Varjojen raportti / Philippe Claudel

Varjojen raportti / Philippe Claudel

Otavan kirjasto, 2009. 279 sivua

Alkuteos: Le Rapport de Brodeck, 2007

 Suomentanut: Ville Keynäs

Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala

Mistä minulle? oma ostos

Hidas, rankka ja vähän vaikeakin. Sanoja, jotka minusta kuvailevat Philippe Claudelin romaania Varjojen raportti. Kirja valikoitui luettavaksi lukupiirin kautta. Lukupiiritapaamiseen en sittenkään valitettavasti päässyt, mutta luin kirjan silti loppuun. Ärsyttää kun muutto uudelle paikkakunnalle tarkoitti myös sitä, että pääsen enää harvoin lukupiiritapaamisiin. Ikävöin kirjakeskusteluja ja muutenkin rentoja ja hauskoja lukupiiritapaamisiamme Turun kivoissa kahviloissa! No joo, kirjastahan minun piti kirjoittaa, eikä muuttoahdistuksesta ;).

Varjojen raportti on ahdistava ja lukijalle vaikea. Kirjan alku oli tahmea, juoneen oli vaikea päästä kiinni koska tarina poukkoili ja pomppi sinne tänne. Minusta tuntui, etten missään vaiheessa saanut tästä oikein otetta, vaikka kuinka yritin. Brodeck, pieneen kylään muualta muuttanut, tuntee nahassaan kyläläisten vaatimukset. Hän suostuu vastahakoisesti toisten vaatimuksin raportin kirjoittamisesta erääseen kuolemantapaukseen liittyen ja Brodeck huomaa pian, että joutuu elämään kipeät muistot vankileireiltä uudelleen. Pahuus on läsnä lähes jatkuvasti, kuka lopulta on hyvä ja kuka paha? En tiedä sainko näihin kysymyksiin tästä kirjasta vastausta, mutta se ei välttämättä johdu kirjan huonoudesta...

Claudel kirjoittaa hyvin ja hienosti, vaikka välillä seassa oli turhaa jaaritteluakin. Varjojen raportti oli kuitenkin lukukokemuksena ahdistava, ja se kertoo siitä, että se on tunnelmaltaan onnistuneesti kirjoitettu. Vaikka en koko ajan pysynyt kärryillä tapahtumissa, kirjan tunnelma pysyi ahdistavana ja jollain tavalla koukuttavana alusta loppuun.

Lemppariaiheitani - holokaustia ja toista maailmansotaa - kuvailtiin juuri sopivan mystisesti ja ahdistavasti, kuitenkin niin, että lukija ymmärtää mistä puhutaan. Päähenkilö Brodeck jää jollain tavalla etäiseksi, ja sekin ehkä aiheuttaa sen, ettei kirja tule niin iholle kuin olisin toivonut, ja jota aihepiirinsä puolesta kirjalta odotin.

Varjojen raportti oli oikeastaan aika erikoinen lukukokemus, ja päällimmäisenä tästä jäi mieleen sekavuus. Olisi ollut todella hyvä päästä tuulettamaan ajatuksia tästä kirjasta lukupiirin kanssa, uskon että olisin saanut moneen kysymykseen vastauksen muilta tytöiltä ;).

★★+

Ruttohauta / Ene Mihkelson

 

Ruttohauta / Ene Mihkelson

WSOY Aikamme kertojia, 2011. 362 sivua

Alkuteos: Katkuhaud, 2007

Suomentanut: Kaisu Lahikainen

Kannen kuva: Lia G /Arcangel/Fennopress

Mistä minulle? oma ostos alelaarista...

Virolaisen Ene Mihkelsonin romaani Ruttohauta oli lukupiirimme valinta lokakuun kirjaksi. Mielenkiintoinen valinta kyllä, joka herätti totisesti keskustelua ja jänniä mielipiteitä... Minun osaltani kirja ei ollut menestys, voin sanoa suoraan että tämä meni niin yli hilseen. En tajunnut tästä paljon mitään.

Kirjan takakansi lupaa hyvää. Kertoja on toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliitto miehitti Viron, jäänyt tätinsä hoiviin hänen vanhempiensa paetessa Stalinin joukkoja. Lapsi uskoo vanhempiensa kuolleen, mutta sodan jälkeisessä Virossa itse kullakin on salaisuuksia ja vaiettuja tapahtumia menneisyydessä.

Kirjan aihe vaikutti kiinnostavalta. Jostain syystä Viron historia kiehtoo minua, ja kuten jo aiemmin olen maininnut, toinen maailmansota on jostain syystä aina kiinnostanut minua kirjallisuudessa. Valitettavasti vain tämä Mihkelsonin kirja oli koottu siten, että heti alusta asti olin aivan ymmälläni. Henkilöt menivät sekaisin, en saanut minkäänlaista otetta tapahtumista. Läpi koko kirjan punainen lanka oli kateissa, en tajunnut mikä se tarinan juoni oikeasti oli. Viron historiaa selvitettiin paljon, välillä tekstissä oli pitkiä otteita historiallisista teksteistä (tai kirjeistä?) ja ne sekoittivat lukemista vielä enemmän. En kertakaikkiaan saanut kaikesta tekstistä luotua minkäänlaista kokonaisuutta.

Päähenkilöstäkään ei saanut selville tarpeeksi, jotta hän olisi millään tavalla tullut tutuksi tai läheiseksi. Kirjan keskivaiheilla jäin jopa miettimään kertojan sukupuolta, vaikka alusta asti olin ajatellut häntä naisena. Kirjan kieli on varmaan ihan hienoa, mutta minulle varsin vaikeata ja tekstin sekavuuden (ja paikoittaisen tylsyyden) vuoksi luin tätä todella hitaasti. Kesken olisi jäänyt, ellei tämä olisi ollut lukupiirikirja. Jostain syystä ajattelin kuitenkin kirjan loppusivuille saakka, että saan tästä vielä jotain irti. Mutta ei, en vain saanut.

Minun lukukokemustani kuvailee parhaiten kirjasta löytyvät lukuisat kysymysmerkit, joita oli siroteltu tekstin joukkoon ihan outoihin paikkoihin, omille riveilleen. Kysymysmerkkinä olin minäkin kirjaa lukiessani, ja olen yhä edelleen kirjan lukemisen ja lukupiirikeskustelun jälkeenkin...

 ★  

Hengitysharjoituksia / Anne Tyler

Hengitysharjoituksia / Anne Tyler

Otavan kirjasto, 1989. 350 sivua

Alkuteos: Breathing Lessons, 1988

Suomentanut: Saara Villa

Mistä minulle? kirjastolaina

Anne Tylerin Pulitzer-palkittu romaani Hengitysharjoituksia oli lukupiirikirjanamme syyskuussa. Olen lukenut Tylerilta aiemmin kaksi kirjaa, Jää hyvästi sekä Nooan kompassi, ja kumpikin oli varsin keskinkertainen lukuelämys. Niin kävi myös tämän kirjan kanssa, varsin keskinkertainen, mutta silti ihan kelpo luettavaa muutamaksi illaksi.

Maggie ja Ira Moran ovat matkustamassa Maggien vanhan ystävän aviomiehen hautajaisiin. Kirja on yhden päivän romaani, kertoo juurikin tästä hautajaispäivästä. Pääosassa ei kuitenkaan ole itse hautajaiset, tai Maggien vanha ystävä Serena joka on jäänyt leskeksi. Toisaalta seurataan Maggien ja Iran päivän kehitystä, överihautajaisten kautta takaisin kohti kotia. Kotimatkalla mukaan tarttuu aikuisen Jesse-pojan ex-vaimo Fiona ja Jessen ja Fionan tytär Leroy. Toisaalta taas kirja koostuu monista takaumista, joiden avulla selvitetään Moranin perheen taustoja, sitä miten Jesse ja Fiona ovat ajautuneet eroon, miten Maggiesta on tullut kaikkien toisten elämään sekaantuva varsin ärsyttävä nainen.

Juurikin tuo henkilöiden ärsyttävyys sai minut heti alusta ärsyyntymään kirjaan. Maggie oli kirjan alusta loppuun asti raivostuttava nipottaja ja muiden asioihin sotkeutuva tyyppi, jota en kertakaikkiaan voinut sietää. Toisaalta Irakaan ei ollut erityisen täydellinen tai edes kiinnostava tyyppi, ja kirjasta puuttui kokonaan sympaattinen tai mielenkiintoinen henkilö johon olisin voinut edes osittain samaistua. Toisaalta taas Tyleria pitää kehua siitä, että hän on onnistunut kuvailemaan henkilöt uskottavasti ärsyttäviksi...

Kirjan rakenne on kiinnostava, ja tämä on minusta varsin onnistunut romaani yhdestä päivästä. Hautajaishöpinät olivat jollakin tavalla ehkä ylimääräisiä ja turhia, sillä mieluiten luin kuitenkin Moranin perheen tilanteesta, ja tapahtumista joita selvitettiin takaumien kautta. Välillä tuntui miltei rasittavalta, kun siirryttiin nykyhetkeen ja esimerkiksi pitkiin mutkiin kotimatkalla, jotka johtuivat Maggien lapsellisista huijaamisista.

Kieli oli uudempiin Tylerin kirjojen suomennoksiin verrattuna oikein sujuvaa eikä laisinkaan tönkköä kuten olen aiemmissa lukemissani Tylerin kirjoissa kokenut. Tarina eteni varsin jouhevasti, sillä minulla oli aika vähän aikaa tämän lukemiselle ja onnistuin kolmen illan aikana lukemaan tämän loppuun ennen lukupiiritapaamista tyttöjen kanssa. Paikoitellen pääsin tosi hyvinkin kirjan imuun ja luin montakymmentä sivua putkeen, tarinaan uppoutuen. Lukupiirissä saimme ihan hyvin keskustelua aikaan tästä, vaikka lopulta keskustelut menivätkin taas ihan sivuraiteille ;).

Tylerin kirjat eivät ole vielä ainakaan täysin vakuuttaneet minua. Ihan kivoja, keskinkertaisia tarinoita joita kyllä lukee, mutta joista ei jää sen enempää käteen jälkeenpäin. Aion toki jatkossakin lukea Tylerin kirjoja, minulta löytyy 3-4 hänen kirjaansa vielä omasta hyllystäkin. Ehkä se minun suosikki-Tylerini on vielä hyllyssä odottamassa!


