Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Otava, 2013. 380 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokappale

Tämänkertainen lukupiirikirjamme oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirjan nimi on yksi hienoimpia, joita minulla tulee mieleen ja jo nimestä minulla tuli sellainen fiilis, että tämä on minun kirjani.

Kankimäki tekee sen, mistä moni ehkä haaveilee, mutta jonka harva lopulta uskaltaa toteuttaa. Hän hakee vuorotteluvapaata työstään kustantamossa, saa sen ja lähtee syksyksi ja kevääksi Japanin Kiotoon tutkimaan Heian-kaudella Kiotossa elänyttä sielunsisartaan, hovinaisena ollutta Sei Shonagonia. Sei on kirjoittanut Tyynynaluskirjan, jota Kankimäki (lähes) palvoo ja nyt Kankimäki päättää kirjoittaa omasta seikkailustaan ja Sein elämän tutkimisesta kirjan.

Kankimäki kirjoittaa elämästään Kiotossa, ajatuksistaan Seistä ja ajatuksistaan vuorotteluvapaan ottamisesta, siitä miltä tuntuu ottaa ja lähteä, ilman tarkkoja suunnitelmia, alussa ilman rahaa ja kielitaitoa. Kirja on kiinnostava juuri siksi, että itsekin on joskus tullut mietittyä, millaista olisi jos vaan lähtisi vuodeksi jonnekin muualle. Minä luulen, ettei se sopisi minulle, en ole niin spontaani, mutta juuri siksi ihailen Kankimäkeä. Kankimäki huomaa Kiotossa varsin pian, että Seistä ei ole helppoa löytää tietoa. Harvat ovat kuulleetkaan Tyynynaluskirjasta, ja tietoa Sein vaiheista ei yksinkertaisesti löydy. Mutta Kankimäki ei luovuta ja se, jos jokin, on ihailtavaa.

Heian-aikakausi ja Sein elämä ei ehkä kiinnosta minua niin paljon, että olisin innostunut kirjan niistä kohdista, joissa sivukaupalla kerrotaan Sein elämästä tuhat vuotta sitten. Eniten pidin niistä kohdista, joissa Kankimäki kertoi ns. tavallisesta elämästään Kiotossa. Kuinka hän seurusteli kämppistensä, eri maista saapuneiden ihmisten kanssa ja kuinka hän koki upeita asioita, välillä vahingossa ja sattumalta. Kirjan nimeen viittaavat asiat, pienet arkiset asiat, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, olivat minusta ehdottomasti kirjan parasta antia.

Jotta Kankimäen kirja olisi koskettanut minua enemmän ja jotta lukukokemus olisi ollut mieleenpainuvampi, olisin kaivannut hieman enemmän Kankimäen persoonaa peliin, vielä enemmän tunteita ja ajatuksia. En tiedä, kaipasinko jonkinlaista intiimiyttä enemmän, mutta jotenkin minulle jäi pinnallinen ja ei-niin-persoonallinen kuva kirjan kertojasta. Mutta samalla tuntuu törkeältä vaatia, että kirjoittaja laittaisi enemmän itseään ja persoonaansa likoon, kun kirja kuitenkin kuvailee välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti Kankimäen kokemuksia ja ajatuksia. Olisiko syynä minun nihkeyteeni se, että en vain saanut henkilöstä otetta tai en pystynyt samaistumaan hänen ajatusmaailmaansa? En osaa sanoa.

Kirjan loppua kohden ja sen luettuani mietin myös, toimisiko tämä vielä paremmin hieman tiivistettynä. Välillä tuntui nimittäin siltä, että samoja aiheita ja asioita käytiin läpi monta kertaa. Pidin kuitenkin kirjan rakenteesta, ja tekstin sekaan laitetuista lainauksista Sein kirjasta, sekä erityisesi kaikista listoista joita kirja sisälsi (vaikka jotkin listat ehkä tuntuivat hieman toistavan toisiaan).

Kioto ja Japani on ympäristönä kiehtova ja siksi pidinkin todella paljon niistä kohdista, joissa Kankimäki kertoi elämästään Kiotossa ja joissa hän todentutuisesti ja hienosti kuvaili Kioton maisemia. Välillä tuntui siltä, kuin itsekin olisi ollut ihastelemassa kukkivia luumu- ja kirsikkapuita.

