Nooan kompassi / Anne Tyler

Nooan kompassi / Anne Tyler

Otavan kirjasto, 2010. 281 sivua.

Alkuteos: Noah's Compass, 2009

Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Nooan kompassi on toinen Anne Tylerilta lukemani romaani. Jää hyvästi ei aivan täysin napannut, eikä tämäkään nyt ihan suosikkilistan kärkeen pomppaa, mutta ihan mukavaa ajanvietettä kuitenkin.

Töistään pois joutunut 60 vuotias Liam muuttaa pienempään asuntoon, mutta joutuu heti ensimmäisenä yönä pahoinpidellyksi. Liam ei muista yöstä mitään, ja hän ryhtyy etsimään vastauksia muistiaukkoihinsa. Hän törmää lääkärikäynnillä salaperäiseen Euniceen, jonka toivoo auttavan häntä muistuttamaan dramaattisen yön tapahtumat mieleensä. Mutta kun hän tutustuu Euniceen paremmin, alkaa muitakin muistoja ja tunteita nousta pintaan. Soppaa sotkee vielä Liamin luokse muuttava teinitytär Kitty sekä yllätysvierailuja tekevä ex-vaimo Barbara, pientä tyttärenpoikaa Jonahia unohtamatta.

Nooan kompassi lähtee liikkeelle vauhdikkaasti, kun heti kirjan alussa tulee Liamin ensimmäinen, dramaattinen yö uudessa asunnossa. Tapahtumat lähtevät vauhtiin ja lukijakin pääsee nopeasti imuun mukaan. Valitettavasti jossain kirjan keskivaiheilla kaikki kuitenkin lässähtää, ja kirjan loppuosa on varsin tylsä ja mitäänsanomaton. Oikeastaan minulla jäi tunne, että minulla jäi kirjasta joku pointti tajuamatta tai jotkut Raamattu-viittaukset ehkä ymmärtämättä. Odotin kirjan loppua kohden jotain yllätystä tai käännettä, mutta sitä ei oikein ikinä tullut.

Kirjan henkilöhahmotkaan eivät oikein napanneet. Päähenkilö Liam oli ihan sympaattinen, mutta aika tylsä, elämäänsä kyllästynyt tyyppi. Hänen tyttärensä ja ex-vaimonsa taas koostuivat varsin stereotyyppisistä henkilöistä. Ärsyttävä, tuppautuva ex-vaimo, yksi uskoon tullut nurisija-tytär, yksi isälleen menneistä suuttunut tytär ja nuorin, villi ja rajojaan kokeileva teini. Liam muistuttaa itse asiassa aika paljon En man som heter Ove-kirjan Ovea, mutta Ove osoittautui kuitenkin paljon kiinnostavammaksi ja sympaattisemmaksi henkilöksi. Ehkä tämä kirja vaikuttaa kehnommalta kuin mitä se oikasti on, koska luin sen hienon Ove-kirjan perään?

Keskinkertaiset henkilöt ja hieman tylsä juoni tekivät kokonaisuudestakin keskinkertaisen. Kyllä tämän kirjan luki. Teksti on helppoa ja kirjan luki nopeasti, mutta sitä viimeistä "jotakin" jäin kaipaamaan. En vielä sano, että Anne Tyler ei ole minun kirjailijani. Hyllystä löytyy nimittäin Amerikan lapset, Elämän tikapuilla, Pyhimys sattuman oikusta ja Avioliiton lyhyt oppimäärä jotka aion lukea ennen kuin luovutan kirjailijan suhteen ;).

★★★-

En man som heter Ove / Fredrik Backman

En man som heter Ove / Fredrik Backman

Forum, 2012. 348 sivua.

Kannen suunnittelu: Nils Olsson

Mistä minulle? kirjastolaina

Noniin! Pitkästä aikaa vähän positiivisempaa kirja-arviota kehiin tässäkin osoitteessa ;). Ruotsalaisen Fredrik Backmanin esikoisromaani En man som heter Ove on noussut kotimaassaan suureen suosioon, ja on siitä taidettu tykätä täällä Suomessakin vaikka en olekaan kovin moneen arvioon törmännyt. Kirja osui eteeni edellisellä kirjastoreissulla, ja päätyi kotiin asti luettavaksi. Onneksi päätyi!

