Maine / Daniel Kehlmann

Maine / Daniel Kehlmann

Tammen Keltainen kirjasto, 2011. 175 sivua.

Alkuteos: Ruhm, 2009.

Suomentanut: Ilona Nykyri

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Valitsin keväisellä kirjastoreissulla mukaani muutaman Keltaisen kirjaston kirjan, joista olen aiemmin lukenut kehuvia blogiarvioita. Daniel Kehlmannin Maine näytti kohtalaisen ohuelta ja aihe (tekniikan vaikutus ihmissuhteisiin etc.) kiinnostavalta. Niinpä valitsin tämän välipalakirjaksi Sinuhen vastapainoksi. Maine on kokoelma lyhyempiä kertomuksia, joissa kuitenkin tavataan osittain samoja henkilöitä ja kirjan etuliepeessä tätä kuvaillaankin romaaniksi.

Kirjan ensimmäisessä tarinassa Ebling saa vahingossa haltuunsa kuuluisan näyttelijän matkapuhelinnumeron, ja alkaa järjestellä näyttelijän elämää puheluihin vastaamalla ja tekstiviesteihin vastaten. Eblingin elämä muuttuu, kuten myös näyttelijämiehen. Toisessa kertomuksessa asioista kerrotaan näyttelijän näkökulmasta. Kuinka hän ihmettelee tuttaviensa outoa käytöstä, naisystäviensä mielialanmuutoksia ja maineensa menetystä.

Toisissa kertomuksissa tavataan niin ikään identiteettiongelmien kanssa painiskelevia henkilöitä. Tekniikka on jatkuvasti tapahtumissa läsnä ja kirjan nimikin, maine, esiintyy tavalla tai toisella kaikissa kertomuksissa. Ihmiset ihmettelevät mitä maine on, millaista on olla oma itsensä, kunnioitettu tai toisaalta henkilö, jota kukaan ei usko. Millaista on menettää maineensa tai joutua valehtelemaan tärkeille ihmisille säilyttääkseen maineensa?

Maine kuvaillaan kertomuskokoelman muotoon kirjoitetuksi romaaniksi. Minä koin tämän enemmän kertomus- tai novellikokoelmana kuin yhtenäisenä romaanina, sillä vaikka monessa kertomuksessa oli yhtäläisyyksia ja jopa samoja henkilöitä, jäi kertomukset minusta jossain määrin toisistaan irrallisiksi. Olin rehellisesti sanottuna kirjan kanssa hieman eksyksissä, vaikka useimmista tarinoista kovasti pidinkin. Kehlmann tarttuu mielenkiintoisiin ja ajankohtaisiin aiheisiin. Tärkeässä roolissa on nykytekniikan vaikutus ihmissuhteisiin, mutta myös kirjailijan ammatti on useissa kohdissa pinnalla.

Kirjan useat tapahtumat ovat jopa hieman epätodellisia ja absurdeja, mutta toisaalta moniin tapahtumiin ja henkilöiden ajatuksiin pystyi myös samaistumaan. Kirja on pullollaan mielenkiintosia henkilöitä ja suuri henkilömäärä onkin kirjan parhaita puolia. Pidin myös Kehlmannin oivaltavan hauskasta kirjoitustyylistä ja luettuani kirjan loppuun olin myös sitä mieltä, että Maine on yhtenäinen ja tasapainoinen kertomuskokoelma, joskaan en edelleenkään osaa sanoa tätä eheäksi romaaniksi.

★★★


Ainakin myös Hanna ja Unni ovat lukeneet tämän.

Sinuhe egyptiläinen / Mika Waltari

Sinuhe egyptiläinen / Mika Waltari

WSOY, 2010. 779 sivua.

1.painos: 1945

Kannen suunnittelu: Björn Landström

Mistä minulle? kahden vuoden takainen kirjamessuostos

Vihdoinkin! Vihdoinkin urakka nimeltä Sinuhe egyptiläinen on takanapäin. Ei Mika Waltarin klassikkotiiliskiven lukeminen inhottavaa ollut, vain kovin hitaasti etenevää. Kirjan kannet suljettuani huomasin pitäneeni kirjasta aika paljonkin, vaikka kirjan keskivaiheilla olin urakkaan kovinkin puutunut.

