lauantai 4. huhtikuuta 2015

Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones


Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones

Otavan kirjasto, 2015. 420 sivua.
Alkuteos: Fallout, 2014
Suomentanut: Marianna Kurtto
Kannen suunnittelu: ?
Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokpl

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta oli yksi niistä romaaneista, joita odotin tänä keväänä eniten. Ilahduinkin kovasti, kun kustantamo lähetti minulle ennakkokappaleen kirjasta! Kiitokset siis Otavalle.

Romaanin pääosassa on neljä nuorta; Luke, Leigh, Paul ja Nina. Kaikilla on oma tarinansa, mutta sekä mikä heidät yhdistää on teatteri. Luke on villiä elämää viettävä naistenmies, pikkukaupungin kasvatti jolla on rankka perhetausta. Luke on kuitenkin erittäin lahjakas kirjoittaja, ja pian hänen teatterikäsikirjoituksiaan tunnetaan teatteripiireissä. Leigh on rohkea feministi, joka työskentelee teatterissa näyttämömestarina. Hänen läheinen ja vahva siteensä Pauliin, teatterintuottajaksi itseään tituleeraavaan nuoreen mieheen, on myös kirjan keskiössä ja vaikuttaa kummankin teatteriuraan. Lopuksi on Nina, B-luokan näyttelijättären tytär, joka palvoo äitiään vaikka ympäristö ei ehkä aina ymmärrä sitä. Nina ei oikeastaan pidä esillä olosta, mutta haluaa kulkea äitinsä jalanjäljissä ja ryhtyä näyttelijäksi. Näyttelijänuran alkaessa Nina saa kuuluisuuden lisäksi myös aviomiehen, jossa huomaa pian sekä hyviä että huonoja puolia.

Henkilökuvaus on tässä romaanissa erittäin onnistunutta. Jokainen neljästä päähenkilöstä tuli läheiseksi ja muotoutui tarinan mukana todellakin omaksi persoonakseen. Jostain syystä ihastuin erityisesti Lukeen, pikkukaupungista lähtöisin olevaan nuorukaiseen joka oli viettänyt päivät äidin luona mielisairaalassa, ja iltaisin laittanut ruokaa juoppo-isälleen. Vaikka Luken kaikki teot ja valinnat eivät minua ilahduttaneet, hän oli henkilönä minusta todella kiehtova ja kiinnostava.

Kirjan kieli on sujuvaa ja se vie tarinaa hienosti eteenpäin. Juoni on kiinnostava, ja vaikkei teatterimaailma millään tavalla ole minulle tuttu ympäristönä, pidin sen tuomasta lisästä tässä kirjassa. Minusta teatterimaailma, näytteljät ja muut teatterissa työskentelvät oli kuvailtu uskottavasti, ja koko laaja kirjo erilaisia hahmoja ja kohtaloita tuli esille. Voin kuvitella, että teatterimaailma voi olla juuri niin rankka ja raadollinen kuin se tässä oli välillä kuvattu.

Kirjan tapahtumat asettuvat 1970-luvun Lontooseen, joka on miljöönä tietenkin myös hurjan kiehtova. Kaikenkaikkiaan ympäristö- ja aikakuvaus on kuin kirjan viides päähenkilö - se luo aivan erityisen tunnelman ja kantaa hienosti kirjan juonta.

Rakkaus on myös yksi kirjan tärkeistä teemoista; välillä raakaa ja rumaa, välillä se kantava voima. Kirjassa nähdään erilaista rakkautta - Leighin ja Paulin välinen rakkaus on alussa suloista ja tasapainoista, kun lukuisia villejä öitä eri naisten kanssa viettänyt Luke rakastuu, se on heti erilaista. Luken rakkaus on hurjaa, hän ei välitä säännöistä tai sitoumuksista kun hän osoittaa rakkautensa elämänsä naiselle. Kiinnostavaa rakkautta on nähtävissä myös Ninan ja hänen aviomiehensä välillä. Tämä suhde taitaa olla kaikista suhteista se erikoisin ja sairain, mutta juuri siksi samalla niin kiinnostava.

