Hannele Laurin hampaat / Jussi Siirilä

Hannele Laurin hampaat / Jussi Siirilä

Gummerus, 200. 148 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? alelöytö kirjakaupasta

Olen ihastunut Jussi Siirilän kirjoitustapaan, satiirin- ja huumorinkäyttöön lukiessani kirjat Juoksija sekä Historia on minut vapauttava. Nyt halusin tutustua myös Siirilän vanhempaan tuotantoon ja päätin aloittaa tekstikokoelmalla, joka kantaa nimihirviötä Hannele Laurin hampaat. Nimi on kiinnostava, mutta nimen perusteella en kyllä kirjaan olisi tarttunut, eikä kansikaan kovin houkuttelevalta näytä.

Hannele Laurin hampaat on esimerkki lehtiotsikosta, jota Siirilä kirjassaan käyttää tekstinlähteenä. Ymmärtäisin kirjan tarkoituksen olevan näyttää hauskalla tavalla kuinka lehdissä kirjoitetaan ihan mitä vain, ja kuinka lehdissä etenkin otsikoidaan juttuja ihan miten vain. Tässä kirjassa otsikot ovat toinen toisiaan hurjempia, erikoisempia ja överimpia ja niiden perusteella kirjoitetut jutut lopulta mitättömiä, mitään sanomattomia ja usein myös otsikkoon täysin sopimattomia (kuten kai tarkoitus onkin).

Siirilä on taitava yhteiskuntasatiirin kirjoittaja, ja minusta hänen kirjojensa aiheet ovat usein onnistuneita. Luulen ymmärtäneeni myös tämän kirjan pointin, mutta lopulta en kuitenkana innostunut tästä. Lööpit ovat toki hauskoja, mutta odotin myös hauskempia "lehtijuttuja", hieman vähemmän absurdeja, outoja stooreja joissa ei ollut päätä eikä häntää eikä mitään sisältöä.

Siirilä käyttää teksteissään rohkeasti hyväkseen suomalaisia julkkiksia, osansa saa Hannele Laurin lisäksi myös esimerkiksi Kimi Räikkönen, Alexander Stubb ja Tarja Halonen. Tekstien muut aiheet olivat arkipäiväisiä yhteiskunnallisia asioita, 3G-verkkojen metästystä Lapissa, sairauksia, idoleita ja tyrkkyjulkkiksia.

Pidän edelleen Siirilän kirjoitustyylistä ja satiirinkäytöstä. On hauska miettiä tekstejä lukiessa, kuinka vähän ne oikeasti liittyvät otsikkoon. Usein huomaa, että otsikolla ja tekstillä ei ole toistensa kanssa mitään tekemistä, mutta näinhän tosiaan käy usein myös sitä oikeaa keltaista lehdistöä seuratessa. Siirilä pilkkaa keltaista lehdistöä ja onnistuu siinä kai ihan hyvin, mutta minulle olisi riittänyt parin tekstin lukeminen. 150 sivua absurdeja, outoja tarinoita ja vielä oudompia lööppejä ei antaneet minulle lukijana kovinkaan paljon, ei valitettavasti edes kunnon nauruja.

★★

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike / Tuomas Kyrö

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike / Tuomas Kyrö

WSOY, 2012. 130 sivua.

Kannen suunnittelu: Mika Tuominen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on hauskimpia kirjoja joita olen lukenut. Halusin siis ehdottomasti lukea kyseisen kirjan jatko-osan, Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, heti sen ilmestyessään. Useimmiten kirjojen jatko-osat ovat minusta ensimmäisiä osia huonompia, mutta ilokseni tässä tapauksessa nautin Mielensäpahoittajan uusista näkemyksistä aivan yhtä paljon kuin niistä ensimmäisistäkin.

Kahdeksankymppisen Mielensäpahoittajan emäntä on Kuusikodin vuodeosastolla. Kotiapulainenkin on muuttunut rumasta, mutta tehokkaasta ja mukavasta Raisasta kauniiksi tytöksi jota Mielensäpahoittaja ei voi sietää. Apulainen saa lähteä, kyllä isäntä yksin pärjää. Mutta isännällä on nälkä, eikä hän ole ikinä laittanut ruokaa. Niinpä on tartuttava emännän reseptikansioon ja opittava tämä uusi taito. Tästä seuraa tietysti monia yrityksiä ja erehdyksiä, mutta lopulta myös onnistumisia. Naapurin Kolehmainen pyytää lautasellisen makkarasoppaa lisää, eikä enää olekaan ihan täysi ääliö. Ja ikinä ei ole liian vanha oppimaan uutta!

