Kulkurit / Yiyun Li

Kulkurit / Yiyun Li

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 431 sivua

Alkuteos: The Vagrants, 2009

Suomentanut: Seppo Loponen

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela

Mistä minulle? kirjastolaina

Kirjat vieraista kulttuureista, ja etenkin maasta joka on poliittisesti (onneksi) omaan arkeen verrattuna erilainen, ovat aina kiinnostaneet minua. Ihastuin Yiyun Lin novelleihin hänen edellisessä suomennetussa kirjassaan, ja nyt halusin tutustua naisen kirjoittamaan romaaniin Kulkurit.

Gu Shan on nuori nainen, joka vastavallankumouksellisten ajatustensa ja tekojensa vuoksi teloitetaan pienessä Kurajoen kylässä vuonna 1979. Shanin sureminen on kiellettyä, myös nuoren naisen omilta vanhemmilta jotka joutuivat jopa maksamaan patruunan, jolla Shan surmattiin. Mutta surra he eivät saa, kuten ei kukaan muukaan. Shanin äiti kuitenkin päätyy toiseen ratkaisuun, kun hän tapaa uutisreporttina työskentelevän Kain. Yhdessä naiset keräävät kasaan joukon, joka ajattelee samalla tavalla kuin he. He kääntyvät vastarintaan, ja saavat koko kylän sekaisin. 

Kulkureissa on paljon hyvää.  Gu Shanin kohtalo on hurja, ja tarina ja ihmiskohtalot tulevat iholle. Kirjassa on monta kiinnostavaa henkilöhahmoa, Gu Shanin perheen lisäksi myös köyhän perheen tytär Ninin kohtalo kosketti. Nini oli sisarkatraan kummajainen, syntymästä lähtien epämuodostunut ja siksi vanhempiensa ja muiden karsastama. Ninin perheeseen toivottiin poikaa, mutta tyttöjä syntyi toistensa perään. Nini ei nähnyt itsellään kummoistakaan tulevaisuutta, ennen kuin tutustui Bashiin, isoäitinsä kasvattamaan nuoreen mieheen joka antoi Ninille toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Kohtalot koskettavat ja kiinnostavat, monen kyläläisen tarinat tulevat esille, vaikka keskiössä onkin Gu Shanin teloituksen seuraukset. Välillä tuntui ehkä siltä, että henkilöitä ja tarinoita oli melkein liikaa. Mutta oikein onnistuneesti ne on kuitenkin punottu yhteen, ja keskiössä säilyy koko ajan jollain tavalla Gu Shanin teloitus.

Ne asiat, jotka pudottavat tämän neljän tähden kirjaksi viiden sijaan on muutamat kauheudet joita en pystynyt lukemaan kunnolla. Naisen ruumista kohdellaan niin huonosti, kuin vain voi. Ja en ikinä, ikinä pysty (enkä halua) lukemaan eläinten kaltoin kohtelusta. Koiran kaikkea muuta kuin luonnollinen kuolema sekä siilin kamala kohtelu oli tässä kirjassa aivan liian yksityiskohtaisesti kuvattu enkä pystynyt lukemaan niitä osia kirjasta kunnolla. Nämä asiat myös saivat minut hieman etääntymään tarinasta. 

Kulkurit on kiinnostava romaani aiheiltaan ja henkilöiltään. Jos Kiinan historia kiinnostaa, kommunismin vuodet, se mitä kiinalaisten arki silloin oli, tämä on täydellinen kirja. Kirja kuvaa hyvin myös ihmisyyttä, erilaisia selviytymistapoja - tai ainakin selviytymisyrityksiä ja sitä, kuinka voi yrittää selviytyä asioista, jotka eivät ole omissa käsissä.

★ ★ ★ ★ 

Lempi ei ole leikin asia / Anna Gavalda

Lempi ei ole leikin asia / Anna Gavalda

Gummerus, 2014. 216 sivua

Alkuteos: Billie, 2013

Suomentanut: Lotta Toivanen

Kannen suunnittelu: kirjaston lappu peittää tämän tiedon

Mistä minulle? kirjastolaina

Olen jonkinmoinen Anna Gavalda-fani, sillä olen pitänyt kovasti tämän ranskalaisen kirjailijan suloisista ja osuvista novelleista ja hänen romaaninsa Kimpassa on yksi suosikkikirjojani ikinä. Valitettavasti Gavaldan uusimmat romaanit eivät vaan ole ihan iskeneet, eikä tämä uusinkaan tee siihen poikkeusta.