Päätin viime vuoden lopussa lukea Sinuhen tämän vuoden aikana. Suunnittelimme lukupiirissä kimppalukua, mutta lopulta muut piiriläiset eivät olleet yhtä innostuneita kuin minä. Lopulta sain kirjan puolivälin jälkeen Suketuksen mukaani virtuaalikimppalukuun ja tämän avulla sain tsempattua kirjan tylismpien osien ohi.

Sinuhe taitaa olla kaikille melko tuttu tapaus. Löytölapsi joka kasvaa köyhän lääkärin poikana Thebassa. Sinuhe valmistuu itsekin lääkäriksi ja toimii faraon aivokirurgina. Hän parantaa monia egyptiläisiä mitä kummimmista sairauksista ja on tunnustettu ja pidetty lääkäri. Sinuhe matkustelee elämänsä aikana paljon, elää monta myrskyisää rakkaussuhdetta, pettyy, rakastaa ja tulee rakastetuksi. Vanhana miehenä hän muistelee elämäänsä, sen myrskyjä ja iloja, ja kirjoittaa viisitoista kirjaa elämästään eläessään eristyksissä, yksinäisyydessä meren rannalla.

Waltari on aivan loistava tarinankertoja. En voi ymmärtää, miten joku pystyy kertomaan muinaisten egyptiläisten elämänvaiheista näin yksityiskohtaisesti, tarkasti ja todentuntuisesti. Waltarin kielenkäyttö on myös upeaa, hän maalailee ihastuttavia kielikuvia ja elämänviisauksia. Kirjassa on kattava henkilökaarti; Sinuhen ottovanhemmat Kipa ja Senmut, Sinuhen naiset, upea Nefernefer, lempeä Merit ja arvoituksellinen Minea sekä Sinuhen mukana nuoresta miehestä vanhukseksi matkanneet yksisilmäinen orja Kaptah sekä farao Ekhnaton ja sotapäällikkö Horemheb.

Sinuhe egyptiläisessä on paljon tapahtumia, sotia, myrskyisiä ihmissuhteita, tragedioita ja draamaa. Kirjan alku olikin todella lupaava ja ensimmäiset parisataa sivua luin helposti. Jossain kirjan keskivaiheilla lukeminen kuitenkin takkusi pahasti ja tarina ei minusta edennyt mihinkään. Kirjan viimeiset parisataa sivua menivätkin sitten taas oikein sujuvasti, joten kannatti tsempata tylsän keskivaiheen yli. Kirjan lukeminen oli hidasta osittain tapahtumattomuuden ja osittain kärpäsenkakan kokoisen tekstin vuoksi. Jostain syystä en myöskään jaksanut lukea Sinuhea erityisen pitkän aikaa putkeen, parikymmentä sivua päivässä oli sopiva tahti minulle.

Waltarin tarina on tajuttoman monipuolinen ja rikas. Tämän kirjan kansien välissä on kokonainen maailma kaikkine yksityiskohtineen, persoonallisuuksineen ja elämänmenoineen. Sinuhe egyptiläinen on kokonaisuutena upea kirja, vaikka en kaikesta tässä pitänytkään. Tämä kirja todellakin palkitsi lukijansa lopussa ja se antaa paljon anteeksi. En osaa vielä sanoa, kuinka tärkeäksi kirjaksi Sinuhe minulle nousee, mutta aivan varmasti tämä pysyy mielessäni kauan.


★★★★+

Myös Suketus, Amma ja Paula ovat kirjoittaneet Sinuhesta.

Omegapiste / Don DeLillo

Omegapiste / Don DeLillo

Tammen keltainen kirjasto, 2011. 123 sivua

Alkuteos: Point Omega, 2010.

Suomentanut: Helene Bützow

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua amerikkalaisen Don DeLillon kirjoihin. Kirjailijan uusin romaani Omegapiste osui tielleni kirjastossa ja lähti lainaustiskin kautta kotiin.

Richard Elster toimi Yhdysvaltain armeijan konsulttina sodassa. Nyt miehellä on ikää jo päälle seitsemänkymmenen ja hän elää keskellä erämaata. Jim Finley haluaisi tehdä Elsteristä elokuvan, jossa tämä kertoisi sodasta. Elokuva olisi tarkoitus tehdä yksinkertaisesti; yksi otto, yksi mies ja seinä ja vain puhetta. Finley matkustaa Elsterin mukana erämaahan. Reissun tarkoituksena on saada Elster ylipuhuttua lähtemään elokuvahankkeeseen mukaan. Pian tarinaan astuu mukaan myös Elsterin tytär Jessie, joka saapuu erämaahan isänsä luokse riidaannuttua äitinsä kanssa poikaystävästään. Jessie tuo tarinaan menoa ja vaihtelua, hänen käyntinsä jälkeen mikään ei palaa ennalleen Elsterin ja Finleyn rauhallisessa erämaaelämässä.

