystä -haasteeseen. En ole aiemmin lukenut Pirkko Saisiota, mutta tämän lukukokemuksen perusteella voisin tutustua myös hänen muuhun tuotantoonsa. Punainen erokirja on osa Saision omaelämäkerrallista romaanitrilogiaa.

Punaisen erokirjan tapahtumat yltävät 1970-luvulta 2000-luvulle saakka. Kirjan päähenkilö on toisaalta nuori, vastasyntyneen Sunnuntailapsen äiti. Hänellä on myrkyisä suhde Havva-rakastettuun, ja elämä on hakemista ja epävarmuutta täynnä. Aikakaudella ennen Havvaa ja Sunnuntailasta päähenkilö on nuori opiskelija, joka etsii niin seksuaali- kuin politiikkaidentiteettiäänkin. Hän opiskelee teatterikorkeakoulussa, itsenäistyy ja hakeutuu pois perheen turvasta. Hän pääsee mukaan Ylioppilasteatterin riveihin ja tempautuu mukaan 1970-luvun kiihkeään politiikkaan. On myös aika yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Sunnuntailapsi on jo aikuinen ja elämässä on uusi kumppani, Honksu. Elämä on asettunut uomiinsa, kirjailijanura auennut ja identiteetti löytynyt. Elämässä on tasapainoa aivan eri tavalla kuin aiemmin.

Minä ihastuin Saision rohkeuteen. Hän kuvailee elämää intensiivisesti, paljastaa rakkauden vaikeuden 1970-luvun Suomessa. Punainen erokirja on tiivis ja mukaansatempaava, tunnelmaltaan aivan erityinen. Arjen ja elämän pieniä yksityiskohtia ja huomautuksia on välillä pakko jäädä miettimään pidemmäksi aikaa.

Kaikkea ei paljasteta lukijalle. Tekstissä sekoittuvat pienet yksityiskohdat, pilkahdukset sieltä täältä, muistoja, arvailuja, todellisia tapahtumia. Näistä palasista koostuu koko tarina, mutta varsin paljon jätetään myös lukijan tulkittavaksi. Minä pidin tästä ratkaisusta. Pidin myös kirjan upeasta kielestä, sen lähes runollisesta soljuvuudesta ja leikittelevästä otteesta. Päähenkilö on välillä "minä", välillä "hän". Henkilöiden nimet ovat erikoisia, sukupuolettomia, mutta henkilöinä mielenkiintoisia. Punainen erokirja on teemoiltaankin kiinnostava ja tärkeä. Taidetta, politiikkaa, seksuaalisuutta rohkean lempeästi, sarkastisestikin kuvailtuna.

Kokonaisuutena Punainen erokirja oli hieno, mieleenpainuva lukukokemus. Jotenkin tämä on hyvin erilainen kirja, kuin kirjat joihin yleensä ihastun. Olen iloinen että luin tämän, iloinen että tämä on voittanut Finlandia-palkinnon, ja iloinen että minulla on vielä monta Saision kirjaa lukematta.

"Kaikkeen tottuu, rakastamiseen ei. "

★★★★-

Makeannälkä / Ian McEwan

Makeannälkä / Ian McEwan

Otava, 2013. 385 sivua.

Alkuteos: Sweet Tooth, 2012.

Suomentaja: Juhani Lindholm

Kannen suunnittelu: Suzanne Dean

Mistä minulle? pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Ian McEwan on suosikkikirjailijoitani, ja odotin miehen uutuusromaania Makeannälkä kevään uutuuksista kaikkein eniten. Sairastelin koko viime viikon, joten ehdin hyvin tarttumaan kirjaan heti sen ilmestyttyä postiluukusta.