Lempi ei ole leikin asia on sekava ja hassu tarina kahdesta luuserista (lainaus kirjan takakannesta) Billiestä ja Franckista. Heidän suhteensa on mielenkiintoinen. Ystävyys alkoi jo koulussa, kun he esittivät näytelmässä päärooleja. Vuosien ajan ystävyys on syventynyt, ja nyt he jakavat melkeinpä kaiken. Kirjan kertojana toimii Billie, joka pelkää menettävänsä parhaan ystävänsä maatessaan jumissa keskellä luonnonpuistoa. Franck on loukannut itsensä ja Billie ryhtyy muistelemaan kaverusten yhteistä taivalta.

Minä kaipasin kirjaan jonkinlaista syvyyttä ja enemmän tunnetta. Nyt kirja jäi pinnalliseksi, pelkäksi raapaisuksi. Aineksia tässä ehkä oli, Billie ja Franck olivat kiinnostava pari ja heidän suhteensa oli täysin omanlaisensa. Välillä selvästi ystävyyttä, välillä ehkä jotain enemmänkin, vaikka pikkuhiljaa tulikin selväksi, että Franck ehkä kuitenkin suosi miehiä naisten sijaan. Mutta jostain syystä Gavalda jättää tarinan pinnalliseksi, eikä kirja siksi myöskään herättänyt minussa sen kummempia tuntemuksia. Kirjan loppuratkaisu oli varsin yllättävä, mutta minulle ei erityisen mieluisa. Jotenkin jäi tunne, että Gavalda halusi vielä kirjan lopussa yrittää tehdä tarinasta erityisen ja erikoisen, mutta ei oikein onnistunut siinä.

Kieli on ainakin nopealukuista, mutta ei mitenkään kaunista. Pikemminkin aika töksähtelevää ja välillä jopa rumaa. Puhekieltä oli paljon ja ärsyttäviä kolmoispisteitä varmaan miljoona. Jollain tavalla kieli lisäsi entisestään kuilua kirjan henkilöiden ja lukijan välillä. Tarina ja tapahtumat eivät tulleet iholle. Kaipailin tässä myös sitä ranskalaista tunnelmaa, josta Gavaldan parhaimmissa kirjoissa olen niin pitänyt.

Lempi ei ole leikin asia ei valitettavasti ollut kummoinenkaan kirja. Kyllä se hieman kirpaisee, sillä olen sentään laskenut Gavaldan yhdeksi suosikkikirjailijakseni...

★ ★ 

Järjestäjä / Antti Holma

Järjestäjä / Antti Holma

Otava, 2014. 380 sivua.

Kannen suunnittelu: Elina Warsta

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Antti Holman esikoisromaani Järjestäjä ehti jo olla HS:n esikoispalkintoehdokkaana. Ja oikein hyvä ehdokas olikin, sillä erittäin mieleenpainuvan ja ajatuksia herättävän romaanin on näyttelijänäkin tunnettu Holma kirjoittanut.

Järjestäjä on Tarmo, joka haluaa muuttaa elämänsä ja olla sankari, eikä enää yksi tytöistä. Niinpä Tarmo jättää työnsä kirjastossa hirviömäisen pomonsa, kirjastonhoitaja Lillukan alaisena ja ryhtyy Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi. Hän ostaa näyttelijöille kahvia, järjestää teatterilavan täyteen sanomalehtiä ja yrittää selvittää juopponäyttelijän pään ennen näytösharjoituksia. Tarmo oppii teatterista pian kaiken, ja samalla myös näyttelijöistä, ohjaajista ja muista teatteri-ihmisistä. Tarmon elämä pyörii työn ympärillä, ja vapaa-aikakin menee hänen ihastuksensa, teatterin nuoren tähden, Danielin jahtaamiseen. Teatteri-ihmisten seassa Tarmo opettelee sitä, millaista on olla todellinen mies.

Ensin ihastuin siihen, että Tarmo oli töissä kirjastossa ja kirjaston arkea kuvattiin alussa aika tarkasti ja hauskalla tavalla. Kirjastossa työskentelevien naisten käytös oli samalla ärsyttävää, mutta toisaalta tunnistin monta asiaa jotka ovat itselleni tuttuja sellaisilta työpaikoilta, jotka ovat kovin naisvaltaisia. Selän takana juoruilua, toisten haukkumista ja seuraavana päivänä haukuttujen yltiöpäistä halaamista ja "nuoleskelua". Tuttua puuhaa!