Ehkä rakkaus oli totta oli kokonaisuutena hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Henkilökuvaus oli onnistunutta, teatterimaailma 1970-luvun Lontoossa oli kiehtova ja romaanin lukuisat erilaiset suhteet ja henkilökemiat tekivät tästä hienon paketin, jota en malttanut aina laskea käsistäni.

     +



tiistai 31. maaliskuuta 2015

Varjojen raportti / Philippe Claudel


Varjojen raportti / Philippe Claudel

Otavan kirjasto, 2009. 279 sivua
Alkuteos: Le Rapport de Brodeck, 2007
 Suomentanut: Ville Keynäs
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Mistä minulle? oma ostos

Hidas, rankka ja vähän vaikeakin. Sanoja, jotka minusta kuvailevat Philippe Claudelin romaania Varjojen raportti. Kirja valikoitui luettavaksi lukupiirin kautta. Lukupiiritapaamiseen en sittenkään valitettavasti päässyt, mutta luin kirjan silti loppuun. Ärsyttää kun muutto uudelle paikkakunnalle tarkoitti myös sitä, että pääsen enää harvoin lukupiiritapaamisiin. Ikävöin kirjakeskusteluja ja muutenkin rentoja ja hauskoja lukupiiritapaamisiamme Turun kivoissa kahviloissa! No joo, kirjastahan minun piti kirjoittaa, eikä muuttoahdistuksesta ;).

Varjojen raportti on ahdistava ja lukijalle vaikea. Kirjan alku oli tahmea, juoneen oli vaikea päästä kiinni koska tarina poukkoili ja pomppi sinne tänne. Minusta tuntui, etten missään vaiheessa saanut tästä oikein otetta, vaikka kuinka yritin. Brodeck, pieneen kylään muualta muuttanut, tuntee nahassaan kyläläisten vaatimukset. Hän suostuu vastahakoisesti toisten vaatimuksin raportin kirjoittamisesta erääseen kuolemantapaukseen liittyen ja Brodeck huomaa pian, että joutuu elämään kipeät muistot vankileireiltä uudelleen. Pahuus on läsnä lähes jatkuvasti, kuka lopulta on hyvä ja kuka paha? En tiedä sainko näihin kysymyksiin tästä kirjasta vastausta, mutta se ei välttämättä johdu kirjan huonoudesta...

Claudel kirjoittaa hyvin ja hienosti, vaikka välillä seassa oli turhaa jaaritteluakin. Varjojen raportti oli kuitenkin lukukokemuksena ahdistava, ja se kertoo siitä, että se on tunnelmaltaan onnistuneesti kirjoitettu. Vaikka en koko ajan pysynyt kärryillä tapahtumissa, kirjan tunnelma pysyi ahdistavana ja jollain tavalla koukuttavana alusta loppuun.

Lemppariaiheitani - holokaustia ja toista maailmansotaa - kuvailtiin juuri sopivan mystisesti ja ahdistavasti, kuitenkin niin, että lukija ymmärtää mistä puhutaan. Päähenkilö Brodeck jää jollain tavalla etäiseksi, ja sekin ehkä aiheuttaa sen, ettei kirja tule niin iholle kuin olisin toivonut, ja jota aihepiirinsä puolesta kirjalta odotin.

Varjojen raportti oli oikeastaan aika erikoinen lukukokemus, ja päällimmäisenä tästä jäi mieleen sekavuus. Olisi ollut todella hyvä päästä tuulettamaan ajatuksia tästä kirjasta lukupiirin kanssa, uskon että olisin saanut moneen kysymykseen vastauksen muilta tytöiltä ;).

★+

tiistai 24. maaliskuuta 2015

Jumala joka kivessä / Kamila Shamsie


Jumala joka kivessä / Kamila Shamsie

Gummerus, 2015. 384 sivua
Alkuteos: A God in Every Stone, 2014
Suomentanut: Raimo Salminen
Kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl


Huh, onpa täällä ollut hiljaista! Blogattavien kirjojen pino on korkea, joten aloitan hissukseen Kamila Shamsien uutuudesta, jonka luin jo varmaan helmikuun puolella...
Olen suorastaan rakastanut Shamsien aiempia suomennettuja romaaneja Poltetut varjot ja Kartanpiirtäjä. Niinpä odotin tätä uutuuttakin hurjan innoissani! Jumala joka kivessä osoittautui kuitenkin pettymykseksi, enkä oikein tunnistanut sitä Shamsieta johon olen aiemmin niin ihastunut.