Omegapisteessä ei ole paljon tapahtumia. Kirjan tunnelma ja vahvuus on ehdottomasti autiomaan kuvailussa, henkilöiden ajatuksissa, pienissä yksityiskohdissa joista voi tulla suuria. Elster on henkilönä kiinnostava, vaikka näin ohuessa kirjassa henkilöt jäivätkin hieman etäisiksi muiden yksityiskohtien ottaessa vallan. En aina ole viipyilevän ja hitaan kirjallisuuden ystävä, mutta Omegapiste oli niin lyhyt, että tämän parissa jaksoin sen hetken viipyillä. Kirjasta voisi varmasti Wikipedian lailla tehdä korkeaakin analyysiä, mutta minä en siihen ryhdy (tai kykene).

Omegapiste herättää ajatuksia, se saa lukijan ihmettelemään ja miettimään vaikka kirjassa ei tapahdu paljon mitään. Kirja hämmentää ja ihmetyttää, se on paikoin epälooginen ja outo, mutta jokin tässä viehätti minua. Outo, pieni kirja.


★★★+


Myös Valkoinen kirahvi, Erja ja Luru ovat lukeneet tämän.

Jos olisin...

Sain Erjalta Lukupäiväkirjasta kiva Jos olisin... -haasteen joka on kierrellyt kirjablogeissa jonkin aikaa. Lauseita tulee täydentää omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimillä:

Jos olisin kesä, olisin Kesä Toscanassa.


Jos olisin näkymä, olisin Tyrskyt.

Jos olisin elokuva, olisin Tunnit.


Jos olisin matka, olisin Lumen maa.


Jos olisin kasvi, olisin Valkoinen oleanteri.

Jos olisin hetki, olisin Onnen tunti.


Jos minulla olisi hieman enemmän aikaa, olisi Täydellinen päivä.


Jos olisin tunne, olisin Elämän lempeät maut.

Minä lähetän haasteen edelleen lukuhetkien Sonjalle sekä Suketukselle. Oikein ihanaa kesäpäivän jatkoa toivottelen myös kaikille, itse lähden pitkälle pyöräilylenkille uuden menopelini kanssa ;).

Léon ja Louise / Alex Capus

Léon ja Louise / Alex Capus

Atena, 2012. 309 sivua.

Alkuteos: Léon und Louise, 2011

Suomentanut: Heli Naski

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Alex Capusin historiallinen romaani Léon ja Louise kiinnosti minua aiheensa vuoksi. Olen ranskalaisen kirjallisuuden ystävä, toinen maailmansotakin kiinnostaa ja sota-aiheiset rakkaustarinat ovat useimmiten loistavia. Kehuvat blogiarviot lisäsivät innostustani lukemaan tämän myynti- ja arvostelumenestyksen, joka ohjautuu kirjailijan oman isoisän tarinaan.

Kirjan alussa vietetään Léon La Gallin hautajaisia Notre Damen katedraalissa Pariisissa. Mies on elänyt pitkän ja rikkaan elämän ja hänen hautajaisiinsa on kokoontunut Léonin rakas perhe ja suku. Kesken hautajaisten kirkon sivuovesta sisään ryntää pienikokoinen harmaa hahmo, jolla on punainen silkkihuivi. Hän on Louise, edesmenneen Léonin elämän rakkaus, nainen menneisyydestä, haaveista ja muistoista.

Léon ja Louise tapasivat toisensa ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. He matkasivat yhdessä polkupyörin meren rannalle, juttelivat ja haaveilivat tulevaisuudesta nuorina aikuisina. Heidän väliinsä tuli kuitenkin ensimmäinen maailmansota ja kaksikko oli erossa vuosia. Kun he jälleen tapasivat, Léon oli naimisissa oleva perheenisä, mutta edes Léonin avioliitto ei onnistunut pitämään Léonia ja Louisea erossa toisistaan. Tällä kertaa kaksikon erotti fyysisesti toinen maailmansota, mutta henkisesti he olivat aina yhdessä. Matkalle mahtui sotia, muita ihmissuhteita ja satoja kilometrejä, mutta Léon ja Louise olivat aina sidoksissa toisiinsa jollain tavalla, etenkin yhteisten muistojen kautta. Saavatko he joskus toisensa, solmuista ja esteistä huolimatta, tuleeko heidän yhteinen aikansa milloinkaan?