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on täynnä osuvia ja hauskoja havaintoja elämästä, ruuanlaitosta ja maailmasta noin yleensä. Kirja on hauska, mutta Mielensäpahoittajan havainnot ovat myös koskettavia ja todella oivaltavia. Monta kertaa nyökkäilin lukiessani, noinhan ne asiat oikeasti ovatkin! Vaikka päähenkilömme urputtaa ja jupisee melkein kaikesta, on hän silti lämminsydäminen ja sympaattinen tapaus. Vaimoa käydään katsomassa vuodeosastolla joka viikko koulutaksikyydillä, ja naapurin thaimaalaista vaimoa täytyy välillä hieman auttaa ja opastaa.

Kyrö on kyllä kahden Mielensäpahoittajan myötä noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Hänellä on taito luoda hauskoja tarinoita vähäeleisesti, mutta samalla hän tekee teräviä ja osuvia havaintoja. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on hauska, koskettava ja otteessaan pitävä kirja. Minä luin tämän yhdeltä istumalta ja nautin suunnattomasti. Plussaa myös kirjan keskeltä löytyvistä kuvista. Niissä esitellään niin vanhoja ruuanlaittotapoja kuin reseptikorttejakin. Tätä kirjaa voin kyllä lämpimästi suositella ihan kaikille.


★★★★★


Myös Kirsi on jo ehtinyt lukea tämän.

ps! Tämän myötä toivotan kaikille oikein hyvää ja toivottavasti kirjaisaa pääsiäistä! Blogini ei täysin hiljene pääsiäiseksi, palailen viimeistään lauantaina kera uuden kirjan. Pientä kevätarvontaakin lupaan vielä huhtikuulle :).

Jono / Heidi Jaatinen

 Jono / Heidi Jaatinen

Gummerus 2011, 217 sivua

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Mistä minulle? arvostelukpl kustantajalta

Minä tykästyin Heidi Jaatisen kerrontatapaan hänen rankassa mutta koskettavassa esikoisromaanissaan Ei saa katsoa aurinkoon. Odotin kovasti tätä Jaatisen toista romaania, Jono, jonka aihekin vaikutti kiinnostavalta.

Kirjastotätinä työskentelevä Aina Kuluntalahti on naimisissa kuuluisan taidemaalarin Aarni Härkäsimpun kanssa. He asuvat omakotitalossa leppoisassa kaupunginosassa.

"Harjun laella tie tekee mutkan, ja siinä kohtaa sijaitsee viehättävä omakotitalo. Vieressä on lihakauppa, jonka takana erään tangokuninkaan lapsuudenkoti, nykyään palvaamo."

Tämän omakotitalon pihalle ilmaantu yhtäkkiä jono. Ensin jono koostuu muutamasta miehestä, sitten se paisuu, ja paisuu. Pian pihalla on kymmenien miesten jono, kohta miehiä on satoja. Joukosta löytyy pappi, poliiseja, psykologeja, gynekologeja, rakennusmiehiä, suunnistaja, seiväshyppääjä  ja Ainan ensirakkaus Simo. Miehiä on kaikista ammattiryhmistä ja eri yhteiskuntaluokista.

Jono on saapunut Ainan ja Aarnin pihaan siitä yksinkertaisesta syystä, että kerran parin rakastellessa Aina huudahti "Tänä kesänä minä annan kaikille, jotka tulevat pyytäneeksi." Kun kesä lähestyy jono myös pitenee ja Aina miettii, kuinka selittää miehelleen jonon syy. Aarni-parka kun luulee, että jonon jäsenet on hänen taiteensa ihailijoita jotka odottavat näkevänsä ja tapaavansa tämän suuren taiteilijan.