Seuraavaksi ihastuin Holman tapaan kuvailla kirjan hahmoja. Tarmo ei ehkä ole loppuun saakka maailman sympaattisin henkilö, eikä kirjasta nyt muutenkaan löydy läpikotaisin samaistuttavaa hahmoa. Mutta se ei haittaa. Henkilögalleria on laaja, mutta eritoten mahdottoman mielenkiintoinen! Myös tapa, jolla Holma pikkuhiljaa avaa Tarmon mielenmaisemaa lukijalle on hieno ja mielenkiinnon ylläpitävä. Kirjan alussa Tarmo saa raivareita roskiin heitetyistä perunaleivoksista ja pomon käytöksestä, mutta se kaikki vaikuttaa vielä ihan tavalliselta. Sitten mies ihastuu komeaan Danieliin, ja ihastuminen vaikuttaa myös alussa hienovaraiselta ja ihan normaalilta. Pikkuhiljaa lukijankin epäilykset kuitenkin heräävät, kun Tarmo menee yhä pidemmälle tempauksissaan ja ihastuminen muuttuu pakkomielteeksi. Loppua kohden tajuaa jo, että kaikki ei nyt ole ihan niin kuin pitäisi.

Kirjan kieli on helppolukuista, ja dialogi välillä hersyvän hauskaa. Välillä sai nauraa ääneen, kun taas seuraavalla sivulla kohtasi jälleen tarinan karmeammat ja hurjemmat puolet. Monipuolinen ja paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia herättävä kirja totisesti. Toisaalta kirjassa oli ärsyttäviä puolia, mutta toisaalta taas tarina oli niin taitavasti kerrottu, että minusta oli vain hyvä että se herätti kaikenlaisia tunteita ja fiiliksiä. Erittäin mieleenpainuva, tarinaltaan samalla kiinnostava ja surullinenkin romaani. Loppuratkaisua myöten kirja piti otteessaan alusta asti, ja Tarmon edesottamuksia oli välillä hauska, ja loppua kohden jo rankkakin seurata.

Ensimmäinen reaktioni kirjan viimeisen sivun jälkeen oli huh! Nyt olen kypsytellyt tätä jo hieman yli viikon ja olen sitä mieltä, että tämä oli taitavasti, hienosti kirjoitettu kirja ja lukukokemuksena erittäin mieleenpainuva.


★ ★ ★ ★ +

Kaksi viatonta päivää / Heidi Jaatinen

Kaksi viatonta päivää / Heidi Jaatinen

Gummerus, 2014. 490 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastolaina

Heidi Jaatisen tänä vuonna ilmestynyt Kaksi viatonta päivää kertoo Sistinjasta ja tämän tyttärestä Hertasta. Sistinja on kasvanut lähes ilman äitiä. Kun hän nuorena tapaa komean Rennen hän päättää tehdä lapsen. Rennestä ei ikinä tule lapsen isää kunnolla, vaan isän roolin ottaa Ake. Hertta syntyy rikkinäiseen perheeseen, jossa kenelläkään ei ole oikeasti hyvä olla. Sistinja kyllä rakastaa kaunista tytärtään, hän kaipaa tyttöään ja kokee äidinrakkautta, mutta useimmiten elämästä löytyy kuitenkin muita, tärkeämpiä asioita. Arvaamaton ja hankala Ake saa aivan liian suuren roolin naisen elämässä, ja eniten kaikesta joutuu kärsimään pieni Hertta, joka vain kaipaa omenankukantuoksuista äitiä, äitiä joka välittää ja antaa turvaa. 

Jaatisen romaanin keskiössä on Sistinja ja Hertta, äiti ja tytär. Heidän suhteensa on hankala. Ei ole luottamusta, ei tarpeeksi läheisyyttä. Tärkein tapahtuma kirjassa ja äidin ja tyttären suhteessa on kaksi päivää eräällä mökillä. Kahden päivän ajan kaikki vaikuttaa hyvältä. Koko perhe viettää mökkiviikonloppua yhdessä, onnellisina. Pullojen korkit pysyvät kiinni; Sistinja ei juo, Ake ei juo. Tarkoitus on kalastaa ja viettää kivaa aikaa yhdessä. Kaksi onnellista, viatonta päivää. Mutta kaikki ei mene suunnitelmien mukaan. Mökkiviikonlopun jälkeiset kolme päivää ovat viimeiset, jotka Sistinja ja Hertta saavat viettää yhdessä. Heidät erotetaan ja Hertan tulevaisuus muuttuu täysin.

