maanantai 27. huhtikuuta 2015

Suuri lammasseikkailu / Haruki Murakami


Suuri lammasseikkailu / Haruki Murakami

Tammen keltainen kirjasto, 1993. 350 sivua.
Alkuteos: Hitsuji o meguru boken, 1982
Suomentanut englanninnoksesta: Leena Tamminen
Kannen suunnittelu: Mistral
Mistä minulle? kirjastolaina

Haruki Murakami, japanilainen suosikkikirjailija. Minä rakastuin Norwegian woodiin, inspiroiduin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta-kirjasta ja tykästyin Sputnik-rakastettuni-kirjaan kun luimme sen lukupiirissä. Kirjastosta otin viimeksi mukaani Suuren lammasseikkailun, kun en ole Murakamia pitkään aikaan lukenut.

Suuri lammasseikkailu on erikoinen kirja. Se jää lukemisen jälkeen hyvin mieleen tarinansa ja  maagisten piirteidensä vuoksi, kuten Murakamin kirjat muutenkin. Tässä kirjassa päähenkilö on eräs ihan tavallinen 30-vuotias tokiolaismies. Hän on fiksu, mutta kokee elämänsä varsin tylsäksi. Elämää piristämään saapuu yhtäkkiä nuori nainen, jolla on maailman upeimmat korvat. Nainen osaa ennustaa, että mies joutuu pian tekemisiin lampaan kanssa.

Ja näin myös käy, tietenkin. Mies löytää itsensä kohta keskeltä suurta seikkailua, jonka pääosassa on lammas, jonka selässä on tähtikuvio. Mies lähtee etsimään lammasta, ja löytää matkalta paljon kummallisuuksia. Onko lammas edes olemassa lampaan muodossa, vai asuuko se vain omanlaisensa mafiajärjestön laatineessa miehessä?

Suuri lammasseikkailu on jotenkin hengästyttävä kirja. Tarina vie mukanaan, vaikka siinä aika nopeasti huomaakin maagisia ja outoja piirteitä, joita yleensä karsastan. Kirjan alku oli vetävä ja kiinnostava. Kieli oli murakamimaista, ja kyllä tarinastakin nopeasti huomasi murakamimaisia piirteitä. Kun lampaat astuivat kehiin tarinaan tuli lisää vauhtia. Kirjan keskivaihekin oli vielä kiinnostava ja otteessaan pitävä mutta viimeinen kolmannes olikin sitten jo varsin erikoinen ja outo. En voi sanoa pitäneeni kirjan lopusta ja lammasseikkailun päätöksestä, sillä en lopulta edes tainnut ymmärtää koko lammasseikkailusta yhtään mitään.

Huomasin viihtyväni kirjan parissa loistavasti, vaikka loppu olikin outo. Alussa juoni suorastaan imaisi mukaansa, mutta viimeiset sivut luettuani olin pöllämystynyt. Olinko ymmärtänyt yhtään mitään? Minulla ei ole vieläkään hajuakaan siitä, miten tuo loppu pitäisi tulkita, ja voiko lopun ymmärtää monella eri tavalla...

No, kiinnostava, erilainen ja  mieleenpainuva romaani tämä ainakin oli. Tarina on salaperäinen ja erittäin taitavasti rakennettu pieniä yksityiskohtia myöten. Kaikelle löytyy joku selitys ja tarkoitus, vaikka minä en ehkä ihan kaikkia tavoittanutkaan. Suuri lammasseikkailu oli tavallaan myös hieman pelottava ja jännittävä kaikessa salaperäisyydessään. Mies, jonka sisällä asuu lammas herättää kyllä kieltämättä monenlaisia tunteita...

Suuri lammasseikkailu on mukaansatempaava, jännittävä ja salaperäinen kirja. Lampaat ovat tässä suuressa roolissa, mutta haluan myös mainita Hokkaidon kauniit vuorimaisemat, jotka Murakami kuvailee ihastuttavasti. Mieleenpainuva kirja kaikessa erikoisuudessaan!