★  ★  ★  

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Otava, 2013. 380 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokappale

Tämänkertainen lukupiirikirjamme oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirjan nimi on yksi hienoimpia, joita minulla tulee mieleen ja jo nimestä minulla tuli sellainen fiilis, että tämä on minun kirjani.

Kankimäki tekee sen, mistä moni ehkä haaveilee, mutta jonka harva lopulta uskaltaa toteuttaa. Hän hakee vuorotteluvapaata työstään kustantamossa, saa sen ja lähtee syksyksi ja kevääksi Japanin Kiotoon tutkimaan Heian-kaudella Kiotossa elänyttä sielunsisartaan, hovinaisena ollutta Sei Shonagonia. Sei on kirjoittanut Tyynynaluskirjan, jota Kankimäki (lähes) palvoo ja nyt Kankimäki päättää kirjoittaa omasta seikkailustaan ja Sein elämän tutkimisesta kirjan.

Kankimäki kirjoittaa elämästään Kiotossa, ajatuksistaan Seistä ja ajatuksistaan vuorotteluvapaan ottamisesta, siitä miltä tuntuu ottaa ja lähteä, ilman tarkkoja suunnitelmia, alussa ilman rahaa ja kielitaitoa. Kirja on kiinnostava juuri siksi, että itsekin on joskus tullut mietittyä, millaista olisi jos vaan lähtisi vuodeksi jonnekin muualle. Minä luulen, ettei se sopisi minulle, en ole niin spontaani, mutta juuri siksi ihailen Kankimäkeä. Kankimäki huomaa Kiotossa varsin pian, että Seistä ei ole helppoa löytää tietoa. Harvat ovat kuulleetkaan Tyynynaluskirjasta, ja tietoa Sein vaiheista ei yksinkertaisesti löydy. Mutta Kankimäki ei luovuta ja se, jos jokin, on ihailtavaa.

Heian-aikakausi ja Sein elämä ei ehkä kiinnosta minua niin paljon, että olisin innostunut kirjan niistä kohdista, joissa sivukaupalla kerrotaan Sein elämästä tuhat vuotta sitten. Eniten pidin niistä kohdista, joissa Kankimäki kertoi ns. tavallisesta elämästään Kiotossa. Kuinka hän seurusteli kämppistensä, eri maista saapuneiden ihmisten kanssa ja kuinka hän koki upeita asioita, välillä vahingossa ja sattumalta. Kirjan nimeen viittaavat asiat, pienet arkiset asiat, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, olivat minusta ehdottomasti kirjan parasta antia.

Jotta Kankimäen kirja olisi koskettanut minua enemmän ja jotta lukukokemus olisi ollut mieleenpainuvampi, olisin kaivannut hieman enemmän Kankimäen persoonaa peliin, vielä enemmän tunteita ja ajatuksia. En tiedä, kaipasinko jonkinlaista intiimiyttä enemmän, mutta jotenkin minulle jäi pinnallinen ja ei-niin-persoonallinen kuva kirjan kertojasta. Mutta samalla tuntuu törkeältä vaatia, että kirjoittaja laittaisi enemmän itseään ja persoonaansa likoon, kun kirja kuitenkin kuvailee välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti Kankimäen kokemuksia ja ajatuksia. Olisiko syynä minun nihkeyteeni se, että en vain saanut henkilöstä otetta tai en pystynyt samaistumaan hänen ajatusmaailmaansa? En osaa sanoa.

Kirjan loppua kohden ja sen luettuani mietin myös, toimisiko tämä vielä paremmin hieman tiivistettynä. Välillä tuntui nimittäin siltä, että samoja aiheita ja asioita käytiin läpi monta kertaa. Pidin kuitenkin kirjan rakenteesta, ja tekstin sekaan laitetuista lainauksista Sein kirjasta, sekä erityisesi kaikista listoista joita kirja sisälsi (vaikka jotkin listat ehkä tuntuivat hieman toistavan toisiaan).

Kioto ja Japani on ympäristönä kiehtova ja siksi pidinkin todella paljon niistä kohdista, joissa Kankimäki kertoi elämästään Kiotossa ja joissa hän todentutuisesti ja hienosti kuvaili Kioton maisemia. Välillä tuntui siltä, kuin itsekin olisi ollut ihastelemassa kukkivia luumu- ja kirsikkapuita.

Kirjan kieli on varsin helppolukuista ja kikkailematonta. Paikoin Kankimäki käyttää puhekieltä, joka ei minua erityisemmin häirinnyt vaan sopi kokonaisuuteen. Monet kirjan lukeneet ovat ihastuneet Kankimäen tapaan puhutella Seitä kirjassa, mutta minua se hieman ärsytti. Ajatus siitä, että puhuu tai kertoo tarinaa suoraan tuhat vuotta sitten eläneelle hovinaiselle ei vain sovi minun realistiseen päähäni.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli lukukokemuksena ristiriitainen. Toisaalta pidin Kankimäen rohkeudesta ja hänen Kioton-kuvailustaan. Kun hän kertoi arjestaan Kiotossa, maisemista, reissuista ja kokemuksista siellä, luin kirjaa aivan tohkeissani. Listat pienistä, arkisista asioista, sekä Sein että Kankimäen omat listat, olivat hurmaavia ja ihania, silläkin tavalla että Sein tuhat vuotta sitten kirjoittamille listoille pystyi vieläkin nyökyttelemään, "tuota minäkin olen ajatellut"! Mutta toisaalta taas kirja ei koskettanut minua sillä tavalla kuin olisin toivonut. Jokin asia jäi puuttumaan ja paikoin kirja ja sen huumori tuntui jopa väkinäiseltä. Lukupiirikirjana tämä oli varsin hyvä, siitä riitti keskusteltavaa ja olimme yllättävän samaa mieltä tästä lukupiirityttöjen kanssa.

★★★

Ps! Kirjan lukemisen jälkeen olen joka ilta miettinyt asioita, jotka sinä päivänä ovat sellaisia, että ne ovat saaneet sydämen lyömään nopeammin. Tällaisia ovat esimerkiksi kahvittelu rakkaiden ystävien kanssa, uuden suosikkiteen löytäminen, syyssateen ihastelua parvekkeella ja koiranpentukuvien ihastelu.

Viha, ystävyys, rakkaus / Alice Munro

Viha, ystävyys, rakkaus / Alice Munro

Keltaisen kirjaston pokkari, 2002. 398 sivua.

Alkuteos: Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage, 2001

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma ostos

Kirjoitin juuri pitkän arvion Alice Munron hienosta novellikokoelmasta Viha, ystävyys, rakkaus, mutta rakas Blogger päätti samalla hävittää koko tekstin. Nyt siis ajatukseni tästä kirjatsa hieman lyhyempänä versiona. Luimme Munron novellikokoelman lukupiirissä ja tapasimme jo kaksi viikkoa sitten juttelemaan tästä. Helteet, vapaapäivät, jalkapallo ja kesästä nauttiminen ovat kuitenkin pitäneet minut poissa blogista jo yli viikon mutta nyt ennen iltavuoroon menemistä oli pieni hetki kirjoittamiselle.

Tämä oli samalla ensimmäinen lukemani Munron kirja ja tunnetusti hieman novellikammoisena odottelin mielenkiinnolla mitä tästä pidän. Huomasin kuitenkin jo ensimmäisen novellin kohdalla, että viihdyin kirjan parissa erinomaisesti.

Munron novellit ovat kokonaisia, ehjiä tarinoita elämästä. Ne sisältävät elämän iloa ja surua, näissä tarinoissa usein varsin paljon jälkimmäistä, mutta on niitä ilon ja onnen pilkahduksiakin. Paha saa usein palkkansa, ja novellit päättyvät jollakin tapaa hyvin ja onnellisesti. Rakastavaiset saavat jälleen toisensa, tai asiat järjestyvät muuten vaan.

Munron kieli (ja kirjan suomennos) on yksinkertaista, sujuvaa ja kertoilevaa. Juuri sellaista kuin sen minusta pitää novelleissa ollakin. Ei turhia kielellisiä kikkailuja jotka vaikeuttavat lukemista tai ottavat tilaa itse tarinalta. Vaikka tarinat ovat lyhyitä, eivät ne kaipaa ainuttakaan lisäsivua. Ehjiä kokonaisuuksia, joiden aikana henkilötkin tulevat tarpeeksi tutuiksi ja jonka aikana ehtii nousta ajatuksia ja herätä tunteita.

Eniten pidin Munron novellien aiheista. Osa novelleista oli näin jälkeenpäin ajateltuna varsin samnatyyppisiä, oikeastaan ehkä kaikki, ja olen jo sekoittanut monen päässäni. Mutta se ei haitannut lukunautintoa. Parhaiten mieleeni on jäänyt muistisairaan vaimonsa luona vieraileva entinen naistenmies, taloudenhoitaja jonka elämä muuttuu yllättävällä tavalla kun kaksi teinityttöä pilailevat hänen kustannuksellaan, sekä toisensa vuosien jälkeen löytävät rakastavaiset. Kirja sisältää monen monta kaunista, upeaa pientä hetkeä jotka koskettavat ja painuvat vahvoina mieleen.

Munron novellit ovat elämänmakuisia, kiinnostavia ja juuri sopivan pitkiä. Ne koskettavat ja herättävät ajatuksia, eikä niiden lukemisen jälkeen jää tunne että jotain jäi puuttumaan (kuten minulla novellien kohdalla usein jää). Jos olisin tiennyt Munrosta, olisin ehdottomasti aloittanut novelliurani hänestä. Ymmärrän Munrohehkutukset, sillä nautin itse suunnattomasti näiden novellien lukemisesta. vaikka jouduin aikataulusyistä välillä ahmimaan kolmekin novellia putkeen. Se en kuitenkaan sen suuremmin haitannut lukukokemusta vaikka mieluiten nauttisinkin näitä yhden kerrallaan, kaikessa rauhassa. Otan seuraavan Munron varmasti ihan pian luettavakseni, ja otan sen esille silloin kun kaipaan pientä elämänmakuista, realistista makupalaa. Sillä parhainta Munron novelleissa on se todentuntuisuus. Ajatus siitä, että tapahtumat voisivat olla totta naapurille tai vastaantulevalle ihmiselle.