Léon ja Louise on ihanan suloinen rakkaustarina. Capusin luomat henkilöt ovat inhimillisiä ja sympaattisia, pienet herttaiset yksityiskohdat ja luonteenpriiteet tekevät Léonista ja Louisesta kiinnostavia ja aitoja. Louisen vanha nariseva polkupyörä, hänen vapaaehtoistyönsä "kuoleman enkelinä" ensimmäisen maailmansodan aikana, Léonin hassu työ poliisin laboratoriossa sekä hänen mielenkiintoinen suhteensa vaimoonsa Yvonneen. Tapahtumapaikkana toimiva Pariisi on tietysti vain plussaa, kuten myös surulliset ja traagiset, mutta niin kiinnostavat toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat.

Capusin kieli on sujuvaa ja helppolukuista, tarina on mukaansatempaava ja lämminhenkinen. Kirjan loppu on myös ihanan kaunis ja täysin kirjaan sopiva. Pidin myös siitä, että Léonin ja Louisen tarinan kertoi Léonin lapsenlapsi. Alex Capus kertoo kirjassaan oman isoisänsä tarinan, ja jollakin tavalla tarinan intiimiys loistaa kirjasta. Paikoin huomasin sinänsä hienojen henkilöhahmojen jäävän minulle hieman etäiseksi, ja mietinkin voisiko se johtua tarinan totuuspohjasta ja kirjailijan suhteesta tarinaan.

Vaikka tämä ei ehkä yllä aivan vuoden parhaimpien kirjojeni joukkoon, jää Léonin ja Louisen tarina mieleeni lämminhenkisenä ja suloisenhaikeana rakkaustarinana. Minä pidin ja nautin tämän lukemisesta, ja tällä kertaa se riittää.


★★★★+

Kirjaa on luettu blogeissa ahkerasti, ainakin Leena Lumi, Katja, Anna Elina, Laura, Susa ja Kirsi ovat kirjoittaneet tästä.

Punainen viiva / Ilmari Kianto (äänikirja)

Punainen viiva / Ilmari Kianto

Rumus Äänituotanto 2010, 4 CD:tä.

Lukija: Hannu Huusko

Taiteellinen kuva lähimetsästämme, jossa kaadettavat puut merkitty punaisella viivalla.

Ilmari Kiannon klassikoromaani Punainen viiva on ollut lukulistallani siitä saakka, kun lukioni äidinkielen opettaja kehui romaania parhaaksi kotimaiseksi klassikoksi. Niinpä latasin Kiannon teoksen äänikirjana ja kuuntelin sen pyöräilylenkkien aikana nyt keväällä ja alkukesästä. 

Punainen viiva alkaa kuvailulla suuresta karhusta joka Suomen metsissä kömpii talviunille. Samoihin aikoihin tustustaan köyhään suomalaispariskuntaan, Topi ja Riika Romppaseen, sekä heidän lapsiinsa. Romppaset asuvat pienessä mökissä Korpiloukon erämaassa köyhyydessä ja kurjuudessa. Lapsia syntyy tiuhaan tahtiin ja niin vaatteet kuin ruokakin on vähissä. Pian Romppasten elämään tulee kuitenkin muutos kun kylältä kuuluu kummia. Kaikki 24 vuotta täyttäneet saavat mennä äänestämään, vetämään oman punaisen viivansa eduskuntavaaleissa. Sosiaalidemokraatteihin liittyy ennakkoluuloja, ja koko äänestystouhu on jännittävää ja herättää paljon mielipiteitä. Naistekin saavat äänestää, Riikakin vetää oman punaisen viivansa punakynällä niin ronskisti, että kynän terä katkeaa. Äänestämisen jälkeen Romppaset palaavat kurjaan kotiinsa ja heitä kohtaa murhe toisensa perään. Lapset sairastuvat ja pian talviunilta heräävä karhukin vetää oman punaisen viivansa, ei toki punakynällä -vaan ihmisverellä.

