Metsäjätti / Miika Nousiainen

Metsäjätti / Miika Nousiainen

Otava, 2011. 286 sivua

Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

 Halusin saada Miika Nousiaisen romaanin Metsäjätti luettua ennen Finlandia-ehdokkaiden julkistamista torstaina, sillä tätä kirjaa on useassa eri blogissa ehdoteltu listalle. Minun näkemykseni siitä, kelpaisiko tämä kirja F-ehdokkaaksi löytyy postauksen lopusta;)

Pasi Kauppi palaa lapsuusmaisemiinsa Törmälään työtehtävän merkeissä. Pasi on Metsäjätti-nimisen metsäteollisuuden suuryhtiön "pikkupomo". Hän oli yksi ainoita joka nuorena jätti Törmälän taakseen ja muutti Helsinkiin opiskelemaan. Kotona odottaa kaunis vaimo Emilia joka sisustaa kotia tulevaa vauvaa ajatellen. Pasi saa paskamaisen tehtävän: Törmälän tehtaalta on irtisanottava yli 50 henkilöä ja Pasin on tietysti tehtävä se. Tehtävä ei ole helppo, eikä varsinkaan kun tehtaalla työskentelee paljon lapsuudesta tuttuja naamoja, kuten Pasin lapsuudenystävä Janne.

Törmälässä oleskelu ja nuoruudesta tuttujen naamojen näkeminen herättää Pasissa paljon tunteita ja kipeitä muistoja heistä, jotka edelleen ovat Törmälässä, mutta myös heistä joita ei enää ole. Törmälän tehdas on tärkeässä osassa Pasinkin menneisyydessä, joten kuinka hän pystyy sanomaan tuttavilleen päin naamaa, että heidät on irtisanottu? Tehdas on Törmälän ainut ylpeydenaihe, se pitää koko kylän kasassa. Mitä asukkaille jää työpaikan menettämisen jälkeen käteen? Liput Metallican keikalle ja uusi selkäreppu.

Olen lukenut joskus vuosia sitten Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen ja tykkään hänen rennon hauskasta kirjoitustavasta. Metsäjätin aihe ei ennakkoon kiinnostanut minua kovinkaan paljon, joten nostan hattua kirjailijalle, joka kirjoittaa niin hyvin ja mielenkiintoisesti että saa minut suorastaan ahmimaan kirjaa, jonka aiheesta en ymmärrä pätkän vertaa. Olen armottoman huono ymmärtämään mistä esim. YT-neuvottelut johtuvat, mitä ne edes on. Metsäteollisuudesta en myöskään ymmärrä yhtään sen enempää, mutta tämä kirja opetti uutta siitäkin. Nousiainen kuvailee myös henkilöitä hienosti. Sekä Pasi että Janne, jotka vuorottelevat kirjan kertojaääninä, olivat todentuntuisia, tavallisia suomalaisia miehiä. Heillä oli samantyyppinen tausta mutta niin erilaiset elämät. Heidän välinen kontrasti ja ystävyyssuhde oli minusta kirjan parhaita ja mielenkiintoisimpia juttuja.

Pidän Nousiaista jotenkin hauskuuttajana, pitkälti varmasti Vadelmavenepakolaisen vuoksi, ja vaikka Metsäjätin aihe on rankka ja vaikea, kyllä kirjailija tässäkin hauskuuttaa. Törmälän väki on kaikessa negatiivisuudessaan samalla hauskoja ja osaavat kaikesta päätellen joskus nauraa itselleenkin. Kirjassa on kuitenkin paljon alakuloisuutta ja traagisiakin ihmiskohtaloita, mutta minusta tämä kirja on kuitenkin hirveän maanläheinen ja todentuntuinen. Pystyn myös hyvin kuvittelemaan Törmälän kaltaisen, pienen suomalaisen kylänpahasen jossa kaikki tuntevat toisensa, jossa on yksi baari ja yksi kauppa ja jossa kaikki juoruilevat toisistaan. Olen itse asunut elämäni ensimmäiset 20 vuotta samantyyppisessä kaupunginosassa ja ymmärrän asumistavan hyvät puolet, mutta myös ne huonommat puolet. Metsäjätti on minusta hyvä kuvaus suomalaisuudesta ja suomalaisesta kulttuurista ja metsätaloudesta ei ole tietääkseni hirveästi aiemmin kirjoiteltu. Tärkeä ja hieno kirja Nousiaiselta ja en tosiaankaan pahastu, jos tämä olisi Finlandiaehdokkaana;)