Haluaako joku kirjan lukenut keskustella tuosta lopusta? :D

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Lapsen oikeus / Ian McEwan


Lapsen oikeus / Ian McEwan

Otavan kirjasto, 2015. 220 sivua
Alkuteos: The Children Act, 2014
Suomentanut: Juhani Lindholm
Kannen kuva: Corbis
Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Ian McEwan kuuluu ehdottomasti suosikkikirjailijoideni joukkoon, mutta minulla on silti todella ristiriitaisia lukukokemuksia hänen kirjoistaan. Sovitus ja Ikuinen rakkaus kuuluvat suosikkikirjojeni joukkoon, kun taas esimerkiksi Makeannälkä oli suurikin pettymys. Siihen välimaastoon, Ikuisen rakkauden lähelle, asettuvat Sementtipuutarha, Lauantai, Polte ja Rannalla, kun taas Vieraan turva on siellä lähempänä Makeannälkää.

Odotin innolla, mtta hieman jännittyneenä, mitä mieltä olisin McEwanin uusimmasta romaanista Lapsen oikeus. Pelkäsin tämän olevan samanlainen pettymys kuin miehen edellinen romaani. Jos tämäkin olisi ollut huono, olisi kirjamaailmani ehkä hieman järkkynyt ;). Miksi vanhempi McEwan ei osaa enää kirjoittaa yhtä hyvin kuin nuorempana? Mutta pelot osoittautuivat turhiksi - onneksi! Pieni kirjamaailmani pyörii normaaliin tapaan, sillä Lapsen oikeus oli taattua, hienoa ja mieleenpainuvaa McEwania!

Fiona Maye työskentelee perheoikeuden tuomarina, ratkoen vaikeita perhekiistoja. Samalla vaikeiden työkeissien kanssa hän ajautuu avioliitossaan vaikeaan tilanteeseen. Aviomies ilmoittaa yllättäen, että hän haluaa solmia ulkopuolisen suhteen nuoremman naisen kanssa. Fiona on murtunut, mutta töissä hänen täytyy pitää yksityiselämä erillään. Samoihin aikoihin hän saa eteensä tapauksen, jossa leukemiaan sairastunut alaikäinen Jehovan todistaja kieltäytyy verensiirrosta, joka todennäköisesti pelastaisi hänen henkensä. Fionaa mietityttää ammattietiikan rajat, kuinka pitkälle ihminen on oikeutettu päättämään omasta elämästään ja kuinka paljon hän voi ammattinsa puolesta vaikuttaa ja päättää toisten elämästä?

Lapsen oikeus on oikeatsaan aika täydellinen kirja. Se herättää ajatuksia ja tunteita. Verensiirrosta kieltäytyvä nuori Jehovan todistaja-poika, hänen tiukat vanhempansa, jotka pitävät pojan ratkaisua ainoana oikeana. Erilaiset uskonnot ja elämänkatsomukset ovat kiehtovia, ja ennen kaikkea niihin kuuluvat tavat ja perinteet, säännöt ja seuraukset, herättävät tunteita ja ajatuksia.

Lapsen oikeus on minusta myös onnistuneesti rakennettu. Vierekkäin kulkee oikeastaan kaksi tarinaa, Fionan avioliiton ongelmat sekä hänen vaativa ja kiehtova työnsä, ja erityisesti tämän leukemiasairaan pojan kohtalo. McEwanmaiseen tapaan kirjan loppua kohden tulee sellainen tunne, että jotain suurta vielä tapahtuu. Ja kyllä pojan tarina ennen kirjan loppua saakin jännittäviä käänteitä.

Henkilökuvaus on minusta onnistunutta ja vain vähän yli 200 sivuiseksi kirjaksi Lapsen oikeus on rikas tarinaltaan ja henkilöiltään. Etenkin Fiona tulee tutuksi, mutta myös muista henkilöistä saa hyvän kuvan. Kirjan kieli on sujuvaa ja helppoa, kuten McEwanin kirjoissa yleensäkin. Juhani Lindholm on tainnut onnistuneesti suomentaa lähes kaikki lukemani McEwanit.

Lapsen oikeus on kiinnostava, koskettava, ajatuksia herättävä kirja. En usko, että kukaan pystyy suhtautumaan täysin välinpitämättömästi kirjan tapahtumiin ja McEwan on onnistunut kirjoittamaan toimivan ja hienon kirjan ajankohtaisesta, tärkeästä aiheesta. Kirjan jälkeen päähän jäi kysymyksiä ilman vastauksia. Kuinka paljon ihminen saa päättää omasta elämästään? Kuinka paljon joku toinen voi päättää toisten puolesta? Ja tietysti monia kysymyksiä joihin ei taida olla oikeita tai vääriä vastauksia elämänkatsomuksesta ja jokaisen omasta arvomaailmasta.