Ove on 59 vuotias. Hän ajaa Saabia ja on varsin myrtsi kärttyinen ukko, jonka mielestä naapurit tekevät kaiken väärin. Pian selviää syykin Oven käytökselle. Hän on vain vähän aikaa sitten menettänyt rakkaan vaimonsa, mutta on toki aina ollut varsin äreä ja erikoinen. Kun juuri naapuriin muuttaneet asukkaat peruuttavat peräkärryllä Oven postilaatikkoon, alkaa hänen elämänsä muuttua. Onnettomuudesta lähtee käyntiin tapahtumavyyhti, hieno, sydämeenkäypä, hauska ja koskettava tarina joka sisältää kissoja, odottamattomia ystävyyssuhteita ja paljon autokeskusteluja.

Kirjan alussa Ove on varsin ärsyttävä päähenkilö. Kaikki on päin peetä, kaikki muut tekevät jotain väärin ja mikään ei ole hyvin. Mies on masentunut ja haluaisi oikeastaan vain kuolla. Mutta jatkuvasti häntä tarvitaan jossain ja nopeasti hän muuttuu kiinnostavaksi, ja ehkä yhdeksi kirjalliseksi suosikkihenkilökseni ikinä! Niin inhimillinen, sympaattinen ja sisimmiltään ihanan lämmin ja sydämellinen mies. Mies, jonka elämä ei ole ollut helpoimmasta päästä, jonka matkaan on sattunut monta mutkaa, mutta joka taistellen ja välittäen on selvinnyt pitkälle.

Pidin kirjan rakenteesta, jossa joissakin luvuissa eletään ihan tätä päivää, toisissa taas tutustutaan Oven elämään sen aikasempina vuosina. Oven nuoruuteen, opiskeluaikoihin, aikaan jolloin hän tutustui vaimoonsa ja heidän yhteisiin vuosiinsa. Luvut olivat lisäksi varsin lyhyitä, ja siitä minä pidän. Aina pystyi lukemaan vielä yhden lyhyen luvun ennen kuin piti laittaa kirja sivuun...

Tätä kirjaa lukiessani kävin läpi koko skaalan tunteita, ääripäästä toiseen. Nauroin, ärsyynnyin, kauhistuin. Viimeiset parikymmentä sivua itkin. Vahvat tunnereaktiot ovat minulle usein hyvän kirjan merkki, ja siitä oli ehdottomasti kyse tässäkin. Oven tarina on jotenkin niin uskottavasti kirjoitettu, se on inhimillinen ja realistinen, ja se käy suoraan lukijan sydämeen.

Backman kirjoittaa aika lyhyitä lauseita ja kieli on ytimekästä ja tempoltaan varsin nopeaa. Hän kiittää loppusanoissaan kustantajaansa siitä, että tämä on ystävällisesti huomauttanut kaikista kielivirheistä joita tekstistä löytyy, mutta samalla antanut pänkin kirjailijan pitää virheensä tekstissään. Kirjan kieli ei ehkä ole jatkuvasti kaikkien sääntöjen ja oppien mukaista, mutta Oven tarinaan ja tähän kokonaisuuteen kieli on minusta täydellistä.

En man som heter Ove oli nopea- ja helppolukuinen. Oven tarina kosketti ja imaisi mukaansa, ja kirja on täynnä täydellisen ihania, arkisia oivalluksia ja ensitutustumisen jälkeen myrtsi Ovekin on aivan ihastuttava mies. Hieno kirja, jonka toivoisi mahdollisimman monen lukevan!

★★★★★

Hippa / Mikko Rimminen

Hippa / Mikko Rimminen

Teos, 2013. 243 sivua.

