Kartanon vuosi / Jessica Fellowes, eli ylistyslaulu Downton Abbeylle

Kartanon vuosi Downton Abbey / Jessica Fellowes

Readme.fi, 2014. 316 sivus.

Alkuteos: A Year in the Life of Downton Abbey, 2014

Suomentanut: Irma Rissanen

Valokuvat: Nick Briggs

Mistä minulle? joululahjaksi saatu

Olen tainnut ennenkin mainita, että olen suuri Downton Abbey-fani. Ihan oikeasti, kun DA tulee telkkarista se on minulle pyhää aikaa, ja sen tietää lähipiirinikin. En vastaa puhelimeen, enkä puhutteluun :D. Siispä olin todella iloinen, kun joulupukki yllätti täysin lahjomalla minua mahtavalla Kartanon vuosi - kirjalla, jonka on koonnut ja kirjoittanut Jessica Fellowes.

Kartanon vuosi on koottu siten, että jokainen luku on yksi kuukausi kartanon elämästä, ja jokainen kahdestatoista luvusta kertoo yhdestä teemasta. Helmikuu-luku kertoo DA:n lapsista, heinäkuussa tutustutaan Crawleyn perheen kesänviettoon ja marraskuussa päästään seuraamaan urheilukautta ja metsästystä. Jokaisen luvun lopussa on myös osio nimeltä "valokeilassa", jossa pääsee tutustumaan mahtavan tv-sarjan taustalla häärääviin ihmisiin, ja esimerkiksi siihen, mitä kaikkea puvustuksessa työskentelevien henkilöiden on mietittävä ja kuinka paljon rekvisiittaa sarjaa varten menee. 

Kartanon vuosi on mahtava kirja DA-fanille. Kirjan kautta saa suuren määrän ihanaa nippelitietoa sarjasta, ja juuri sellaista kiinnostavaa taustatietoa, mitä ei telkkarissa näe. Puvustus, rekvisiitta, kampaukset, studiot ja lavastus tulevat tutuiksi, ja sarjaa katsoo kirjan lukemisen jälkeen vielä hieman tarkemmalla silmällä (jos mahdollista). 

Kirjassa on myös iso kasa kauniita kuvia, sarjasta jo tuttuja, mutta myös sellaisia, joita ei ole ennen näkynyt. Ihana yksityiskohta on myös ruokareseptit, jotka voisivat hyvinkin olla rouva Patmoren keittiöstä. Kokonaisuutena Kartanon vuosi on kiinnostava ja upea teos ainakin tällaiselle DA-fanille. Uskon, että kaikille sarjan faneille kirja antaa jotain uutta tietoa, sillä kirja on täynnä pieniä, mielenkiintoisia yksityiskohtia sarjan tekijöistä, sarjan tekemisestä ja näyttelijöistä. Äärimmäisen kiinnostava kirja siis! Olenko hehkuttanut sarjaa ja kirjaa tarpeeksi nyt? ;)

★ ★ ★ ★ ★ 

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja / Linda Olsson

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja / Linda Olsson

Gummerus, 2010. 344 sivua

Alkuteos: Let me sing you gentle songs, 2005.

Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Kannen kuva: Fennopress Oy

Mistä minulle? joululahja parin vuoden takaa

Yksi viime vuoden koskettavimmista ja kauniimmista kirjoista oli ehdottomastu Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Kirjan nimi ja kansi on jo upeat, ja tämä oli kyllä yksi joululoman parhaista kirjoista sisällöltäänkin.

Vanha Astrid elää miltei erakkona pienessä ruotsalaisessa kylässä itseensä käpertyneenä. Kylän muut asukkaat luulevat vanhaa naista noidaksi, koska hänellä ei näytä olevan ystävän ystävää eikä hän puhu kenellekään. Mutta kun eräänä talvipäivänä nuori Veronika kantaa muuttokuormansa naapuritaloon, jokin Astridissa muuttuu. Myöhemmin selviää, että suuren menetyksen kokenut Veronika on kirjailija, ja tullut hiljaisuuteen kirjoittamaan uusinta romaaniaan. Pikkuhiljaa eri sukupolven naiset löytävät yhteisen sävelen ja lettujen, metsämansikkahillon ja uimareissujen lomassa he jakavat kauniit ja kipeät muistot, salaisuudet ja murheet.

Olssonin romaani on kaunis, vaikka sekä Astridilla että Veronikalla on kipeitä kokemuksia takanaan, joista naiset toisilleen kertovat. Kummankin naisen tarina koskettaa ja minä tirautin jopa muutaman kyyneleen tämän kirjan parissa. Olssonin käyttämä kieli on kaunista, paikoin jopa runollista ja suomennoskin vaikuttaa todella onnistuneelta. Kirjaa luki mielellään ja kieli sopi kauniiseen tarinaan kuin nenä päähän.

Astrid ja Veronika ovat kumpikin yksilöinä kiinnostavia. Vanha, omia salaisuuksiaan ja menneisyyttään välillä sureva Astrid on kyläläisten mielestä outo, mutta Veronikan lämpö ja ystävällisyys saa naisesta samanlaiset puolet esiin. Oikeasti Astrid on rohkea, lämmin, ihastuttava nainen. Veronikakin on kokenut paljon. Uudesta-Seelannista takaisin Ruotsiin palannut nainen suree kovia menetyksiään, mutta löytää taas elämänilon Astridin avulla, yhteisillä illallisilla, uintiretkillä ja metsäkävelyillä. Upeinta on kuitenkin naisten välinen ystävyys, se lämmin side, sielunsisaruus, joka eri sukupolven naisten välille syntyy.

 Pidin hurjasti myös kirjan miljöökuvauksesta, ja siitä että suurin osa tapahumista asettui pieneen ruotsalaiseen kylään. Näin silmissäni Astridin ja Veronikan vanhat talot, kauniin skandinaavisen luonnon eri vuodenaikoineen. Tämä ympäristö ja nämä maisemat toivat tarinaan vielä pienen, kauniin lisän.

Romaanin sekoitus muistoja, aiempia elämänkokemuksia ja kahden naisen arkielämä pikkukylässä on onnistunut ja pitää mielenkiinnon yllä. Kokonaisuutena kaunis, koskettava, surullinenkin romaani, mutta silti suurin tunne kirjan lukemisen jälkeen on toivo.