Serena Frome opiskelee matematiikkaa, vaikka ei aineesta ole kiinnostunutkaan vaan opiskelisi mieluummin kirjallisuutta. Ystävänsä kautta hän tapaa vanhemman miehen, professorina työskentelevän Tonyn. Serena ja Tony ajautuvat lyhyeen, mutta läheiseen suhteeseen ja Tonyn kautta Serena saa työpaikan Ison-Britannian turvallisuuspalvelulta. Serenalla on salainen tehtävä, jonka koodinimenä on Makeannälkä. Työtehtävänsä kautta hän tutustuu nuoreen kirjailijalupaukseen, ihastuu miehen teksteihin ja huomaa pian ihastuneensa ehkä hieman mieheenkin. Serena huomaa kuitenkin nopeasti, että hän ei ole ainoa salailija, eikä tiedä kehen ja mihin voi ja uskaltaa enää luottaa.

Makeannälkä on tavallaan taattua McEwania. Tunnistin tässä arvoituksellisuuden ja pienen trillerimäisyyden. Lukijalle ei paljastettu kaikkea, mutta kirjan tunnelma ei kuitenkaan ollut yhtä jännittävä ja trillerimäinen kuin esimerkiksi Vieraan turvassa. Minä pidän McEwanin kirjoitustyylistä. Teksti on sujuvaa ja helppolukuista. Makeannälkä oli myös juoneltaan mukaansatempaava, halusin tietää miten Serenan käy ja mitä muista henkilöistä paljastuu.

Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että McEwan oli ottanut kirjaansa vähän liikaa tapahtumia ja jopa liikaa henkilöitä. Olen tottunut siihen, että McEwanin kirjassa keskitytään intensiivisesti pariskuntaan, tai yhden henkilön ajatuksiin, kun taas Makeannälässä on ihmisiä paljon enemmän. Hieman lisävaikeutta toi myös monet pitkät organisaatioden nimet, ja salakoodit sinne ja tänne. Kaiken kaikkiaan pystyin kuitenkin poimimaan tarinasta minusta ne tärkeimmät osat, Serenan elämään kuuluvat asiat ja hänen ihmisenä kasvamistaan ja rakastumistaan kuvailevat tapahtumat.

McEwanin vahvuuksiin lasken myös kiinnostavien, vahvojen henkilöhahmojen luomisen. Pidin Serenasta, ja hän oli mielestäni mielenkiintoinen henkilö vaikka olikin kovin erilainen kuin McEwanin muut päähenkilöt. Myös kirjailijalupaus Tom Haley oli mielenkiintoinen tapaus, kuten myös kirjan alussa Serenan elämään ilmestyvä arvoituksellinen professori Tony. Tonysta minulle jäi kuitenkin hieman epäselvä ja pinnallinen kuva, hän oli tarinassa läsnä kirjan alusta loppuun, mutta minulle jäi kuitenkin hieman epäselväksi, mikä hän oli miehiään.

Makeannälkä on juoneltaan varsin vetävä, idealtaan kiinnostava ja hieman arvoituksellinen. McEwan on taitava kirjoittaja ja tunnelmanluoja, ja vaikka pidin tästä kirjasta ja viihdyin tämän parissa hyvin, nyt pari päivää lukemisen jälkeen tuntuu siltä, että jotain jäi puuttumaan, tai jotain oli liian paljon. Makeannälkä ei nouse aivan suosikki-McEwanieni joukkoon, mutta löytyy siitä keskikaartista Polte-kirjan seurasta...

★★★★-

Rouva S. / Sami Hilvo

Rouva S. / Sami Hilvo

Tammi, 2012. 284 sivua.

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Pidin hurjasti Sami Hilvon esikoisteoksesta Viinakortti, ja odotin innostuneena miehen toista romaania. Rouva S. ilmestyi loppukesästä ja minä tartuin uutuusromaaniin heti tuoreeltaan. Rouva S. on aihealueeltaan täysin erilainen kuin Viinakortti, joten yritin lukea kirjaa puolueettomasti vaikka upea esikoisromaani mieleen nousikin.

Salaperäisen Rouva S:n vieraaksi Tokioon saapuu Daniel, nuori mies joka etsii tuhat vuotta vanhaa käsikirjoitusta. Rouvan vanha koira saattaa Danielin perille rouvan talolle, ja tunnistaa vieraan miehen rouvan edesmenneeksi tyttäreksi. Kaori-tytär on jälleensyntynyt Danielina ja palannut äitinsä luokse. Danielin etsimän käsikirjoituksen kirjoittaja on nuori nainen jonka elämää tuhat vuotta sitten kirjassa myös seurataan. Nuorella Nenellä, joka myytiin hoviin Kunnianarvoisimman rakastajattareksi, oli harvinainen hajuaisti joka lopulta koitui hänen kohtalokseen.