Vivian Rose Spencer on nuori englantilaisnainen, joka ensimmäisen maailmansodan aikana tasapainoittelee kahden tehtävän välillä; mieluiten hän tutkisi historiallisia patsaita ja muita arkeologisia ihmeitä, mutta toisaalta hänen kuuluisi hoivata sodassa haavoittuneita sotilaita. Vivian lähtee lopulta kuitenkin omalle matkalle Aasiaan ja junamatkalla hän törmää pataani Qayyum Guliin. Qayyum on menettänyt sodassa silmänsä, ja opettaa nyt kotona Peshawarissa pikkuveljelleen Najibille totuuksia maailmasta. Samalla hän innostuu Vivianin kautta historiasta ja arkeologiasta. Vuosien jälkeen Vivianin ja Qayyumin tarinat kietoutuvat taas kerran yhteen - monen summan johdosta.

Olen aiemmissa Shamsien kirjoissa ihastunut erityisesti kiinnostaviin henkilöihin, ja siihen, että päähenkilöt tulevat lukijalle läheiseksi. Tässä kirjassa sitä ei valitettavasti tapahtunut missään vaiheessa. Tarina on myös sekava, enkä saanut siitä otetta lukemisen aikana. Tarina ei ole yhtenäinen, vaan se hyppii sinne tänne ja punainen lanka on välillä täysin kateissa. 

Shamsien kirjoissa olen myös pitänyt erilaisten kulttuurien ja maailmankolkkien kuvailuista. Tässäkin se oli ihan hyvää, mutta ei sillä tavalla kuin kirjailijan aiemmissa kirjoissa. En pystynyt täysin sukeltamaan tapahtumien keskipisteeseen, enkä näkemään ympäristöä silmissäni yhtä hyvin kuin toivoin.

Jumala joka kivessä jäi jostain syystä varsin pinnalliseksi ja sekavaksi kirjaksi. Vaikka pidän edelleen Shamsien kirjoitustyylistä ja aihevalinnoista, suosin tarinaltaan selkeämpiä kirjoja, jotka herättävät paljon tunteita ja ajatuksia, jonka juoneen uppoutuu helposti ja jota ei halua laskea käsistään. Tämä kirja ei minussa valitettavasti näitä fiiliksiä herättänyt.

★+

tiistai 10. maaliskuuta 2015

Ihmepoika / Elias Koskimies


Ihmepoika / Elias Koskimies

Gummerus, 2014. 191 sivua.
Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
Mistä minulle? Katrilta "pikkujoululahjana"

Pohjanmaa vuonna 1988.

Pienen kylän pojat harrastavat pesäpalloa tai viettävät vapaa-aikansa pihahommissa lannalta lemuten. Tytöt polttavat tupakkaa, suihkuttavat hiuksiin vähän lisää lakkaa ja piiloutuvat koulun vessaan. Ihmepoika, 14-vuotias, 145 senttinen, isopäinen poika jolla on hammasraudat, ei välitä poikien hommista. Hän haaveilee megatähteydestä ja tuijottaa ihailevasti Madonna-julisteitaan huoneensa seinillä.

Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika kiinnosti minua sen ilmestymisestä asti. Sain kirjan joulun jälkeen Katrilta, ja otin sen luettavaksi heti alkuvuodesta. Kimaltaviin vaatteisiin ja tolppakorkokenkiin pukeutuva poika on erilainen kuin moni muu nuori. Koti-ikkunan takana on Pikkumetsä, taianomainen paikka jossa lymyilee kaikkea lumileopardeista taivaaseen muuttavaan mustalaisleiriin saakka. Poika odottaa täysi-ikäistymistään kovasti. Silloin hän lähtee maailmalle, lentää New Yorkiin toteuttamaan unelmansa. Mutta kun isä sairastuu äkillisesti koko perheen unelmat ja haaveet muuttuvat. Pojan elämä menee sekaisin, ja hän päätyy toteuttamaan pienoisen vallankumouksen, josta kohistaan kylällä kauan.