Kirjan kieli on varsin helppolukuista ja kikkailematonta. Paikoin Kankimäki käyttää puhekieltä, joka ei minua erityisemmin häirinnyt vaan sopi kokonaisuuteen. Monet kirjan lukeneet ovat ihastuneet Kankimäen tapaan puhutella Seitä kirjassa, mutta minua se hieman ärsytti. Ajatus siitä, että puhuu tai kertoo tarinaa suoraan tuhat vuotta sitten eläneelle hovinaiselle ei vain sovi minun realistiseen päähäni.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli lukukokemuksena ristiriitainen. Toisaalta pidin Kankimäen rohkeudesta ja hänen Kioton-kuvailustaan. Kun hän kertoi arjestaan Kiotossa, maisemista, reissuista ja kokemuksista siellä, luin kirjaa aivan tohkeissani. Listat pienistä, arkisista asioista, sekä Sein että Kankimäen omat listat, olivat hurmaavia ja ihania, silläkin tavalla että Sein tuhat vuotta sitten kirjoittamille listoille pystyi vieläkin nyökyttelemään, "tuota minäkin olen ajatellut"! Mutta toisaalta taas kirja ei koskettanut minua sillä tavalla kuin olisin toivonut. Jokin asia jäi puuttumaan ja paikoin kirja ja sen huumori tuntui jopa väkinäiseltä. Lukupiirikirjana tämä oli varsin hyvä, siitä riitti keskusteltavaa ja olimme yllättävän samaa mieltä tästä lukupiirityttöjen kanssa.

★★★

Ps! Kirjan lukemisen jälkeen olen joka ilta miettinyt asioita, jotka sinä päivänä ovat sellaisia, että ne ovat saaneet sydämen lyömään nopeammin. Tällaisia ovat esimerkiksi kahvittelu rakkaiden ystävien kanssa, uuden suosikkiteen löytäminen, syyssateen ihastelua parvekkeella ja koiranpentukuvien ihastelu.

Kapteeni Corellin mandoliini / Louis de Berniéres

 

Kapteeni Corellin mandoliini / Louis de Berniéres

 

SSKK, 1999. 478 sivua.

Alkuteos: Captain Corelli's Mandolin, 1994

Suomentanut: Kersti Juva

Kannen suunnittelu: Jeff Fisher

Mistä minulle? kirppariostos

Aloitin Louis de Berniéresin romaanin Kapteeni Corellin mandoliini lukemisen varmaan joskus viime vuoden puolella. Taistelin noin sivulle 150, mutta en tajunnut tarinasta mitään ja kirja vaan ei lähtenyt liikkeelle. Kesälomani alussa kyllästyin siihen, että kirja lojui yöpöydällä, joten päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ennen kuin siirtäisin sen kirpparipinoon. Yllättäen kirja lähtikin toisella yrittämällä heti lentoon, ja tarina koukutti minut täysin! Niin hassua, olin todellakin jo luovuttanut tämän suhteen. Lopulta tästä tulikin aivan mahtava lukukokemus, ja muistelen kirjaa usein vielä nytkin.

Toinen maailmansota on käynnissä, ja sota tuo myös italialaisen armeijan kapteenin Antonio Corellin Kreikan tarunhohtoiselle saarelle Kefalloniáan. Corelli majoittuu saaren lääkärin, tohtori Ianniksen, ja tämän tyttären Pelagían luokse. Musiikkia rakastava, ja sen kautta elävä Antonio rakastuu Pelagíaan joka on jo kihloissa kotisaarelta tutun miehen kanssa, joka taistelee sodassa vastarintaliikkeessä. Pelagía huomaa kuitenkin vastaavansa hurmaavan mandoliininsoittajan tunteisiin ja siitä saa alkunsa heidän rakkaustarinansa.