Pian jono alkaa elää omakotitalon pihalla omaa elämäänsä. Pihalle asetetaan rivi bajamajoja jotka hetkessä yhdistetään viemäriverkostoon, oma temppelikin ilmaantuu pian pihalle. Koko monisataapäinen miesjoukko ei tietenkään samalle pihalle mahdu ja kaupungin kaikki mahdolliset yöpymispaikat ovatkin täynnä. Kaupunginosan asukkaita alkaa pian miesten ainainen läsnäolo ärsyttämään, joten Aina ja Aarni eivät ole naapureidensa keskuudessä järin suuressa suosiossa.

Jono on farssi, mutta minä en kyllä oikein innostunut tästä. En kokenut tätä kirjaa hauskaksi, enkä löytänyt jonon syvempää tarkoitusta. Ehkä tämä kirja aukeaa jollekin, mutta minulta tämä meni kyllä valitettavasti ohi. Seksillä ei, onneksi, mässäillä vaikka se suuressa roolissa tässä tietenkin on. Minä harvoin innostun kirjoista, joissa en pidä päähenkilöstä ja tässä kävi juuri niin. Aina Kuluntalahti ei herättänyt minussa oikeastaan mitään positiivisia tunteita - ei sympatiaa, ei sääliä, vain ärsytystä.

Heidi Jaatisen kirjoittamistyyliä ihailen edelleen. Kieli on jotenkin niin dynaamista, on lyhyitä lauseita, kauniita kuvailevia pätkiä ja taas suoria, lyhyitä lauseita. Pidän siitä kirjoitustavasta todella paljon, mutta muuten tämä kirja ei valitettavasti nouse läheskää yhtä hyväksi kuin Jaatisen esikoinen Ei saa katsoa aurinkoon.


★★+

Myös Jori on lukenut tämän kirjan.

Ps! Tein pienen uudistuksen tuohon ylös jossa kerron infoa kirjasta. Halusin saada mukaan kannen suunnittelijan ja mistä kirja on minulle ilmestynyt sekä käännetyissä kirjoissa haluan mainita tuossa samassa myös kääntäjän, joka usein jää hieman arjoon vaikka tekeekin upeaa työtä (kuten myös kannen suunnittelija).  Miltäs tämä muutos vaikuttaa?:)

Mielensäpahoittaja / Tuomas Kyrö

Mielensäpahoittaja / Tuomas Kyrö. WSOY, 2010. 130 sivua.

Tuomas Kyrön kohuttu ja kehuttu Mielensäpahoittaja on ollut lukulistallani jo pitkään. Nyt sain sen onnekseni kirjastosta lainaan ja luinkin muutamassa tunnissa. Kirjan sisältö ei varmaankaan ole kenellekään ihan tuntematon.

Mielensäpahoittaja on 80 vuotias ukkeli joka on saanut kuulla lääkäriltään, että hänen verisuonensa ovat tukkeutuneet ja mielensäpahoittajahan on sitä mieltä, että se ei johdu epäterveellisestä ruuasta vaan siitä, että kaikki paha on tukkeuttanut hänet. Niinpä hän antaa kaiken pahan olon tulla kerralla ulos, eli kaikki asiat josta hän on vuosien varrella mielensä pahoittanut.

Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä kun pojan joulupöydässä on kinkun sijasta kalkkunaa, kun joku on varastanut katiskan, kun miniältä tulee ystävänpäiväkortti, kun poliitikot eivät saa sanaa suustaan eduskunnassa mutta telkkarin viihdeohjelmassa pölöttävät jatkuvasti.

Mielensäpahoittaja on loistava hyvän mielen kirja. Minä harvemmin nauran ääneen lukiessani, mutta tätä lukiessani tirskahtelin useasti. Kyrö on jotenkin tavoittanut vanhan ukon ajatusmaailman ja murjotuksen niin loistavalla tavalla, että ei voi muuta kuin ihailla taitavaa kirjailijaa. Asiat joista ukkeli pahoittaa mielensä on ihan arkisia juttuja, mutta tarkemmin ajateltuna -voihan mielensä pahoittaa lähes mistä tahansa. Olisin lukenut näitä lyhyitä novelleja vielä paljon lisääkin, eli ainoa miinus siitä, että kirja on niin ohut. Lyhyestä virsi kaunis -suosittelen ihan kaikille jotka eivät ole tätä vielä lukeneet!

"Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Kolehmainen niin mielensä pahoitti. Ollaan oltu viisikymmentä vuotta naapureina enkä ole koskaan oppinut Kolehmaisesta tykkäämään. Nyt sen mielestä meidän välisessä metsässä vaanii keltainen vaara, nimittäin thaimaalaiset marjanpoimijat. Kyllä ei ole Kolehmainen koskaan poiminut metsästä yhtään marjaa. Ei se ylipäätään tee metsällä mitään muuta kuin myy sitä kerran kymmenessä vuodessa, ja ostaa isomman auton. Puolukoita Kolehmainen ei edes pidä marjoina. Sienistä se tuntee kärpässienen ja kaupan herkkusienitölkit. Tommosille miehille täytyy kertoa mikä on marja ja mitä sen poimiminen on:(...)

Ps. laitoin seuraintalon ilmoitustaululle lapun. Tarjoan kymmenelle thaimaalaiselle majapaikan, ja ostan kaiken mitä ne saavat Kolehmaisen mailta kerättyä. Keitän niistä hilloa ja myyn Kolehmaiselle ruotsalaisena muka-hienona luomumarmelaatina. Kyllä ei ukko koskaan tiedä maksaneensa omistaan, kyllä yksi tietää ja saa sisässään nauraa. " (Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja, 2010)

★★★★★

Viikko joulukuussa

Viikko joulukuussa (A Week in December, 2009) / Sebastian Faulks. Gummerus, 2010. 504 sivua.

 Sebastian Faulksin romaani Viikko joulukuussa on mainittu jossakin satiirina tämän päiväisestä yhteiskunnastamme. Kirjassa seurataan kuuden lontoolaisen arkea yhden viikon ajan joulukuussa 2007. Näiden kuuden kohtalot kiemurtelevat tuon viikon aikan yhteen mielenkiintoisella ja yllätyksellisellä tavalla.

John Veals on investointipankkiiri jolla on loistava uusi bisnesidea jonka avulla hänestä tulee uskomattoman rikas. Veals on niin uppoutunut työhönsä investointimaailmassa, että hän ei pörssikurssien lomassa huomaa teinipoikansa Finnin huumeidenkäyttöä tai kannabispsykoosia.

Toisessa osassa Lontoota Jenni Fortune ajaa metroa työkseen, viettää vapaa-aikansa virtuaalitodellisuudessa ja haaveilee siinä sivussa asianajajastaan Gabrielista. Gabriel asuu pienessä asunnossa, jonka keittokomeroon ei mahdu kahta ihmistä. Asunto on kaikkea muuta kuin esimerkiksi rikkaiden al-Rashidien miljoonakartano. Farooq al-Rashid juhlii Englannin kuningattarelta saamaansa tunnustusta samalla kun hänen nuori poikansa Hassan istuu junassa räjähteitä repussaan.

Samaan aikaan, toisella puolella kaupunkia, kirjallisuuskriitikko, epämiellyttävä R.Tranter, kirjoittaa uransa kriittisintä ja ilkeintä raporttia kirjasta, jonka kirjoittaja uhkaa viedä Tranterin himoitseman kirjallisuuspalkinnon tämän nokan edestä.

Seitsemän päivän aikana näiden kuuden elämät kietoutuvat yhteen yllätyksellisellä tavalla. Rikas Sophie Topping järjestää poliitikkomiehensä kanssa hienon päivällisen johon on kutsuttu kaikki John Vealsista asianajaja Gabrieliin. Kaikki tuntevat toisensa jotain kautta ja yhteistä keskusteltavaa riittää erilaisuudesta huolimatta. Kirjan takakannen lause "Kauhistuttava satiiri ahneesta ajastamme" on osuva kuvailemaan kirjaa. John Veals on ahne bisnesmies joka ei huomaa poikansa sairastumista työn keskeltä. Juhlien jälkeenkin Veals karkaa aamuyöllä työpaikalleen odottamaan pörssien avautumista. Kirjallisuuskriitikko Tranterkin on tavallaan ahne, hän tekee kaikkensa voittaakseen mainetta ja kunniaa kirjallisuuspalkintogaalassa.