★★★★★-

Torka aldrig tårar utan handskar 3. Döden / Jonas Gardell

Torka aldrig tårar utan handskar 3. Döden / Jonas Gardell

Norstedts, 2013. 292 sivua.

Kannen suunnittelu: Pompe Hedengren

Mistä minulle? joululahja

Jonas Gardellin hienon Torka aldrig tårar utan handskar -trilogian päätösosa Döden oli vähintään yhtä hieno ja mieleenpainuva kuin edeltäjänsä Kärleken ja Sjukdomen. Jos mahdollista tämä päätösosa kosketti edeltäjiään vielä enemmän, kun nimensä mukaisesti kuolema on läsnä jatkuvasti ja tukholmalainen ystäväpiiri pienenee viikko toisensa jälkeen.

Paul ja Bengt, Seppo ja Lars-Åke, Rasmus ja Benjamin. He ovat kaikki eläneet omaa elämäänsä, erikseen ja yhdessä. Sama sairaus kuitenkin koskettaa heistä jokaista. Osan se vie hautaan, toiset jäävät suremaan ystäviään, jotka kuolivat nuorina. Tämä kirja kuvailee ystävysten viimeisiä hetkiä yhdessä. Aikaa, jolloin hautajaiset olivat arkipäivää. Niin tavallisia, että mustaa pukua kannatti säilyttää työpaikalla, jotta sen sai nopeasti ylleen kun taas piti osallistua yhden ystävän viimeiselle matkalle. Kirja on täynnä tuskaa, surua ja nöyryytystä, mutta onneksi myös kaunista rakkautta, joka voittaa kaiken muun.

Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon sen taas. Gardell kirjoittaa uskomattoman kauniisti. Sanat ovat juuri oikeassa järjestyksessä, teksti etenee kauniin soljuvasti ja viisaita oivalluksia ja lauseita haluaa lukea uudelleen ja uudelleen.

Koko trilogia on koskettava, tunteita herättävä. Tämä päätösosa on ehkä kaikista surullisin ja koskettavin. Vaikka tässäkin tunsi ärtymystä ja vihaa monen "ulkopuolisen" käytöstä kohtaan, on aiemmat kirjat kuitenkin aiheuttaneet tuota enemmän. Tässä päätösosassa kirjan henkilöt olivat jotenkin niin tottuneita ja, kamala sanoa, jo tyytyneitä osaansa. Kaikki tiesivät ainakin jollain tasolla kuinka heidän elämässään käy, vihaa ei enää näytetty samalla tavalla, vaan keskityttiin siihen tärkeimpään. Huolenpitoon, rakkauteen, yhdessäolemiseen kuoleman lähestyessä.

Tässä on myös sydäntäsärkeviä viimeisiä yhteisiä hetkiä. Viimeinen yhteinen ja perinteinen joulu kommuunissa, jolloin moni on jo haudassa, ja muutamista jäljellä olevistakin puolet sairaita ja huonossa kunnossa. Mutta jouluruokaa, alkoholia, perinteiset laulut ja tarinat on saatava. Vaikka mikään ei ole kuten aiempina jouluina.

Asia, joka ärsytti ja kiukutti yhä eniten on Rasmuksen ja Benjaminin vanhemmat. Rasmuksen vanhemmat tuottivat niin suuren pettymyksen tässä kirjassa, että oikein inhottaa. Olen nähnyt trilogiaan perustuvan tv-sarjan, mutta jotenkin Rasmuksen vanhempien käyttäytyminen sairaala-aikana meni silloin minulta ohi. Miten voi suhtautua ja kayttäytyä tuolla tavalla oman lapsensa rakkaimpaa kohtaan, omaa lastaan kohtaan?

Kuolema ja sen lopullisuus on kuvailtu kauniisti. Vaikka näiden miesten tarina on ollut täynnä epäoikeudenmukaisuutta, rumaa kohtelua, rankkoja oireita, kamalaa sairautta, on rakkaus ja ystävyys vienyt heidät pitkälle. Rakkaimpansa menettäneenäkin rakkaus ystäviin säilyy, ja se pelastaa monet.

Gardellin trilogia on ollut upeaa luettavaa, ja nämä kirjat jäävät mieleeni ikuisesti. Toivon, että useat lukisivat nämä kirjat. Olen varma, että ne antavat kaikille jotain. Jos ei kirjallisella tasolla, niin ainakin sisällöllisesti. Gardell antaa kasvot kuolleille, hän kertoo totuuden siitä, mitä oikasti on tapahtunut, minkälaista heidän elämänsä on ollut. Nämä kirjat ovat kunnioitus hänen kuolleille ystävilleen, ja jo sen vuoksi koskettavia.

★★★★★

Samoilla silmillä / Peter Franzén

Samoilla silmillä / Peter Franzén

Tammi, 2013. 223 sivua.

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? joululahjaksi saatu

Vuoden viimeinen kirja-arvio tulee tässä! Muutamaan tämän vuoden puolella luettuun kirjaan palaan vielä tulevina päivinä, uuden vuoden alussa.

Pidin paljon Peter Franzénin esikoisromaanista Tumman veden päällä, ja halusin tietenkin lukea myös kirjan jatko-osan Samoilla silmillä. Samoilla silmillä löytyikin joululahjojeni joukosta, joten luin sen jo joululomani aikana.

Tässä jatko-osassa seurataan yhä Peten selviytymistarinaa. Pete on kasvanut teini-ikäiseksi, harrastaa nyrkkeilyä ja ottaa haparoivia askelia kohti aikuisuutta. Tytöt kiinnostavat ja kasvaminen vaatii muutenkin rajojen koettelua. Mustat silmät ja virkavalta tulevat tutuiksi, ja hankaluuksista on vaikea puhua rehellisesti edes läheisille isovanhemmille, tai äidille joka opiskelee toisella paikkakunnalla. Suvi-sisko on alkanut meikata ja kotona raikaa kummankin nuorukaisen lempimusiikki. Peten ja Suvin äiti käy myös läpi uutta elämänvaihetta. Alkoholistimies, Peten kasvatti-isä Pertti jäi taakse, ja nyt äiti elää nuoruuttaan uudestaan uuden, mahtavan miehen kainalossa. Myös Pertti käy läpi omaa kamppailuaan elämän kanssa.