Kapteeni Corellin mandoliini on upea, koskettava ja unohtumaton rakkaustarina. Se on rakkaustarina Pelagían ja Antonion kohdalla, mutta myös tarina rakkaudesta kotiinsa ja upea kunnianosoitus Kreikan hulppeille maisemille. Kirja aiheutti minussa mahdottoman matkakuumeen Kreikkaan, olisi mahtavaa päästä jossain vaiheessa näihin tarunhohtoisiin maisemiin. Kirjassa saaren maisemat, luonto ja Kreikan kauneus on todella vahvasti läsnä, ja tekee kirjasta entistä upeamman.

Corellin ja Pelagían rakkaustarina on varsin perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta samalla kuitenkin kaunis ja koskettava. Kirjan henkilögalleria on monipuolinen ja luulen, että se mikä minulla kirjan alussa tökki, olikin juuri vaikeat kreikkalaiset nimet ja tohtori Iannisin monet ystävät ja tuttavat, jotka alussa sekoittuivat mielessäni. Henkilöt olivat kuitenkin kiinnostavia, ja huolella kuvailtuja. Etenkin tohtori Iannis oli melkoinen persoona, ja kapteeni Corelli varsin hurmaavalta vaikuttava herrasmies. Myös sivuhenkilöiden joukosta löytyi kiinnostavia tapauksia, kuten jättiläismäinen, mutta lempeä ja avulias Velisários.

Saaren elämä ei ole kaikesta kauneudesta huolimatta onnellista ja turvallistakaan. Saarta koettelee niin sisällissota kuin maanjäristyskin. Miehittäjät vaihtuvat ja kaiken karmeuden jälkeen saari täyttyy uteliaista turisteista. Saaren asukkaiden elämä ja erilaiset kohtalot tekevät tarinasta mielenkiintoisen ja monipuolisen, ja kokonaisuuden josta huokuu lämmin huumori mutta ennen kaikkea elämä. Myös toinen maailmansota on ajanjaksona kiinnostava, jälleen kerran.

Kirjan kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Kun jatkoin kirjan lukemista nyt kesällä, uppouduin tarinan vietäväksi heti, enkä olisi tahtonut laskea kirjaa käsistäni. Hassua että se ensimmäinen lukemisyritys oli niin takkuinen, kun toisella yrittämällä hullaannuin täysin. Kapteeni Corellin mandoliini on kokonaisuutena upea ja mieleenpainuva, yksi kesän ehdottomista suosikkikirjoistani. Ehkä jopa kaikkien aikojen suosikkikirjojeni joukkoon mahtuva romaani! Henkilöt, tarina, miljöö, tapahtumapaikka ja historialliset tapahtumat tekivät tästä mahtavan lukuelämyksen.

★ ★ ★ ★ ★

Lapsenpiika / Enni Mustonen

Lapsenpiika / Enni Mustonen

Otava, 2014. 366 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Olen myöhään herännyt Enni Mustonen-fani. Olen aivan varma, että olisin rakastanut Mustosen historiallisia, ihania, tunnelmallisia romaaneja nuorempanakin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan - eikö? Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita - sarjan toinen osa, Lapsenpiika, vie lukijan taas kerran seuraamaan orvoksi jääneen piikatyttö Idan elämää. 

Ida päätyi ensin Topeliuksen talouteen piiaksi, mutta tässä kirjassa hän on vaihtanut työpaikkaa ja työskentelee nyt kansallissäveltäjä Sibeliuksen perheessä kodinhoitajana ja lapsenpiikana. Ensin perhe asuu Helsingissä, mutta muuttaa pian maalle muiden taiteilijoiden lähettyville. Jean Sibelius on talonherrana mielenkiintoinen. Hänellä on kiinnostava persoona, ja elämä hänen kanssaan ei aina ole helppoa ja yksinkertaista. Muutaman päivän reissut venyvät viinanhuuruisiksi, ja kotona riehutaan ja raivotaan, toki rakastetaankin. Sibeliuksen vaimo Aino vaikuttaa kaikin puolin sympaattiselta, ja tekee kaikkensa perheen lasten hyväksi. Tragediat eivät kuitenkaan ohita tätäkään perhettä, ja nuori Idakin joutuu koville kun taloutta kohtaa suuri suru. Idan päiviä piristää toki vanha tuttava ja ensi-ihastus Elias, joka sattuu työskentelemään Helsingissä vossikkakuskina. Vanhat tunteet heräävät eloon kun nuoret tutustuvat toisiinsa paremmin.