Kaksi viatonta päivää on tunnelmaltaan varsin synkkä. Sistinjan valinnat ärsyttävät, tekisi mieli ravistaa naista. Katso nyt mitä teet lapsellesi! Hertan kohtalo saa surulliseksi, hänen kamppailuaan ja kasvuaan itsenäiseksi nuoreksi on samalla kiinnostavaa seurata. Kyllä kaikenlaisesta voi selvitä ja säilyä järjissään matkan varrella. Onneksi Hertta saa lopulta elämäänsä ihmisiä, jotka auttavat, ovat läsnä, antavat itkeä, huutaa ja raivota, kuuntelevat, kysyvät ja puhuvat silloin kun sen aika on.

Tarinaltaan kirja on rankka ja ajatuksia herättävä. Rakenteeltaan en pitänyt tästä erityisen paljon. Se oli sekava, oli vaikea pysyä mukana siinä, kuka nyt on keskiössä, onko tämä Sistinjan vai Hertan tarinaa. Nimiä ja henkilöitäkin oli paljon, kerronta oli "salaperäistä" ja usein tuntui, että liian monta asiaa jäi aukinaisiksi, jopa liikaa jäi lukijan arvailtavaksi. Mietin myös, olisiko kirja kärsinyt jos se olisi ollut hieman tiivistetty. Nyt sivuja oli lähes 500, ja tarina olisi paikoitellen voinut edetä nopeammin.

Kirjan rakenne ja tapa jolla Sistinjan ja Hertan tarina on kerrottu, teki tästä minulle hitaan ja aika vaikean kirjan. Luin tätä ikuisuuden - siltä se ainakin tuntui - ja vasta jossain puolivälin jälkeen ymmärsin oikeasti mistä tässä oli kyse. Ne osat kirjasta jossa Hertta on keskiössä, jossa kerrotaan hänen tarinaansa, olivat minusta selkeämpiä ja parempia kuin Sistinjan vastaavat osat. Etenkin kirjan alussa, jossa kerrottiin ajasta ennen Herttaa, minun oli vaikea pysyä kärryillä.

Kokonaisuutena Kaksi viatonta päivää jätti mieleen ison kasan ajatuksia perhe-elämästä, siitä mikä vanhempien rooli on lasten elämässä, kuinka vanhempien ratkaisut vaikuttavat kaikkeen, lapsen rakkaudesta vanhempiinsa, äidin rakkaudesta lapseensa. Alkoholismista, perheväkivallasta, kaikesta kurjasta mitä pieni lapsi voi elämässään joutua kokemaan. Mutta onneksi myös muutamia positiivisia ajatuksia niistä ihmisistä, jotka työllään ja hyvällä sydämellään ehkä pystyvät auttamaan ja pelastamaan muutaman lapsen/nuoren jotka eivät voi asua kotona.

★ ★ ★ 

Ruttohauta / Ene Mihkelson

 

Ruttohauta / Ene Mihkelson

WSOY Aikamme kertojia, 2011. 362 sivua

Alkuteos: Katkuhaud, 2007

Suomentanut: Kaisu Lahikainen

Kannen kuva: Lia G /Arcangel/Fennopress

Mistä minulle? oma ostos alelaarista...

Virolaisen Ene Mihkelsonin romaani Ruttohauta oli lukupiirimme valinta lokakuun kirjaksi. Mielenkiintoinen valinta kyllä, joka herätti totisesti keskustelua ja jänniä mielipiteitä... Minun osaltani kirja ei ollut menestys, voin sanoa suoraan että tämä meni niin yli hilseen. En tajunnut tästä paljon mitään.

Kirjan takakansi lupaa hyvää. Kertoja on toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliitto miehitti Viron, jäänyt tätinsä hoiviin hänen vanhempiensa paetessa Stalinin joukkoja. Lapsi uskoo vanhempiensa kuolleen, mutta sodan jälkeisessä Virossa itse kullakin on salaisuuksia ja vaiettuja tapahtumia menneisyydessä.