Samoilla silmillä on yhtä koukuttava ja koskettava kuin Tumman veden päälläkin. Franzén kirjoittaa todella uskottavasti nuoren pojan näkökulmasta. Pidin myös siitä, että tässä kirjassa seurattiin tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta, se toi kirjaan vaihtelevuutta. Peten lisäksi välillä äänessä oli Peten äiti, välillä taas kasvatti-isä Pertti.

Kieli on sujuvaa ja helppoa, ja murre jota tekstiin on sisälletty tuo koko kirjaan omanlaisensa tunnelman ja fiiliksen. Pidän kovasti murteen lisäämisestä tähän, se saa henkilöt vieläkin eloisammiksi ja he käyvät lukijalle tutuksi.

Samoilla silmillä on kaikin puolin hieno jatko-osa Franzénin esikoisteokselle. Kirja kuvailee nuoren pojan kasvua kohti aikuisuutta uskottavasti ja en voi kuin ihailla Peten selviytymistarinaa. Näissä Franzénin kirjoissa on myös aivan ihastuttavat suhteet isovanhempien ja lastenlasten välillä. Petellä ja Suvilla on aivan ihanat isovanhemmat, ja heidän suhtautumisensa tyttärensä perheeseen on upeaa ja koskettavaa. Ja vaikka väkivaltaisessa ja alkoholiinmenevässä Pertissä on paljon vikoja, oli myös hänen kasvuaan ja selviytymistään kiinnostava seurata.

Samoilla silmillä oli kokonaisuutena hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Kirja herätti tunteita ja upposi syvälle sydämeen. Pete on henkilöhahmona suloinen poika, jonka selviytymistarinaa monen ihanan ihmisen ympäröimänä on lukijana ollut ilo seurata. Ainoa pieni miinus on se, että kirja oli varsin lyhyt. Olisin mielelläni lukenut Peten elämästä vielä enemmän!

★★★★+

Hägring 38 / Kjell Westö

Hägring 38 / Kjell Westö

Albert Bonniers förlag, 2013. 296 sivua.

Kannen suunnittelu: Sara R. Acedo

Mistä minulle? synttärilahjaksi saatu

Kjell Westö on, tunnetusti, yksi lempikirjailijoitani. Olen rakastanut miehen aiempia kirjoja kovasti, erityisesti Helsinki-trilogiaa. Niinpä Westön uutuusromaani, Hägring 38 (Kangastus 38) oli minulle ehdottomasti yksi syksyn odotetuimpia uutuuksia. Sain kirjan synttärilahjaksi äidiltäni, ja odotin muutaman päivän sopivaa lukuhetkeä. Luin tätä hitaasti ja rauhassa, nautiskellen joka sivusta ja Westön tarinankertojan taidoista.

Eletään vuotta 1938. Hitlerin politiikka herättää sekä ärtymystä, että ihailua, myös niin kutsutussa Keskiviikkokerhossa joka kokoontuu tasaisin väliajoin. Kerhoon kuuluu asianajaja Claes Thunen lisäksi tämän vanhoja ystäviä, lääkäri Lindemark, taiteilija Jogi Jary, lääkäri Arelius sekä bisnessmies Grönroos. Tavatessaan he keskutelevat kaikesta; politiikasta, urheilusta, elämästä. Juovat yleensä muutaman drinkin liikaa, syövät hyvin. Joskus he eroavat yhteisymmärryksessä, toisinaan erimielisyyksissä. Etenkin Lindemarkin ja Thunen suhde on mielenkiintoinen Thunen ex-vaimon Gabin vuoksi.

Samassa ajassa oman elämänsä kanssa tuskailee Thunen sihteeri Matilda Wiik. Hän ei pääse eroon kipeistä muistoista, jotka juontavat juurensa sisällissodasta Matildan ollessa 16 vuotias. Hän joutui kokemaan asioita, joiden kipeät muistot piinaavat yhä edelleen. Muistot tulevat taas pintaan kun hän Keskiviikkokerhon kokoontuessa kuulee tutun äänen, jonka mieluiten unohtaisi ikuisiksi ajoiksi. Ääni kuuluu Kapteenille, mutta kuka Kapteeni oikein on?

Hägring 38 on monella tapaa taattua Westötä. Tarina etenee pikkuhiljaa, keskitytään tunnelmaan, henkilöiden tekemisiin, ajatuksiin ja muistoihin. Lukija tietää, että jotain suurempaa on tulossa ja se odottava tunnelma vie mukanaan. Myös tämä kirja on täynnä kiinnostavia hahmoja. Päähenkilöistä toinen, Claes Thune, oli juuri sopivan ärsyttävä. Toisaalta hänellä oli herttainen, pehmeäkin puolensa joka usein näyttäytyi Matilda Wiikin seurassa. Vastenmielisyydessä ja ärsyttävyydessä Thunen jäi kuitenkin kakkoseksi Lindemarkiin verrattuna. Lääkärimiehessä oli jotakin luotaansatyöntävää, enkä oikein ymmärtänyt miten Thune pystyi kaiken tapahtuneen jälkeen olemaan yhä hänen ystävänsä. Matilda Wiik antoi traagisen menneisyytensä vuoksi itsestään sympaattisen kuvan. Hänen elämänsä ja hänen ratkaisunsa osoittaa kuitenkin samalla kuinka vahva hän on, kuinka hän päättää ottaa voiton kipeästä menneisyydestään.

Kuten Arjakin huomautti, kirjan hekilöistä muutamat muistuttivat Westön aiemmista kirjoista tuttuja hahmoja. Mielenterveysongelmista kärsivä haavoittuvainen taiteilijasielu Jogi Jary muistutti minusta Missä kuljimme kerran - kirjasta tuttua Eccua ja Thunen ex-vaimo Gabissa oli kieltämättä jotain samaa kuin Lucie Lilliehjelmissä.

Vaikka en ole mikään suuri Helsinki-fani, Ihailen aina Westön tapaa kuvailla Helsinkiä. Se on tässäkin kirjassa hienoa. Luin kirjan alkuperäiskielellä ruotsiksi, ja olen iloinen että tein sen. Olen lukenut jonkin Westön kirjan myös suomeksi, mutta kyllä tämä ruotsiksi lukeminen tuo kirjaan vielä sen viimeisen silauksen. Westö käyttää kieltä hienosti, se on sujuvaa mutta kaunista ja harkittua.