Ihmepoika on koskettava ja ajatuksia herättävä nuoren pojan tarina. Kirjassa kuvataan uskottavasti ja raadollisesti isän sairastumista, koko perheen kriisiä. Jokainen perheenjäsen ottaa isän sairastumisen omalla tavallaan, jokainen yrittää selviytyä. Teini-ikäisten elämä ja meininki on uskottavasti ja kiinnostavasti kuvailtu. En voinut kuin ihailla päähenkilön päättäväisyyttä ja tapaa olla muuta kuin mitä ympäristö "sallii".

Koskimiehen kieli on helppoa ja kirja on nopealukuinen. Tarina on tiivis eikä poukkoile turhille poluille. Asiassa pysytään jämäkästi ja se pitää mielenkiinnon yllä koko ajan. Jotain pientä olisin kaivannut tarinaan kuitenkin lisää, jotta tämä olisi ollut minulle täydellinen. Mieleenpainuva, koskettava ja ajatuksia herättävä tämä oli jo nyt. Hyvä, erilainenkin tarina yhdenlaisesta nuoruudesta.
Vaikka Ihmepojassa oli paljon surullisia ja vaikeitakin asioita, tuli tästä silti lopulta hyvälle mielelle.

★-

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Mutta minä rakastan sinua / Eppu Nuotio


Mutta minä rakastan sinua / Eppu Nuotio

Otava, 2015. 283 sivua.
Kannen suunnittelu: ?
Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokpl

Huh, onpa täällä ollut hiljaista! Työharjoittelu on aikalailla vienyt mehut alkuvuodestani, mutta eiköhän lisääntyvä valo ja pian saapuva kevät piristä tätäkin mieltä. Nyt kun katsoo ikkunasta ulkona lisääntyvää lumisadetta kevät tuntuu taas ihmeen kaukaiselta, mutta eiköhän se sieltä kohta tule ihan kunnolla. Mennäänhän jo maaliskuuta! Minulla on muutama kirja-arvio rästissä, ja tämänkin Eppu Nuotion uutuuden Mutta minä rakastan sinua luin jo ihan alkuvuodesta kun se tupsahti yllärinä postiluukusta. Tässäpä muutama ajatus siitä.

Karin on viisikymppinen historianopettaja. Hänet on petetty ja jätetty ja hän toipuu pikkuhiljaa avioerosta. Myös Lauuri on petetty ja jätetty. Insinöörimiehelle naiset ovat vieläkin arvoitus, mutta kuin ihmeen kaupalla Karin ja Lauri osuvat samaan asuntonäyttöön ja siitä alka heidän yhteinen taipaleensa. Matkassa on kuitenkin paljon mutkia, ja esteitä sattuu tielle useampia. Lauriin umpi-ihastunut työkaveri Kaari mutkistaa tilannetta, kuten myös Karinin ex-mies. Keski-ikäisten rakkaus ei ole yhtään helpompaa kuin kenenkään muunkaan, mutta se on täynnä kaipausta ja haaveita läheisyydestä.

Mutta minä rakastan sinua on piristävän erilainen rakkausstoori. Päähenkilöt ovat ihanan tavallisia ja sympaattisia, ja heidän ikänsä tekee Nuotion tarinasta erilaisen ja erottuvan. Kirjan tapahtumat asettuvat Turkuun ja Turku-kuvaus on minusta todella hienoa. On kiva lukiessa miettiä tuttuja katuja ja paikkoja, vaikka en itse enää tuossa ihanassa kaupungissa asukaan.

Nuotion kieli on vaivatonta ja helppolukuista. Tarina vie mukanaan ja Karinille ja Laurille toivoo pelkkää hyvää. Keski-ikäisten rakkaustarinoita en ole montaa lukenut, ja kieltämättä olin hieman ennakkoluuloinen tarinaa kohtaan ennen lukemista. Mutta tarina olikin kiinnostava ja lämmin, piristävän erilainen rakkaustarinaviidakossa, eikä liian kevyt ja höttöinen.

