Tyttö joka leikki tulella / Stieg Larsson

Flickan som lekte med elden / Stieg Larsson

Månpocket, 2010. 632 sivua.

1.painos 2006

Kannen suunnittelu: Norma Communication

Mistä minulle? oma ostos

Luen aika harvoin dekkareita, vaikka yleensä niistä nautinkin. Muistan viihtyneeni todella hyvin Stieg Larssonin Millenium-trilogian ensimmäisen osan, Miehet jotka vihaavat naisia, parissa kun sen luin monta vuotta sitten. Kesälomallani päätinkin lukea pitkästä aikaa dekkarin, ja tartuin trilogian toiseen osaan Tyttö joka leikki tulella (minä luin ruotsiksi, eli Flickan som lekte med elden).

Mikael Blomkvistin ja salaperäisen, persoonallisen Lisbet Salanderin tiet kohtaavat jälleen, kun kaksi Mikaelin toimittajaystävää murhataan. Dag Svensson ja Mia Bergman ovat ennen kuolemaansa tysökennelleet tutkimalla seksikauppaa Itäeuroopan ja Ruotsin välillä, ja löytäneet paljastavia tietoja tästä. Mikael Blomkvist epäilee, että henkilö, joka murhasi hänen ystävänsä on jollain tavalla mukana seksikauppa-asiassa, mutta toisaalla syytökset kohdistuvat Ruotsiin palanneeseen Lisbet Salanderiin.

Vaadin dekkarilta aina mukaansatempaavuutta, mielellään ihan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Tämä kirja lähti varsin vauhdikkaasti liikkeelle, mutta edeltäjänsä tavoin kesti aika kauan ennen kuin lukijalle selvisi, mikä se kirjan "rikos" on, jota pääasiassa selvitellään. Mutta kun tapahtumat oikeasti lähtivät käyntiin, kirja vei mukanaan. Ihan yhtä koukuttava ja hieno lukukokemus tämä ei ollut kuin edeltäjänsä, koin tämän jotenkin hieman tylsemmäksi. Tapahtumia ja käänteitä kyllä riitti, mutta odotin loppuratkaisua kuitenkin viimeiset 150 sivua...

Larssonin trilogiassa on henkilöhahmot kohdallaan. Pidän sekä erikoisesta, persoonallisesta Lisbet Salanderista että jollakin tavalla niin hurmaavalta vaikuttavasta Mikael Blomkvistista. Näiden kirjojen yksi tärkeimpiä ja parhaimpia asioita onkin minun mielestäni henkilöiden väliset kemiat ja suhteet, jotka tulevat esille tapahtumien ohessa.

Larsson kirjoittaa helposti ja ymmärrettävästi. Tarina on pieniä yksityiskohtia täynnä. Yksityiskohtia, jotka ovat tärkeitä juonen kannalta. Moni tapahtuma on ehkä varsin epäuskottava ja monet sattumat ovat lopulta juonen kannalta todella merkittäviä. Joten erityisen uskottavia eivät nämä Larssonin juonenkuviot taida olla. Mutta ei se haittaa. Joskus riittää, kun kirja on mukaansatempaava, helppolukuinen ja koukuttava. Sellainen, että haluaa aina vaan lukea vielä yhden sivun. Ja sellainen, että lukija saa itse leikkiä salapoliisia, iloita kun on ollut oikeassa, ja pettyä kun huomaa että kirjailija silti on ollut lukijaa fiksumpi.

★★★★-