Hägring 38 on hieno kirja, upea kirja. Tarina vie mennessään, kieli on kaunista ja sujuvaa. Kiinnostavia henkilöitä on iso liuta, ja kirjan tunnelma on kauniin surumielinen ja kaihoisa. Kirjassa on sopiva määrä historiaa, politiikkaa, urheilua ja ihmissuhteita. Tarina on loppuun saakka vahva, se kantaa eikä jätä lukemisen jälkeenkään tyhjäksi, vaan herättää ajatuksia ja tunteita. Tämän kirjan pariin tulen varmasti palaamaan vielä uudelleen!

★★★★★

Jokapäiväinen elämämme / Riikka Pelo

Jokapäiväinen elämämme / Riikka Pelo

Teos, 2013. 522 sivua.

Kannen suunnittelu: Camilla Pentti

Mistä minulle? Kirsiltä saatu kirjan ennakkokappale (Kiitos!)

Riikka Pelon romaania Jokapäiväinen elämämme on kehuttu blogeissa ja lehtiarvioissa kovasti. Halusin ehdottomasti tutustua tähän kirjailijaan, ja tähän kirjaan, joka kertoo venäläisestä runoilija Marina Tsvetajevasta, sekä tämän tyttärestä Ariadnasta.

Jokapäiväinen elämämme seuraa Marinan ja Aljan elämää Venäjällä ja sodan seurauksena myöhemmin Euroopassa. Kirjassa liikutaan kahdessa ajassa. Vuoden 1923 tapahtumia seurataan Marinan näkökulmasta, kun taas 1930-luvun lopun tapahtumia seurataan Aljan näkökulmasta. Elämä on sotavuosina raskasta, ja pieni perhe saa kokea hankaluudet ja ihmisten petokset kunnolla. Alja sekä hänen isänsä Sergei Efron työskentelivät Pariisissa Neuvustoliiton salaiselle poliisille. Perhe sai vihdoin mutkien kautta olla yhdessä, ja lopulta he päätyivät takaisin Moskovaan. Onni ei kuitenkaan ollut pitkäkestoista, ja lopulta Stalinin terrori tuhoaa perheen.

Jokapäiväinen elämämme on kaunis romaani, etenkin kielen osalta. Pelo kirjoittaa uskomattoman kaunista, runollisen soljuvaa kieltä. Kielen vuoksi luin kirjaa hitaasti, ja lukeminen vaati aikaa ja tiettyä mielentilaa. Tarina veti kuitenkin mukaansa, ja äiti-tytär -parin jokapäiväisen elämän seuraaminen oli kiinnostavaa.

Aiheiltaan kirja on rankka. Sotavuosien kamaluus ja hurjat ihmiskohtalot tulivat hyvin esille, mutta toivon pilkahduksiakin onneksi näkyi, kunnes se toivo taas vedettiin jalkojen alta. Kirja on yllättävä, koskettava ja ajatuksia herättävä. Kirjan tapahtumat ja ihmiskohtalot nostavat tunteita, ja sodanaikaiset tapahtumat ovat käsittämättömiä, hirveitä. Vaikka en osannut samaistua keneenkään kirjan henkilöistä, koin heidät todella kiinnostaviksi hahmoiksi.

Pelon kirjassa on paljon kaikkea. Monta henkilöä (joilla on monta kutsumanimeä), paljon pieniä yksityiskohtia ja tapahtumia. Tämän vuoksi kirjan lukeminen oli minulle välillä työlästä, mutta lukujen väliin sujautetut runomuotoiset tekstinpätkät piristivät ja toivat tekstiin mukavaa vaihtelua myös sisällöllisesti. Suurimman osan ajasta nautin kuitenkin äärettömän kauniista kielestä, sekä Marinan ja Aljan elämän seuraamisesta.

Jokapäiväinen elämämme on riipaiseva tarina yhden perheen kohtalosta. Sota-aika ja Stalinin teot tuhoavat tämän perheen, mutta samalla kirja on kuvaus rakkaudesta, kirjoittamisesta ja ihmisyydestä. Kirjan kautta saa hyvän kuvan runoilija Marina Tsvetajevasta, mutta minulle vielä kiinnostavampi oli hänen tyttärensä Ariadna Efron. Mielenkiintoinen, kaunis, riipaiseva romaani. Varmasti yksi vuoden hienoimpia ja mieleenpainuvimpia kotimaisia!

★★★★★-

Ilon ja onnen tarinat / Amy Tan

Ilon ja onnen tarinat / Amy Tan

WSOY, 1997. 333 sivua.

1. painos: 1991

Alkuteos: The Joy Luck Club, 1989.

Suomentanut: Eva Siikarla

Kannen suunnittelu: Irmeli Ilmanen

Mistä minulle? voitto Karoliinan blogiarvonnasta

Amy Tan on minulle entuudesta tuntematon kirjailija. Luin Ilon ja onnen tarinat nyt osana oman kirjahyllyni lukuhaastetta, ja aion kyllä lukea Tanilta muitakin kirjoja tulevaisuudessa!

Ilon ja onnen tarinoissa tarinansa kertoo vuorotellen äidit ja tyttäret. Äidit ovat kiinalaisnaisia, jotka muuttivat sodan jälkeen Yhdysvaltoihin. Kaikilla oli erilainen elämäntilanne, ja erilaiset haaveet uudesta elämästään Amerikassa, mutta yhteistä heillä oli Yhdysvalloissa myöhemmin syntyneet tyttäret. Amerikassa syntyneet tyttäret eivät aina ymmärrä kiinalaisäitiensä ajatuksia, tapoja ja valintoja, vaan ovat tottuneet parempaan, amerikkalaiseen elämään. Ilon ja onnen kerhossa äidit ovat vuosien varrella jakaneet elämänsä toistensa kanssa, ja nyt yhden äidin kuoltua hänen tyttärensä ottaa äitinsä paikan kerhon tapaamisissa.