Punainen viiva on toki aiheeltaan mielenkiintoinen ja ilmestyessään varmasti sen vuoksi ollut menestys. Minusta tämä oli kuitenkin varsin tylsä kirja, jossa oli liian vähän tapahtumia ja liikaa jaarittelua. Ensimmäinen osa kirjasta kertoi yksityiskohtaisesti karhun talviunille valmistautumisesta, joka oli minusta todella puuduttavaa. Toisaalta myös Romppasten arkielämästä kerrottiin hieman liikaa, ja itse asiaan, eduskuntavaaleihin ja punaisten viivojen vetämiseen, päästiin vasta kirjan loppupuolella. Loppua kohden kirjassa alkoikin sitten tapahtua, ja kirjan finaali olikin melkein liian raaka ja hurja minun makuuni.

Äänikirjana kuunneltuna kirja oli ihan mukiinmenevä, mutta luulen että normikirjana tämä olisi jäänyt minulta kesken. Kiannon kieli on sujuvaa ja helppolukuista, mutta kirjassa oli makuuni liikaa jaarittelua ja tarina eteni hitaasti ja junnasi paikoillaan. Plussaa ehdottomasti äänikirjan lukijana toimineelle Hannu Huuskolle, joka todella eläytyi lukemaansa -niin karhun kuin ihmisenkin rooliin. Hauska lisä tässä äänikirjassa oli myös äänitehosteiden käyttö. Välillä kuului koirien haukuntaa, välillä lintujen viserrystä ja kirjan lopussa jopa Nälkämaan laulun ensimmäinen säkeistö kuoron esittämänä.

Teoksen parasta antia oli minusta kirjan yllättävä loppu, vaikka se kirjan keskiosaan verrattuna olikin varsin hurja. Karhu on myös symbolisesti ajateltuna mielenkiintoinen tapaus, mutta taidan jättää hienot karhuanalyysini kuitenkin toiseen kertaan... Punainen viiva ei ollut ihan minun kirjani, mutta ymmärrän toki kirjan klassikkomaineen. Tämä on kuitenkin ilmestynyt ensimmäisen kerran jo vuonna 1909!


★★+

Lukekaahan myös Kirsin (myönteisempi) arvio kirjasta.

Nuoren tytön päiväkirja / Anne Frank

Nuoren tytön päiväkirja / Anne Frank

Tammi, 2000. 253 sivua.

Alkuteos: Het achterhuis, 1946

Suomentanut: Eila Pennanen

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirppariostos

Olen jo monta vuotta hävennyt sitä, etten ole lukenut Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaa. Kirja löytyy niin TBR 100-listaltani kuin klassikkohaasteestakin, mutta lopulta päätin lukea kirjan juuri nyt koska Anni haastoi minut lukemaan tämän osana Ota riski ja rakastu kirjaan-haastetta.

Tarina tämän kirjan takana lienee kaikille tuttu. Anne Frank oli varakkaan amsterdamilaisperheen nuorin tytär. Toisen maailmansodan syttyessä hän joutuu perheineen maanpakoon keskelle suurkaupunkia, vanhan talon "salaiseen siipeen". Salaisessa piilopaikassaan Frankin nelihenkinen perhe saa pian seuraa Van Daanien kolmihenkisestä perheestä. Myöhemmin piilopirttiin muuttaa myös hammaslääkärinä toiminut herra Dussel. Kahdeksanhenkinen seurue asuu salaisessa siivessä kaksi vuotta, jonka aikana he saavat ruokaa ja apua muutamalta tuttavaltaan ulkomaailmasta. 

Maanpakonsa aikana Anne piti päiväkirjaa elämästään salaisessa siivessä. Hän kuvailee piilopaikan päivärutiinia, vaikeuksia ja pieniä iloja. Sitä, kuinka tärkeää on olla hiirenhiljaa aamupäivisin kun vanhan talon yläkerrassa on työntekijöitä. Kuinka tärkeää on pitää valot sammutettuina iltaisin ja kuinka rankkaa ja tylsää eläminen salaisessa siivessä päivittäin oikeasti on. Anne on sodan alkaessa 13-vuotias tyttö ja kokee salaisessa siivessä myös ensirakkautensa. Hänen päiväkirjatekstinsä koskettavat ja naurattavat, välillä toki ärsyttävätkin.