Myös Rouva S kantaa salaisuutta. Hänen menneisyyteensä liittyy kammottavia tapahtumia, joiden keskipisteessä on miesnelikko jota rouva kutsuu Tupuksi, Hupuksi, Lupuksi ja Aku Ankaksi. Paikalliseen mafiaan kuuluvat miehet ovat aiheuttaneet rouvalle paljon kärsimystä, ja hän aikoo osoittaa miehille vahvuutensa ja kykynsä ja unohtaa pelon.

Rouva S. on mystisen salaperäinen tarina. Minulle jäi kirjan lukemisen jälkeen tunne, että osa tarinasta jäi vielä verhon taakse. Samalla huomasin kuitenkin pitäväni tuosta salaperäisyydestä, kuten myös kirjan erikoisista ja erilaisista henkilöistä. Rouva S. oli henkilönä todella mielenkiintoinen, vaikka hän kaikessa "kummallisuudessaan" jäikin hieman etäiseksi. Minulla kesti varsin kauan ennen kuin sain kirjan palasia kohdalleen ja ymmärsin henkilöitä ja tapahtumien kulkua tarkemmin. Yleensä tällaiset vaikeudet kirjoissa ärsyttävät minua, mutta Rouva S:n kohdalla päinvastoin ihastuin tähän vaikeuteen ja salaperäisyyteen.

Hilvo kirjoittaa hienosti ja on taitava kielenkäyttäjä. Tekstissä ei ole turhia kikkailuja ja pidän rytmikkäistä, lyhyistä lauseista joita teksti sisältää. Kirjan luvut on nimetty kertojan mukaan, kertojina vuorottelevat Daniel, Rouva S, Nene sekä Koichi, edesmenneen Kaorin poikaystävä. Kertojien vaihtuminen on minusta toimivaa ja pitää mielenkiintoa yllä kun muutaman luvun ajan saa odottaa, mitä esimerkiksi Rouva S. seuraavaksi keksii.

Kaiken kaikkiaan Rouva S. on salaperäisyydessään ja vaikeudessaankin hieno kirja. Se on todella erilainen kuin Hilvon esikoinen Viinakortti, joka minusta osoittaa kirjailijan monipuolisen taituruuden. Tämä kirja kestää aivan varmasti useita lukukertoja, ja uskon, että se antaa minulle lukijana vielä enemmän toisella lukukerralla.

★★★★-

Tunnit / Michael Cunningham

Tunnit / Michael Cunningham

Loistopokkarit, 2003. 236 sivua.

Alkuteos: The Hours, 1998.

Suomentanut: Marja Alopaeus

1. suom.kiel.painos 2000

Kannen kuvat: The Hours-elokuvasta

Mistä minulle? kirppislöytö

Michael Cunninghamin suosittu romaani Tunnit on ollut lukulistallani jo kauan. Olen nähnyt kirjaan perustuvan elokuvan kolme kertaa ja pidän siitä kovasti, joten kirjakin on kiinnostanut. Tuulia haastoi minut lukemaan Tunnit osana Ota riski ja rakastu kirjaan-haastetta, ja kirjavalinta osui aika lailla nappiin!