Kiinalaisäitien ja heidän tytärtensä puheenvuorot ja erilaiset näkökulmat elämään oli kiinnostavaa luettavaa, ja suurin osa tarinoista oli kiehtovia, koskettavia ja varsin mieleenpainuvia. Minä pidin enemmän äitien kertomuksista, heidän puheenvuoroillaan lukija pääsee menneisyyden Kiinaan kun taas tytärten tarinat pyörivät enemmän "nykymaailman" pinnallisissa ongelmissa ja meidän aikamme Yhdysvalloissa. Äideillä oli traagisia, surullisia kokemuksia aiemmassa elämässään, kun taas tyttäret miettivät enemmän miesongelmiaan, itsenäistymistä ja sukulaisen ärsyttävää miesystävää. Tyttäret kummeksuivat äitejään, heidän oli vaikea ymmärtää äitien outoja tapoja ja ajatuksia, ja kiinalaisperinne oli lähes jokaiselle tyttärelle käsittämätöntä, vierasta.

Vaikka äideillä ja tyttärillä oli erilaisia tarinoita, toinen toistaan koskettavampia, tarinat sulautuivat minulle kuitenkin lopulta sekalaiseksi massaksi josta muistan yksityiskohtia, sieltä täältä. En aina muistanut mikä tarina oli kenenkin, minkälaiset sukulaissuhteet yhdisti kenet ja mikä kenenkin kohtalo oli. Etenkin tytärten miehet sekoittuivat minulla helposti. Kirjan alussa on onneksi lista äideistä ja tyttäristä, tämän nimilistan avulla pysyin sentään kärryillä siitä, kuka oli kenenkin tytär.

Pidin kirjan Kiina-osuuksista siis huomattavasti enemmän kuin tytärten Amerikka-kertomuksista. Parasta oli kuitenkin koskettavat elämäntarinat, kahden sukupolven välisen suhteen kuvaus ja selkeästi esille tuleva kahden kulttuurin risteytyminen. Äiti-tytär -suhteita oli tavattoman mielenkiintoista seurata, ja huomata perhesuhteiden erilaisuudet menneisyyden Kiinan ja nykypäivän Amerikan välillä.

Kirjan kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Suomennos on myös varsin sujuva, vaikka muutamat kirjoitus- ja kielivirheet osuivatkin silmääni. Kokonaisuutena Ilon ja onnen tarinat oli varsin mukava lukukokemus, täynnä kiinnostavia henkilöitä ja elämäntarinoita kahden kulttuurin risteyksessä. Jotta tästä olisi tullut minulle koskettavampi ja mieleenpainuvampi lukuelämys, olisin kaivannut naisten tarinoihin enemmän syvyyttä ja tunnetta. Nyt tarinat jäivät ikään kuin pintaraapaisuiksi, mutta kuitenkin hyviksi sellaisiksi...

★★★+

Torka aldrig tårar utan handskar: 1. Kärleken / Jonas Gardell

Torka aldrig tårar utan handskar: Kärleken / Jonas Gardell

Norstedts, 2012. 290 sivua.

Kannen suunnittelu: Pompe Hedengren

Mistä minulle? joululahja

Sain joululahjaksi toivomani Jonas Gardellin Torka aldrig tårar utan handskar-romaanitrilogian ensimmäisen osan, Kärleken. Kirja on ensimmäinen osa Gardellin trilogiaa, joka kertoo 1980-luvun Tukholmasta, HIV-epidemiasta ja homoseksuaalien elämästä. Katsoin joulun alla Ruotsin televisiosta myös kirjasarjaan perustuvan minisarjan, joka on Gardellin ja Simon Kaijserin käsialaa. Tuo sarja pyörii tällä hetkellä myös FST5-kanavalla, ja suosittelen todella lämpimästi. Hurja, rankka, koskettava, ajatuksia herättävä ja takuulla mieleenpainuva tarina, sekä minisarjana, että Gardellin kirjana.

Olen ennen blogini alkua lukenut suurimman osan Gardellin muista kirjoista, ja tykännyt niistä kovasti. Mies osaa valita kirjoihinsa tärkeitä aiheita, hän kirjoittaa kauniisti ja asettaa usein sanansa runollisen hienoon muotoon. Torka aldrig tårar utan handskar kiinnosti minua ehdottomasti myös aiheensa vuoksi. Kirjan pääosassa on nuori Rasmus, joka ylioppilasvuotensa jälkeen muuttaa pienestä kylästä Tukholmaan asumaan äitinsä sisaren luokse. Rasmus aloittaa oman elämänsä, hän saa vihdoin olla oma itsensä, seurustella miesten kanssa peittelemättä sen kummemmin identiteettiään, itseään. Tukholmassa on jo varsin vakiintunut homopiiri, vaikka heidän elämänsä ei missään tapauksessa ole helppoa tai yksinkertaista. Hieman helpompaa vain kuin homona eläminen olisi Rasmuksen kotikylässä.

Itsensä kanssa kamppailee myös Jehovan todistaja Benjamin, joka on kasvanut ankaran uskonnollisessa perheessä. Vapaa-aikansa Benjamin viettää jakaen Jehovan sanaa ovelta ovelle, ja tällä tavalla hän tutustuu myös Pauliin, Tukholman "homoäitiin". Paul tutustuttaa pian myös Rasmuksen ja Benjaminin toisiinsa, ja siitä alkaa heidän yhteinen tarinansa. Jouluaattoyönä 1982, Tukholman autioilla kaduilla katulampun valossa, lumihiutaleiden laskeutuessa hiljaa ja pehmeästi valkoiseen maahan, muuttuu Rasmuksen ja Benjaminin elämä. Tulevasta vuodesta tulee onnellinen, mutta samalla heidän elämänsä rankin. "Homosyöpä", eli HIV on tullut myös Ruotsiin ja se vie ystäväpiirin jäseniä toinen toisensa jälkeen hautaan. Elämä ei ole helppoa, lööpit huutavat sitä, mielenosoittajat tätä. Homoseksuaalit kirotaan, he eivät saa sympatiaa edes sairaahoitajilta. Kun nuori hoitaja erehtyy pyyhkimään kuolevan, kärsivän miehen poskelta kyyneleen, tuhahtaa vanhempi hoitaja: "Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin". Niin, tämä on kirjan vahvimpia lauseita. Kamala, ravisuttava, mutta koko kirjan tunnelmaa ja sen sanomaa loistavasti kuvaava lause.