Kannen suunnittelu: Johannes Nieminen

Mistä minulle? kirjastolaina

Minusta tuntuu siltä, että olen viime aikoina vain valittanut kaikista kirjoista, joita olen lukenut. Hiljaiset sillat ei sytyttänyt, ja valitettavasti Mikko Rimmisen Hippa ei sytyttänyt senkään vertaa. No, seuraavaksi (huomenna tai tiistaina!) on tulossa kuitenkin arvio minulle aivan täydellisestä kirjasta! Korostankin tässä vaiheessa, että ajatukseni tästä kirjasta on vain minun ajatuksiani. Moni muu varmasti tykkää tästä! Haluan kuitenkin rehellisesti blogissani kertoa kaikista kirjoista joita luen, ja siksi mukaan mahtuu näitäkin, jotka eivät aivan uppoa.

Hippa on kertomus kahdesta veljestä, jotka työskentelevät hämäräporukoissa pyörivän äitinsä apureina. Äiti pitää näennäisesti antiikkiliikettä, jonka seinien sisällä on kuitenkin jatkuvasti menossa ihan eri bisneksiä. Muutaman mutkan kautta veljekset päätyvät kuskaamaan vanhalla romulla Transitilla ryhmää kehitysvammaisia kesäreissulle Porvooseen. Matkassa mukana on myös kaksi Suvia, kehitysvammaisten asuntolassa työskentelevät ohjaajat ja veljesten ihastukset. Reissun akana sattuu ja tapahtuu, ja herättää se uusia fiiliksiä veljeksissäkin.

Hippa on "miehekäs veijaritarina". Minulle kirja ei uponnut alkuunkaan. Päähenkilöt, veljekset juurikin, olivat ärsyttäviä. He kännäsivät, käyttivät huumeita ja ajoivat autoa kaiken tämän päälle. Käytöstapoja ei ollut alkuunkaan ja muutenkaan en ymmärrä, mitä sentään melko fiksuilta vaikuttaneet Suvit (no ehkä se toinen ei niin fiksu ollutkaan...) miehissä oikein näki.

Kieli on taattua Rimmistä. Kikkailevaa, kiemuraista, outoa ja täynnä ihmeellisiä sanoja joista osa taitaa olla ihan juuri keksittyjäkin. Sitä paitsi minua ärsytti tuhta kertaa toistuneet sanonnat ja lauseet, kuten ja että, jaettä, ja että blaablaa. Nämä toistuivat siis varmaan lähes jokaisella sivulla ja hidastivat lukemista ja ärsyttivät ihan muutenkin. Kieli ei hurmannut minua vieläkään, eikä se ainakaan parantanut kirjaa kokonaisuutena alkuunkaan.

Kertomus oli myös sisällöltään jotenkin tylsä, ja en löytänyt juonesta oikeen minkäänlaista käännekohtaa, pointtia tai sitä huipennusta jota odotin. Tasapaksu ja tylsä, valitettavasti. Kehitysvammaisten mukaanveto tylsään tarinaan ei myöskään auttanut. Heidän seikkailunsa alkoi joskus kirjan keskivaiheilla ja minua lähinnä kammotti tapa, jolla heidät vedettiin tähän mukaan. Kehitysvammaiset autossa ja kuski vetää enemmän viinaaa naamaan ja koksua nokkaan. Huh.

Hidaslukuinenkin tämä oli lähinnä kiemuraisen kielen vuoksi. Olin monta kertaa jo jättämässä kirjan kesken, mutta jostain syystä halusin tietää paraneeko tämä loppua kohden. Ei parantunut, valitettavasti. Minä taidan jättää Rimmisen kirjat jatkossa muiden luettavaksi, sillä ei nämä nyt vain taida sopia minulle. Onneksi moni muu tykkää.

★+

Hiljaiset sillat / Robert James Waller

Hiljaiset sillat / Robert James Waller

WSOY, 1993. 168 sivua.

Alkuteos: The Bridges of Madison County, 1992.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: Kirsikka Mänty

Mistä minulle? kirjaston poistokirja

Huhh. Olipa kirja. Olen kauan suunnitellut Robert James Wallerin romaain Hiljaiset sillat lukemista, koska haluan nähdä kirjaan pohjautuvan elokuvan jota äitini kovasti kehui (hän katsoo ehkä yhden leffan vuodessa, ja oli nähnyt tämän joskus silloin kun se ilmestyi). Odotin romanttista ja kauniinhaikeaa rakkaustrainaa, mutta sainkin jonkinlaisen kioskiharlekiinia muistuttavan, varsin roisin ja kiihkeän rakkaustarinan.