Viikko joulukuussa on toki mielenkiintoinen ja mukaansatempaava romaani aikamme ahneudesta ja yhteiskunnasta, mutta ei se ihan susikkikirjoihini yllä. Mielestäni mukana oli ihan liikaa ihmisiä, jos kirjan tapahtumat olisivat edes pitäytyneet kuudessa "päähenkilössä" olisin ollut tyytyväinen, mutta kun kirjassa yhteensä seikkaili montakymmentä henkilöä oli minun pääni pyörällä. Jouduin useaan otteeseen kääntämään sivuja taaksepäin, tarkistaakseni kuka kukin oli. Nimiä ja henkilöitä oli siis paljon, jopa liikaa, jotta olisin muistanut kaikki. Lisäksi kirjassa kuvailtiin paljon investointimaailmaa, pankki- ja pörssiasioita jotka minulle ovat täyttä hepreaa. Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt talousasioita, ja se on minusta joku maailman tylsimmistä aiheista,, joten tämä kirja ei ehkä ihan ollut aiheeltaankaan minulle suotuisa. Henkilöhahmoista paistoi läpi yhteiskuntamme stereotypiat. John Veals oli ahne työnarkomaani, Hassan al-Rashid pommi-iskua suunnitteleva maahanmuuttajapoika ja R.Tranter köyhä, kriittinen ja kateellinen entinen, epäonnistunut kirjailija.

Sebastian Faulksin kieli on sujuvaa ja helposti luettavaa. Kirja on itse asiassa yllättävän mukaansatempaava ja nopealukuinen, vaikka aihe on minulle vaikea ja sivujakin oli yli 500. Henkilöt oli stereotypioista huolimatta huolellisesti kuvailtuja ja heidän persoonallisuutensa erilaisuudet tuli hyvin esille. Minä tykkään aina seurata mielenkiintoisten ja huolella kuvattujen henkilöiden edesottamuksia. Vaikka Viikko joulukuussa ei yllä ihan suosikkikirjojeni joukkoon vietin silti pari mukavaa päivää kirjan parissa ja voin suositella sitä etenkin talouselämästä ja yhteiskunnastamme kiinnostuneille.

Pisteitä ****-


********************maailmanvalloitus: Iso-Britannia***********************

Historia on minut vapauttava

Historia on minut vapauttava / Jussi Siirilä. Gummerus, 2010. 246 sivua

 Leena tutustutti minut Jussi Siirilään ja minä voisin jo Leenan tapaan sanoa kärsiväni Jussi Siirilä-syndroomasta. Siirilän uusin romaani Historia on minut vapauttava oli hulvattoman hauska lukukokemus. Juoksijan luin aiemmin tänä vuonna ja se on yksi suosikkikirjoistani edelleen.

Romaanissa Historia on minut vapauttava pääosassa naurattaa kirjailija nimeltään Jussi Siirilä joka on tehnyt kaikkensa päästäkseen median silmäteräksi, lehtien etusivujen lööppeihin ja julkkikseksi. Siirilän ensimmäiset kirjat eivät ole niittäneet mainetta hänen toivomallaan tavalla. Siirilä lyöttäytyy yhteen kahden filosofin, Pekka Himasen ja Esa Saarisen kanssa ja yhdessä kolmikko päättää pelastaa Suomen ja päästä julkisuuteen. Kolmikko tekee hurjia tempauksia mutta media vaan ei huomaa heitä. Kun asiat eivät rullaa filosofien kanssa, yrittää Siirilä itsekseen. Hän tapaa matkallaan median silmiin Suomen ykköslinjan julkkiksia, Laura Malmivaara saa oman osansa kuten myös kirjan loppupuolella Tanja Karpela. Karpela saakin aikaan eräänlaisen lopputuloksen siirilän pyrkimyksissä.

Siirilä päätyy muutaman epäonnistuneen kirjan jälkeen kirjoittamaan nuortenkirjan joka yllättäen saakin aikaan hieman puhetta. Nuortenkirjan jälkeen häneltä tulee romaani nimeltä Juoksija josta hän pääsee Huomenta Suomeen puhumaan. Tuokin hetki julkisuudessa meinaa mennä ohi kun sankarimme, moralistisatiirikko Siirilä, on Huomenta Suomen takahuoneessa tukehtua.