★-

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Kadotettujen hedelmätarha / Nadifa Mohamed


Kadotettujen hedelmätarha / Nadifa Mohamed

Atena, 2014. 283 sivua
Alkuteos: The Orchard of Lost Souls, 2013
Suomentanut: Heli Naski
Kannen suunnittelu: Lewis Csizmazia & Ville Lähteenmäki
Mistä minulle? kirjastolaina

Nadifa Mohamedin romaani Kadotettujen hedelmätarha tarttui mukaan edellisellä kirjastoreissulla. Kirja asettuu 1980-luvun Somaliaan, maan diktatuurin kaatumisen aikoihin. Pääosassa on kolme naista, joiden tarinat ja kohtalot kietoutuvat kiinnostavalla tavalla yhteen.

Deqo on yhdeksänvuotias pakolaisleiriltä karannut tyttö. Hänen suurimpiin haaveisiinsa kuuluu kenkien omistaminen, ja hänen muistonsa eivät ole sellaisia, kuin yhdeksänvuotiaan tytön muistojen kuuluisi olla. Kawsar on vanha ja yksinäinen leski, joka jää yksin pieneen taloonsa toipumaan sotilaiden pahoinpitelystä. Hän makaa vuoteessaan pystymättä liikkumaan, tytärtään surren. Kawsar odottaa kuolemaa, tai sotilaiden palaamista. Nuori Filsan on yksi sotilaista. Nuori nainen sotilaana on harvinainen, ja pian hän huomaakin, että armeija vaatii häneltä enemmän kuin hän ikinä uskalsi ajatella. 

Kirjan alussa näiden kolmen naisen tarinat avautuvat erikseen, ja lopussa ne kietoutuvat kiehtovalla ja kiinnostavalla, joskin hieman ennalta-arvattavalla tavalla yhteen. Kolme päähenkilöä ovat sympaattisia ja kiinnostavia, joskin kuitenkin jollain tavalla yksinkertaisesti kuvailtuja. Heidät oppii tuntemaan ehkä hieman liian pintapuolisesti. Filsan oli minusta henkilöistä kiinnostavin, mutta petyin hieman kuvaukseen hänestä. Hän lähinnä toisteli sitä, kuinka inhottavaa miessotilaiden katseet hänen mielestään ovat. Kaipasin henkilökuvaukseen siis vähän syvyyttä, joka olisi tuonut tarinaankin sen viimeisen silauksen.

Miljöökuvaus on onnistunutta ja kiehtovaa. Hargeisan kaupunki ja kaoottinen tilanne diktatuurin kaatumisen aikoihin on kuvailtu uskottavasti ja koskettavasti. Kieli on myös helppoa ja sujuvaa, ja se tekee kirjasta varsin nopealukuisen. Tarina kyllä tempaisee mukaansa kun naiset ja heidän tarinansa oppii tuntemaan ja erottamaan toisistaan.

Vaikka kaipasinkin henkilökuvaukseen vähän lisää syvyyttä, oli Kadotettujen hedelmätarha silti kokonaisuutena mieleenpainuva ja hyvä lukukokemus. Tarinan rankat ja kurjat kohtalot koskettivat ja tarina oli uskottavasti kerrottu. Loppuratkaisu oli ehkä vähän ennalta-arvattava ja pliisu, mutta toisaalta kirjassa kyllä riitti kurjia tapahtumia tasapainoittamaan tätä... Kiehtova tarina, joka jäi mieleen!


tiistai 7. huhtikuuta 2015

Vanhan lapsen tarina / Jenny Erpenbeck


Vanhan lapsen tarina / Jenny Erpenbeck

Avain, 2011. 115 sivua.
Alkuteos: Geschichte vom alten kind, 1999.
Suomentanut: Mari Janatuinen
Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen
Mistä minulle? oma ostos


Jenny Erpenbeckin esikoisromaani Vanhan lapsen tarina valikoitu luettavakseni omasta kirjahyllystäni, kun etsin ohutta ja nopeaa välipalakirjaa. Ohut tämä olikin, mutta ei erityisen nopea tai helppo.