Mutta minä rakastan sinua oli siis kaikin tavoin positiivinen yllätys. Sympaattinen ja lämmin keski-ikäisten rakkaustarina, joka kosketti ja ihastutti terävällä ja lempeällä huumorillaan. Kyllä kotimaisten kirjojen ja kirjailijoiden joukosta on mahtavaa löytää tällaisia positiivisia ylläreitä!

    

tiistai 17. helmikuuta 2015

Uuni / Antti Hyry


Uuni / Antti Hyry

Otava, 2009. 400 sivua.
Kannen suunnittelu: Juha Markula
Mistä minulle? kirppislöytö

Rehellisesti sanottuna olen ollut skeptinen Antti Hyryn Finlandiavoittaja Uunia kohtaan. Miten uuninmuurauksesta kertova kirja voisi olla kiinnostava, mukaansatempaava tai millään tavalla mahtava? No, osana Finlandia-haastetta tartuin kuitenkin Uuniin ja voin sanoa, että kyllä kannatti!

Uunintekijän pitää osata paljon asioita. Tarvikkeita on hankittava, tarvitaan tiiliä, sementtiä ja valusoraa. Laasti pitää sekoittaa ja linjalaudat laittaa kohdilleen. Uunia rakentava mies hankkii tavaroita, rakentaa ja aloittaa uuninmuurauksen. Tiili tiilen perään, laastia väliin, ja uuden tuvan lämmittäjä nousee pikkuhiljaa. Samalla elämä menee eteenpäin, asioita tapahtuu ja kesän varrelle mahtuu esimerkiksi bussireissu vaimon ja ystävien kanssa naapurivaltion puolelle. Kesä muuttuu syksyksi, syksy talveksi ja talvi kevääksi ja uuni valmistuu pikkuhiljaa.

Uunin muuraaminen on kirjassa pääasiassa, mutta ympärillä on silti paljon muitakin tapahtumia. Sympaattinen päähenkilö, joka minulle näyttäytyy hieman vanhempana herrasmiehenä, kertoo uuninmuurauksen lisäksi elämästään vaimonsa kanssa, sukulaisten vierailuista, kaverimiesten välisestä lojaaliudesta, kauniista Suomen kesästä ja kylmästä talvesta ja sen haasteista.

Uuni on kaunis kirja. Teksti on soljuvan kaunista ja sitä on miellyttävä lukea. Tarina uuninrakentamisesta ei ehkä ole maailman mielenkiintoisin, mutta aiheestahan voi kaivella vaikka minkälaista symboliikkaa. Sitäpaitsi uuninmuuraus ei ole minulle niin vieras juttu kuin voisi ajatella. Isäni on työuransa aikana tehnyt lukuisia uuneja, ja sanasto on siksi tarttunut minunkin päähäni ihan pienestä asti. Valusora, tulenkestävä valumassa ja betonimylly ovat kuuluneet sanavarastooni pikkutytöstä asti ;).

Kauniin kielen lisäksi ihastuin Uunissa maisemakuvaukseen ja kirjan ihanaan tunnelmaan. Hidastempoinen kirja vaatii lukijaakin rauhoittumaan, ja se jos jokin on ollut minulle tärkeää nyt hektisenä alkuvuonna. Pidin myös kirjan henkilöistä. Päähenkilö vaikutti kaikin tavoin sympaattiselta ja suloiselta vanhemmalta mieheltä. Hänen rauhallisuudessaan ja tavassaan katsoa maailmaa ja elämää ylipäänsä oli jotain tarttuvaa. Kaiken kaikkiaan Uuni oli minulle todella sopiva kirja juuri tähän hetkeen, se pakotti rauhoittumaan ja hiljentämään tahtia. Uunia ei minusta voi lukea kiireellä, ja se vaatii aikansa ja paikkansa, mutta antaa samalla rauhallisia ja tunnelmallisia hetkiä lukijalle.

torstai 12. helmikuuta 2015

Merenneidon tuoli / Sue Monk Kidd


Merenneidon tuoli / Sue Monk Kidd

Bazar, 2007. 366 sivua
Alkuteos: The Mermaid´s chair, 2005
Suomentanut: Leena Mead
Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving
Mistä minulle? oma ostos

Sue Monk Kiddin Mehiläisten salaisuudet on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjojani. Kirjailijan romaani Merenneidon tuoli on majaillut hyllyssäni jo monta vuotta, ja nyt vihdoin alkuvuodesta tartuin siihen toiveissani saada samanlainen mullistava lukukokemus kuin mehiläistenkin kanssa.