Gardellin kirja kuvailee uskottavasti ja koskettavasti minkälaista on ollut elämä homoseksuaalina 1980-luvun maailmassa. Minkälaista on tuntea, että ei voi kertoa itsestään edes perheelleen. Minkälaista on vihdoin löytää luotettava uusi "perhe", ja miltä tuntuu kun tuo perhe pikkuhiljaa hajoaa, kun yksi toisensa perään löytää vartalostaan ihottumaa, saa ripulin, kuumetaudin tai sieni-infektion. Kuinka yksi perheenjäsen toisensa perään joutuu sairaalaan, huutaa tuskaansa eikä saa lohtua edes säikähtäneiltä sairaanhoitajilta, jotka näkevät nuorten miesten tuskan ja kyyneleet.

Kirja on täynnä mielenkiintoisia hahmoja. Hahmojen luomisen olen aina myös laskenut Gardellin vahvuudeksi. Hän onnsituu minusta kirjassa kuin kirjassa luomaan kiinnostavan henkilögallerian, mutta ilman ylilyöntejä. Arkisen kiinnostavia henkilöitä olisi ehkä parhaat sanat kuvaamaan ajatuksiani tämänkin kirjan henkilöistä. Benjamin, Jehovan todistaja, ankarista kotiolosita tullut hieman epävarma ja varovainen nuori mies oli yksi kiinnostavimmista. Myös "homoäiti" Paul on tavattoman sympaattinen ja hauska henkilö, ja tuossa tv-sarjassa häntä esittävä Simon Berger tekee upean roolisuorituksen! Enkelikasvoinen Rasmus on myös kiinnostava, ja pidin myös siitä, että Benjaminin ja Rasmuksen perheistä ehti kirjan sivuilla saada aika hyvän kuvan. Vaikka kirjassa on sivuja alle 300 ehtii suurin osa henkilöistä tulla todella tutuiksi. Rasmuksen ja Benjaminin koko perheistä saa hyvän kuvan, ja Paulin porukasta ehtii tulla tuttuja kavereita. Toki tähän voi vaikuttaa myös se, että olen nähnyt myös tuon telkkarisarjan ja henkilöt "livenä"...

Eiköhän ole tullut jo selväksi, että Torka aldrig tårar utan handskar -trilogian ensimmäinen osa oli minulle todella vahva lukukokemus. Kirja kosketti, herätti tunteita, hurjasti ajatuksia, vihaa, empatiaa ja surua. Minä itkin ja nauroin kirjaa lukiessani, ja olen aivan varma, että tämä kirja ja tässä kirjassa kuvaillut tapahtumat ja henkilöt jäävät sydämeeni ja ajatuksiini pitkäksi, pitkäksi ajaksi. Jään surullisen innokkaana odottamaan, että ehdin lukemaan sarjan jatko-osat. Toinen osa, Sjukdomen, on juuri ilmestynyt ruotsiksi ja tämä sarjan ensimmäinen osa ilmestyy kevään aikan suomeksi WSOY:n kustantamana.

★★★★★

Havukka-ahon ajattelija / Veikko Huovinen

Havukka-ahon ajattelija / Veikko Huovinen

WSOY-pokkari, 2010. 223 sivua.

1. painos 1952.

Kannen kuva: kirjaan pohjautuvasta elokuvasta

Mistä minulle? nettikirjakaupan alennusmyynneistä

Veikko Huovisen kirjoittama kotimainen klassikkoromaani Havukka-ahon ajattelija on majaillut lukulistallani jo jonkin aikaa. Kirja löytyy KSML:n sadan klassikkokirjan listalta ja halusin lukea Huovisen romaanin ennen tarttumistani tänä vuonna ilmestyneeseen Panu Rajalan Huovinen-elämäkertaan.

Konsta Pylkkänen on Havukka-ahon ajattelija. Konsta on itseoppinut filosofi, viihtyy itsekseen metsässä mietiskellen. Toki Konstalla on tuttuja, sekä Anselmi että Mooses hauskuuttavat Konstaa jutuillaan. Ystävien lisäksi myös muutamat kyläläiset ihmettelevät Konstan elämää. Konsta kertoilee itsestään paljon, mutta se mitä vuosien 1918 ja 1924 välissä on Konstan elämässä tapahtunut on arvoitus kaikille paitsi Konstalle itselleen.

Konsta elättää itsensä tekemällä sekalaisia töitä siellä sun täällä. Tällä kertaa hän ryhtyy Kainuun korpimetsiin saapuneiden luonnontutkijoiden oppaaksi näiden tutkaillessa harvinaisia lintulajeja. Yllättäen se onkin Konsta joka tekee harvinaisen löydön, hän ampuu pyymetson, pyyn ja metson risteytyksen jota ei ennen ole tavattu.

Minä tunnistan Havukka-ahon ajattelijan klassikkomaineen, ymmärrän miksi tämä on pidetty ja suosittu teos. Itse en kuitenkaan lämmennyt kirjalle ainakaan tällä lukukerralla. Kirja etenee hitaasti, siinä käydään läpi Konstan hassuja ajatuksia ja itse tapahtumia kirjassa on kovin vähän. Suomalaisen luonnon kuvailu ja kiva metsäfiilis oli ehdottomasti positiivinen asia josta lukiessa nautin. Konsta oli henkilönä mielenkiintoinen kaikessa erikoisuudessaan, ja myös Konstan ystävät olivat kiinnostavia tapauksia röhönauruineen ja juttuineen.

Kuitenkin kirja oli minulle liian tylsä ja liian hidas jotta olisin tähän ihastunut. Toisaalta en ole filosofiafani joten en ehkä odottanutkaan tästä syntyvän sen kummempaa lukukokemusta tai elämäni kirjaa. Olen lukenut Huovisen huumorinkäytöstä kirjoissaan, mutta tämän kirjan huumori ei oikein sekään uponnut minuun. Vika tuskin kuitenkaan on kirjassa, minulla vain on erilainen huumorintaju. Kirjan kieli on kuitenkin kaunista, sujuvaa ja elävää ja hienot luontokuvaukset tulivat lukiessa kovinkin lähelle.

Vaikka Havukka-ahon ajattelija ei ihan minuun iskenytkään suosittelen tätä kuitenkin lämpimästi vanhemman kotimaisen kirjallisuuden ysäville. Huovisen kirja on tunnelmaltaan kovin suomalainen, ja kirjan huumorikin uppoaa varmasti moneen muuhun paremmin kuin minuun.