Lapsenpiika on edeltäjänsä Paimentytön tapaan tunnelmaltaan aivan ihana, vanhanaikainen ja uskottavasti sellainen. Minä uppouduin kirjan vietäväksi, ja toivoin ettei se lopu koskaan. Ida on päähenkilönä lähes täydellinen. Hänen pystyy jotenkin samaistumaan, vaikka elämme aivan eri aikaa. Hän on mukavan ja sympaattisen tuntuinen, välillä toki hieman naivi, mutta juuri sellainen, että hänelle toivoo onnea ja hyviä asioita.

Lisäksi pidän näissä Mustosen kirjoissa hurjan paljon siitä, että ne antavat todentuntuisen kuvan maamme kultturikotien elämästä. Edellisen kirjan luettuani etsin lisätietoa Topeliuksesta, ja tämän kirjan lukemisen aikana hullaannuin kiehtovasta Sibeliuksen perheestä. Harmittaa, etten ehtinyt kesälomani aikana vierailemaan Tuusulan Rantatiellä, katsomassa maisemia johon kirjan tapahtumat suurilta osin asettuvat.

Lapsenpiika osoittautui juuri yhtä ihanaksi, kiehtovaksi ja tunnelmalliseksi kuin edeltäjänsäkin. On sanomattakin selvää että odotan i-n-n-o-l-l-a sarjan seuraavaa osaa! Äitini muuten lukee parhaillaan Paimentyttöä, ja oli aluksi ihmeissään kun suosittelin sitä hänelle. Hän kun ei yleensä innostu tämäntapaisista historiallisista romaaneista. Viikonloppuna hän kuitenkin valitti, kun on niin paljon tekemistä että ei ehdi lukea "sitä hyvää kirjaa loppuun". Eli koukussa on hänkin ;).

★★★★★-

Dora, Dora / Heidi Köngäs

Dora, Dora / Heidi Köngäs

Otava, 2012. 333 sivua.

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

Mistä minulle? kirjastolaina

Olipa jotenkin suuri askel avata blogisivu, valokuvata taas kirjoja ja yrittää kirjoittaakin niistä jotain. Minulla on jonossa seitsemän luettua kirjaa, joista haluaisin kirjoittaa, joten taidan aloittaa lyhyehköillä arvioilla näistä, jotka olen lukenut joskus kesäkuussa. Valitettavan vähän muistikuvia on juuri näistä kirjoista jäänyt mieleeni...

Heidi Köngäksen Dora, Dora oli kuitenkin kirjastolaina, joka piti lukea ennen palautuspäivää nopeasti. Kohtuullisen nopealukuinen kirja tuo onkin, ja onhan sen majaillut lukulistallani Finlandiaehdokkuudestaan lähtien. Toinen maailmansota on käynnissä ja Hitlerin oikea käsi, varusteluministeri Albert Speer matkustaa jouluna 1943 Suomen Lappiin. Mukanaan hänellä on seurue, johon kuuluu sihteerin lisäksi suomalainen tulkki ja viihdyttäjänä toimiva saksalainen taikuri. Speer tietää, että Saksa on häviämässä sodan, mutta tekee kuitenkin kaikkensa jotta hänen ihannoimansa mies voittaisi. Kylmässä Lapissa Speer ja tämän seurue joutuu kohtaamaan todellisuuden, ja ihmissuhteet joutuvat koetukselle.

Dora, Dora on tapahtumaympäristöltään todella kiinnostava. Toinen maailmansota kiinnostaa minua aina, ja Suomen Lappiin asettuvat tapahtumat ovat kiehtovia. Myös henkilöt ovat kiinnostavia, joskaan eivät kaikki erityisen miellyttäviä. Kirja on rakennettu siten, että Speerin seurueen neljä jäsentä vuorottelevat lukujen kertojina. On kiinnostavaa saada vuorotellen neljän eri henkilön näkemykset saman päivän tapahtumiin.

Kirjassa on monta kiemuraista ja kiinnostavaa ihmissuhdetta. Sihteeri Annemariella on kotona odottamassa aviomies, mutta matkan aikana hän joutuu miettimään suhdettaan sekä Speeriin että suomalaiseen tulkkiin Eeroon. Matkan aikana Annemarien elämä muuttuu suuresti, kuten koko matkaseurueen.