Clarissa, Laura ja Virginia. Kolme naista, kolmelta eri aikakaudelta joita yhdistää yksi kirja. Tuo kirja on Virginia Woolfin kirjoittama Mrs Dalloway, jonka työnimenä on Tunnit. Cunninghamin luomassa tarinassa seurataan 1990-luvun New Yorkissa elävää Clarissaa. Hän on järjestelemässä isoja juhlia rakkaalle ystävälleen Richardille, joka on voittanut  arvostetun runopalkinnon. Richardille, joka kutsuu pitkäaikaista ystäväänsä Mrs. Dallowayksi, koska naisethan jakavat saman etunimen.
Laura Brown puolestaan elää 1940-luvun lopun Los Angelesissa. Hän odottaa toista lastaan ja viettää päivät kotonaan pienen Richie-poikansa kanssa. Lauran päivät ovat samanlaisia, ja ainut pieni piristysruiske päiviin on Virginia Woolfin Mrs Dallowayn lukeminen. Laura päättääkin mullistaa elmäänsä, ja karkaa hotellihuoneeseen lukemaan kirjaansa.
Kolmas nainen, jota Cunninghamin kirjassa seurataan, on Mrs. Dallowayn kirjoittanut Virginia Woolf. Hän viimeistelee klassikoksi noussutta romaaniaan kesäasunnossaan, jossa viettää kesäkuista päivää kirjailijamiehensä kanssa. Virginian elämää varjostaa jatkuvat "päänsäryt" ja masennuskaudet, piristystä eloon tuo vieraielva sisko ja tämän lapset, sekä odotus paremmasta huomisesta Lontoossa.

Koska olen nähnyt Tunnit elokuvan niin monta kertaa, kirjan juoni ja tarina oli minulle ennen kirjan lukemista jo aika selvä. Minusta Cunningham on keksinyt kiinnostavan ja oivaltavan juonen, ja pidän siitä, kuinka hän liittää yhteen kolmen eri aikakauden naisen tarinat. Cunninghamin kielenkäyttö on kaunista ja sujuvaa, joskin välillä aika haastavaa luettavaa. Kirjan aiheet ja koko tunnelma on surumieleinen, jopa melankolinen. Olen opiskelujeni yhteydessä analysoinut kirjan (elokuvan) henkilöt psykologisesta näkökulmasta ja tuo analyysi syvensi ymmärrystä myös kirjan tapahtumista. Jätän tarkemmat analyysit nyt tässä kirjoittamatta, mutta psykologisestikin kirja ja sen henkilöhahmot ovat todella mielenkiintoisia!

Cunningham sai minut tällä kirjallaan myös (tietenkin) kiinnostumaan Virginia Woolfista henkilönä ja kirjailijana. Mrs. Dalloway on ollut lukulistallani jo kauan, ehkäpä vihdoin tänä kesänä ehtisin senkin lukea. Cunningham on myös tämän alkuvuoden aikana noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni Illan tullen- kirjan, sekä nyt Tuntien myötä. Tunnit oli siis lukukokemuksena minulle positiivinen, vaikka lukemista toki hieman latisti se, että juoni ja henkilöt olivat minulle elokuvasta jo niin tutun tuntuisia. Päässäni oli jatkuvasti Meryl Streepin kuva kun luin Clarissan juhlapäivästä, ja kun Clarissa itse mainitsi näyttelijä Meryl Streepin menin lukiessani hämilleni ja muistin, että Clarissa ei ole yhtä kuin Meryl Streep. Jostain selittämättömästä syystä kirja jätti minut myös hieman etäiseksi, vaikka tästä kovasti pidinkin.

Kaiken kaikkiaan Tunnit on minulle tärkeä ja mieleenpainuva niin kirjana, kuin elokuvanakin. Tästä saan myös suorituksen niin TBR 100-listalleni kuin myös Pulitzer-haasteeseeni.


★★★★-


Tuulia vakuuttui Cunninghamin kirjoittajanlahjoista, vaikka olikin kirjaan hieman pettynyt. Myös Karoliina luki kirjan, rakastuttuaan ensin elokuvaan. Sara vaikuttui kirjasta, mutta jätti hänet kuitenkin hieman etäiseksi ja Kirjahiiri ihastui Cunninghamin kirjoitustyyliin.

Kaikki mitä rakastin / Siri Hustvedt

Kaikki mitä rakastin / Siri Hustvedt

Otavan kirjasto, 2007. 466 sivua.

Alkuteos: What I Loved, 2003.

Suomentaja: Kristiina Rikman

Mistä minulle? Kirjastosta lainaamalla

Kaikki mitä rakastin on toinen lukemani Siri Hustvedtin kirja. Tämä oli parempi kuin Vapiseva nainen, mutta ei tämäkään vielä minua täysin vakuuttanut.