Nuoren tytön päiväkirja kertoo juutalaisvainoista ja toisen maailmansodan kauheuksista vilpittömästi ja koskettavasti. Vaikka kertojana on 13-vuotias tyttö, tuntuvat tapahtumat todellisilta ja havainnot niin politiikasta kuin muustakin elämänmenosta todella teräviltä ja kypsiltä. Kirjoittajan todellinen ikä tulee (valitettavasti) kuitenkin selväksi esimerkiksi hänen kuvaillessaan ihastumistaan Peter Van Daaniin ja hänen suhtautumisestaan vanhempiinsa ja vanhempaan sisareensa. Välillä Annen naiivius ärsytti minua paljon, kuten myös hänen epäkypsä suhtautumisensa muihin salaisen siiven asukkaisiin. Toisaalta tämäntapainen ahdas sala-asuminen tietysti kiristää kaikkien hermoja ja saa kaikki varmasti käyttäytymään vähintäänkin ärsyttävästi. Mutta kirjana ja lukuelämyksenä huomasin välillä ärsyyntyväni Annen samaan aikaan naiiviin mutta viisastelevaan kirjoitustyyliin.

Nuoren tytön päiväkirja on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, koskettava ja rohkea tarina. Toisen maailmansodan kauheuksien ja juutalaisvainojen lisäksi kirja on nuoren tytön kasvutarina, jota on kiinnostava seurata. Kirjan lopussa Anne on muuttunut lörpöttelevästä ja varsin ärsyttävästä nuoresta tytöstä ihmisiä terävästi tarkkailevaksi ja elämää pohdiskelevaksi naisenaluksi. Hänen huumorinsa ja positiivisuutensa myös huokuu päiväkirjateksteistä, ja kirjan ironisen hauskat kommentit ovat sen parhaita puolia. Surullisinta ja minulle lukijana tuskallisinta oli lukea Annen positiivista ja onnellistakin tekstiä tietäen, miten kaikki päättyy.

En ehkä kirjana ihastunut tähän niin paljon kuin odotin, mutta tarina on koskettava, tärkeä ja ihan ehdottomasti lukemisen arvoinen. Lukisin mielelläni lisää Anne Frankista, elämäkerta ainakin on olemassa, mitäs muuta?

★★★+

Lukuhaasteet: Klassikkohaaste & suoritus TBR 100-listalleni.

Vaimoni eroottinen potentiaali / David Foenkinos

Vaimoni eroottinen potentiaali / David Foenkinos

Gummerus, 2012. 203 sivua.

Alkuteos: Le Potentiel érotique de ma femme, 2004

Suomentanut: Pirjo Thorel

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Mistä minulle? lahjoituksena Hannalta (Kiitos!:)

Ihastuin David Foenkinosin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Nainen jonka nimi on Nathalie aiemmin keväällä. Kun Hanna tarjosi omaa ennakkokappalettaan kirjailijan vuonna 2004 ilmestyneestä ja tänä keväänä suomennetusta romaanista Vaimoni eroottinen potentiaali, minä tartuin syöttiin. Tästä kirjasta olen lukenut eniten kielteisiä ja pettyneitä arvioita, ja aika varovaisesti minäkin tätä kehuisin...

Hector on keski-ikää lähestyvä ranskalaismies, joka on maaninen tavaroiden keräilijä. Hän on keräillyt kaikkea metrolipuista jäniksenkäpäliin, ja jakaa intohimonsa ystävänsä Marcelin kanssa joka keräilee hiustupsuja. Mielialaltaan kovin epävakaa Hector päättää masennuskauden aikana yrittää itsemurhaa, jonka seurauksena häntä hoidetaan psykiatrisella osastolla. Palatessaan kotiin Hector voi paremmin kuin koskaan ennen, ja pian hänen elämänsä saa aivan uuden käänteen kun hän tapaa tulevan vaimonsa Brigitten. Hector on päättänyt lopettaa tavaroiden keräilyn kokonaan ja keskittyä elämään onnellista, normaalia elämää. Pian hän kuitenkin huomaa, että hän on ryhtynyt "keräilemään" Brigitte-vaimonsa eroottista potentiaalia. Hector on täysin hulluna Brigitten ikkunanpesuun!