Robert Kincaid on valokuvaaja, joka matkustaa Iowan Madisoniin valokuvaamaan vanhoja, katettuja siltoja. Hänellä on päivän päätteeksi yksi silta kuvaamatta, ja vaikeuksia löytää kuvauspaikalle. Niinpä hän pysähtyy erään tilan pihalle kysymään tietä. Tien neuvoo yksin kotona oleva perheenäiti Francesca Johnson, alunperin Italiasta sotamorsiamena tuotu amerikkalaistunut nainen. Tästä ensitapaamisesta lähtien Robert ja Francesca ovat erottamattomat neljän päivän ajan. Heidän rakkautensa on kiihkeää ja heidän loppuelämänsä muuttuu, vaikka elämä ulospäin näyttääkin samalta kuin ennen.

Hiljaiset sillat oli imelä, ennalta-arvattava ja täynnä rakkaustarinakliseitä. Kaksi ennestään toisilleen tuntematonta tapaa, rakastuu ensisilmäyksellä palavasti, jahkailee hetken ja päätyy pian vällyjen väliin. Neljä kiihkeää päivää yhdessä ja paluu normielämään. Huoh. Kulunut ja kliseinen tarina, joka ei valitettavasti edes yrittänyt tuoda mitään uutta tai mullistavaa rakkustarinoiden joukkoon. Kiinnostavinta tässä oli Robertin työn kuvaus. Tarkkuus, yksityiskohtaisuus, varusteiden putsaus, kuvauskohteiden miettiminen ja oikeiden kuvaushetkien vahtaaminen antoivat valokuvaajan työstä mielenkiintoisen ja minusta varsin realistisen kuvan.

Kirjan tapahtumamaisemat olivat myös hienot. Miljöökuvaus oli jokseenkin onnistunut, sillä näin silmieni edessä Francescan tilan maalaistunnelman sekä madisonilaisen pikkukaupungin suloisenrennot maisemat. Kirjan kieli oli kikkailematonta ja helppoa, mutta paikoitellen varsin tönkköä. Kirjan rakenne on myös ihan kiinnostava, mutta lopulta ei ehkä niin onnistunut. Tarinaa seurataan kahdessa ajassa, silloin kun neljän päivän romanssi oikeasti tapahtui, ja aikaa, kun Francesca jo lähestyy seitsemääkymmentä ja viettää syntymäpäiväänsä. Näiden kahden ajan sekoitus toi kirjaan toki kiinnostavuutta, mutta siirtymät näiden kahden välillä tulivat usein oudoissa paikoissa, yhtäkkiä ja olivat kaikkea muuta kuin sujuvia. Rakenne teki siis koko kirjan varsin sekavaksi vaikka tämä kuitenkin oli todella nopealukuinen.

Kokonaisuutena Hiljaiset sillat oli pettymys. Odotin kaunista ja mieleenpainuvaa rakkaustarinaa, mutta sainkin ihan jotain muuta. Tämä muistutti liikaa kioskikirjallisuutta, teininä lukemiani ennalta-arvattavia ja keskenään ihan samanlaisia harlekiinejä. Hieman syvällisyyttä ja vähemmän kliseitä olisin kaivannut, jotta olisin nauttinut tästä enemmän. Mutta, kuten sanottua, kaikki eivät voi pitää samoista kirjoista ja onhan tämä jonkinlaisessa klassikkomaineessakin, joten aivan varmasti moni muu pitää tästä minua enemmän. Ei vain ollut minun kirjani.

★★-

Huonetta ja sukua / Ayana Mathis

Huonetta ja sukua / Ayana Mathis

WSOY, 2014. 277 sivua.

Alkuteos: The Twelve Tribes of Hattie, 2012.