★★★★+

Kulkeva varjo / Bo Carpelan

Kulkeva varjo / Bo Carpelan

Otava, 1978. 221 sivua.

Alkuteos: Vandrande skugga, 1977

Suomentanut: Kyllikki Villa

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? kirppariostos

Bo Carpelanin tavaramerkki, kaunis, runollinen kieli ja hidas, viipyilevä ja hieman arvoituksellinen kerronta on läsnä myös tässä kirjassa. Kulkeva varjo valikoitui kuukauden lukupiirikirjaksemme siitä syystä, että moni tytöistä halusi tutustua Carpelanin kirjoihin, ja minä Carpelan-fanina luin mielelläni herran kirjallisuutta. Valitettavasti Kulkeva varjo vain ei yltänyt ihan sinne Carpelanin muiden kirjojen tasolle, vaan oli kyllä pettymys. Lukupiiritytöistä Katrin ensitutustuminen Carpelaniin ei ollut erityisen onnistunut, kun taas Anni tykästyi. Erilaisia milipiteitä siis, joten sillä tavalla kiva valinta lukupiirikirjaksi.

Kulkeva varjo on ainakin takakantensa mukaan dekkari, ja dekkarina minä lähdin sitä lukemaan. Nopeasti huomasin kuitenkin, ettei tätä voi lukea dekkarina. Mutta kun olen johonkin ryhtynyt, on siitä vaikea irrottautua. Niinpä ajattelin kirjaa loppuun saakka dekkarina, ja sillä tavalla se ei kyllä toiminut ollenkaan. Carpelanin kirjoissa rakastan hänen käyttämäänsä kieltä. Upeita lauseita jotka rakentavat mahtavan, tunnelmallisen kokonaisuuden ja jonka jokaisesta sivusta voi nauttia. Viipyilevä teksti käskee rauhoittumaan ja nauttimaan. Mutta kun luen kirjaa dekkarina kaipaan vauhtia, nopeita käänteitä, yllätyksiä ja jonkunlaista rajuutta. Sitä Kulkevassa varjossa ei ollut.

Henkilöitäkin oli hieman päälle 200 sivuisessa kirjassa aivan liikaa. En tiedä kuka oli kukin, millä tavalla he liittyivät toisiinsa, kuka oli murhatun Annan isä, kuka hänen miehensä, kuka muuten vaan hänen tuttavansa. Lopulta minulla jäi jopa murhaaja epäselväksi, joten jouduin vielä lukemaan osia kirjasta uudelleen.

Tuntui, etten oikein saaut otetta tarinasta tai juonesta missään kohtaa. Ja eipä olisi tarvinnutkaan, mikäli olisin lukenut perinteistä Carpelania. Mutta kun luin dekkaria, kaipasin kyllä selkeämpää juonta, jotain mistä tarttua ja jotain, mikä veisi tarinaa eteenpäin.

Pidän edelleen Carpelanista, vaikka tämä kirja ei uponnutkaan. Suurimmaksi osaksi luulen sen johtuvan siitä, että lähdin lukemaa tätä dekkarina vaikka kirjan ensimmäisen sivun kuvaus "Kertomus pikkukaupungista" olisi ollut paljon sopivampi. Mutta jostain syystä takakannen teksti murhamysteeristä juurtui pääkoppaani, ja taisi tavallaan myös pilata tämän lukukokemuksen minulta. Sillä olihan tässä hyvääkin. Taattua, kaunista kieltä. Hieman salaperäinen ja mystinen tunnelma joka sopii dekkariinkin. Kiinnostavat henkilöt, vaikkakin heitä oli liikaa. Tavallaan siis kiehtova ja erilainen tarina, mutta ei missään tapauksessa muiden lukemieni Carpelanin kirjojen tasoinen.

★★

Carrie / Stephen King

Carrie / Stephen King

Tammi, 2010. 206 sivua.

1.suom.kiel.painos: 1987

Alkuteos: Carrie, 1974

Suomentanut: Tuula Saarikoski

Kannen suunnittelu: Juri Patrikainen

Mistä minulle? oma ostos

Kuukauden lukupiirikirjamme, Stephen Kingin esikoisteos Carrie, on ensimmäinen koskaan lukemani King. Kauhu ja jännärit eivät yleensä ole minun heiniäni, joten olen suosiolla jättänyt ne muiden luettavaksi. Mutta koska lukupiirimme "mottona" on lukea eriaiheisia kirjoja, tartuin tähän toki mielenkiinnolla kun tytöt sitä ehdottivat!

Carrie on ujo kuusitoistavuotias tyttö, joka asuu uskovaisen ja tiukan äitinsa kanssa. Äidin tiukka kuri ja ahdasmielinen uskovaisuus sekä kavereiden kiusaaminen ja pilkka rajoittaa Carrien elämää. Carrie huomaa kuitenkin, että hänellä on outoja voimia, ja pian hän tietää miten voi käyttää niitä. Pikkuhiljaa erään traagisen illan tapahtumat avautuvat. Selviää, mihin kaikkeen viha voi johtaa, ja millä tavalla Carrie päättää käyttää erityisvoimiaan.

Minä odotin tämän olevan pelottava ja kauhea kirja, jota en uskaltaisi lukea yksin iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Kuinka väärässä olinkaan! Kirjan tapahtumat ovat tällaiselle yltiörealistille aivan liian epäuskottavia ja epärealistisia, jotta olisin uppoutunut tähän niin syvälle, että olisin oikeasti reagoinut tunteilla. Tätä on vaikea selittää, mutta kirjat jonka tapahtumat ovat tosia, tai jonka tapahtumat voisivat olla todellisia, koskettavat minua aina paljon enemmän kuin kirjat, joiden tapahtumat eivät ole erityisen realistisia. Niinpä tämäkään ei onnistunut tulemaan ihon alle, vaan lukaisin tämän vain läpi, ja se oli pienoinen pettymys ennakko-odotuksiini nähden.

Carrie on henkilönä kiinnostava, mutta vahvimman tunnereaktion minussa herätti kuitenkin hänen äitinsä. En voinut sietää naista, joka vahvan uskonsa johdosta suurilta osin pilasi tyttärensä elämän. Vaikka kirja ei mikään yltiöpositiivinen ole, eikä tavallisia, mukavia ja ajattelevaisia henkilöitäkään montaa löytynyt, näkyi välillä kuitenkin pilkahduksia inhimillisyydestä. Etenkin Carrien naisopettaja, sekä luokkatoverit Sue ja Tommy olivat harvinaisen inhimillisen oloisia vaikka Carrien koulunkäyntiä muuten varjosti vakava koulukiusaaminen.

Romaanin kirjoitustyyli ja rakenne on mielenkiintoinen. tarina aukeaa lukijalle pikkuhiljaa. Carrien tarinan ohessa on pätkiä todistajanlausunnoista, jotka johdattavat kohti kauhean, traagisen illan tapahtumia jolloin koko Carrien kotikaupunki muuttuu. Pidin tästä, joskin se taas johti siihen odottavaan tunnelmaan jo kirjan aikaisesta vaiheesta, joka usein ärsyttää minua. Tämä oli kuitenkin nopealukuinen kirja, joten alkupuoliskon tylsyys ei sentään pilannut koko lukukokemusta.

King-debyyttini ei siis ollut erityisen onnistunut, mutta tämä ei tarkoita sitä, että luovuttaisin kirjailijan suhteen. Haluan joskus vielä lukea ainakin Hohdon. Olen ymmärtänyt, että sen parissa saa jo oikeasti pelätä ja kauhistua ;).

★★+

Berliininpoppelit / Anne B. Ragde

Berliininpoppelit / Anne B. Ragde

Tammi, 2007. 294 sivua.

Alkuteos: Berlinerpoplene, 2004.

Suomentanut: Tarja Teva

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Edellinen lukupiirikirjamme oli Anne B. Ragden Berliininpoppelit. Luin tämän itse asiassa jo melkein kaksi kuukautta sitten, joten tästä ei ole erityisen helppo kirjoittaa arviota nyt... Sen verran paljon on muistista kadonnut. Mutta muistan toki päällissimmät fiilikset tästä, joten muutama sananen niistä nyt ainakin!

Kirja alkaa siitä, kun Neshovin veljeskolmikko kokoontuu yhteen heidän äitinsä sairastuttua ja vajottua koomaan. Veljekset asuvat kaukana toisistaan, eivätkä ole pitäneet erityisen paljon yhteyttä vuosien varrella. Tor on asunut vanhojen vanhempiensa kanssa kotitilalla, hoitanut kotitilan työt ja viihtynyt aina parhaiten possujen kanssa lämpimässä sikalassa. Margido vuorostaan on hautausurakoitsija, asunut poikamieskämpässään Trondheimissa. Erlend-veli asustaa kumppaninsa kanssa Kööpenhaminassa, nauttii pintaliitoelämästään täysin rinnoin ja keräilee kotiinsa pieniä lasipatsaita.

Kun äiti sairastuu, ränsistyneelle sikatilalle kokoontuu kaikki kolme veljestä sekä Torin aikuinen tytär Torunn, joka ei ole ikinä nähnyt isoäitiään ja isänsäkin hän on tavannut vain kerran aiemmin. Kun koko pieni suku on kokoontuneena samaan paikkaan, alkaa menneisyyden verhot aueta, sukuhistorian kiemurat ja omituisuudet raottuvat ja monta asiaa menneisyydestä selviää. Yhteinen aika on rankkaa ja paljastuksia täynnä, mutta veljekset ovat kuitenkin lähempänä toisiaan kuin pitkään aikaan.

Berliininpoppelit on lämminhenkinen ja jotenkin sympaattinen kirja. Henkilöt, etenkin kolme veljestä, ovat keskenään kovin erilaisia mutta kukin omalla tavallaan kiinnostava persoonana. Tor oli vähiten sosiaalinen. Viihtyi parhaiten haisevassa sikalassa possujensa kanssa, viinapullo sopivassa piilossa käden ulottuvilla. Omanlaisensa oli myös Erlend, kuplivasta elämästä nauttiva mies. Hän vaikutti pitävän kaikesta pinnallisesta, mutta lapsuudenkodissa hänestäkin tuli esille uusia puolia ja hän osoittautui lopulta sympaattiseksi ja ajattelevaiseksi herraksi. Hautausurakoitsija Margido tuli minulle ehkä vähiten "läheiseksi", jäi ehkä jopa hieman etäiseksi.  Nyt jälkeenpäin huomaan ainakin muistavani hänestä henkilönä vähiten.