Köngäs kirjoittaa hienosti, ja melko lyhyiden lukujen ansiosta kirja on nopealukuinen ja lukutempokin pysyyy varsin nopeana. Viihdyin Dora, Doran parissa varsin hyvin, vaikka kirjan puolivälissä huomasinkin vielä odottavani, milloin tämä nyt oikeasti alkaa. Päätin sitten vain lukea, ja olla odottamatta mitään, ja sillä tavalla lukukokeuksestakin tuli paljon parempi. Jostain syystä odotin kovin erilaista kirjaa ja erilaisia tapahtumia kuin mistä lopulta oli kyse.

Jännitys ja tiivis tunnelma säilyivät kirjassa loppuun asti, ja ennen viimeisiä sivuja oli koko ajan tunne, että jotain tulee vielä tapahtumaan. Loppuratkaisu ei siis ollut täysin yllätys, sillä jollakin tavalla tunnelma oli odottava jo sitä ennen. Mutta minusta tämä kirja vaatikin ehdottomasti mieleenpainuvan lopun, muuten koko kirja olisi voinut jäädä vaisuksi.

Dora, Dora oli siis varsin miellyttävä lukukokemus, ja haluan kyllä tutustua Köngäksen muihinkin kirjoihin. Ihan suosikkilistan kärkeen tämä ei nouse, mutta mieleenpainuva, hurja ja kiinnostava tämä oli. Mitä enemmän minä luen Hitlerin puuhista ja toisen maailmansodan tapahtumista, sitä hurjemman ja kurjemman kuvan niistä saan. Niin kävi myös tämän kirjan jälkeen. Vaikka kuinka oli olevinaan Hitlerin ystävä, sai kyllä tuta miehen pahuuden jos ei suunnitelmat aina menneet niin kuin herra halusi. Hui.

 ★★★+

Kesä...

Viime viikkoina olen...

hikoillut töissä, uinut järvessä, vieraillut sukulaisten mökillä, syönyt mansikoita, juossut iltalenkkejä auringon laskiessa, viettänyt rakkaan ystävän ihania häitä, uinut meressä, nauttinut kesäisestä Hangosta, käynyt Tallinnassa, vesijuossut liian lämpimässä järvivedessä, tehnyt ex-tempore reissun Fiskarsiin, katsonut jalkapalloa, potenut koirakuumetta, valokuvannut, ihaillut kukkia, nauttinut viileistä kesäaamuista, etsinyt äkkilähtöä syksylle, joogannut ulkona ja sisällä, etsinyt asuntoa, selaillut aikakauslehtiä, kokeillut frisbeegolfia, käynyt mato-ongella, syönyt salaatteja, paistanut vohveleita isovanhempien pihalla, käynyt hampaan juurihoidossa, poiminut viinimarjoja ja vadelmia, syönyt oman kasvihuoneen tomaatteja, ilmoittautunut Tallinnan syyskuiselle puolimaratonille, nauttinut olostani paljain jaloin.

Olen myös lukenut vähän. Todella vähän. Kesä ja ihanat kesäpuuhat, retket ja ex-tempore reissut ovat vieneet aikaa mutta ai että kun olen nauttinut! Luin Stieg Larssonin Millenium-trilogian toista osaa monta viikkoa, mutta nautin siitä. Tämän kesän teema on ehdottomasti ollut nauti hetkestä, ja siitä olen pitänyt kiinni.

On siis päiviä, jolloin en ole istunut tietokoneella minuuttiakaan ja muutamaan viikkoon en edes avannut blogisivua. Nyt rästissä on kuusi luettua kirjaa, joista olisi tarkoitus kirjoittaa tännekin elokuun aikana. Mutta kesätyöt loppuivat sunnuntaina ja vietän nyt oikeata lomaa. Ennen kuin oikeasti palaan tänne blogiin ja arkeen, aion nauttia kesästä vielä muutaman päivän ajan. Katsotaan loppuviikosta, tai ensi viikolla, jos saisin jotain raapustettua.