Vaimoni eroottinen potentiaali on paikoitellen ihan hauska tarina, mutta päällimmäiseksi kirja kuitenkin ärsytti minua. Hector oli henkilönä jonkinlainen sekoitus ärsyttävää ja säälittävää. Hänen keräilyhommansa menivät täysin överiksi, ja hullaannus ikkunoita pesevään vaimoon oli minusta vain älytöntä. Henkilöt jäivät minulle myös jostain syystä etäisiksi, enkä oikein saanut otetta tarinasta missään vaiheessa. Tulevana mielenterveysalan työntekijänä kirjan päähenkilö olisi voinut olla ihan mielenkiintoinen analyysin kohde, mutta Hector oli henkilönä jotenkin vedetty niin överiksi joka suuntaan, että en innostunut edes analysoinnista.

Pidän yhä Foenkinosin napakasta ja sujuvasta kirjoitustyylistä, ja ranskalaisen kirjallisuuden ominaispiirteet (joita en edelleenkään osaa kuvailla) ihastuttivat tässäkin kirjassa. Tämän kirjan tapahtumat olivat paikoin kuitenkin hieman liian absurdeja ja kirjan loppu oli yksinkertaisesti ärsyttävä. Ei siis uponnut minuun tämä kirja, joskin tämä oli nopealukuinen välipala. Toivottavasti seuraava Foenkinosin kirja on enemmän Nathalien kaltainen.


★★

Myös Tuulia, anni.M,  Hanna ja Naakku ovat lukeneet tämän.

Kaikki peliin / David Nicholls

Kaikki peliin / David Nicholls

Otava, 2012. 415 sivua.

Alkuteos: Starter for Ten, 2003.

Suomentanut: Sauli Santikko

Kannen suunnittelu: Hodder & Stoughton

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

David Nichollsin esikoisromaani Kaikki peliin on juuri ilmestynyt suomeksi. Ihastuin viime kesänä Sinä päivänä -romaaniin kovasti, joten halusin lukea tämänkin tuoreeltaan. En voi sanoa ihastuneeni tähän niin paljon kuin edelliseen, mutta ihan kelpo kesäkirja tämä kuitenkin oli.

Eletään vuotta 1985. Brian Jackson muuttaa pois lapsuudenkodistaan ja lähtee yliopistoon opiskelemaan englantilaista kirjallisuutta. Yksin kotiin jää Brianin äiti, isä on kuollut yllättäen muutamaa vuotta aiemmin. Brian odottaa opiskeluvuosiaan innokkaana. Kampuselämää, naisia, juhlimista ja vähän opiskeluakin. Junttikaverit ja työväenluokkainen kotikylä jäävät taakse, ja uusi, valoisa ja onnellinen tulevaisuus on ovella.

Ensimmäisinä opiskelupäivinä Brian törmää koulun käytävällä ilmoitukseen, jossa etsitään osallistujia Yliopistovisaan. Samoihin aikoihin hän tutustuu kauniiseen Aliceen ja pian Brianin tavoite on selvillä. Hän aikoo valloittaa Alicen sydämen keinolla millä hyvänsä. Paras keino tavoitteen täyttämiselle on Brianin mielestä Yliopistovisan edustusjoukkueeseen päätyminen yhdessä Alicen kanssa.

Yliopistoelämä ei lopulta olekaan niin ruusuisen runollista kuin mitä Brian on kuvitellut. Kämppikset ovat outoja, kavereitakin on harvakseltaan. Goottimainen Rebecca on ihan hauskaa seuraa, kuten myös Yliopistovisan edustusjoukkueen lääkäriopiskelija Lucy. Junttikaverit kotikulmiltakin saapuvat sekoittamaan Brianin uutta elämää, ja nuori mies on enemmän hukassa kuin koskaan. Tutut Kate Bushin biisit ja ulkoa muistetut runot auttavat Briania pitämään pään kasassa. Lopulta solmut aukeavat, ja Brian ymmärtää mitä kaikkea aikuistuminen pitää sisällään.