★★+

Irlantilainen tyttö / Susan Fletcher

Irlantilainen tyttö / Susan Fletcher

Like, 2010. 266 sivua.

Alkuteos: Eve Green, 2004.

Suomentanut: Jonna Joskitt

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Mistä minulle? alennusmyyntilöytö jostain kirjakaupasta

Lukupiirimme kuukauden kirjaksi valikoitui Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö. Kirja löytyi monen piiriläisen omasta hyllystä ja Fletcher lähes kaikkien lukulistalta. Minäkin olen säilyttänyt tätä kirjaa hyllyssäni jo aika kauan, joten oli kiva lukea juuri tämä kirja syksyn uutuuskirjojen keskellä.

Evangeline Green odottaa nyt 29 vuotiaana esikoistaan. Hän palaa muisteluissaan omaan lapsuuteensa, joka muuttui kovasti kun hän kahdeksanvuotiaana menetti yllättäen äitinsä. Eve muutti asumaan Walesin maaseudulle isovanhempiensa luokse, ja pienen kylän asukkaat kohdistivat huomionsa punapäiseen pikkutyttöön. Eve kuuli tarinoita omasta taustastaan, sai selville seikkoja isästään ja ystävystyi sekä kotitilalla työskennelleen Danielin että "kylähullun" maineen saaneen Billyn kanssa. Nyt vuosia myöhemmin Eve on valmis muistelemaan tarinaansa ja kertomaan sen, ja sen jälkeen suuntaamaan katseensa kohti tulevisuutta.

Meillä oli lukupiirissä hieman eriäviä mielipiteitä tästä kirjasta, mutta minä pidin Irlantilaisesta tytöstä kovasti. Kirjassa ei mässäillä tapahtumilla, vaikka Even tarina kulkee punaisena lankana koko kirjan läpi. Kirjassa oli niin hieno tunnelma ja brittimaaseudun miljöökuvaus, että ihastuin kirjaan sen vuoksi. Lisäksi kirjassa oli paljon kiinnostavia henkilöitä, kaikki pienen kylän tyypilliset henkilöt ilmaantuivat tarinaan. Erakkona elävä Billy, ilkeä ja vanhoja asioita kostava kyläkauppias, salaperäinen Daniel ja lempeät isovanhemmat täyttivät nuoren Even päivät. Kirjan kaikki pienet yksityiskohdat, maisemien kauneus, myrskyiset yöt ja sateen tuoksu hurmasivat minut ja minä viihdyin kirjan parissa mainiosti. Toki halusin myös selvittää Even menneisyyden ja syyn sille, miksi kyläläiset olivat tytöstä niin kiinnostuneita. Mutta tässä kirjassa juoni jäi hieman hienon tunnelman varjoon, mutta minua tuo ei häirinnyt.

Fletcher myös kirjoittaa hienosti. Teksti on helppolukuista, kaunista ja sujuvaa. Pidin myös kirjan rakenteesta, siitä että tapahtumia seurattiin kahdessa ajassa. Se toi tarinaan lisää mielenkiintoa ja sai lukijan pysymään hereillä. Minä rakastan salapoliisin leikkimistä lukiessani, ja tässä kirjassa sain harrastaa tuota alusta loppuun asti. Kaikki asiat eivät selvinneet lopussakaan, mutta minusta tässä paljastettiin juuri tarpeeksi. Irlantilainen tyttö on salaperäinen, kaunis, tunnelmallinen ja koskettava tarina. Se jäi minun mieleeni vahvan, kauniin tunnelmansa vuoksi. Tämä on Susan Fletcherin esikoisteos ja sai minut todella kiinnostumaan Fletcherin muistakin kirjoista. Hyllyssä odotteleekin jo Meriharakat, toivottavasti ehdin pian sen pariin :).

★★★★+

Punainen puutarha / Alice Hoffman

Punainen puutarha / Alice Hoffman

Gummerus, 2012. 292 sivua

Alkuteos: The Red Garden, 2011

Suomentanut: Raimo Salminen

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? lainattu ystäväiseltä

Alice Hoffman oli minulle entuudestaan aivan tuntematon kirjailija, ja hänen kirjansa Punainen puutarha päätyi lukulistalleni pitkälti kauniin kantensa ja kehuvien blogiarvioiden vuoksi. Toki kirjan aihekin vaikutti kiinnostavalta, salaperäinen Blackwellin kaupunki ja puutarha, jossa kasvaa vain punaisia kasveja yhdistää monta ihmiskohtaloa.

Kirja alkaa tarinalla Blackwellin kaupungin syntymästä. Hallie Brady on miehensä kanssa kylän ensimmäinen asukki. He rakentavat talonsa ankeriaita pursuavan joen varrelle. Alussa Blackwellissa oli karhuja enemmän kuin asukkaita, mutta pikku hiljaa kylä kasvaa. Uusia sukupolvia syntyy ja kylä kehittyy kaupungiksi. Kirjassa seurataa paitsi Blackwellin kylän kasvua kaupungiksi, myös Hallie Bradyn jälkeläisiä jotka elävät kukin omalla tavallaan rakastaen, vihaen, lähtien kaupungista ja usein myös kaupunkiin palaten. Kaupungissa elää myös monta vanhaa tarinaa, omanlaisensa tarina on tietenkin jo kaupungin syntymä, mutta myös esimerkiksi punaisesta puutarhasta löytyy tarinoita.

Ennen kirjan lukemista oletin jostain syystä että tämä on tavallinen romaani, ja yllätyinkin hieman kun huomasin kirjan koostuvan ennemmin useammasta lyhyestä tarinasta. Toki kaikki kirjan tarinat ovat kytkettyinä toisiinsa ja niissä seurataan kronologisessa järjestyksessä Blackwellin kaupungin asukkaita. Kaupungin elämään saa monipuolisen katsauksen, ja kaupungista löytyykin iso kasa kiinnostavia ja koskettavia ihmiskohtaloita. Minulle parhaiten mieleen jäi esimerkiksi kertomus nimeltä "Blackwellin hirviö" jossa seurattiin blackwelliläistä Katea sekä metsässä asuvaa Matthew'ta. Kate ja Matthew tapaavat toisensa sattumalta ja nuorukaiset ihastuvat toisiinsa. Matthew ei suostu muuttamaan takaisin ihmisten ilmoille, joten Kate käy tapaamassa häntä metsässä. Koko kirjassa luonto on vahvasti läsnä, ja minä ihastuin luontokuvaukseen ja kauniisiin maisemiin kovasti.