Siirilän vaimo Heidi on mielenkiintoinen henkilö. On ihailtava Heidin tapaa saada itsestään liikoja luulevan miehen aisoihin ja sanattomaksi. Heidin käyttäytyminen on paikoin viileän jämäkkää ja macho Siirilä saa useammankin kerran kuulla kunniansa. Siirilän ja Heidin avioliitto kuitenkin päättyy ja Siirilä jää nuolemaan näppejään. Ehkä kirjailijan olisi kuitenkin kannattanut jättää alkoholi ja toilailut vähemmälle ja keskittyä välillä vaikka avioliittoonsa.

Historia on minut vapauttava on hauska kirja. Nauroin monen monta kertaa vedet silmissä Siirilän puuhailuille ja sanomisille. Mielenkiintoinen seikka muuten, että Siiirilä on ottanut niin paljon julkisuudenhenkilöitä mukaan kirjaansa - sivuilla pyörähtää monta poliitikkoa, kirjailijaa (Sofi Oksanen, Arno Kotro...) ja näyttelijääkin. Päivän suosituimmat tv-ohjelmat (Big Brother...) saa Siirilän suusta kuulla kunniansa niin kuin moni muukin yhteiskunnallinen asia tämän päivän Suomessa. Todella hauska ja rohkea satiiri Siirilältä taas kerran. Juoksijalle tämä ei ehkä ihan vedä vertoja mutta loistavia kirjoja on molemmat Siirilän uusimmat romaanit. Historia on minut vapauttava antaa myös eräänlaisen kuvan kirjalijan työstä, se ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista ja uudne kirjan kirjoittaminen ei ole helppoa hommaa.

Lopuksi vielä tekstinpätkä suoraan kirjasta. Tämä osoittaa Siirilän rohkeuden käyttää kirjassa julkkiksia heidäin oikeilla nimillään mutta antaa myös hyvän kuvan mainitsemastani (ja pitämästäni) Heidin käytöksestä ja roolista:

- Huumori on kirjallisuuden kuninkuuslaji, jyrähdin. - Tragedian pyöräyttää kuka tahansa lukiolaistyttö. (Siirilä)

- Sun pitää porautua henkilöihin, Heidi sanoi. - Ota mallia Sofi Oksasesta.

Äkkiä olin jaloillani.

- Minä kusen Sofi Oksasen kumoon!

Heidi ei perääntynyt vaan hymyili vinosti.

- Itseluottamusta sulla on aina riittänyt. Ehkä sun pitäisi epäillä enemmän.

- Mitä tarkoitat?

- vaikka lopetuksia. Sun kirjoissa on aina toiveikas loppu. Eikö jollekin voisi joskus käydä huonosti?

- Minun lopuissani ei ole mitään vikaa.

- On niissä. Väännä Hollywoodia pienemmälle.

Viskasin tölkin seinään. Lonkero roiskui Jane Chrurchillin kepeälle retrotapetille. Tummat läiskät levisivät kukkapuutarhaan kuin toivottomuuden varjot.

- Arvaa kuka maksaa pintaremontin, Heidi tokaisi viileästi.

Pisteitä ****

Polte

Polte ( Solar) / Ian McEwan. Otavan kirjasto, 2010. 377 sivua

 Olen nyt kahden Ian McEwan -kirjan jälkeen täysin hullaantunut McEwanin kirjoitustavasta. Hänen uusin romaaninsa Polte on aiheeltaan ainakin minulle varsin vaikea. Kemia ja fysiikka ei ole ikinä kiinnostanut minua, enkä ymmärrä siitä yhtään mitään mutta Polte on silti todella  hyvä kirja, vaikka tuntuu vaikealta kirjoittaa siitä paljastamatta liikaa.