Kaikki peliin on paikoitellen todella hauska ja oivan ironinen kasvukertomus nuoren pojan aikuistumisesta. Se on myös mielenkiintoinen katsaus 1980-luvun yliopistoelämään ja tavallaan myös suloinen rakkaustarina. Toisaalta tunsin kirjaa lukiessani välillä niin paljon myötähäpeää Brianin kommelluksien kohdalla, että minua ärsytti koko kirja. Tässä oli paljon hyvää ja viihdyttävää, mutta viimeisen sivun jälkeen huomasin kuitenkin ihmetteleväni, oliko tarina nyt tässä. Jotain olennaista ja yllättävää jäi puuttumaan ja Brianin nuoruusvuodet olivat lopulta ihan hauskoja, mutta eivät sen enempää. Olisin mielelläni seurannut Brianin elämää opiskeluvuosienkin jälkeen tarkemmin, nyt kirjan viimeinen luku kertoi lyhyesti Brianin elämästä Yliopistovisan jälkeen, mutta sekin jäi jotenkin hieman etäiseksi ja irtonaiseksi osaksi.

Tässä kirjassa oli siis ainekset vaikka mihin, mutta hieman lässähdykseksi tämä ainakin minulle jäi. Nicholls kuvailee henkilönsä sympaattisesti, vaikka etenkin Alice oli todella ärsyttävä. Brian oli henkilönä kuitenkin kiinnostava. Välillä tunsin myötähäpeää, välillä taas säälin poikaa niin, että olisin halunnut antaa hänelle äidillisen halauksen. Nicholls myös kirjoittaa todella sujuvasti ja kieli on nokkelan helppoa, joten luin kirjaa mielelläni. Englantilainen kirjallisuus ja kulttuuri kiinnostivat myös kovasti, ja yliopistoelämän kuvailu toi mieleeni Eugenidesin Naimapuuhien tunnelmat. Kelpo välipalakirja tämä oli, mutta vuoden parhaita valitessa tämä tuskin muistuu enää mieleeni.


★★★

Myös ainakin Lumiomenan Katja on lukenut tämän.

Mitä tulikaan luettua? Kevätkirjojen yhteenveto.

Joulun alla listasin kevään kirjoista minua eniten kiinnostavat. Nyt kun syksyn uutuuksia alkaa jo putkahdella, on hyvä aika katsahtaa vielä kevätuutuuksiin ja siihen, mitä niistä tulikaan luettua. Alla oleva lista on siis joulun aikaan kirjoitettu. Luetut kirjat on linkitettyinä, muutama lukematon listalta toki vielä löytyy. Foenkinosin Vaimoni eroottinen potentiaali on lukulistallani ihan lähiviikkoina, Genovan Puolinainen ei ole vielä tainnut ilmestyä ja Tokarczukin Vaeltajat minulla on tällä hetkellä kirjastosta lainassa, mutta se saattaa jäädä lukematta.

Suosikiksi kevään luetuista kirjoista nousi aivan ehdottomasti Murakamin Norwegian Wood. Myös Hautalan Kansalliskirja, Shafakin Kirottu Istanbul, Samartinin Kaunis sydän ja Eugenidesin Naimapuuhia olivat mieleenpainuvia lukukokemuksia. Pettymyksiä oli vuorostaan Haydenin Viattomat, sekä jossain määrin myös Eganin Aika suuri hämäys joka ei minulle sopinut.

Seuraavaksi katseet kohti kirjasyksyä! Oma lukutahtini on kesän aikana hiipunut hieman, sillä elämään on tupsahtanut jos jonkinmoista. Mutta eiköhän asiat pian tästä normalisoidu, ja ehdin sitten paremmin tänne blogimaailmaankin.

Wsoy

Poika /Petja Lähde

Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike / Tuomas Kyrö

Veljeni Sebastian / Annika Idström

Tiikerin vaimo / Téa Obreht

Puolinainen / Lisa Genova
Soitellaan, soitellaan! / Sophie Kinsella

Gummerus

Kansalliskirja / Turkka Hautala

Sisar / Rosamund Lupton 

Kirottu Istanbul / Elif Shafak

Kaikki hyvä sinussa / Linda Olsson

Vaimoni eroottinen potentiaali / David Foenkinos

Bazar

Kaunis sydän / Cecilia Samartin

Kilpikonnienhidas valssi / Katherine Pancol

Avain

Pohjan Akka / Seija Vilén

Hunajaa ja tomua / Daniyal Mueenuddin

Tammi

Aika suuri hämäys / Jennifer Egan

NorwegianWood / Haruki Murakami

Huone / Emma Donoghue

Otava

Traumbach / Joel Haahtela

Naimapuuhia / Jeffrey Eugenides

Kesällä kerran / Anne Swärd

Vaeltajat / Olga Tokarczuk

Viattomat / Torey Hayden