★★★★+

Metsäjätti on myös luettu seuraavissa blogeissa:
 Kirjainten virrassa, Ilselä, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä,  Mari A:n kirjablogi, kirjahamsteri

Hotelli Panama / Jamie Ford

Hotelli Panama / Jamie Ford

Alkuteos: Hotel on the Corner of Bitter and Sweet, 2009

Karisto, 2011. 384 sivua

Suomentaja: Annukka Kolehmainen

Kannen suunnittelu: Pirta Syrjänen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Eletään vuotta 1986 Yhdysvaltain Seattlessa. Juuri leskeksi jäänyt Henry saapuu vanhan hotelli Panaman ulkopuolelle ja huomaa, että vuosia laudoitettuina olleet ikkunat ovat nyt aukaistu. Henry astuu sisään ja muistot tulvivat hänen mieleensä. Muistot vuosien takaa, sotavuosilta 1940-luvulta.

Jamie Fordin esikoisromaani Hotelli Panama kertoo rinnakkain vuodesta 1986 sekä 1940-luvun tapahtumista. Henry löytää Hotelli Panaman kellarista kasoittain tavaroita jotka kuuluvat japanilaisperheille jotka pakotettiin sodan aikana, vuonna 1942, pakenemaan keskitysleirille. Tavaroiden joukosta Henry löytää poikansa avulla tuttuja, rakkaita esineitä. Levyllisen musiikkia vuosien takaa, levyllisen kauniita muistoja jotka kaikessa kauneudessaan tekevät myös kipeää.

Vuonna 1942 Henry oli kaksitoistavuotias. Hän asui Seattlen kiinalaiskorttelissa ankaran isänsä sekä hiljaisen, varovaisen äitinsä kanssa. Isä oli pakottanut Henryn amerikkalaiseen kouluun jossa poikaa kiusattiin rinnassa komeilevasta "olen kiinalainen" -merkistä jonka Henryn isä pakotti poikansa ylle. Ainut pieni päivittäinen piristys oli tunnin mittainen työskentely koulun ruokalassa. Henryn oli pakko tehdä töitä koulupäivän aikana, jotta hän kiinalaisten vanhempien lapsena sai käydä amerikkalaista koulua. Ruuan tarjoilu töykeille amerikkalaislapsille ei Henryä kiinnostanut, mutta keittiössä auttoi myös Keiko. Kaunis, japanilaisten vanhempien Amerikassa syntynyt tytär, kaksitoistavuotias Keiko joka niin ikään joutui työn avulla ansaitsemaan paikkansa amerikkalaisessa koulussa. Henry ja Keiko tapailivat myös koulun jälkeen, usein tapaamispaikka on kiinalais- ja japanilaiskorttelin välissä, hotelli Panaman kohdalla. Kellarikuppiloissa soi jazz kun Henry ja Keiko suunnistivat retkilleen.

Nuorten kielletty rakkaus päättyy kuitenkin traagisesti kun Keikon perhe lukuisten muiden japanilaisperheiden tavoin pakotetaan lähtemään keskitysleirille kaupunkien ulkopuolelle. Henry jää yksin isän kanssa, joka ei enää puhu hänelle, sekä äidin joka ei uskalla panna miehelleen kampoihin. Henry jää yksin amerikkalaislasten kouluun ja ainut ilo hänen päivissään on enää hetki jolloin hän saapuu kotiin ja näkee, josko Keikolta olisi tullut uusi kirje. Alussa kirjeitä saapuu usein, mutta pian ne loppuvat kokonaan. Näinkö helposti Keiko unohti Henryn?