Kirjassa seurataan taidehistoroitsija Leo Hertzbergin elämää nuoresta miehestä aina vanhuuteen saakka. Kirjan alussa Leo törmää vaikuttavaan maalaukseen ja etsii käsiinsä maalauksen tekijän, Bill Wechslerin. Siitä alkaa Billin ja Leon tiivis ystävyys, joka jatkuu vuosien ajan. Leon vaimo Erica sekä Billin vaimo Lucille synnyttävät poikavauvat lähes samanaikaisesti ja perheet muuttavat asumaan samaan kerrostaloon, allekkain.

Billin ja Leon elämät kulkevat rinnakkain. Billistä tulee kuuluisa taidemaailmassa, mutta hän säilyttää läheiset välit ystäviinsä. Yhdessä he keskustelevat taiteesta, ihailevat pieniä poikiansa, viettävät kesälomat yhdessä maaseudulla. Kaikki on hyvin, kunnes kumpaakin perhettä kohtaa suuri tragedia.

Kirjan tapahtumista en halua sanoa sen enempää, se pilaisi kaikkien lukukokemuksen. Minä pidin kirjan aiheista ja teemoista, ja olen kyllä tämän myötä vakuuttunut siitä, että Hustvedt osaa kirjoittaa. Kielellisesti kirjassa ei ollut mitään vikaa ja tässä oli aineksia todella loistavaksi kokonaisuudeksi. Henkilöt olivat mielenkiintoisia ja etenkin Leo tuli ajatuksineen, analyyseineen lähelle. Kirjan naishenkilöt jäivät osittain minusta etäisiksi, mutta miehet Hustvedt kuvaili taitavasti ja tarkasti. Minä en kuitenkaan pitänyt tästä kirjasta ihan niin paljon kuin olisin halunnut. Kirjan alku oli hieman tylsä, mutta kun sadan sivun paikkeilla tapahtumat pääsivät vauhtiin luin kirjaa täysin uppoutuneena. Loppua kohden tapahtumat taas latistuivat ja kirja toisti itseään. Paikoin koin kirjan puuduttavaksi ja tylsäksi, joten tämä(kin) olisi voinut toimia ihan hyvin hieman tiivistettynä. Toisaalta taas lyhyempänä henkilöt olisivat saattaneet jäädä etäisemmiksi...

Kirjassa parasta on henkilöiden seuraaminen. Kammottavia asioita tapahtuu ja nämä jättävät jälkensä jokaiseen. Tapahtumat vaikuttavat vielä monien, monien vuosien päästä ja tapahtumat ja seuraukset kietoutuvat jännästi yhteen. Pidin siis kirjan pienoisesta trillerimäisyydestä ja odottamattomista tapahtumista sekä siitä, kuinkahyvin epäsosiaalista persoonallisuushäiriötä oli kuvailtu. Turhan pitkät taideselostukset ja asoiden pitkittäminen taas vie pisteitä pois. Hustvedtin suhteen en kuitenkaan vielä luovuta, kahden pienen pettymyksen jälkeen kolmas Hustvedt on pakko olla hyvä!


★★★★-

Kirjasta on kirjoitettu myös seuraavissa blogeissa:
Lukutuulia
Morren maailma
Aamuvirkku yksisarvinen 
 

Little Been tarina / Chris Cleave

Little Been tarina / Chris Cleave

Gummerus, 2011. 369 sivua.

Alkuteos: The Other Hand, 2008.

Suomentaja: Irmeli Ruuska

Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Mistä minulle? Kirjastosta lainaamalla

Chris Cleaven romaania Little Been tarina luettiin ja kehuttiin monissa blogeissa viime vuoden aikana. Kirja oli lukulistallani kauan ja edellisellä kirjastoreissulla vihdoin bongasin kirjan palautettuja-hyllystä.