Pidin Berliininpoppeleiden tunnelmasta, ja siitä, mitä perhesalaisuuksia veljesten yhteisinä päivinä paljastui. Toisaalta pääasia, veljesten äidin suurin salaisuus, paljastui minulle jo ennen kuin se kirjassa paljastettiin. Jotenkin arvasin mistä on kyse, ja se ehkä hieman vaikutti siihen, että kirjan loppuosa tuntui hieman vaisulta.

Se mikä minua hieman, jos ei nyt ärsyttänyt, niin ainakin ihmetytti, oli tapa, jolla aikuistunut Torunn yhtäkkiä ilmestyy isänsä lapsuudenkotiin ja on siellä kuin kotonaan. Hän tekee sikalan työt isänsä kanssa kuin ei olisi koskaan ennen muuta tehnytkään. Hän sopeutuu oloihin jotenkin liian helposti, jotta se olisi ollut aivan uskottavaa. Toisaalta Torunnin mukanaolo toi tarinaan kuitenkin lisämausteensa, kun myös nuoremman sukupolven näkökulma tuli esille.

Viihdyin Berliininpoppeleiden parissa mainiosti, ja haluan ehdottomasti jossain vaiheessa lukea myös trilogian toiset osat Erakkoravut ja Vihreät niityt. Ragde kirjoittaa hauskan hersyvästi ja tekstiä on helppo lukea. Tarinakin vei mennessään, ja tarjosi naurua mutta toki suruakin. Veljeskolmikon vanha, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä isä oli hellyyttävä reppana, jota kohtaan ainakin minun sympatiani nousivat. Lämminhenkinen, tunnelmallinen ja tarinaltaan kiinnostava kirja!

★★★★-

Iranilainen tytär / Jasmin Darznik

Iranilainen tytär / Jasmin Darznik

Like, 2012. 336 sivua.

Suomentanut: Anu Nyyssönen

Alkuteos: The Good Daughter, 2010.

Kannen suunnittelu: Unna Kettunen

Mistä minulle? Kirjakerho-ostos

Edellisenä lukupiirikirjanamme oli Jasmin Darznikin Iranilainen tytär. Kirja on majaillut kirjahyllyssäni jo parin vuoden ajan, siitä lähtien kun se oli Kirjakerhossa kuukauden kirjana. Olen siis ollut innostunut lukemaan tämän, mutta muut kirjat ovat kuitenkin aiemmin menneet edelle. Pidän yleensä rankoistakin Lähi-itään asettuvista tarinoista, ja kurkkaukset erilaisiin kulttuureihin ja maailman historiaan kiinnostaa. Niillä eväillä lähdin siis varsin innostuneena lukemaan tätäkin kirjaa.

Iranissa syntynyt, sittemmin amerikkalaistunut Jasmin ei ole koskaan kuullut äitinsä menneisyydestä. Jasminin löytäessä Lili-äitinsä häävalokuvan, jossa Lilin vieressä seisoo tuntematon mies, Jasmin pyytää äitiään kertomaan menneisyydestään, mutta äiti ei siihen suostu. Myöhemmin Lili alkaa lähetellä nauhottamiaan kasetteja tyttärelleen. Kaseteilla Lili kertoo hämmentävän tarinansa, mitä kaikkea hänen elämässään on tapahtunut ennen Jasminin syntymää. Lili asui Iranissa, mutta joutui uhraamaan entisen elämänsä. Myöhemmin hän pakeni Saksaan, vielä myöhemmin Yhdysvaltoihin. Mutta mitä kaikkea oikein tapahtui vuosien aikana, ennen Jasminin syntymää? Minkälainen oli naisen asema islamilaisen vallankumouksen aikana Iranissa?

Iranilainen tytär on monin tavoin kiinnostava romaani. Iranin paikoin rankka historia tulee hyvin esille. Naisten asema on kammottava, mutta siitä huolimatta monet selvisivät. Lili koki kauheita asioita, mutta sitkeydellä hänenkin elämänsä muuttui paremmaksi, vaikka nuorena auki revityt haavat eivät ikinä parantuneetkaan.

Vaikka tässä oli paljon aineksia hyvään kirjaan, ei lopputulos siltikään oikein uponnut minuun. Kerronta tökkii. Darznik ikään kuin luettelee tapahtumia kronologisessa järjestyksessä. Joitain rankkojakin asioita vain mainitaan sivulauseessa, toisista kerrotaan sentään vähän enemmän. Vaikka kirja perustuu tositarinaan, kirjalijan äidin omiin kokemuksiin, koin silti hieman epäuskottavaksi sen, että yhdelle ihmiselle tapahtuu kaikki mahdollinen.

Lisäksi tuntui, etten saanut henkilöistä otetta. Lili oli paikoitellen kiinnostava ja hänen rankat kokemuksensa herättivät toki sympatiani, mutta heti seuraavalla sivulla hän muuttui ärsyttäväksi. Kirjan kirjoittaja, Jasmin, jäi myös ihan taka-alalle. Olisin ehkä toivonut asioiden luettelemisen sijaan enemmän välikommentteja ja ajatuksia Jasminin suunnalta. Mitä äidin tarinan kuuleminen herätti aikuistuneessa naisessa? Kaipasin myös enemmän Lilin ajatuksia ja mielipiteitä, enemmän tunnetta tapahtumien luettelun vastapainoksi. Hieman erilainen rakenne olisi voinut toimia, joku kikka mikä olisi tuonut tarinaan lisää syvyyttä ja tunnetta.

Iranilainen tytär olisi voinut olla hieno ja mieleenpainuva lukukokemus, mutta nyt en saanut tästä otetta. Luin toki kirjan loppuun, mutta kyllä se paikoitellen eteni todella hitaasti ja lukeminen tökki juuri tuon tylsän rakenteen ja epäuskottavuuden vuoksi. Vaikka Lilin kokemukset olivat rankkoja, jäi minulle tunnepuolella tästä varsin tyhjä ja välinpitämätön fiilis.  Kuvittelisin, että Lilin tarina pitäisi lukijan kiinnostuksen yllä, herättäisi tunteita ja halun lukea ja selvittää, miten hänen käy. Mutta tämä kirja ei vaan onnistunut siinä. Aineksia siis oli, mutta toteutus ei miellyttänyt minua, saati onnistunut pitämään mielenkiintoani yllä. Harmi!

★★+

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

Tarkoin vartioitu talo / John Boyne

Bazar, 2011. 446 sivua.

Alkuteos: The House of Special Purpose, 2009.

Suomentanut: Laura Beck

Kannen suunnittelu: Helin Sepa

Mistä minulle? oma ostos

John Boyne kuuluu suosikkikirjailijoihini, joten odotin tietenkin paljon myös hänen romaaniltaan Tarkoin vartioitu talo, jonka luimme lukupiirissä nyt alkuvuonna. Jouduin kuitenkin hieman pettymään, vaikka romaanin tarina ja aihe kiinnostavia olivatkin. Kokonaisuus ei vain ihan täysin iskenyt. 

Georgi Daniilovits on 16-vuotias kun hän vuonna 1915 päätyy tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi Talvipalatsiin. Romanovit pitävät valtaa Venäjällä ja nuori maalaispoika Georgi viihtyy perheen palveluksessa. Pian Romanovien valta alkaa kuitenkin horjua, ja pian heidän elämänsä mullistuu – kuten koko Venäjä. 

Lontoossa vuonna 1980 Georgi viettää viimeisiä yhteisiä hetkiä vaimonsa Zojan kanssa ja sairaan vaimon viimeisenä toiveena on palata nuoruusmaisemiinsa Venäjälle. Georgi päättää toteuttaa vaimonsa toiveen ja heidän matkansa vie Suomen kautta Pietariin. Tutut maisemat nostattavat Georgissa paljon muistoja menneisyydestä – hyviä mutta myös kipeitä.

Romanovien tarina on todella kiehtova ja aiheena se on täydellinen minulle. Tapahtumapaikkana Venäjä ja toisaalta myös Lontoo on kiinnostavia ja täydellisiä. Myös henkilöt ovat kiinnostavia, ja pidin todella paljon siitä, että kirjassa ihan oikeasti oli kuvailtu Romanovien perheenjäseniä uskottavasti. Historia on aina jossain määrin kiinnostanut minua, mutta olen siinä aivan surkea, joten en osaa sanoa kuinka paljon todenmukaisuutta kirjan tapahtumissa oli. Se on minulle kuitenkin toissijainen asia, sillä pidin suurinta osaa kirjan tapahtumista hienosti kuvailtuina. En voi sanoa että tapahtumat olivat uskottavia, ja esimerkiksi ilmiö nimeltä Rasputin on minulle vielä aikamoinen mysteeri, mutta tapahtumat sopivat tarinaan kokonaisuutena. Muutama ärsyttävän kliseinen, ennalta-arvattava ja kömpelökin käänne toisaalta taas huononsi kokonaisuutta. 

Miinusta tulee myös kerronnasta. Olen aiemmissa lukemissani Boynen kirjoissa (Kuudes mies etenkin) pitänyt kerronnasta. Tarina on edennyt jouhevasti ja kieli ollut sujuvaa. Tässä tuntui kuitenkin tökkivän joku. En osaa aivan sanoa mikä se oli, mutta jonkinlainen kömpelyys ja tönkköys kielessä ja tarinan etenemisessä kyllä vaikeutti lukemistani. Toisaalta kirja oli nopealukuinen ja juoni vei mukanaan, toisaalta taas ennalta-arvattavuus ja se tönkköys teki tästä paikoin hieman tylsän. 

Pidin tästä kuitenkin enemmän kuin en pitänyt. Tässä oli niin paljon hyvää, mutta kokonaisuus valitettavasti kärsi yllä mainituista syistä. Lukupiirikirjana tämä oli minusta varsin onnistunut. Olimme pitkälti toki samoilla linjoilla tästä, mutta saimme ihan kivasti keskustelua aikaan kuitenkin, itse kirjasta mutta myös Romanovien elämään liittyvistä asioista (elokuvista esim...). Romanovien suku ja elämä kiinnostavat minua tämän kirjan jälkeen entistä enemmän, ja voisinkin ehkä tutustua Talvipalatsin menoon tulevaisuudessa vähän tarkemmin.