Toivottavasti tekin olette nauttineet kesästä, pienistä hetkistä ja asioista, kirjoistakin ehkä? Ja toivottavasti löydätte tänne vielä, vaikka kesä onkin ollut hiljainen. Aurinkoa elokuuhunne ♥.

Viha, ystävyys, rakkaus / Alice Munro

Viha, ystävyys, rakkaus / Alice Munro

Keltaisen kirjaston pokkari, 2002. 398 sivua.

Alkuteos: Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage, 2001

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma ostos

Kirjoitin juuri pitkän arvion Alice Munron hienosta novellikokoelmasta Viha, ystävyys, rakkaus, mutta rakas Blogger päätti samalla hävittää koko tekstin. Nyt siis ajatukseni tästä kirjatsa hieman lyhyempänä versiona. Luimme Munron novellikokoelman lukupiirissä ja tapasimme jo kaksi viikkoa sitten juttelemaan tästä. Helteet, vapaapäivät, jalkapallo ja kesästä nauttiminen ovat kuitenkin pitäneet minut poissa blogista jo yli viikon mutta nyt ennen iltavuoroon menemistä oli pieni hetki kirjoittamiselle.

Tämä oli samalla ensimmäinen lukemani Munron kirja ja tunnetusti hieman novellikammoisena odottelin mielenkiinnolla mitä tästä pidän. Huomasin kuitenkin jo ensimmäisen novellin kohdalla, että viihdyin kirjan parissa erinomaisesti.

Munron novellit ovat kokonaisia, ehjiä tarinoita elämästä. Ne sisältävät elämän iloa ja surua, näissä tarinoissa usein varsin paljon jälkimmäistä, mutta on niitä ilon ja onnen pilkahduksiakin. Paha saa usein palkkansa, ja novellit päättyvät jollakin tapaa hyvin ja onnellisesti. Rakastavaiset saavat jälleen toisensa, tai asiat järjestyvät muuten vaan.

Munron kieli (ja kirjan suomennos) on yksinkertaista, sujuvaa ja kertoilevaa. Juuri sellaista kuin sen minusta pitää novelleissa ollakin. Ei turhia kielellisiä kikkailuja jotka vaikeuttavat lukemista tai ottavat tilaa itse tarinalta. Vaikka tarinat ovat lyhyitä, eivät ne kaipaa ainuttakaan lisäsivua. Ehjiä kokonaisuuksia, joiden aikana henkilötkin tulevat tarpeeksi tutuiksi ja jonka aikana ehtii nousta ajatuksia ja herätä tunteita.

Eniten pidin Munron novellien aiheista. Osa novelleista oli näin jälkeenpäin ajateltuna varsin samnatyyppisiä, oikeastaan ehkä kaikki, ja olen jo sekoittanut monen päässäni. Mutta se ei haitannut lukunautintoa. Parhaiten mieleeni on jäänyt muistisairaan vaimonsa luona vieraileva entinen naistenmies, taloudenhoitaja jonka elämä muuttuu yllättävällä tavalla kun kaksi teinityttöä pilailevat hänen kustannuksellaan, sekä toisensa vuosien jälkeen löytävät rakastavaiset. Kirja sisältää monen monta kaunista, upeaa pientä hetkeä jotka koskettavat ja painuvat vahvoina mieleen.

Munron novellit ovat elämänmakuisia, kiinnostavia ja juuri sopivan pitkiä. Ne koskettavat ja herättävät ajatuksia, eikä niiden lukemisen jälkeen jää tunne että jotain jäi puuttumaan (kuten minulla novellien kohdalla usein jää). Jos olisin tiennyt Munrosta, olisin ehdottomasti aloittanut novelliurani hänestä. Ymmärrän Munrohehkutukset, sillä nautin itse suunnattomasti näiden novellien lukemisesta. vaikka jouduin aikataulusyistä välillä ahmimaan kolmekin novellia putkeen. Se en kuitenkaan sen suuremmin haitannut lukukokemusta vaikka mieluiten nauttisinkin näitä yhden kerrallaan, kaikessa rauhassa. Otan seuraavan Munron varmasti ihan pian luettavakseni, ja otan sen esille silloin kun kaipaan pientä elämänmakuista, realistista makupalaa. Sillä parhainta Munron novelleissa on se todentuntuisuus. Ajatus siitä, että tapahtumat voisivat olla totta naapurille tai vastaantulevalle ihmiselle.