Vuosia myöhemmin, 1986, kaikki muistot sotavuosilta palaavat Henryn mieleen. Hän muistaa Keikon kauniit silmät, tämän pehmeät, täydelliset kädet kun ne puristivat Henryn omaa kättä. Keikon keltaisen keämekon joka liehui tuulessa ja Keikon mustia hiuksia koristaneen valkoisen kangasnauhan. Hän muisti Keikon luonnoslehtiöt, hänen yksityiskohtaiset piirustuksensa ja hänen kauniit, pehmeät hiukset. Kampaillessaan uuden arjen kanssa vaimon kuoleman jälkeen Henry miettii menneisyyttään, pitäisikö hänen vielä kerran yrittää etsiä Keiko käsiinsä, vai onko rikkinäistä levyä enää mahdoton korjata?

Olin aika varma jo ennen kirjan lukemista, että pitäisin tästä ja kyllä vain -viihdyin erinomaisesti tämän kirjan parissa! Pidin siitä, että kirjan tapahtumat vaihtelivat sotavuosissa ja vuodessa 1986. Minusta Henry oli ihanan sympaattinen päähenkilö, hänen ajatuksiinsa oli helppo samaistua ja hänestä oli helppo pitää. Henryn isä aiheutti taas vahvoja päinvastaisia tunteita - niin ankara, ilkeä ihminen! Henryn ja Keikon suloinen nuori rakkaus oli hienosti kuvailtu ja aiheena toinen maailmansota, kaikessa kauheudessaan, kiinnostaa minua kovasti. Olikin kerran mukava lukea sodasta hieman eri näkökulmasta - nyt kertojina toimi eurooppalaisten sijasta aasialaisperheiden Amerikassa syntyneet ja eläneet lapset.

Tämä on Jamie Fordin esikoisromaani ja minusta tämä on esikoiseksi todella vahva. Tarina pysyy mielenkiintoisena alusta loppuun ja kielikin kantaa. Muutamassa kohdassa huomasin outoja lauserakenteita ja sanavirheitä, mutta eipä ne nyt hirveästi päässeet häiritsemään. Kokonaisuutena kuitenkin erittäin hyvä lukukokemus ja suosittelenkin tätä kaikille lämpimästi. Kirjan takakansitekstiä en kuitenkaan suosittele lukemaan sillä mielestänise spoilaa, taas kerran, ihan liikaa!


★★★★+

He eivät olleet eläimiä / Anu Silfverberg

He eivät olleet eläimiä / Anu Silfverberg

Avain, 2011. 256 sivua

Kannen suunnittelu: Satu Kontinen

Mistä minulle? saatu arvostelukpl kustantajalta

Anu Silfverbergin uusi novellikokoelma He eivät olleet eläimiä koostuu kymmenestä lyhyestä tarinasta. Näissä novelleissa ihmiset kohtaavat toisensa mutta mietitään myös, kuinka me ihmiset lopulta eroamme eläimistä:

"Mikä lopulta erottaa ihmisen eläimestä? Mikä muu kuin tavarat, velvollisuudet ja valheet?"

Kokoelma sisältää monipuolisia novelleja; yhden jossa veljekset tapaavat toisensa isän kuoleman jälkeen tämän asunnossa, toisen jossa raskaana oleva nainen tapaa raskaana olevan emakon. Yhdessä novellissa masentunut äiti ei jaksa omaa lastaan mutta kohdistaa hellyytensä vieraaseen, pulassa olevaan lapseen ja toisaalla jätetty vaimo seuraa miehensä ja tämän uuden naisen suhdetta ehkä hieman liiankin läheltä.

Minä en tunnetusti ole kovinkaan suuri novellien ystävä, minulle jää lyhyistä tarinoista yleensä vain sellainen fiilis, että haluaisin lukea enemmän. Tässäkin oli muutamassa kohdassa juuri niin, mutta minusta useimmat näistä tarinoista oli juuri sopivan pituisia tällaisina lyhyinä novelleina. Minun suosikkinovelleihini tästä kirjasta kuuluu ehdottomasti "Raija Orava" sekä "Liima". Ensiksi mainittu kertoo juurikin niistä kahdesta aikuisesta veljeksestä jotka tapaavat ensi kerran pitkään aikaan kun he saapuvat kuolleen isänsä asunnolle siivoamaan ja jakamaan tämän tavaroita. "Liima" taas kertoo masentuneesta äidistä joka suuttuu omalle lapselleen, mutta osoittaakin kiintymystä ja hellyyttää vierasta lasta kohtaan.