★★★★ -   

Sininen linna / L.M. Montgomery

Sininen linna / L.M. Montgomery

Karisto, 1969. 280 sivua.

Alkuteos: The Blue Castle, 1926.

Suomentanut: A.J. Salonen

Kannen suunnittelu: Matti Kota

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Kuukauden lukupiirikirjanamme oli L.M. Montgomeryn Sininen linna. Minä olen lukenut Montgomeryn Anna-kirjoja joskus nuorempana, mutta Sininen linna on jäänyt lukematta. Innolla siis tartuin tähän romaaniin!

Valancy Stirling on 29-vuotias naimaton nainen. Hän asuu äitinsä kanssa suuressa talossa ja päivät täyttyvät kirjojen lukemisesta, oman Sinisen linnansa haaveilusta ja muista pienistä askareista. Valancy ei nauti elämästään, jokainen päivä on tasaisen harmaa ja tylsä. Hänellä ei ole miestä, ja hän saa jatkuvasti kuulla piikittelyä naimattomuudestaan sukulaisiltaan. Kun Valancy saa lääkäriltä kirjeen, jossa tämä kertoo naisen sairastavan vakavaa sydänsairautta ja elävänsä korkeintaan vuoden verran, Valancy päättää ottaa elämänsä ohjat vihdoin omiin käsiinsä. Hän löytääkin lopulta oman Sinisen linnansa, mutta mikä paikka se oikein on?

Juttelimme lukupiirityttöjen kanssa kirjan luokittelusta. Minun kotikaupunkini kirjastossa tämä löytyi aikuistenosastolta, kun taas muualla tämä luokitellaan tyttökirjaksi. Tapahtumien osalta tämä taitaa asettua jonnekin tyttökirjan ja aikuistenkirjan välimaastoon?

Osittain Sininen linna oli mukaansatempaava, etenkin puolivälin jälkeen. Toisaalta taas kirjan alkupuoli oli vähemmän kiinnostava ja tapahtumia oli varsin vähän, huomasin alussa tylsistyväni kirjan parissa. Loppuosa oli kiinnostavampi, mutta kirjan uskottavuutta vähensi hieman loppuun ängetyt tapahtumat ja paljastukset joita oli varsin paljon. Valancy henkilönä herätti myös kaksijakoisia tunteita. Toisaalta tunsin empatiaa häntä kohtaan. Hänen sukulaisensa eivät vaikuttaneet kovinkaan sympaattisilta, ja Valancyn elämä ei ollut onnellista, nyt eikä lapsuudessa. Mutta toisaalta taas koin myös ärtymystä. Valancy oli 29-vuotias nainen, mutta hänen käyttäytymisensä ja ajatuksena oli paikoin todella lapsellista ja naiivia. Toisaalta hänen elämänsä oli ollut kovin suppeata, ympärillä oli vain hankalat sukulaiset eikä kovinkaan paljon muita ihmisiä, tai muuta toimintaa.

Pidin tarinan sanomasta ja sen nostattamista ajatuksista ja mietteistä, vaikka koko tarina ei aivan jaksanutkaan pitää minua otteessaan. Alkutahmeuden jälkeen tarina oli kuitenkin nopealukuinen. Kieli oli kohtalaisen sujuvaa, vaikka vanhasta suomennoksesta johtuen (?) löysinkin paljon kirjoitus- ja kielivirheitä.

Kokonaisuutena Sininen linna oli ihan kiva tarina, mutta odotin kyllä hieman enemmän. Alku oli todella tylsä mutta loppuosa (onneksi) hieman parempi. Kyllä tämä lukemisen arvoinen oli, mutta luulen että olen kokenut parhaat Montgomery-hetkeni silloin teini-ikäisenä kun viihdyin Anna-kirjojen parissa.

★★★+

Pionin rakkaus / Lisa See

Pionin rakkaus / Lisa See

WSOY, 2009. 404 sivua.

Alkuteos: Peony in love, 2007.

Suomentanut: Hanna Tarkka

Kannen suunnittelu: Anna Makkonen

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Lisa Seen Pionin rakkaus valikoitui kuukauden kirjaksemme lukupiirissä muutaman mutkan kautta. Olen aiemmin lukenut Seeltä Shanghain tytöt josta pidin aika paljon, joten tartuin mielelläni tähänkin kirjaan. Huomasin kuitenkin jo aika varhaisesa vaiheessa, että Pionin rakkaus ei oikein ollut minun pala kakkuani.

Pioni on 16-vuotias kun hänen kotonaan esitetään Pionipaviljonki-ooppera. Pioni on siitä innoissaan ja ihastuu oopperaan kovasti. Oopperaesityksen aikana hän tapaa sattumalta kotinsa puutarhassa komean nuoren miehen, joka salpaa hänen hengityksensä, ja saa muuttaa hänen elämänsä. Pioni ei voi enää ajatellakaan muuta kuin tätä nuorta miestä. Nuori tyttö on kuitenkin jo luvattu vaimoksi miehelle, jota ei ole koskaan tavannut. Pioni kärsii lemmensairaudesta, lukee Pionipaviljonkia kirjamuodossa ja lopulta riutuu kuoliaaksi rakkaudentuskissaan. Mutta itse tarina alkaa oikeastaan vasta Pionin kuolemasta. Lukija pääsee seuraamaan minkälaista on kuoleman jälkeinen elämä kiinalaisten muinaisuskomusten mukaan.

Pionin rakkaus on aiheeltaan ihan kiinnostava. Tapahtumat pohjautuvat tositarinaan ja asettuvat 1600-luvulle. Muinaistavat ja -uskomukset ovat kiinnostavia, ja kiinalainen kulttuuri on jo kauan kiinnostanut minua kovasti. Pidin myös siitä, että kirjan tapahtumissa suuressa roolissa oli oikea ooppera, vaikka en Pionipaviljongista ennen ole kuullutkaan.

Sitten tulee se mutta:

Kirjan alussa minulla oli vaikea päästä vauhtiin. Tarina ei jostain syystä vienyt mukanaan, henkilöt jäivät etäisiksi ja kirjan lukeminen eteni todella hitaasti. Kirjan keskivaiheilla pääsin tarinan imuun hieman paremmin, mutta kaipasin silti enemmän tapahtumia ja tiiviimpää tempoa. Nyt tuntui siltä, että tarinaa oli turhaan venytetty liian pitkäksi. Henkilöt jäivät koko kirjan läpi valitettavan etäisiksi. Päähenkilö Pioni ei vain onnistunut herättämään minussa oikeastaan mitään tunteita, vaan jätti tekoineen ja ajatuksineen minut täysin kylmäksi. En tiedä johtuiko se siitä, etten osannut kirjan alussa asettua 16-vuotiaan tytön ajatusmaailmaan tai että kuoleman jälkeiset tapahtumat ja haamuilujutut tuntuivat minulle liian epätodellisilta ja oudoilta.

Kirjan kieli oli myös tönkönlaista, onko sitten kyse huonosta suomennoksesta vai jo alkuperäisteoksen tönköstä kielestä - sitä en osaa sanoa. Kokonaisuutena Pionin rakkaus oli pettymys. En oikein saanut tästä otetta, henkilöt tai tarina sinänsä ei oikein herättänyt minussa tunteita mihinkään suuntaan. Vaikka tarinassa kuvailtiin kauheuksia, joita esimerkiksi Pionin äidille oli elämän aikana sattunut, ne eivät kuitenkaan koskettaneet. En tiedä johtuiko tuo tönköstä kerronnasta vai mistä, mutta tunne jäi puuttumaan koko kirjasta. Yleisestikin tarina jäi pinnalliseksi, tässä oli monia kiinnostavia aiheita kuten vallankumous, tyttöjen ja naisten asema 1600-luvun Kiinassa jne. mutta koska aiheita oli niin paljon jäi kaikista hieman pintaraapaistu fiilis.

Pionin rakkaus ei siis ollut minun kirjani, ja lukupiirissäkään tämä ei ollut mikään menestys. Anni ja Katri ovatkin jo kirjoittaneet omia ajatuksiaan tästä.

★★+

Yösyöttö / Eve Hietamies

Yösyöttö / Eve Hietamies

Seven-pokkarit, 2010. 383 sivua.

Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä

Mistä minulle? nettikirjakauppaostos

Eve Hietamiehen Yösyöttö oli lukupiirimme tämänkertainen kirja. Ajattelin etukäteen että tämä ei aivan ole minun kirjani koska kirjan aiheet, vanhemmuus ja yksinhuoltajuus pääosassa, ei ole minulle ajankohtaisia. Olin kuitenkin väärässä. Kirjalla oli paljon annettavaa vaikka en ehkä alunperin ajatellut olevani ideaalista kohderyhmää tälle kirjalle.

Antti Pasanen jää yksin vastasyntyneen Paavo-vauvan kanssa hänen Pia-vaimonsa hävitessä maisemista jo synnytyssairaalan pihalla. Antilla ei ole vauvoista mitään kokemusta. Hän ei tiedä miten vauvaa pidetään sylissä, mistä vauvalle saa ruokaa, miten vaippa vaihdetaan tai miten vauva puetaan. Hän kuitenkin kohtaa todellisuuden ihailtavan reippaasti, ja alkaa tutkimaan asioita jotta vauva pysyy tyytyväisenä. Paavon varttuessa yksinhuoltajaisä vie hänet puistoon jossa tapaa mitä erilaisempia äitejä, Antti selviää vauvan sairasteluista ja hampaidenkasvusta ja huomaa pian selvinneensä vuoden yksin Paavon kanssa.

Yösyöttö kuvailee Antin ja Paavon ensimmäistä yhteistä vuotta. On ihailtavaa seurata sekä tuoreen isän, että pienen vauvan kasvua, heidän yhteiselämäänsä ja rutiinien syntymistä. Hietamies on kirjoittanut uskottavalla tavalla miehen näkökulmasta. Vaikka kirjassa on paljon ääripäitä, esimerkkinä leikkipuiston hippiäiti ja toisena ääripäänä jääkiekkoilijan rikas hienostelijavaimo, on tarina kuitenkin uskottavan tuntuinen.