Polte kertoo fysiikan Nobel-voittaja Michael Beardista joka ei Nobel-palkintonsa jälkeen ole saavuttanut työrintamallaan oikein mitään. Beard johtaa uusiutuvan energian tutkimuslaitosta ja työskentelee tavallaan ilmastonmuutoksen parissa. Beard on pulska, lyhyt ja punakka naistensankari. Hän on ollut aviossa monta kertaa ja kirjan ensimmäinen osa, joka sijoittuu vuoteen 2000, kertoo Beardin ja tämän viidennen aviovaimon Patricen elämästä. Patrice on löytänyt uuden miehen ja kun Beard on tottunut siihen, että hän on suhteen pettävä osapuoli ei mies oikein tiedä kuinka suhtautua vaimonsa syrjähyppyyn. Kaiken lisäksi Beard on yhä rakastunut vaimoonsa. Yllättävien tapahtumien jälkeen Beardin elämä muuttuu tyystin. Hänen työuransa saa uutta nostetta ja avioliitto Patricen kanssa päättyy eroon.

Kirjan toisessa osassa eletään vuotta 2005. Beardin elämässä on uusi nainen ja työrintamallakin sujuu aika hyvin. Kirjan hauskinta antia on Beardille sattuavt ihmeelliset asiat. Beardin työreissuilla sattuu ja tapahtuu, hän törmää erikoisiin ihmisiin ja aiheuttaa itse välillä myötähäpeää lukijassa. Beard on kaiken kaikkiaan tragikoominen tapaus, välillä hänen puolestaan häpesi, välillä suututti mutta minä en pystynyt olla rakastamatta tätä hassua miestä. Toivoin hänelle käyvän hyvin, vaikeuksien jälkeen joita ilmeni kirja kolmannessa osassa joka kuvailee vuotta 2009. Beardin pitkä työprojekti on tullut päätökseen ja sen oli tarkoitus huipentua Yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa. Asiat saavat kuitenkin uuden käänteen päivää ennen suurta tapahtumaa. Beardin yksityiselämässäkin on uusi tilanne. Häntä rakastaa kaksi naista, mutta mies ei osaa päättää kumman valitsisi. Beardin rakkaus on aidoimmin suunnattu hänen pieneen tyttäreensä joka rakastaa isäänsä aidosti.

Toivoin Beardille onnellista loppua, mutta kirjan loppu jäi avoimeksi ja hieman sekaiseksi. Michael Beard on hahmona erittäin mielenkiintoinen, hänen elämäänsä oli mukava seurata välillä säälien ja välillä rakastaen miestä. Paljon plussaa myös kirjan hauskuudesta - Beardin kommeluksille sai välillä nauraa vedet silmissä. Ainoat miinuspisteet jotka romaanista keksin on juuri se aihealue. Mukana oli aika paljon fysiikkaa josta minä en ymmärtänyt yhtään mitään, mutta sehän johtuu ihan omasta tyhmyydestäni. Loistava romaani joka sai minut täysin Ian McEwanin pauloihin.

****+

Ps! Muistakaahan osallistua arvontaan!

Gourmet

Gourmet / Tuomas Vimma. 2008. Gummerus. 283 sivua

 Tuomas Vimman kolmas romaani Gourmet kertoo lyhyesti sanottuna gastronomian ihmeellisestä maailmasta. Kirjan nimetön päähenkilö on 29-vuotias mies jonka ranskalainen isä on Michelin-tähtitarkastaja. Isä on pettynyt poikaansa koska tämän mielestä poika ei ole saavuttanut yhtään mitään 29 ikävuoteen mennessä. Niinpä isä päättää että tästä lähtien pojalla ei ole enää mahdollisuutta suvun taloudelliseen tukeen ja poika huomaa olevansa puilla paljailla. Pojan on näytettävä isälleen että hänestä on johonkin -esimerkiksi pystyvänsä hankkimaan Michelin-tähden. Avukseen poika löytää niin ystävänsä Filip von Jägerstrompin kuin kauniin unkarilaisen Zwzannan. Hurana työskentelevä Mercedeskin tulee apuun ja onkin ravintolahankkeessa mukana enemmän kuin nuori päähenkilömme osasi kuvitellakaan. Kokkailuneuvoja poika saa kuolleelta ranskalaiselta huippukokilta ja Zwzannan viininhaistajakoira auttaa viinin valinnassa mutta lopulta tuhlaajapoika saa kunnon opetuksen.