14-vuotias tyttö löytyy kadulta tyhjä ämpäri kädessään. Hän ei osaa kertoa itsestään muuta kuin ikänsä. Tytöllä ei ole menneisyyttä, eikä odotuksia tulevaisuuden suhteen. Hän päätyy lastenkotiin, jossa ikätoverit ja opettajat yrittävät oppia tuntemaan hänet.

Vanhan lapsen tarina on täynnä symboliikkaa, ja tuntuikin, että minulla jäi suurin osa tästä kirjasta ymmärtämättä. En tavoittanut tarinan ydintä, luin tämän läpi, mutta käteen ei jäänyt oikeastaan mitään. Lähinnä oli pettynyt olo viimeisen sivun jälkeen. Tässäkö tämä oli?

Tytön vaikea lapsuus ja nuoruus, sirpaleinen elämä tuli selväksi ja välittyi lukijalle jo kirjan tunnelman kautta. Mutta silti tarina oli jotenkin sekava, eikä tytön tarina koskettanut sillä tavalla, kuin sen olisi pitänyt. Tyttöhän oli kokenut kovia, ja tällaiset tarinat herättävät minussa usein heti empatiat. Mutta nyt en tuntenut oikein mitään, ja se olikin suurin ongelma tämän kirjan kanssa. Ei oikein minkäänlaisia ajatuksia tai tunteita, ja unohdin koko tarinan lähes heti kirjan kannet suljettuani.

En osaa sanoa oliko vain tarinan vai myös kielen vika, että kirjan lukeminen oli minulle hidasta. Tarina siihen vaikutti aivan varmasti, mutta tuntui, että kielikään ei ollut aivan helpoimmasta päästä. Vanhan lapsen tarinassa mätti valitettavasti moni asia, vaikka olisin kovasti halunnut tästä innostua. Nyt se jäi tyhjänpäiväiseksi välipalakirjaksi, johon suurella todennäköisyydellä en palaa enää ikinä, ja joka pyyhkiytyy mielestänikin varsin nopeasti...

★-


maanantai 6. huhtikuuta 2015

Armolahja / Toni Morrison


Armolahja / Toni Morrison

Tammen keltainen kirjasto, 2009.
Alkuteos: A Mercy, 2008
Suomentanut: Seppo Loponen
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen
Mistä minulle? kirjastolaina

Ensimmäinen lukemani Toni Morrisonin kirja oli Minun kansani minun rakkaani, joka oli lopulta pettymys vaikeudessaan ja tahmeudessaan. Kirjastosta tarttui viimeksi mukaan Morrisonin romaani Armolahja, kun selailin Keltaisen kirjaston hyllyä. Itse asiassa luulin, että tämä oli tuore suomennos, mutta kirja onkin ilmestynyt suomeksi jo 2009 :D.

Tarina sijoittuu joka tapauksessa 1680-luvun Amerikkaan. Orjakauppa on alussa ja mantereen herruudesta käytiin tiukkoja kamppailuja eri kansallisuuksien ja uskontojen välillä. Armolahjan pääjuoni on äidissä, joka hylkää pienen tyttärensä, jotta tytär pelastuisi. Pian kuitenkin selviää, että tytär ei pysty arvostamaan ja hyötymään äidin tarjoamasta armolahjasta.

Armolahja on hurja ja rankka kuvaus orjuudesta. Tarina on kaikessa raadollisuudessaan uskottavasti kuvailtu. Jokin näissä Morrisonin kirjoissa tekee niistä minulle kuitenkin vaikeita. En tiedä onko se kieli, joka on jollakin tavalla vaikealukuista, vai onko tarina vähän sekava ja vaikeasti lähestyttävä. Joku näissä kuitenkin aiheuttaa sen, että luen Morrisonin kirjoja aina todella hitaasti ja kauan. Tämä Armolahja parani kuitenkin loppua kohden, ja tuntui että puolivälissä pääsin tarinaankin vähän paremmin kiinni erittäin sekavan alun jälkeen.

Tunnelma kirjassa on onnistunut, mutta henkilöt eivät ehkä tulleet ihan niin läheisiksi kuin odotin. Lisäksi henkilöitä tuntui olevan hieman liikaa, en aina pysynyt kärryillä siitä, kuka kukin oli. Mutta kirjan aiheet, orjuus pääasiassa, oli kuvattu tunteita ja ajatuksia herättävällä tavalla. Ympäristö oli myös kiinnostava, ja ajankuvaus mielenkiintoinen. Ilman kansiliepeen tekstiä ja mainintaa siitä, että tapahtumat asettuvat 1680-luvulle, en olisi ehkä arvannut, että kirjassa kuvailtu aika on niin kaukana historiassa.