Kirjan aihe vaikutti kiinnostavalta. Jostain syystä Viron historia kiehtoo minua, ja kuten jo aiemmin olen maininnut, toinen maailmansota on jostain syystä aina kiinnostanut minua kirjallisuudessa. Valitettavasti vain tämä Mihkelsonin kirja oli koottu siten, että heti alusta asti olin aivan ymmälläni. Henkilöt menivät sekaisin, en saanut minkäänlaista otetta tapahtumista. Läpi koko kirjan punainen lanka oli kateissa, en tajunnut mikä se tarinan juoni oikeasti oli. Viron historiaa selvitettiin paljon, välillä tekstissä oli pitkiä otteita historiallisista teksteistä (tai kirjeistä?) ja ne sekoittivat lukemista vielä enemmän. En kertakaikkiaan saanut kaikesta tekstistä luotua minkäänlaista kokonaisuutta.

Päähenkilöstäkään ei saanut selville tarpeeksi, jotta hän olisi millään tavalla tullut tutuksi tai läheiseksi. Kirjan keskivaiheilla jäin jopa miettimään kertojan sukupuolta, vaikka alusta asti olin ajatellut häntä naisena. Kirjan kieli on varmaan ihan hienoa, mutta minulle varsin vaikeata ja tekstin sekavuuden (ja paikoittaisen tylsyyden) vuoksi luin tätä todella hitaasti. Kesken olisi jäänyt, ellei tämä olisi ollut lukupiirikirja. Jostain syystä ajattelin kuitenkin kirjan loppusivuille saakka, että saan tästä vielä jotain irti. Mutta ei, en vain saanut.

Minun lukukokemustani kuvailee parhaiten kirjasta löytyvät lukuisat kysymysmerkit, joita oli siroteltu tekstin joukkoon ihan outoihin paikkoihin, omille riveilleen. Kysymysmerkkinä olin minäkin kirjaa lukiessani, ja olen yhä edelleen kirjan lukemisen ja lukupiirikeskustelun jälkeenkin...

 ★  

Seuraleikki / Tove Jansson

Seuraleikki / Tove Jansson

WSOY, 1991. 163 sivua

Alkuteos: Brev från Klara och andra berättelser, 1991

Suomentanut: Eila Pennanen

Kannen kuva: Tove Jansson

Mistä minulle? kirjastolaina

Tove Janssonin viimeisimpiä teoksia, novellikokoelma Seuraleikki vuodelta 1991 kuvaa ihmisten välisiä suhteita, seuraleikkejä ja erityisiä hetkiä.

Pidin erityisesti Kirjeitä Klaralta-sarjasta, joka on alkuperäisteoksen nimikkonovelli. Se on joukko kirjeitä, jotka Klara on kirjoittanut ja osoittaa minusta hienosti, kuinka paljon lyhyt kirje voi kertoa sen lähettäjästä, mutta myös vastaanottajasta, Vaikka tekstiä oli jokaisessa kirjeessä varsin vähän, lukija sai kirjeen lukemisen jälkeen hyvän kuvan kirjoittajasta, lähettäjästä ja heidän välisestään suhteesta.

Jansson kirjoittaa taas kerran hienosti. Pienet asiat ja yksityiskohdat, kohtaamiset ja muistot yhteisistä hetkistä löytävät paikkansa novelleista. Kirjan läpi käy kuitenkin jonkinlainen surumielinen tunnelma, tarinat ovat hieman haikeita, monet kertovat kuolemasta ja vanhuudesta.

Kokoelma oli minusta varsin yhtenäinen, vaikka joukossa oli ehkä muutama hieman tylsempi kertomus. Mutta suurilta osin tämä oli hieno kokoelma mieleenpainuvia tarinoita ja kohtaamisia. Klaran kirjeiden ja keski-ikäisten naisten luokkakokouksen lisäksi muistan loistavasti myös edellisestä lukemastani Janssonin kirjasta tutut Jonnan ja Marin, sekä heidän vieraakseen saapuvan Lennartin tarinan. Kiinnostavaa, kun aiemmista kirjoista tutut henkilöt vierailevat taas toisessa kirjassa.

Seuraleikki oli hieno lukukokemus, ja en voi kuin jatkaa Janssonin kerronnan ihailua. Pienistä asioista tulee kauniita tarinoita, joita minä, entinen novellivihaaja, luen enemmän kuin mielelläni.