Kirjan takakannessa lukee, että kirjan tapahtumista ei saa kertoa liikaa sellaisille henkilöille, jotka eivät vielä ole kirjaa lukeneet, kaikkien pitää lukea ja kokea tarina itse. Olen osittain samaa mieltä, sillä inhoan liian paljastavia takakansitekstejä, mutta toisaalta en kokenut tämän romaanin tarinaa ja juonta niin kovin erikoiseksi tai erilaiseksi, kuin tuon tekstin perusteella odotin.

Little Been tarina kertoo kuitenkin kahden erilaisen naisen kohtaamisesta ja tuon kohtaamisen seurauksista, elämästä kohtaamisen jälkeen, kummankin naisen näkökulmasta. Little Bee on nuori nigerialainen tyttö joka on kotimaassaan kokenut kovia. Hän on ollut englantilaisessa maahanmuuttajakeskuksessa parin vuoden ajan ja lähtee nyt omin voimin tapaamaan englantilaisia tuttujaan, Andrew ja Sarah O´Rourkea jotka hän on tavannut aiemmin dramaattisissa merkeissä nigerialaisella rannalla. Sarah O´Rourke on pienen pojan äiti ja naistenlehden päätoimittaja. Hänen elämänsä eroaa kovasti Little Been elämästä, mutta heillä on osittain yhteinen menneisyys, joten jälleennäkemisestä tulee dramaattinen ja koskettava.

Mielestäni Little Been tarina on mukava lukuromaani, jonka parissa viihdyin todella hyvin. Kuitenkin petyin tähän kirjaan jossain määrin. Ehkä odotin itse tarinalta vielä enemmän, kirja itsessään aiheutti kovia ennakko-odotuksia. Minusta tarina sinänsä on melko tavanomainen, eikä henkilötkään tulleet niin iholle kuin joskus käy. Little Beestä kertojaäänenä pidin valtavasti. Hänen osionsa olivat minusta kirjassa parasta ja etenkin ne kursivoidut osat, joissa hän mietti miten kertoisi asioista kotikylänsä tytöille, olivat aivan mahtavia. Etenkin juuri nuo osat toivat kirjassa loistavasti esille afrikkalaisen ja eurooppalaisen naisen elämän eroavaisuudet, Little Been ja Sarahin erilaiset elämät. Koska pidin Little Beestä kertojana niin paljon, olisin mielelläni lukenut enemmän hänestä ja toisaalta taas hieman vähemmän Sarahin "tavallisesta", rikkaasta elämästä jossa ongelmatkin olivat niin erilaisia. Sarahin toimiessa kertojana olin eniten ihastunut hänen Batman-pukuiseen poikaansa, aivan ihana yksityiskohta!

Minä siis ehdottomasti pidin tästä kirjasta, paljonkin, mutta en usko että tämä jälkeenpäin on enemmän mieleenpainuva kuin joku muu samankaltainen tarina. Hieman siis petyin tähän kirjaan, tai tähän tarinaan, ja minusta "tarinasta ei-saa-kertoa-salaperäisyys" on mennyt hieman överiksi. Innolla kuitenkin jään odottamaan Cleaven seuraavia suomennettuja romaaneja ja suosittelen toki tätäkin kaikille, jotka eivät tätä vielä ole lukeneet.

★★★★-

Little Beetä on luettu monessa blogissa joten linkitän nyt vain muutaman, jonka ensimmäiseksi löysin:

Sonjan lukuhetket
Booking it some more
Kirjanurkkaus
Lukutuulia

**********maailmanvalloitusmaa: Nigeria**********

ps! Kirjan kansi on minusta todella upea!

Hylky / Helen Moster

 Hylky / Helen Moster

Avain, 2011. 249 sivua.

Mistä minulle? Kirjastosta varaamalla

Helen Mosterin esikoisromaani Hylky on mielenkiintoinen, kotimainen historiallinen romaani. Tartuin kirjaan oikeastaan ilman ennakko-odotuksia, ja silloin on aina piristävää löytää hyviä kirjoja ja kokea miellyttäviä lukuhetkiä.

Romaanissa eletään kahdessa eri ajassa, kolmen kertojan seurassa. Vanhentunut Katariina Suuri elää Pietarissa nuoren rakastajansa kanssa ja tilaa tälle yllätyksenä Saksasta taulun. Samalla Katariina tilaa myös ison posliiniastiaston ja jää innoissaan odottamaan, että koko kuorma saapuisi laivalla Pietariin.