En nyt vieläkään ole täysin myyty Morrisonin kirjoitustavalle. Hänen aiheensa ovat tärkeitä ja puhuttelevia, mutta jostain syystä hänen romaaninsa ovat minulle vaikeita ja vaivalloisia. Mutta aion lukea Morrisonia jatkossakin, omasta hyllystäkin löytyy ainakin Rakkaus ja Sinisimmät silmät.




sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Kun mustarastas laulaa / Linda Olsson


Kun mustarastas laulaa / Linda Olsson

Gummerus, 2015. 320 sivua
Alkuteos: I skymningen sjunger koltrasten, 2014.
Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Hiljainen Elisabeth, leskimies Otto ja nuori sarjakuvapiirtäjä Elias asuvat samassa kerrostalorapussa Tukholmassa. Kevät etenee, ja kaikkien elämään kevät tuo mukanaan valoa. Kirjojen kautta kolmikko löytää mutkien kautta toisensa, ja mikä tärkeintä - myös itsensä.

Linda Olssonin Kun mustarastas laulaa on lumoavankaunis kertomus ystävyydestä ja rakkaudesta. Kirja on rauhallinen ja tunnelmallinen, mutta tarina silti otteessaan pitävä. Henkilökuvaus on myös onnistunutta. Elisabeth on keski-ikäinen hiljainen nainen. Kun uudet naapurit koputtavat taloon muttaneen naisen oveen, Elisabeth ei alussa edes avaa. Hän haluaa olla yksin ajatustensa ja murheidensa kanssa, ei kaipaa ihmisiä elämäänsä. Elias puolestaan on nuori ja herkkä mies. Hän on lahjakas sarjakuvapiirtäjä, joka nauttii eniten jokaviikkoisista illallisista yläkerrassa asuvan leskimiehen, Oton kanssa. Otto on entinen antikvariaatin omistaja, nyt eläkkeelle jäänyt leskimies. Hän nauttii nuoren Eliaksen seurasta, mutta kaipaa silti elämään vielä jotakin enemmän.

Kirjassa parasta kauniin tunnelman lisäksi oli minusta tapa, jolla nämä kolme erilaista henkilöä löysivät toisensa, ja se, millainen yhteys heidän välilleen syntyi. Alussa paljon tuntuu synkältä, mutta kuten todettua, kevät tuo mukanaan valon päähenkilöiden elämään. Rakkaus, ystävyys, läheisyys osoittaa taas kerran voimansa.

Olen lukenut Olssonilta tähän saakka kaikki suomennetut kirjat. Hänen esikoisensa, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on ollut niistä tähän saakka ylivoimaisesti paras. Sonaatti Mirjamille ja Kaikki hyvä sinussa ovat jääneet etäisemmiksi, mutta tässä uutuudessa Olsson yltää taas samaan syvyyteen ja koskettavuuteen kuin esikoisensa kanssa. Minusta juuri nämä kaksi kirjaa ovat ehdottomasti Olssonin parhaat teokset tähän asti.

Olssonin romaanissa on lempeyttä ja inhimillisyyttä. Kun mustarastas laulaa on tarina menneisyyden vaikutuksesta nykypäivään, pelosta ja lopulta uskalluksesta ottaa läheisyyttä ja rakkautta vastaan. Kokonaisuutena kirja toimii minusta kaikin puolin loistavasti, enkä jäänyt kaipaamaan oikeastaan mitään. Loppuratkaisu oli ehkä hieman liian monta kysymysmerkkiä jättävä, enkä oikein tiedä mitä mieltä siitä olen. Siksi yksi miinus.

Rauhallista, koskettavaa, ihanaa tarinaa erilaisista ihmisistä kaipaavalle suosittelen lämpimästi tätä kirjaa. Kieli on helppoa ja sujuvaa, ja kirja vie mennessään sekä tarinansa, että tunnelmansa puolesta. Lukeminen on vaivatonta ja päähenkilöiden elämää seuraa mieluusti, heidän mukanaan eläen.