Silfverbergin kieli on kaunista ja takakannen teksti "viiltävän tarkkaa" kuvailee hänen kielenkäyttöänsä mielestäni hyvin. Novelleissa käsitellään tärkeitä aiheita ja jokaisesta jää käteen jokin opetus tai jokin ajattelemisen arvoinen seikka. Vaikka minun on hieman vaikea arvioida novelleja minä siis tykkäsin tästä kokoelmasta aika paljonkin, jokainen pieni tarina oli omalla tavallaan hyvä. Ja luulen, että (entisenä) novellivihaajana opin vihdoin oikean tavan lukea näitä kokoelmia: ei koko kirjaa putkeen, vaan yksi herkkupala silloin tällöin!


★★★+

Lauantai / Ian McEwan

Lauantai / Ian McEwan

Alkuteos: Saturday, 2005

Otavan kirjasto, 2006. 388 sivua.

Suomentaja: Juhani Lindholm

Kannen kuva:  Chris Frazer Smith

Mistä minulle? ostos viime vuoden kirjamessuilta

Ian McEwanin Lauantai valikoitui lukupiirimme kuukauden kirjaksi. Lauantai kertoo, nimensä mukaisesti,  yhdestä lauantaista neurokirurgi Henry Perownen elämässä. Vaikka kyseessä on vain yhden päivän tapahtumat, ei kirja kuitenkaan mene tylsäksi asioiden listaamiseksi vaan siinä kerrotaan paljon Perownen menneisyydestä ja myös tulevasta.

Eletään vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeistä aikaa. Henry Perownen aamu alkaa jo aamuyöllä kun hän ei saa nukutuksi joten päivä lähtee käyntiin liekehtivän lentokoneen katselulla makuuhuoneen ikkunasta. Terrori-iskujen jälkeen kaikki mikä muistuttaa niistä tapahtumista, saavat Henryssä aikaan pelon tunteita. Lentokoneen katselun jälkeen Henry jatkaa aivan normaalin vapaapäivän viettoa, mutta aamuiset näkymät ikkunasta ja kaupungilla liikkuvat mielenosoittajat tuovat mieleen paljon ajatuksia maailman tilanteesta ja politiikasta. Henry lähettää kuitenkin rakkaan vaimonsa töihin ja jatkaa vapaapäiväänsä pelaamalla squashia työkaverinsa kanssa. Lauantai muuttuu lopulta hyvin erilaiseksi vapaapäiväksi sillä Henry huomaa pian, että päivästä ei tullut alkuunkaan sellainen kuin hän oli suunnitellut.
En aio kertoa juonesta sen enempää, sillä jo kirjan kansilieve paljasti minusta tapahtumista liikaa. Suosittelen siis lukemaan ja kokemaan päivän tapahtumat ihan itse.

McEwanin kirja kertoo hienolla tavalla kuinka pienillä yksittäisillä tapahtumilla voi olla kovin suuri merkitys yhden ihmisen tai yhden perheen elämässä. Kirjassa käsitellään lääketiedettä, psykologiaa, yhteiskuntaa, politiikkaa, rakkautta, pelkoa ja vihaa. Olen usein kovasti tykästynyt McEwanin tapaan luoda henkilöhahmoja kirjoihinsa, niin myös tässä. Henry Perowneen on helppo samaistua ja hänestä on helppo pitää. Myös Perownen ympärillä pyörivät ihmiset, perheenjäsenet ja työkaverit ovat hienosti kuvailtuja ja heitä on kaikenlaisia. Mainittakoon esimerkiksi Perownen vaimon isä, kuuluisa omaperäinen runoilija joka oli kaikessa koppavuudessaan varsin mielenkiintoinen tapaus.

Lauantai on myös kielellisesti taattua McEwania. Minusta McEwan kirjoittaa kauniisti ja tässä kirjassa esimerkiksi squashottelun kuvailu oli todella yksityiskohtaista ja hienoa. Minusta se on myös taitavan kirjailijan merkki, jos osaa kirjoittaa lähes 400 sivua yhden päivän tapahtumista kirjan silti olematta tylsä. Koska yhden päivän tapahtumiin oli myös lisätty Henryn ajatuksia menneestä ja tulevasta, pysyi mielenkiinto yllä läpi koko kirjan. Ja erityisesti yhden käännekohdan jälkeen ahmin kirjan loppuun saakka täysin uppoutuneena...