Gourmet on hauska, oikein kunnolla yliampuva kirja. Minä nautin kirjan lukemisesta ja ihastuin kovasti Vimman tapaan kirjoittaa, käyttää erilaisia sanontoja ja sekoittaa "julkkiksia" hauskasti mukaan soppaan. Nauroin monta kertaa ääneen ja vaikka kirjan tapahtumat olivat todella yliampuvat ja liioitellut en edes tuntenut minkäänlaista myötähäpeää päähenkilöä kohtaan. Tajusin jo ensimmäisiltä sivuilta että kyseessä on yliampuva kirja  joten ehkä totuin ottamaan tapahtumat oikealla tavalla. Kovin tosissaan tätä kirjaa ei kannata lukea mutta oikealla asenteella Gourmet on todella hyvä kirja joka johdatti köyhän opiskelijalukijan muutaman tunnin ajaksi herkullisten ruokien pariin pois kaurapuuro- ja nuudelitodellisuudesta.

****
 Lisää Tuomas Vimmaa minulle kiitos!

Juoksija

Juoksija / Jussi Siirilä. Gummerus, 2009. 255 sivua

Luin Jussi Siirilän Juoksijan Leenan suosittelemana. En ole lukenut montakaan tämän tyylistä kirjaa. Siirilä kirjoittaa satiireja -hauskoja romaaneja ajankohtaisista yhteiskunnallisista aiheista. Juoksija kertoo Matti Järvestä joka on syntynyt pohjoisessa ja syntymänimeltään Oula Matti Näkkäläjärvi. Matti Järvi asuu kuitenkin pääkaupungissamme ja työskentelee markkina-analyytikkona. Työn jälkeen hän harrastaa lenkkeilyä ja palapelejä. Matti on päättänyt unohtaa lapsuutensa pohjoisessa, hän häpeää Helsingissä vierailevaa äitiä joka ei ymmärrä Stockmannin vaatteita eikä Matin hienoja designesineitä mutta määräilee kuitenkin mielellään Matin asioita. Äiti tahtoisi Matin löytävän itselleen vaimon ja kun äiti on palannut pohjoiseen Matti kutsuu työkaverinsa Reetan kylään. Treffit eivät mene putkeen ja kun Matin elämää vielä saapuu häiritsemään alakertaan muuttanut Ahmedin perhe Matti saa tarpeekseen ja ryhtyy mielenkiintoisiin tekoihin. Matin elämään tulee täyskäännös näiden tapahtumien jälkeen ja siitä alkaa uudenlainen seikkailu.

Eräänä päivänä Matin oven takan seisoo nuorin Ahmed, kuusivuotias Ohmat jonka kanssa Matti aloittaa matkan Euroopan halki kohti Somaliaa jossa he luulevat Ohmatin mummin asuvan mustan ja valkoisen vuohen kanssa. Matkalla sattuu ja tapahtuu kaikkea mahdollista. Matin ennakkoluulot ja käsitykset pakolaisista, ulkomaalaisista, mustista ja valkoisista muuttuvat matkan aikana ja loppujen lopuksi Matti taitaa löytää hakemansa - oman paikkansa elämässä.

Juoksija on hauska kertomus suomalaisesta miehestä. Minä tykkäsin kirjasta, koska se käsitteli vakaviakin aiheita ( rasismi, maahanmuuttajat jne) hauskalla tavalla. Tunnistin Matin ajattelutavassa oman isäni, perus-Suomiäijän, ajatuksia ja taidankin seuraavaksi vinkata kirjasta isälleni;) Pieni Osman on herttainen kaveri -tykästyin somalipoikaan kovasti ja minusta oli hellyyttävää kuinka hän teki kaikkensa löytääkseen taas rakkaansa (sulloutui matkalaukkuun...). Juoksija oli ennen kaikkea hauska ja erittäin tapahtumarikas kirja, minä en yleensä lue tämäntapaisia kirjoja mutta tykkäsin kovasti. Ainut negatiivinen asia jonka näin keksin, oli ehkä juuri tapahtumien rikkaus. Jatkuvasti tapahtui jotain -Matin ja Ohmedin matkalle sattui älyttömästi kaikkea mutta kaikesta selvittiin ilman rangaistuksia. Mutta kyllä nyt tekisi mieli lukea muitakin Jussi Siirilän kirjoja...

****