Henkilöhahmot olivat kiinnostavia. Päähenkilö Antissa ihailin kärsivällisyyttä ja sitä rakkautta, jonka hän poikaansa kohdisti. Paavon äiti Pia jäi hieman sivurooliin, vaikka hänen ratkaisunsa toki olikin koko tapahtumien alkulähde. Hänen mielensä ja käytöksensä oli minulle kiinnostavaa luettavaa, vaikka sympatiani tässä tilanteessa olivatkin kovasi Antin puolella. Odotin jotenkin Antin reagoivan henkisesti rajummin vaimonsa lähtöön, mutta sitä luhistumista ei oikestaan missään vaiheessa tullut. Antille hyvä niin, mutta varmasti aika harvinaista noin tosielämässä?

Kiinnostava suhde oli myös Antin isällä sekä Antin kehitysvammaisella veljellä Jannella. He olivat aidon sympaattisia, ja isän ja aikuisen kehitysvammaisen pojan välinen suhde oli minusta hyvin aidosti ja uskottavasti kuvailtu.

Kirja on nopealukuinen, minä ahmaisin sen kahdessa illassa. Kun tarinaan pääsi sisälle halusi aika nopeasti tietää kuinka Antin ja Paavon elämä jatkossa järjestyy. Kieli on helppoa, vaikka puhekielen käyttö etenkin kirjan alussa hieman ärsyttikin. Yösyöttö on myös hauska kirja. Ei teennäisesti hauska, kuten usein voin tämäntyyppiset kirjat kokea, vaan aidosti hauska. Pienet asiat ja sattumukset Antin ja Paavon elämässä saivat minut monta kertaa nauramaan ääneen.

Kokonaisuutena Yösyöttö tarjosi minulle hyvän lukuelämyksen. Nauroin Antin kommelluksille, nauroin leikkipuiston stereotyyppisille, erilaisille äideille, liikutuin Antin rakkaudenosoituksista, hänen suloisenkömpelöstä vauvanhoidostaan. Antin ja Paavon elämän seuraaminen herätti tunteita ja kirja oli samalla viihdyttävä ja ajatuksia herättävä. Mietin minkälainen kirja olisi jos sen olisi kirjoittanut mies, mietin omaa suhtautumistani yksinhuoltajuuteen, yksinhuoltajaisiin ja synnytyksen jälkeisistä mielenterveysongelmista kärsiviin naisiin. Minulle Yösyöttö oli siis positiivinen yllätys, ja jälleen kerran osoitus siitä, että ennakko-odotukset voivat olla pahasti vääränlaisia. Kirjalla voi olla paljon annettavaa, vaikka aihealue ei sitä ominta olisikaan!

★★★★

Kaksoisvirhe / Lionel Shriver

Kaksoisvirhe / Lionel Shriver

Avain, 2007. 389 sivua.

Alkuteos: Double Fault, 1997.

Suomentanut: Hanna Sola

Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Lionel Shriverin romaani Kaksoisvirhe oli lukupiirin kuukauden kirjamme. Minä olen lukenut Shriverilta aiemmin vaikuttavan Poikani Kevinin sekä mahtavan, mieleenpainuvan Jonnekin pois -romaanin viime vuoden puolella. Kaksoisvirhe oli ennakkoon aiheeltaan minulle kiinnostava, tennis ja urheilu ylipäänsä kiinnostaa minua romaaniaiheina aina, joten odotin pitäväni tästä kirjasta kovasti.

Kirjan päähenkilö on Willy Novinsky, lupaava tennistähti jo hieman yli kaksikymppisenä. Hänen elämänsä ja lupaavasti alkanut tennisuransa heittää häränpyllyä hänen tavatessa Ericin, amatööritennispelaajan joka viettää mielellään aikaa tenniskentällä Willyn kanssa. Suhteen alussa tennisykkönen on ehdottomasti Willy, mutta suhteen edetessä myös pariskunnan sisäinen kilpailu kovenee ja pian Willy huomaa miehensä pärjäävän häntä paremmin. Willyn ura joutuu ahdinkoon, kuten myös Willyn ja Ericin avioliitto.

Aiheeltaan Kaksoisvirhe oli kiinnostava. Tenniksen lisäksi keskiössä on tietenkin Willyn ja Ericin vaikea avioliitto. Minusta Shriver on onnistunut kuvaamaan uskottavasti ja todentuntuisesti kahden kunnianhimoisen urheilijan suhdetta toisiinsa, itseensä ja lajiinsa. Willy ja Eric olivat myös luonteeltaan todella kiinnostavia. Willyssa oli monta ärsyttävää piirrettä, mutta samalla tunnistin kunnianhimoisessa urheilijanaisessa osittain omiakin luonteenpiirteitäni (siksi hän varmaan niin ärsyttävä olikin...). Vaikka Willyn käytös Ericiä kohtaan välillä oli hirveää, pystyin jollakin tavalla ymmärtämään naisen ahdingon. Eric oli myös omanalaisensa, hieman eri tavalla urheiluun suhtautuva, mutta hänen käytöksensäkin oli jotenkin luonnollista, ymmärrettävää.

Shriverin kielenkäyttö on sutjakan sujuvaa. Suomennoksessa huomasin muutaman lyöntivirheen, mutta en sen kummempia takelteluja. Tarina vei suurimman osan ajasta varsin hyvin mukanaan, joskin välillä jumituttiin minusta hieman liian pitkäksi aikaa pieniin yksityiskohtiin. Kaksoisvirhe olisi toiminut hyvin hieman tiivistettynäkin, nyt koin kirjan puolivälin jälkeen tarinan hieman junnaavan paikoillaan.

Tennis oli kirjassa suuressa roolissa, ja vaikka itse en ole lajin asiantuntija huomasin muutamia hassuja epäkohtia lajitiedoissa. Toki säännöt ja sensellaiset ovat voineet tässä vuosien aikana muuttua, ja toki kirjailija mainitsee kirjan alussa että rankingjärjestelmää on kirjassa yksinkertaistettu. Tennisammattilaiset löytäisivät kirjasta varmasti vielä enemmän epäkohtia, mutta minä en kokenut näitä muutamia lapsuksia häiritseväksi.

Kaiken kaikkiaan viihdyin mainiosti Kaksoivirheen parissa. Sain suuren määrän tennistietoa, viihdyin Willyn ja Ericin mukana maailmankiertueella ja koin kuvauksen heidän vaikeasta avioliitostaan uskottavaksi. Shriver on yksi lempikirjailijoitani, ja vaikka en ehkä pitänyt tästä kirjasta aivan yhtä paljon kuin kahdesta aiemmin lukemastani, jää tämäkin kirja varmasti todella hyvin mieleeni. Lukupiirikirjaksi tämä oli myös hyvä valinta. Olimme kirjasta hieman eri mieltä, ja kirja onnistui herättämään paljon ajatuksia meissä kaikissa. Itsekin huomasin miettiväni kovasti omaa urheiluharrastustani, ja aktiivivuosien aikaisia parisuhteita urheilupiireissä, niin omien kuin ystävien ja tuttujen kokemuksien kautta.

★★★★

Lang / Kjell Westö

Lang / Kjell Westö

Otava, 2003. 253 sivua.

Alkuteos: Lang, 2002. 

Suomentanut: Katriina Savolainen

Kannen suunnittelu: Jaakko Ollikainen

Mistä minulle? ystävältä saatu kirpparilöytö 

Kuukauden lukupiirikirjamme oli yhden lempikirjailijani vanhempaa tuotantoa, nimittäin mahtavan Kjell Westön Lang. Olen lukenut Westöltä muun muassa aivan upean Helsinki-trilogian, ja herra Westö taitaa olla ihan suurin kirjailijasuosikkini. Oli siis todella mukavaa tarttua myös miehen muihin kirjoihin!

Kirjan päähenkilö on Christian Lang, suosittu tv-juontaja ja kirjailija joka on vähän aikaa sitten eronnut toisesta vaimostaan. Eräänä päivänä hän tapaa pizzeriassa salaperäisen Saritan, rakastuu naiseen (tai kehittää naisesta pakkomielteen...) ja löytää itsensä pian useammin Saritan asunnosta kuin omasta kodistaan. Christian ja Sarita aloittavat tiiviin suhteen, ja pian Christian on lähes muuttanut Saritan ja tämän pojan Miron luokse. Kuvioita sotkee kuitenkin Miron isä, Saritan ex-mies Marko, joka aiheuttaa Langissa mustasukkaisuutta ja vihaa. Marko tupsahtaa Saritan luokse milloin tahtoo, ja alkaa pian sotkeutua toden teolla Langin ja Saritan suhteeseen. Eräänä marraskuisena yönä kirjan kertojana toimiva kirjailija Konrad Wendell kuulee puhelimessa lapsuudenystävänsä Langin hätääntyneen äänen. Jotakin kauheaa on tapahtunut, eikä Lang tiedä mitä tehdä.

Lang on hieman erilaista Westötä kuin mihin olen tottunut. Kaunis ja ihastuttava Helsinki-kuvaus on läsnä tässäkin kirjassa, ja vaikka en mikään suuri Helsinki-fani olekaan, olen Westön kirjojen kautta melkein ihastunut pääkaupunkiimme. Westö on luonut kirjaansa kiinnostavat hahmot. Päähenkilö Lang on sympaattinen henkilö, ja hänelle tahtoo hyvää vaikka välillä tekisikin mieli hieman ravistella miestä. Miksi hän päätti sulkea silmänsä kaikelta, vaikka merkkejä tulevasta ja menneistä tapahtumista oli ilmassa jatkuvasti? Sarita ja Marko vuorostaan olivat kumpikin varsin ärsyttäviä henkilöitä. Marko oli käytöksensä perusteella niin häiriintynyt, että olisin halunnut raahata hänet hoitoon. Sarita taas oli "akkamaisuudessaan" todella ärsyttävä, mutta toi luonteellaan hänen ja Langin väliseen suhteeseen lisää mielenkiintoa. Sarita oli henkilönä toki kiehtova, joten ymmärsin Langin viehtymyksen erikoiseen naiseen. Kirjan kertojana toimiva Konrad Wendell jäi henkilöistä ehkä etäisimmäksi, mutta ei huonolla tavalla. Pidin ratkaisusta jättää tarinankertoja hieman sivuosaan, hieman salaperäiseksi sivustakatsojaksi.