En oikein osaa enää laittaa lukemiani McEwaneita paremmuusjärjestykseen, mutta ehkä ei tarvitsekaan. Ian McEwan on yksi suosikkikirjailijoitani ja minulla on vielä paljon kehuttu Sovitus lukematta. Odotan siis sen lukemista innolla ja olen varsin tyytyväinen tämänkertaiseen kirjavalintaamme lukupiirissä. Suurin osa meistä oli aika samoilla linjoilla ja tykkäsi kirjasta ja se on lukupiirillemme jokseenkin harvinaista;)


★★★★


Kirjaa on käsitelty myös seuraavissa blogeissa:

Leena Lumi

ja Kirjavinkeissä.

Apinatalo / Sara Gruen

Apinatalo / Sara Gruen

Alkuteos: Ape House, 2010

Bazar, 2011. 335 sivua

Suomentaja: Laura Jänisniemi

Kannen suunnittelu: Greg Mollica

Mistä minulle? Kirjastosta lainattu

"Makena nojautui seinää vasten ja alkoi viittoa. Se paukutti rystysillään toisen käden kämmentä. Viittoma tarkoitti "kelloa"; bonobot käyttivät sitä Isabelista. "Isabel äkkiä. Bonzi hakee Isabelin tänne. Isabel äkkiä tulee nyt." (...)"

Makena ja Bonzi ovat kaksi kuudesta hellyyttävästä bonoboapinasta joita Isabel Duncan hoitaa ja jonka käyttäytymistä hän tutkii. Isabel työskentelee kielilaboratoriossa ja tutkii muun muassa bonobojen kommunikaatiota ja viittomia. Sara Gruenin toisen suomennetun romaanin Apinatalon tapahtumat saavat alkunsa kun Isabelin tutkimuskeskukseen tehdään pommi-isku. Isabel loukkaantuu vakavasti ja sairaalassa maatessaan hän ymmärtää, että bonobot ovat päässeet karkuun ja piileskelevät peloissaan ties missä.

Loukkaantunut Isabel ei pysty tekemään mitään, mutta huomaa pian kotiin päästessään mainoksen uudesta tosi-tv-ohjelmasta jonka pääosassa on kuusi bonoboapinaa. Pian televisiosta saakin seurata Isabelin bonobojen puuhia - he tilaavat tietokoneen kautta ruokaa ja tavaroita itselleen, harrastavat estotonta seksiä ja kommunikoivat viittomilla keskenään. Pian Isabel myös huomaa, että hänen rakkaat bonobonsa pyytävät viittomalla Isabelin apua -he haluavat että hän hakee heidät pois vankeudesta.

Samoihin aikoihin toimittajana työskentelevä John ottaa lopputilin työstään tajuttuaan, ettei kollegoihin voi luottaa. John lähtee Amanda-vaimonsa perään Los Angelesiin toivoen löytävänsä uuden työn. Lopulta hän saa työn, joka onkin kovin erilainen kuin mitä hän on suunnitellut. Toimittajan työ juorulehdessä ei aluksi kuulosta hyvältä, mutta kun hän saa kuulla pääsevänsä seuraaman Apinatalon ympärillä kuhisevia ihmisiä työ vaikuttaa oitis paremmalta.

John ja Isabel tapaavat ja John lupaa omien ongelmiensa selvittämisen ohella auttaa Isabelia saamaan bonobot takaisin. Onko Isabel lopullisesti menettänyt bonobot uteliaille ihmisille vai onnistuuko hän ystäviensä avulla saamaan perheensä taas kokoon?

Apinatalo kertoo lukijalle paljon eläinten maailmasta, siitä kuinka viisaita bonobot ovat, bonobot jotka ovat meitä ihmisiä lähimpänä ja jakavat 97% geenistöstämme. Myös kirjan toinen aihe, apinoiden tosi-tv-ohjelma, kertoo paljon nykykulttuurista, siitä miten viihdemaailman ammattilaiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa saadakseen katsojia sarjoilleen. Toki tämä kertoo paljon myös television katsojista... On hurjaa ajatella, että tämäntapaiset ohjelmat saisivat paljon katsojia -viattomia eläimiä on suljettu pieneen tilaan ja kaikki heidän tekonsa kuvataan ja lähetetään suorana lähetyksenä kellon ympäri.