Suomentanut: Helene Bützow

Kannen suunnittelu: Martti Ruokonen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Ayana Mathisin esikoisromaani Huonetta ja sukua asettuu tapahtumiensa osalta suurimmaksi osaksi Philadelphiaan, johon nuori Hattie muuttaa pakoon Yhdyvaltain eteläosien rotuvihaa. Hän uskoo ja toivoo saavansa onnellisen ja ihmisarvoisen elämän lastensa kanssa pohjoisessa. Mutta kohtalo ei ole kovinkaan suotuisa Hattien kaikille lapsille. Kirjassa yksi luku kertoo yhden Hattien kahdentoista lapsen elämästä. He kokevat kovia: väkivaltaa, epäoikeudenmukaista kohtelua, mutta ovat toki sitkeitä ja taistelevat elämänsä puolesta. Huonetta ja sukua nitoo yhteen Hattien lasten tarinat yhdeksi tarinaksi, joka yltää 1920-luvulta aina 1980-luvulle saakka.

Minä luulin tätä tavalliseksi romaaniksi, mutta  huomasin pian, että tämä oli enemmänkin novellikokoelman tapainen. Monta pientä tarinaa, jonka pääosissa oli eri ihmisiä. Kokonaisuus ei kuitenkaan ollut oikein ehjä tai tasapainoinen, tarinat eivät oikeastaan nitoutuneet yhteiseksi kokonaisuudeksi muuten kuin sen kautta, että Hattie oli tavalla tai toisella mukana kaikissa tarinoissa. Osa tarinoista oli kiinnostavia ja koskettaviakin, mutta moni jäi tylsäksi. Koska tarinat olivat varsin lyhyitä, tuntui taas siltä, että juuri kun jonkun henkilön oppi tuntemaan, hypättiin jo seuraavaan kertomukseen ja uusiin henkilöihin.

Kirja ei siis onnistunut viemään minua mukanaan oikein missään vaiheessa. Kokonaisuus jäi sekavaksi ja vaikka tässä oli kiinnostavia henkilöitä, jäivät he ja heidän tarinansa valitettavan etäisiksi. Kirjailijaa on verrattu Toni Morrisoniin, ja vaikka en ihan hirveästi Morrisoniinkaan ensikosketuksella ihastunut, pidän kuitenkin huomattavasti enemmän hänen kirjoitustavastaan ja tavastaan luoda tunnelmaa ja fiilistä tarinaan. Tässä oli läpi kirjan paistava jonkinlainen kurjuus ja suru, mutta muuten yhtenäinen tunnelma puuttui.

Huonetta ja sukua ei ollut minun kirjani, vaikka kansikuva ja kirjan aihe kiinnostukseni herättikin. Mutta ainakin ulkomailla kirja on tavoittanut lukijansa, ja sitä on kehuttu ja kiitelty tavasta, jolla se kuvailee amerikkalaisen unelman liikkeellepanevia voimia. Toki minäkin koin kirjan aihepiirit kiinnostaviksi, mutta kerrontatapa ja kirjan rakenne ei napannut.

★★

Sydäntorni / Jennifer Egan

Sydäntorni / Jennifer Egan

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 346 sivua

Alkuteos: The Keep, 2006.

Suomentanut: Heikki Karjalainen

Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Suvun raikulipoika Danny kutsutaan Howard-serkkunsa omistaman vanhan, ränsistyneen linnan restaurointipuuhiin jonnekin keskelle Itä-Eurooppaa. Linnan sijainti on salaperäinen, eikä Danny ole valmistautunut siihen, mitä linnalle saapuessaan kohtaa. Internetyhteys ei toimi ja sijainti on muutenkin keskellä ei-mitään. Linnan vanhin ja hienoin osa on melkein tuhat vuotta säilynyt sydäntorni, johon on linnoittautunut 98-vuotias paronitar von Ausblinker joka ei suhtaudu kovinkaan myötämielisesti Howardin hotellihankkeeseen.

Yllä tiivistetyn tarinan kirjoittajana toimii Ray, vankilan kirjoitusryhmään osallistuva vanki. Rayn elämä vankilassa ja hänen kertomansa tarina Dannysta ja Howardista, sekä vanhasta salaperäisestä linnasta nitoutuvat yhteen ja rakentavat kiinnostavan ja vaihtelevan kokonaisuuden, Jennifer Eganin Sydäntornin.