Vaikka Lang ei tapahtumien osalta ole erityisen ennalta-arvaamaton, pidin silti juonesta ja hieman arvoituksellisesta lopusta. Arvasin suuren osan tapahtumien kulusta jo aika varhaisessa vaiheessa, mutta toki niitä vinkkejä tapahtuneesta tulikin aika paljon heti kirjan alusta lähtien. Kirjan kieli on varsin sujuvaa, mutta muutamassa kohdassa koin sanavalinnat hieman tönköiksi ja muutamat painovirheet osuivat silmään. Harmittelin hieman jälkeenpäin, etten lukenut kirjaa alkuperäiskielellään ruotsiksi...

Ennalta-arvattavuudesta, muutamasta ärsyttävästä henkilöstä ja hiukan kuluneesta aiheesta huolimatta nautin Langin lukemisesta. Tämä(kään) ei ole hyvän mielen kirja, mutta miljöökuvaukseltaan ja tunnelmaltaan taattua Westötä. Lukupiirikirjana tästä ei syntynyt erityisen paljon keskustelua, sillä olimme kaikki pitkälti samoilla linjoilla kirjan suhteen. Kiva tämä oli silti lukea, ja nyt odotan tohkeissani Westön syksyllä ilmestyvää uutuutta, jonka aion lukea ehdottomasti ruotsiksi.

★★★★-

Sputnik - rakastettuni / Haruki Murakami

Sputnik -rakastettuni / Haruki Murakami

Tammen keltainen kirjasto, 2003. 252 sivua.

Alkuteos: Supuutoniku no koibito, 1999.

Engl.kielestä suomentanut: Ilkka Malinen

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni oli lukupiirimme kuukauden kirja. Tartuin kirjaan suurella innolla, olen ihastunut kahteen aiemmin lukemaani Murakamiin todella paljon. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta oli kiinnostava ja inspiroiva, ja Norwegian Wood yksi kauneimpia tarinoita joita olen ikinä lukenut.

Sputnikin kertojana toimii K, opettajana työskenteleva nuori mies joka on rakastunut opiskelukaveriinsa Sumireen. Sumire ei kuitenkaan ole rakastunut K:hon, mutta heidän välillään on läheinen, lämmin ja tärkeä suhde kummankin kannalta. Sumire tapaa tuttavansa häissä korealaistaustaisen, itseään vanhemman naisen, salaperäisen Miun. Sumire rakastuu ja lähtee yllättäen Miun kanssa maailmalle. K kaipaa Sumirea, tämän yöllisiä soittoja puhelinkopista ja outoja kysymyksiä. Sumiresta ei kuulu mitään, kunnes Miu eräänä päivänä pyytää K:n luokseen pienelle kreikkalaiselle saarelle. Sumire on kadonnut jäljettömiin, eikä Miu tiedä mitä tehdä.

Sputnik-rakastettuni on salaperäinen, maagisuudessaan kiinnostava niin tarinaltaan, henkilöiltään kuin ympäristöltäänkin. Osittain tapahtumapaikkana on Tokio, toisaalta taas pieni, salaperäinen kreikkalainen saari. Minä ihastuin molempiin paikkoihin, mutta etenkin pidin näiden kahden paikan luomasta kontrastista tässä tarinassa. Maailmat olivat aivan erilaisia ja loivat siksi kirjaan tietyn jännittävän tunnelman.

Murakamin kirjat suomennetaan usein englanninkielisestä käännöksestä, niin myös tämä. Kieli on kuitenkin sujuvaa ja tunnelma murakamimainen, eli sellainen johon olen tottunut hänen aiemmissa kirjoissaan. Suomentaja on siis tehnyt ainakin minun silmääni hyvää työtä. Myös tässä kirjassa on murakamimaista kummallisuutta, maagisuutta ja koko kirjan läpi vievä unenomainen fiilis. Tästä pidin, ja vaikka en ole surrealismin tai suuren maagisuuden ystävä kirjallisuudessa (tai no, muutenkaan), Sputnikissa sitä oli juuri sopivasti, jotta se loi kirjaan jännittävän, odottavan tunnelman.

Kirjan teemat- ystävyys, rakkaus, erilaiset ihmissuhteet- ovat kiinnostavia ja tärkeitä. Läheiset ja tiiviit ihmissuhteet luovatkin tähän kirjaan sen haikeankauniin tunnelman, ja yhdessä Murakamin kertojantaitojen ja sujuvan kielen kanssa se tekee Sputnikista hienon kokonaisuuden. Minusta tämä muistuttaa tunnelmaltaan ja tarinaltaan hieman Norwegian Woodia, mutta rakastuin siihen kuitenkin vielä hieman tätä enemmän. En tiedä ymmärsinkö tässä aivan kaikkea, mutta ehkä sitä ei aina tarvitse tehdäkään pitääkseen kirjasta...

 ★★★★+
Ps! Ihana yskityiskohta kirjasta: Sumire joi kahvia Nuuskamuikkusmukista!;)

Kultahattu / F.Scott Fitzgerald

Kultahattu / F. Scott Fitzgerald

Loistopokkari, 2004. 220 sivua.

Alkuteos: The Great Gatsby, 1925.

Suomentanut: Marja Niiniluoto

1. suom.painos: 1959

Kannen suunnittelu: Camilla Pentti

Mistä minulle? kirjakauppalöytö 

F.Scott Fitzgeraldin klassikkoromaani Kultahattu oli lukupiirimme kuukauden kirja. Olen jo kauan suunnitellut lukevani tämänkin kirjan, koska jostain syystä kuvittelin tämän olevan minulle täydellinen. Ruusuiset odotukseni eivät ehkä aivan täyttyneet, olihan tämä hyvä, mutta täydellisestä jäi jotain puuttumaan.

Kirjan kertojana toimii Nick, melko tavallinen mies joka asuu rikkaan ja mahtavan herra Gatsbyn naapurissa. Eräänä iltana Gatsbyn palvelija tulee Nickin ovelle, ja kutsuu miehen Gatsbyn juhliin. Tätä ennen Nick on ainoastaan katsellut Gatsbyn juhlia omalta tontiltaan, ihastellut suurta taloa jonka ikkunoissa palaa valo, jonka pihalla kulkee juhlivia ihmisiä ja jonka portille pysähtyy mitä hienoimpia autoja.

Nick ja Gatsby ystävystyvät ja Gatsby kertoo Nickille elämästään. Gatsbyn suurin unelma on Daisy, kaunis ja rikas nainen joka nuorempana oli Gatsbylle vielä tavoittamaton. Nyt hän on kuitenkin työskennellyt koko elämänsä sitä varten, että eräänä päivänä saisi Daisyn itselleen. Gatsbyn unelma toteutuu, mutta vain hetkeksi.

Kultahattu on tunnelmaltaan kiinnostava ja mukaansatempaava. Tapahtumien osalta en kuitenkaan kokenut samanlaista mukaansatempaavuutta, vaan kirjan ensimmäiset 50 sivua olivat minulle aika tuskaa. En tajunnut yhtään, kuka toimii kertojana, ja mistä tässä on kyse. Gatsbyn astuttua mukaan kuvioihin aloin ymmärtää hieman, ja kirjan viimeiset 50 sivua olivatkin sitten jo täynnä tapahtumia. Pidin kirjan lopusta, mutta minusta asian ytimeen olisi voitu päästä jo vähän aikaisemmin.

Kultahattu on myös täynnä kiinnostavia ihmisiä. Kirjan naiset eivät ihastuttaneet minua, mutta miehet sen sijaan olivat oikein kiinnostavia persoonia. Jay Gatsby teitenkin kaikista kiinnostavin, rikas, ja salaperäinen, mutta myös kertojana toimiva Nick oli varsin kiinnostava, kuten myös Daisyn mies Tom. Oma osuutensa kirjan tapahtumissa oli toki myös huoltoaseman työntekijällä, herra Wilsonilla, joka sivuroolista huolimatta oli kiinnostava tapaus.

Pidin siis kirjan tunnelmasta, suurimmasta osasta kirjan henkilöistäkin, mutta jotain pientä tästä tosiaan jäi puuttumaan, jotta olisin täysin myyty. Uskon, että tämä kirja tulee toimimaan valkokankaalla todella hyvin, ehkä jopa paremmin kuin kirjana. Ymmärrän myös miksi kirja varmasti on herättänyt suurta huomiota ilmestyessään ensimmäisen kerran vuonna 1925. Kirjaan mahtuu rakastajia, salaisuuksia ja laittomuuksia, eikä tämä ole minusta mitenkään tavanomainen kirja.

Kultahattu oli siis ehdottmasi lukemisen arvoinen kirja, vaikka minä ehkä odotinkin ihastuvani tähän vielä enemmän. Mietimme lukupiirissä tänään mistä kirjan käännsönimi tulee. Miksi tämä ei voisi olla yksinkertaisesti esimerkiksi "Mahtava Gatsby" tai jotain sen tapaista? Toinen keskustelussa ilmennyt yksityiskohta kirjasta oli Nickin suomalainen palvelija, joka sai meidät miettimään muita ulkomaisia kirjoja joissa mainitaan Suomi tai suomalaiset. Tätä voisi joskus miettiä ja vaikka listata vähän tarkemminkin!

 ★★★+

Sydäneläin / Herta Müller

Sydäneläin / Herta Müller

Tammen keltainen kirjasto, 2009 (1996). 205 sivua.

Alkuteos: Herztier, 1994.

Suomentanut: Raija Jänicke

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? nettikauppaostos

Herta Müllerin romaani Sydäneläin oli lukupiirimme kirja tällä kertaa. Olen aiemmin lukenut Müllerilta Hengityskeinun, josta pidin aika paljon. Myös Sydäneläimessä pidin Müllerin kirjoitustyylistä ja siitä tunnelmasta, jonka Müller omalla tyylillään kirjoihinsa luo. Ajankohta ja oma fiilikseni tällä hetkellä ei kuitenkaan sopinut yksiin tämän kirjan kanssa, ja lukukokemuksesta tuli suuri pettymys.