Kirjana Apinatalo on siis aiheeltaan kiinnostava ja tässä oli kaikki ainekset, mutta... Minusta tässä oli hieman liikaa henkilöitä ja olisin mielelläni keskittynyt enemmän Isabeliin ja bonoboihin. Kirjassa oli paljon muitakin henkilöitä, kukin tavallaan kiinnostavia, mutta en kokenut että esimerkiksi vihreätukkainen vegaani Nathan tai Johnin vaimo Amanda lopulta olivat juonen kannalta erityisen tärkeitä. Niinpä olisin mielummin lukenut vaikka enemmän Isabelista, hänen taustastaan (johon viitattiin pinnallisesti muutaman kerran) ja bonoboista. Koska opiskelen psykologiaa olen ollut muutamalla kurssilla jossa viitataan Kanziin jonka kommunikaatiotaidon sanotaan olevan 2.5 vuotiaan lapsen tasolla. Olisin siis mielelläni lukenut myös enemmän bonobojen kommunikaatiosta, siitä miten Isabel heille sitä opetti ja miten niitä tutkittiin ja harjoitettiin.

Gruenin esikoisromaani Vettä elefanteille on minulle tärkeä kirja ja pidin siitä valtavasti. Siksi odotin tältä uutuudeltakin paljon, mutta valitettavasti tämä oli minulle pienoinen pettymys vaikka tämä ei missään tapauksessa ole huono kirja!


★★★+

Kirjaa on luettu ja käsitelty myös seuraavissa blogeissa: Järjellä ja tunteella,  Kirjojen keskellä.

Carrien nuoruusvuodet / Candace Bushnell

Carrien nuoruusvuodet / Candace Bushnell

Alkuteos: The Carrie Diaries, 2010

Tammi, 2010. 398 sivua

Suomentaja: Liisa Laaksonen

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? Kirjastosta lainattu

Olen suuri Sinkkuelämää-tv-sarjan fani ja halusin ehdottomasti lukea Candace Bushnellin kirjoittaman kirjan Carrien nuoruusvuodet joka kertoo Carrie Bradshawn viimeisestä lukiovuodesta.

Carrie asuu siis pienesstä Castleburyn kaupungissa kahden nuoremman siskonsa sekä isänsä kanssa. Äiti on muutamia vuosia aiemmin kuollut syöpään. Kirjan alussa Carrie aloittaa viimeisen vuoden lukiossa, hänellä on kasa ystäviä ja hän on varsin tyytyväinen elämäänsä. Pieni ongelmia kuitenkin ilmenee kun hän tajuaa että hän on kaveriporukkansa ainut neitsyt ja jo 18 vuotias!

Carrien lukioon saapuu sydäntenmurskaaja Sebastian Kydd joka on komea, seksikäs ja kaikkien tyttöjen päiväuni. Sebastian osoittaakin yllättäen kiinnostusta Carrieta kohtaan vaikka suositumpia, nättejä tyttöjä on paljon. Esimerkiksi koulun suosituin, pidetyin ja vihatuin kuningatar Donna LaDonna osoittaa tietysti kiinnostuksensa Sebastianiin, mutta tämä valitsee Carrien.

Carrie alkaa seurustella Sebastianin kanssa, haaveilee samalla kirjailijan urasta ja muutosta New Yorkiin ja osallistuu koulun uimakilpailuihin. Hän tapaa ystäviään ja pääsee pian kirjoittamaan koulun lehteen Pähkinään. Pian kuitenkin Sebastian osoittautuukin ihan joksikin muuksi kuin mitä Carrie on luullut ja Sebastianin lisäksi välit menevät myös poikki parhaaseen ystävättäreen Laliin. Onneksi kuitenkin kesäloma häämöttää jo, ja Carrie pakkaa kimpsunsa ja suuntaa kesän viettoon New Yorkiin jossa hän osallistuu kirjoittajakurssille. Loppu onkin historiaa...