Rotterdamilainen merikapteeni Willem Arnesen määrätään hakemaan maalaukset ja astiasto Saksasta ja kuskaamaan ne laivalla Pietariin. Pitkälle laivamatkalle hän ottaa mukaansa vanhimman poikansa Arnen, herkän taiteilijasieluisen enkelikiharaisen pojan, josta isä kaikin keinoin yrittää saada merikapteenia, vaikka poika itse viettäisi loppuelämänsä mieluummin maalaamalla ja piirtämällä. Jo rankan reissun alussa joutuu isä ja poika kohtaamaan menneisyytensä, ja matkan alku on paljon rankempi kuin kukaan uskalsi odottaa.

Nykyaikaa kirjassa elää suomalainen tutkija Anton Saksa. Sukellusmatkallaan hän löytää merenpohjasta hylyn jonka keskeltä Anton löytää kauniin, heiveröisen ruusukuvioisen posliinikupin. Hän ottaa kupin mukaansa ja saa sen avulla tärkeitä tietoja merenpohjassa olevasta hylystä, vaikka joutuukin tietojen saamiseksi matkustamaan ulkomaille saakka. Katariina Suuren, Arnesenien sekä Antonin tarinat kietoutuvat yhteen, ja kaikilla on oma yhteytensä merenpohjassa olevaan hylkyyn.

Hylky on monen teeman kirja. Minä viehätyin meren kuvaamisesta, kuinka meri hetkeä ennen täyttä tyyneyttä oli riehuva hornankattila. Pidin kuitenkin eniten Willem Arnesenin sekä Arne-pojan suhteen kuvaamisesta, niistä ongelmista joita isän ja pojan välillä aivan selvästi oli. Isän odotuksista, joita poika ei halunnut täyttää. Minusta on myös rohkea ja mielenkiintoinen veto ottaa yhdeksi kirjan keskeiseksi henkilöksi Katariina Suuri.

Moster kirjoittaa hyvin. Tekstissä oli erityisen kauniita kohtia, hienoja, hiottuja yksityiskohtia, mutta niihin ei takerruttu turhaan, vaan tapahtumat etenivät ja teksti eteni. Myös yksinkertaisen ruusukuvioisen posliinikupin suuri rooli kirjan tapahtumissa viehätti minua. Jotenkin niin yksinkertainen, mutta kuitenkin merkityksellinen pieni esine.

Hylky on pullollaan meren lisäksi myös taidetta ja kulttuuria. Pidin kaikista aiheista ja mitään ei ollut liikaa. Näinkin vähäsivuiseen kirjaan on aika taitavasti saatu mukaan paljon aiheita ja asiaa. Päähenkilöistä Arne tuli minulle läheisimmäksi, oikeastaan muut jäivätkin sitten hieman etäisiksi. Olisin mielelläni lukenut vielä enemmän Katariina Suuresta, minusta hänet oli kuvailtu todella kiinnostavaksi! Oikeastaan kaikki muut henkilöt, paitsi juuri Arne, jäivät enemmän tai vähemmän etäisiksi ja kaipasin siksi hieman enemmän tietoa kaikista heistä. Vaikka Arne tulikin lähimmäksi, olisin lukenut hänestäkin mielelläni enemmän, sillä hän vaikutti todella kiinnostavalta, hieman eksyneeltä, nuorukaiselta.

Kaiken kaikkeaan Hylky oli todella piristävä ja positiivinen lukukokemus. Kirjan tummanpuhuva kansi ei anatanut ainakaan minulle kirjasta parhainta kuvaa, sillä ei tarina ole ihan niin synkkä ja tumma kuin kansi antaa ymmärtää. Minusta Hylky on vahva esikoisteos ja jään innolla odottamaan myös Mosterin tulevia kirjoja.


★★★★-

Myös esimerkiksi seuraavissa blogeissa tämä kirja on luettu:

Booking it some more
Lumiomena 
Hiirenkorvia ja muita merkintöja 
Saran kirjat