★ ★ ★ ★ 

Yhtä matkaa / David Nicholls

Yhtä matkaa / David Nicholls

Otava, 2014. 444 sivua

Alkuteos: Us, 2014

Suomentanut: Inka Parpola

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokappale

David Nichollsin uusin romaani, Booker-palkintoehdokkaanakin ollut Yhtä matkaa saa luvan katkaista parin viikon radiohiljaisuuden täällä blogin puolella. Kiireitä on, edelleen, ja marraskuun lopussa koittava muutto toiselle paikkakunnalle onkin se suurin syyllinen tällä hetkellä. Tuntuu, että tavaroita on pakattu jo vaikka kuinka paljon, mutta asunnosta tavarat ei kuitenkaan näytä vähenevän yhtään. Kummallista.

No, siihen kirjaan.

Douglas Petersen on suunnitellut vaimonsa Connien kanssa koko perheen yhteistä Euroopan-reissua, "Grand Touria", jo jonkin aikaa. Pariskunta ja heidän aikuistuva poikansa Albie päättävät vielä kerran tehdä yhteisen perhereissun, ennen kuin Albie lähtee muualle opiskelujen pariin. Hieman ennen suunniteltua reissua Douglasin vaimo kuitenkin ilmoittaa, että hän mahdollisesti haluaa erota. Mutta vasta reissun jälkeen. He päättävät viettää vielä yhden onnellisen ja mahtavan loman yhdessä, koko perhe, ja miettiä tulevaisuutta vasta sen jälkeen. Ja reissuun he lähtevät. Yksi teinipoika joka haluaisi olla aivan jossain muualla kuin vanhempiensa kanssa Euroopan turistikohteissa. Yksi taideintoilijanainen, joka haluaa kiertää jokaisen museon ja taidegallerian joka tielle osuu, ja yksi keski-ikäinen mies joka ei oikein tiedä mitä haluaa, mutta ei ainakaan erota vaimostaan. Reissusta ei todellakaan tule sellaista, josta Douglas haaveili. Kolmikon tiet eroavat aika pian ja kun Connie matkustaa takaisin kotiin, Douglas jää kiertämään Eurooppaa katusoittajan matkaan lähteneen poikansa perässä. Douglas tekee myös matkan itseensä, ja tajuaa ehkä lopulta, missä elämässä on kyse.

Sinä päivänä-kirjan jälkeen olen ollut pettynyt Nichollsin romaaneihin. Yhtä matkaa oli iso askel parempaan suuntaan, sillä viihdyin tämän kirjan parissa mainiosti vaikka se olikin jotenkin masentavampi ja surumielisempi kuin hieno ja koskettava Sinä päivänä. Uuden mahdollisuuden saaminen vielä viisikymppisenä, jostain herännyt seikkailunhaluisuus ja spontaanius keski-iässä ovat toisaalta varsin toivoa herättäviä ajatuksia.

Kirjan henkilögalleria on kiinnostava ja minusta taitavasti kuvattu. Douglas on toisaalta sääliä herättävä keski-ikäistyvä mies, joka on elämässään hukassa, toisaalta ärsyttävyyteen asti omituinen ja vaimoonsa verrattuna niin erilainen, että oikein ihmettelee kuinka he ovat yhteen päätyneet. Hän ei tiedä mitä haluaisi ja pitkälti varmaan oman taustansa vuoksi isyys tai miehenä eläminen muutenkaan ei ole ollut hänelle helppoa. Insinöörinä työskentelevä Douglas viihtyykin paremmin itsekseen tutkimustensa parissa, kuin ihmisten ilmoilla. Hänen vaimonsa Connie taas on miehensä vastakohta. Taide on naiselle henki ja elämä, eikä hän aina ymmärrä ihmisiä kammoksuvaa miestään. Albie on enemmän äitinsä kaltainen. Taiteellinen oman tiensä kulkija, joka ei tule toimeen isänsä kanssa kuten Douglas toivoisi. Isän ja pojan suhde on vaikea, monesta eri syystä, ja kirjan parasta antia onkin tämän suhteen kuvaus, ja tapa jolla suhde muuttuu kirjan edetessä.

Yhtä matkaa oli mukaansatempaava ja kokonaisuutena ehjä. Viihdyin kirjan parissa mainiosti, paikoitellen sai nauraa ääneen, paikoitellen henkilöiden kokemukset, yksittäiset teot ja sanat saivat liikuttumaan. Vaikka en erityisemmin ihastunut kehenkään kirjan päähenkilöistä, heidän elämänsä onnistui silti koskettamaan minua lukijana. Ei missään tapauksessa yhtä hieno kuin Sinä päivänä, joka oli minulle jostain syystä mahtava lukuelämys, mutta selvästi parempi kuin esimerkiksi Kaikki peliin.

★★★★