Jessie Sullivan on 42 vuotias nainen, jonka elämässä on päällisin puolin kaikki hyvin. Hänen miehensä on arvostettu lääkäri, hänellä on kaunis koti ja mahtava tytär. Mutta kun Jessien aikuistuva tytär muuttaa pois kotoa, Jessienkin elämässä tapahtuu suuri muutos. Jonkinlainen levottomuus valtaa naisen, ja hän kaipaa irtiottoa arjesta. Kun Jessien äiti yllättäen käyttäytyy selittämättömällä tavalla, Jessie kutsutaan takaisin lapsuudenmaisemiinsa Egretin pienelle saarelle Etelä-Carolinaan. Reissulla herää taas eloon Jessien muistot lapsuudesta, isän kuolemaan liittyvät asiat ja lapsuudenkodin naapurissa sijiatsevan munkkiluostarin historia. Jessie tutustuu saarella benediktiinimunkki veli Tuomakseen, johon nainen alkaa tuntea syvää vetoa. Jessie kamppailee halujensa ja omatuntonsa kanssa, ja alkaa vähitellen ymmärtää itseään paremmin.

Merenneidon tuoli ei ole missään tapauksessa yhtä hyvä kuin Mehiläisten salaisuudet, mutta ihan kelpo lukuromaani kuitenkin. Tarina vie mennessään ja pienestä epäuskottavuudesta ja liiasta "viihteellisyydestä" ja muutamasta kohtauksesta (joka tuo nolostuksen punan poskille) huolimatta tarina on otteessaan pitävä. Henkilökuvaus oli minusta myös ihan onnistunut, vaikka päähenkilön käytös ja hänen tekemät valintansa välillä pistivätkin ärsyttämään. Jessien lapsuudentapahtumat ja isän kuolemaan liittyvät asiat sitoivat ikään kuin koko tarinan yhteen, ja erityisesti luostarista löytyvä merenneidon tuoli, jonka historia selviää Jessielle pikkuhiljaa.

Erityistä plussaa antaisin kirjalle miljöökuvauksesta. Pieni Etelä-Carolinassa sijaitseva saari oli ympäristönä hurmaava, ja munkkiluostarin elämä lisäsi tarinan kiehtovuutta ehdottomasti. Minulla on jonkinlainen erityiskiinnostus luostareihin, ja pidän tosi paljon kirjoista, joissa luostari on suuressa osassa (esim. Trappin perhe). Kirjan kieli on sujuvaa ja tarina nopealukuinen. Tekstissä oli paikoin ihan kiinnostavia ja osuvia pohdintoja elämästä ja valinnoista, minkälaista on olla äiti, vaimo, tytär, tai rakastaja.

Merenneidon tuoli oli monella tavalla siis oikein hyvä kirja, mutta jonkinlainen keveys ja pinnallisuus jäi silti päällimmäiseksi tunteeksi ja on myös syy siihen, ettei tämä nouse paremmaksi kuin "ihan hyväksi" lukukokemukseksi. Olisi kiva lukea uudelleen Mehiläisten salaisuudet, jonka olen tosiaan lukenut kaksi kertaa lukiovuosieni aikana ja jota olen ensimmäisestä lukukerrasta saakka rakastanut syvästi. Onkohan se oikeasti niin hyvä, vai pilaisiko uusi lukukerta nuoruusvuosien kokemuksen?! Kyseiseen kirjaan perustuva elokuvakin on minusta onnistunut ja hieno, joka on minun mittapuullani harvinaista kirjaan perustuvalta elokuvalta... Jos haluatte tutustua Sue Monk Kiddin kirjallisuuteen, lukekaa ihmeessä Mehiläisten salaisuudet. Kevyemmäksi välipalaksi sopii sitten tämä Merenneidon tuoli...