Voi että mikä juoni tässä kirjassa oli! Tämän on pakko olla nuortenkirja vaikka sen kirjaston aikuistenosastolta nappasinkin mukaani. Lukiessani mieleen tuli teininä lukemani Sweet Valley High-kirjat ja muuta teinihömpät. Tässä on ihan samat tapahtumat, lukioiden ystäväklikit, suositut, nörtit ja "ne siinä keskellä". Suosittu poika rakastuu vähemmän suosittuun tyttöön jne jne... Enkä minä kyllä saa tätä nuorta Carrieta sopimaan yhteen sen tuntemani Carrien kanssa, eli taidan tästä lähtien kyllä pysyä tv-sarjan seuraamisessa ja jättää nämä Sinkkuelämää-kirjat lukematta. Kuten Polka kirjoitti, harmi että niin hyvästä tv-sarjasta saa edes kirjoittaa näin kehnoja kirjoja.


★+


Polkan lisäksi myös Lukutoukkailua-blogi on kirjoittanut tästä kirjasta.


Ps! Suuret onnittelut eilen palkituille kirjabloggaajille!! Minusta tämä on tosi hieno juttu ihan kaikille kirjabloggaajille, kiva nähdä että meidät tosiaan on huomattu! Vautsi! :)

Hungerelden / Eriksson & Axlander Sundquist

Hungerelden / Jerker Eriksson & Håkan Axlander-Sundquist

Ordupplaget, 2011. 409 sivua.

Kannen suunnittelu: Johannes Molin

Mistä minulle? Kaverilta lainattu

Victoria Bergmans svaghet- trilogian toinen osa Hungerelden on pitänyt minua otteessaan kahden päivän ajan. Jerker Erikssonin ja Håkan Axlander Sundquistin kirjoittaman trilogian ensimmäisen osan, Kråkflickan, esittelin lyhyesti täällä.

Hungerelden jatkaa siitä, mihin Kråkflickan jäi. Poliisikomisario Jeanette Kihlberg saa jättää murhatut ulkomaalaistaustaiset pikkupojat sivuun kun murhatutkimus ei etene. Samoihin aikoihin tapahtuu uusia murhia, pidetty ja suosittu yritysjohtaja löydetään murhattuna kotoaan ja pian samantyyppisiä, rituaalisia murhia ilmenee useita. Kihlberg löytääkin pian merkillisiä yhteyksiä murhattujen välillä ja kaikkien murhattujen yhteisiä tuttuja ruvetaan etsimään. Uusi murhatutkimus pistetään käyntiin samalla kun Kihlberg kamppailee oman avioeronsa sekä teini-ikäisen poikansa vaikeuksien kanssa.

Kihlberg pyytää avukseen psykologi Sofia Zetterbergin joka lupautuu tekemään profiloinnin murhaajasta. Zetterberg ja Kihlberg ovat myös ajautuneet kiihkeään suhteeseen joka vaikuttaa työntekoon. Kihlberg kuitenkin onnistuu selvittämään murhattujen taustoja ja yhteiset johtolangat vievät Tanskaan mutta myös arvostettuun Sigtunan kouluun ja menneisyyden traumoihin. Pikku hiljaa solmut alkavat avautua, kunnes taas tulee esille uusia asioita jotka tekevät kaikesta mutkikkaampaa. Ja eräs Victoria Bergman pysyy kadonneena...

Hungerelden on yhtä jännittävä ja mukaansatempaava kuin Kråkflickankin. Trillerimäinen kerronta, yllättävät tapahtumat ja uudet käänteet ovat odottamattomia ja tekevät kirjasta todella koukuttavan. Ja kuten Kråkflickankin, on myös tämä psykologisesti todella mielenkiintoinen. Henkilöitä on paljon, mutta kakki liittyvät jollakin tavalla toisiinsa ja henkilöiden määrä vaikeuttaa lukija-salapoliisin työtä;)

Sarjan kolmas, ja viimeinen osa ilmestyy vasta ensi keväänä joten minä jään odottamaan sitä malttamattomana. Tämän osan loppu jäi kyllä niin kutkuttavaan tilanteeseen että...


★★★★