Sydäntorni on kiinnostava ja aika erilainen kuin moni kirja jonka olen viime aikoina lukenut. Tunnelma on salaperäinen, ja lukijana arvaa, että jotain mystistä tässä on. Egan on minusta rakentanut kirjansa siten, että se pysyy mielenkiintoisena koko ajan. Kaikkea ei paljasteta lukijalle heti, vaan pienoinen jännitys säilyy pidemmän aikaa. Minä koin tämän kirjan jopa paikoin hieman pelottavaksi, ja kuten kirjan takakannessa mainitaan, tätä voisi kyllä kutsua jonkinmoiseksi goottilaiseksi kauhuromantiikaksi (mitä se sitten pitääkään sisällään).

Kirja tempaisi mukaansa ja luin tätä jopa varsin ahnaasti. Henkilötkin olivat kiinnostavia, ja tapa jolla etenkin serkusten menneisyys nitoutui tämän päivän tapahtumiin vanhalla linnalla, oli minusta onnistunut valinta. Hieman toista mieltä olen sitten siitä tavasta, jolla Egan päätti ikään kuin yhdistää Rayn sekä Howardin ja Dannyn tarinat. En nyt voi juonipaljastamatta liikaa kertoa tästä tarkemmin, mutta minulle olisi riittänyt se, että Ray toimi tarinan kirjoittajana.

Sydäntorni oli kuitenkin varsin vakuuttava kirja ja Eganin edellinen suomennettu romaani, Aika suuri hämäys, oli sen verran suuri pettymys minulle että yllätyin vähän kun pidinkin tästä näin paljon. Sydäntorni oli sopivan mystinen, hieman jännä ja pelottava ja kiinnostavasti rakennettu, jossain määrin oikein yllättäväkin!

★★★+

Puiden tarinoita: Puuseppä / Iiro Küttner & Ville Tietäväinen

Puuseppä / Iiro Küttner 

Puiden tarinoita, 1. osa

Books North, 2014. 30 sivua.

Kuvittanut: Ville Tietäväinen

Mistä minulle? kustantajalta saatu arvostelukpl

Books North - kustantamo lähetti minulle aiemmin keväällä Iiro Küttnerin kirjoittaman ja Ville Tietäväisen kuvittaman kirjan Puuseppä, joka on Puiden tarinoita-sarjan ensimmäinen osa. Puuseppä on tarina, no, puusepästä joka työskentelee keisarin alaisena. Keisari käskee puusepän rakentaa ihan mitä itse haluaa, ja puuseppä tietääkin heti, mitä hänen tulee tehdä.

Puuseppä on sympaattinen tarina. Niinkuin saduissa yleensä, tässäkin on sanoma ja tarkoitus, joka teki tästä sopivan luettavan aikuisellekin. Uskon kuitenkin, että kirja viehättää myös varsinaista kohderyhmäänsä, eli lapsia. Puuseppä on lumoava tarina ja kirjassa on ihana, vanhanaikainen tunnelma ihan ulkonäköä myöten. Kirja on ulkonäöltään kuin taideteos. Kansi on hieno, Tietäväisen kuvitukset upeita ja jopa tekstin fontti tarkoin valittu, jotta se sopii hienoon kokonaisuuteen. Sisäkannetkin ovat varmasti upeimpia, mitä olen ikinä nähnyt ja lehdenvihreä lukunauha kruunaa mahtavan kokonaisuuden!

Vaikka en ihan ehkä kirjan kohderyhmää olekaan, nautin tämän lukemisesta paljon. Kieli on kaunista ja sadun opetuskin antaa minusta aikuisille, ja etenkin vanhemmille, ajattelemisen aihetta. Tarina kertoo siitä, millaista on tehdä sitä mitä rakastaa, omistautua jollekin tärkeälle asialle. Mutta samalla kirja muistuttaa siitä, mikä oikeasti on elämässä tärkeää, ja mihin tärkeysjärjestykseen asiat kannattaisi laittaa.

Puuseppä oli miellyttävä, lumoavakin lukukokemus, ja luen varmasti sarjan seuraavatkin osat. Kirja on myös esineenä niin upea, että tätä kelpaa pitää hyllyssä ja ihailla tasaisin väliajoin.

★★★★