★★★★+

Myrsky nousee paratiisista / Johannes Anyuru

Myrsky nousee paratiisista / Johannes Anyuru

Schildts & Söderströms, 2014. 250 sivua.

Alkuteos: En storm kom från paradiset, 2012.

Suomentanut: Outi Menna

Kannen suunnittelu: Sanna Mander

Mistä minulle? kirjastolaina

Johannes Anyurun hienonhieno Myrsky nousee paratiisista on ensimmäinen mieheltä suomennettu kirja. Se oli ehdolla sekä August-palkinnon, että Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi, ja minusta ehdottomasti syystäkin!

P istuu vankilasellissä jossain päin Afrikkaa. Hän kaipaa ja unelmoi lentämisestä. Sellissä istuessaan hän muistelee sitä, mistä kaikki lähti. Ensin kaikki oli nimittäin hyvin. Hän muutti Ugandasta Kreikkaan lentosotakouluun, menestyi opinnoissaan hyvin ja sai luvan lentää. Pian hän nousi taivaalle, teki sitä, mistä oli aina haaveillut. Mutta kun Idi Amin kaappasi vallan P:n kotimaassa vuonna 1971, kaikki muuttui. Amin määräsi kaikki ugandalaiset lentokadetit palaamaan takaisin kotimaahansa. Mutta P päättää olla palaamatta. Hän saa lentäjän työn Sambiasta, mutta löytää itsensä pian tansanialaisesta vankilasta. Karussa sellissä P luulee jo loppunsa tulleen, mutta onneksi kaikki ei ole niin mustavalkoista.

Anyuru kertoo koskettavan, surullisen, mutta samalla kauniin tarinan. Romaani pohjautuu hänen oman isänsä elämäntarinaan ja kokemuksiin. Vaikka tapahtumat ovat suurilta osin karuja, kamalia ja surullisia, on kirja silti kaunis. Anyurun teksti on hurjan hienoa, runollisen kaunista, ja kirjassa on mahtava tunnelma. Kun P istuu vankisellissään, karussa, hikisessä ja haisevassa afrikkalaisessa sellaisessa, lukija miltei tuntee sellin hajun ja kauheuden ihollaan. Kun P makaa huonokuntoisena, likaisena, väsyneenä ja kipeänä afrikkalaisen kylän ulkopuolella, lukija tuntee kivun, uupumuksen ja pelon. Vahva tunnelma, käsinkosketeltava sellainen, kantaa läpi koko kirjan. Lukijana koin P:n mukana ahdistusta, surua, vihaa ja pelkoa, mutta onneksi myös iloa ja onnea.

Myrsky nousee paratiisista on kokonaisuutena hieno kirja. Ajassa hypitään jonkin verran, mutta vaihtelut on sujuvia. P, jonka etunimeä ei kokonaisuudessaan paljasteta, tulee lukijalle läheiseksi, mutta jää tavallaan myös oikean nimensä suojaan. Hän jää hieman mystiseksi ja salaperäiseksi, vaikka tuntuukin, että hän on henkilö jonka tuntee ja jolle toivoo vain hyvää.

Anyurun romaani on myös aiheiltaan tavattoman kiinnostava. Idi Aminin vallankaappaus Ugandassa on kaikesta kauheudestaan huolimatta kiinnostavaa luettavaa. Päähenkilön lentäjäntyö on minusta kiehtovaa luettavaa kuten myös kaikki viittaukset ja P:n muistelut urheilukentiltä omilta nuoruusvuosiltaan.

Myrsky nousee paratiisista on hieno kirja ja minä nautin tämän lukemisetsa todella paljon, vaikka tarina itsessään olikin ahdistava ja raskas. Kirjan upea tunnelma, tapa jolla se tulee lukijaa lähelle, Anyurun upea, runollinen kielenkäyttö (ja onnistunut suomennos!) ja rakenne, jossa sekoittuu mennyt ja nykyaika, toimivat yhteen loistavasti, ja tekevät kirjasta täydellisyyttä hipovan kokonaisuuden.

Maailmanvalloitus: Uganda

★★★★★-