Sydäneläin on monimutkainen kirja, mutta yksinkertaisesti selitettynä se kertoo diktatuurin aikaisesta Romaniasta. Keskiössä on neljä nuorukaista jotka joutuvat vakoilun kohteeksi. Nuorukaisten elämäntarinat eivät ole helpoimmasta ja tavallisimmasta päästä, on ankeita perheolosuhteita, itsemurhia lähipiirissä, epäiltyjä murhia ja ankeita asuntoloita. Nuorukaiset jatkavat yhteydenpitoa koulujen päättymisen jälkeen, he lähettävät  kirjeitä salakoodein varustettuna ja kertovat toisilleen elämästään. Valitettavasti elämä ei kuitenkaan yliopistoajankaan jälkeen muutu ruusuiseksi, vaan nuorukaiset saavat kokea elämän karuuden monella tavalla.

Sydäneläin oli minulle todella vaativa ja raskas kirja luettavaksi. Lukeminen eteni todella hitaasti ja aika nopeasti pitkästyin ja tylsistyin koko kirjaan. Pidin kuitenkin ajankuvauksesta ja vaikka Romanian diktatuuriaika onkin aivan kammottavaa, koen sen kuitenkin kiinnostavana. Kirjassa tuli hyvin esille kuinka köyhää, ankeaa ja rankkaa elämä silloin on ollut.

Luin Sydäneläintä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, ja luulen että pätkittäin, väsyneenä lukeminen vaikutti hieman siihen etten oikein pysynyt kirjan tapahtumissa mukana. Kirjan rakenne oli mielenkiintoinen, mutta vaikea. Tekstin kappaleet hyppivät nykypäivässä, menneisyydessä ja tulevassa, ja minun oli todella vaikea pysyä kärryillä siitä, missä ajassa milloinkin mentiin. Tämän sekä vaikean kielenkäytön ja etäisiksi jäävien henkilöiden vuoksi Sydäneläin ei ollut minulle todellakaan nautittava lukukokemus, ja huomasin aika pian vain odottavani, että kirja loppuisi. Ellei tämä olisi ollut lukupiirikirjamme olisin varmasti jättänyt tämän kesken.

Lukupiirissämme mietimme kuinka paljon kirjan tapahtumista on Müllerin omakohtaisia kokemuksia, ja muutenkin tämä oli hyvä lukupiirikirja. Saimme varsin paljon keskustelua aikaan eriävistä mielipiteistämme, ja muiden kehuvia ajatuksia itselle etäiseksi jääneestä kirjasta on kiva kuulla!

Minulle tämä oli oli vaikea ja väkinäinen luku-urakka. Tunnistan kuitenkin Müllerin kirjoittajantaidot, ja esimerkiksi jo mainitsemani Hengityskeinu oli rankasta aiheesta huolimatta positiivinen lukukokemus. Tämä ei kuitenkaan ollut minun kirjani laisinkaan.

★★+

Ihmisen osa / Kari Hotakainen

Ihmisen osa / Kari Hotakainen

Siltala, 2010. 276 sivua.

Kannen suunnittelu: Elina Warsta

Mistä minulle? ostos Forssan kirjaoutletista

Tämän kuukauden lukupiirikirjaksi valitsimme Kari Hotakaisen Ihmisen osan, joka löytyi monen piiriläisen omasta kirjahyllystä. Olen aiemmin lukenut Hotakaiselta Juoksuhaudantien, johon en aivan ihastunut, vaikka Hotakaisen taidokkaan kielenkäytön tunnistinkin. Ihmisen osaa lähdin lukemaan ilman sen suurempia ennakko-odotuksia tai -ajatuksia.

Salme Malmikunnas tapaa kirjamessuilla vieraillessaan kirjailijan, jolle hän lupaa maksusta kertoa elämäntarinansa. Kirjailijan tarvitsee kirjoittaa kirja, hänen edellisestään on jo aikaa eikä uusi ideoita ole syntynyt. Niinpä Salme ryhtyy kertomaan omasta elämästään kirjailijalle. Kirjailija kuuntelee ja nauhoittaa Salmen kanssa käytyjä keskusteluja. Salme kertoo lapsistaan, ja ylipäänsä perheessä tapahtuneista asioista, jotka ovat johtaneet nykyiseen tilanteeseen. Salme kertoo myös mihin kirjailijan lupaamia rahoja käyttäisi, hän muistelee ja haaveilee, kertoo perheen asioista avoimesti ja rehellisesti.

Minä pidin kirjassa erityisesti Salmen osuuksista. Minulle tuli Salmesta mieleen, kuten Liisallekin, naispuolinen Mielensäpahoittaja. Salme oli siis ehdottomasti mielestäni kirjan mielenkiintoisin henkilö, ja luin kirjaa innolla niin kauan kuin pysyttiin Salmen kertomissa osissa. Kirjan alku oli mielestäni kirjan loppua parempi. Kun näkökulmaa alettiin vaihdella tiuhaan tahtiin, kun kertojina vuorotteli Pekka, Helena tai Maija, putosin hieman kärryiltä ja tylsistyin. Toki Pekka oli kekseliäs ja kiinnostava, kuten myös Maija sekä hänen miehensä Biko, mutta minusta alle 300 sivuun oli kuitenkin tungettu vähän liikaa kaikkea. Tästä syystä tunsin, että kaikki henkilöt jäivät hieman etäisiksi.

Ihmisen osa on kekseliäs kirja. Jäin miettimään esimerkiksi kirjan nimen tarkoitusta, ja löysinkin kirjasta monta sopivaa selitystä. Pidän kirjan nimestä, kuten myös sen hienosta ja sopivasta kannesta. Sitä oli mukava tutkiskella. Pidin myös siitä, kuinka Hotakainen lempeän ironisesti kirjoittaa kirjailijoista, ehkä suoraan myös itsestään, mutta myös kirjailijoista yleensä.

Huomaan taas, että minun on vaikea sanoa tästä kirjasta kovinkaan paljon. Ehkä se kuvaileekin kirjan jättämiä fiiliksiä kaikkein parhaiten. Ihan kiva, mutta ei minulle mikään maatamullistava tai edes kovin mieleenpainuva lukukokemus.

★★★

Aarteemme kallis / Linn Ullmann

Aarteemme kallis / Linn Ullmann

WSOY, 2012. 360 sivua.

Alkuteos: Det dyrebare, 2011.

Suomentanut: Tarja Teva 

Kannen suunnittelu: Aud Gloppen Blaest

Mistä minulle? pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Linn Ullmannin uutuusromaani Aarteemme kallis valikoitui vuoden viimeiseksi lukupiirikirjaksemme, koska se oli oikeastaan kaikkien piiriläisten lukulistalla. Minä en ole aiemmin lukenut Ullmannia, mutta ostin kirjamessuilta tänä vuonna jopa kaksi Ullmannin vanhempaa teosta. Aarteemme kallis-kirjan jälkeen odotan jo innolla, että ehdin lukea myös noita vanhempia teoksia.

Aarteemme kallis on erään perheen tarina. Kaikka alkaa siitä, kun keski-ikäinen Siri päättää järjestää Jenny-äidilleen 75-vuotis syntymäpäiväjuhlat. Hän suunnittelee juhlia ja järjestää ne kirjailijamiehensä Jonin avulla. Jenny ei vain juhlista oikein innostu, ja katoaakin juhlien aikana humalapäissään autoajelulle Siri-tyttärensä esikoisen Alman kanssa. Syntymäpäiväiltana katoaa myös Mille, Sirin ja Jonin tytärten Alman ja Livin lapsenvahti. Millestä ei löydy jälkeäkään, paitsi vuosia myöhemmin. Millen katoamista tutkiessa alkaa Sirin ja Jonin perheestä löytyä mitä vaietuimpia salaisuuksia. Menneisyyden valheet ja kipeät muistot tulevat pinnalle, ja perheen sisäiset sekavat ja kiemuraiset ihmissuhteet paljastuvat.

Aarteemme kallis sisältää suuren määrän todella kiinnostavia henkilöitä. Mielestäni Ullmann on todella taitava luodessaan erilaisia hahmoja, vaikka välillä ehkä tunsinkin, että tässä kirjassa on jo liikaa "epänormaaleja" ihmisiä. Kirjassa on myös tuotu erittäin taitavasti esille henkilöiden väliset suhteet. Etenkin äiti-tytär suhteita oli kirjassa kiinnostavaa seurata, niin Jennyn ja Sirin välistä suhdetta kuin myös Sirin ja tämän omien tytärten välisiä suhteita. Ullmann on myös kuvaillut erään vaikean avioliiton kiemuroita. Siri ja Jon kamppailevat omien ongelmiensa kanssa ja lisäksi Jonin omat ongelmat kirjailijantyönsä kanssa tuo perheeseen entistä enemmän kireyttä.

Välillä tunsin, että yhteen kirjaan on ahdettu vähän liikaa kaikkea. Että erikoisia ihmisiä on liikaa, ydinperheen lisäksi lukija tutustuu esimerkiksi Irman asuinkaveriin (rakastajaan, ystävään..?) salaperäiseen, isokokoiseen ja enkelikasvoiseen Irmaan, ja että koko kirjassa ei ole ainuttakaan normaalia, tervettä ihmissuhdetta. Toisaalta taas pidin kirjasta juuri tällaisena. Tarina imaisi minut mukaansa ihan ensisivuilta lähtien ja nautin todella paljon juuri tämän suvun tarinan lukemisesta, vaikka itse tarina ei todellakaan ole positiivinen, valoisa tai erityisen onnellinen.

Ullmannin kieli on vaivatonta ja nopealukuista, tarina eteni välillä varsin verkkaisesti mutta lopulta luin kirjan nopeasti. Minä pidän myös siitä, että Ullmann ei pureskele lukijalle kaikkea valmiiksi, että hieman jää pimentoon ja lukijan itsensä arvailtavaksi. Kirjan lopussa odotin ehkä vähän enemmän vastauksia ja ratkaisuja, mutta ihan hyvä näinkin.

Vaikka lukemisen aikana jäin välillä kummastelemaan kirjan runsautta, henkilöiden määrää sekä salaisuuksien ja outojen ihmissuhteiden määrää viihdyin kuitenkin kirjan parissa mainiosti. Tätä oli mukava lukea, tarina oli vetävä ja halusin ehdottomasti tietää miten perheen käy. Kaikki ei tosin selvinnyt lopussakaan, mutta en tiedä haittaako tuokaan...

★★★★