 -

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones


Ehkä rakkaus oli totta / Sadie Jones

Otavan kirjasto, 2015. 420 sivua.
Alkuteos: Fallout, 2014
Suomentanut: Marianna Kurtto
Kannen suunnittelu: ?
Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokpl

Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta oli yksi niistä romaaneista, joita odotin tänä keväänä eniten. Ilahduinkin kovasti, kun kustantamo lähetti minulle ennakkokappaleen kirjasta! Kiitokset siis Otavalle.

Romaanin pääosassa on neljä nuorta; Luke, Leigh, Paul ja Nina. Kaikilla on oma tarinansa, mutta sekä mikä heidät yhdistää on teatteri. Luke on villiä elämää viettävä naistenmies, pikkukaupungin kasvatti jolla on rankka perhetausta. Luke on kuitenkin erittäin lahjakas kirjoittaja, ja pian hänen teatterikäsikirjoituksiaan tunnetaan teatteripiireissä. Leigh on rohkea feministi, joka työskentelee teatterissa näyttämömestarina. Hänen läheinen ja vahva siteensä Pauliin, teatterintuottajaksi itseään tituleeraavaan nuoreen mieheen, on myös kirjan keskiössä ja vaikuttaa kummankin teatteriuraan. Lopuksi on Nina, B-luokan näyttelijättären tytär, joka palvoo äitiään vaikka ympäristö ei ehkä aina ymmärrä sitä. Nina ei oikeastaan pidä esillä olosta, mutta haluaa kulkea äitinsä jalanjäljissä ja ryhtyä näyttelijäksi. Näyttelijänuran alkaessa Nina saa kuuluisuuden lisäksi myös aviomiehen, jossa huomaa pian sekä hyviä että huonoja puolia.

Henkilökuvaus on tässä romaanissa erittäin onnistunutta. Jokainen neljästä päähenkilöstä tuli läheiseksi ja muotoutui tarinan mukana todellakin omaksi persoonakseen. Jostain syystä ihastuin erityisesti Lukeen, pikkukaupungista lähtöisin olevaan nuorukaiseen joka oli viettänyt päivät äidin luona mielisairaalassa, ja iltaisin laittanut ruokaa juoppo-isälleen. Vaikka Luken kaikki teot ja valinnat eivät minua ilahduttaneet, hän oli henkilönä minusta todella kiehtova ja kiinnostava.

Kirjan kieli on sujuvaa ja se vie tarinaa hienosti eteenpäin. Juoni on kiinnostava, ja vaikkei teatterimaailma millään tavalla ole minulle tuttu ympäristönä, pidin sen tuomasta lisästä tässä kirjassa. Minusta teatterimaailma, näytteljät ja muut teatterissa työskentelvät oli kuvailtu uskottavasti, ja koko laaja kirjo erilaisia hahmoja ja kohtaloita tuli esille. Voin kuvitella, että teatterimaailma voi olla juuri niin rankka ja raadollinen kuin se tässä oli välillä kuvattu.

Kirjan tapahtumat asettuvat 1970-luvun Lontooseen, joka on miljöönä tietenkin myös hurjan kiehtova. Kaikenkaikkiaan ympäristö- ja aikakuvaus on kuin kirjan viides päähenkilö - se luo aivan erityisen tunnelman ja kantaa hienosti kirjan juonta.

Rakkaus on myös yksi kirjan tärkeistä teemoista; välillä raakaa ja rumaa, välillä se kantava voima. Kirjassa nähdään erilaista rakkautta - Leighin ja Paulin välinen rakkaus on alussa suloista ja tasapainoista, kun lukuisia villejä öitä eri naisten kanssa viettänyt Luke rakastuu, se on heti erilaista. Luken rakkaus on hurjaa, hän ei välitä säännöistä tai sitoumuksista kun hän osoittaa rakkautensa elämänsä naiselle. Kiinnostavaa rakkautta on nähtävissä myös Ninan ja hänen aviomiehensä välillä. Tämä suhde taitaa olla kaikista suhteista se erikoisin ja sairain, mutta juuri siksi samalla niin kiinnostava.

Ehkä rakkaus oli totta oli kokonaisuutena hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Henkilökuvaus oli onnistunutta, teatterimaailma 1970-luvun Lontoossa oli kiehtova ja romaanin lukuisat erilaiset suhteet ja henkilökemiat tekivät tästä hienon paketin, jota en malttanut aina laskea käsistäni.

     +