Hoffman kirjoittaa yksinkertaisen kauniisti ja kuljettaa Blackwellin kaupungin tarinaa hienosti eteenpäin eri tarinoiden kautta. Kirja sisältää monia kiinnostavia kohtaloita, rakkaustarinoita, epäselviä kuolemia ja muita traagisia kohtaloita. Pidin kaikesta tästä, mutta jokin kirjasta jäi silti puuttumaan jotta olisin ihastunut tähän ihan täysin. Minä en tunnetusti ole novellien tai kertomuskokoelmien suurin ystävä, enkä ole vielä törmännyt täydelliseen kokoelmakirjaan. Punaisessa puutarhassa ihmiset jäivät minulle hieman etäisiksi varmaankin sen vuoksi, että he olivat mukana useimmiten vain yhden tarinan verran. Osa tarinoista oli myös aika ennalta-arvattavia ja kliseisiä, mutta kokonaisuutena tämä oli kuitenkin ihan nautittava kirja. Pidin kirjan ideasta ja rakenteesta, sekä siitä, että kirjan tapahtumat olivat hieman maagisia ja tarunomaisia. Voin siis kuvitella lukevani lisää Hoffmania tulevaisuudessa, esimerkiksi Noitasisarista olen lukenut paljon kehuja!

★★★

Vaimoni eroottinen potentiaali / David Foenkinos

Vaimoni eroottinen potentiaali / David Foenkinos

Gummerus, 2012. 203 sivua.

Alkuteos: Le Potentiel érotique de ma femme, 2004

Suomentanut: Pirjo Thorel

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Mistä minulle? lahjoituksena Hannalta (Kiitos!:)

Ihastuin David Foenkinosin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Nainen jonka nimi on Nathalie aiemmin keväällä. Kun Hanna tarjosi omaa ennakkokappalettaan kirjailijan vuonna 2004 ilmestyneestä ja tänä keväänä suomennetusta romaanista Vaimoni eroottinen potentiaali, minä tartuin syöttiin. Tästä kirjasta olen lukenut eniten kielteisiä ja pettyneitä arvioita, ja aika varovaisesti minäkin tätä kehuisin...

Hector on keski-ikää lähestyvä ranskalaismies, joka on maaninen tavaroiden keräilijä. Hän on keräillyt kaikkea metrolipuista jäniksenkäpäliin, ja jakaa intohimonsa ystävänsä Marcelin kanssa joka keräilee hiustupsuja. Mielialaltaan kovin epävakaa Hector päättää masennuskauden aikana yrittää itsemurhaa, jonka seurauksena häntä hoidetaan psykiatrisella osastolla. Palatessaan kotiin Hector voi paremmin kuin koskaan ennen, ja pian hänen elämänsä saa aivan uuden käänteen kun hän tapaa tulevan vaimonsa Brigitten. Hector on päättänyt lopettaa tavaroiden keräilyn kokonaan ja keskittyä elämään onnellista, normaalia elämää. Pian hän kuitenkin huomaa, että hän on ryhtynyt "keräilemään" Brigitte-vaimonsa eroottista potentiaalia. Hector on täysin hulluna Brigitten ikkunanpesuun!

Vaimoni eroottinen potentiaali on paikoitellen ihan hauska tarina, mutta päällimmäiseksi kirja kuitenkin ärsytti minua. Hector oli henkilönä jonkinlainen sekoitus ärsyttävää ja säälittävää. Hänen keräilyhommansa menivät täysin överiksi, ja hullaannus ikkunoita pesevään vaimoon oli minusta vain älytöntä. Henkilöt jäivät minulle myös jostain syystä etäisiksi, enkä oikein saanut otetta tarinasta missään vaiheessa. Tulevana mielenterveysalan työntekijänä kirjan päähenkilö olisi voinut olla ihan mielenkiintoinen analyysin kohde, mutta Hector oli henkilönä jotenkin vedetty niin överiksi joka suuntaan, että en innostunut edes analysoinnista.

Pidän yhä Foenkinosin napakasta ja sujuvasta kirjoitustyylistä, ja ranskalaisen kirjallisuuden ominaispiirteet (joita en edelleenkään osaa kuvailla) ihastuttivat tässäkin kirjassa. Tämän kirjan tapahtumat olivat paikoin kuitenkin hieman liian absurdeja ja kirjan loppu oli yksinkertaisesti ärsyttävä. Ei siis uponnut minuun tämä kirja, joskin tämä oli nopealukuinen välipala. Toivottavasti seuraava Foenkinosin kirja on enemmän Nathalien kaltainen.


★★

Myös Tuulia, anni.M,  Hanna ja Naakku ovat lukeneet tämän.

Ylitys / Manuela Bosco

Ylitys / Manuela Bosco

Teos, 2012. 220 sivua.

Kannen suunnittelu: Jenni Saari

Mistä minulle? Kirsiltä lahjoituksena :)

Manuela Boscon omaelämäkerrallinen esikoisromaani Ylitys kiinnosti minua heti kun kuulin sen ilmestymisestä. Kirjaston varausjono oli pitkä ja hidas, joten ilahduin suuresti kun Kirsi tarjosi omaa kirjaansa minulle luettavaksi. Suuri kiitos vielä Kirsi :).

Bosco on minulle osittain tuttu mediasta ja urheilukentiltä, jossa pikkutyttönä ihailin hänen juoksuaan. Muistan myös ihmetelleeni lupaavan, nuoren juoksijan yhtäkkistä lopettamista, ja ilokseni Ylitys tarjoaa vastauksia moneen kysymykseen. Ylityksessä Bosco kertoo koskettavasti, omin sanoin, elämästään italialaisen isän ja suomalaisen äidin vanhimpana tyttärenä. Elämästään lupaavana, nuorena urheilijana ja taistelustaan itsensä löytämisen kanssa. Bosco kuvailee onnistumisia ja pettymyksiä, ja kirjan loppupuoliskossa suuressa osassa on Boscon menestyneen isän vakava sairaus, joka lopulta johti myös tämän menehtymiseen. Isän kuoleman jälkeen Manuela teki myös päätöksen urheilu-urastaan, kohdattuaan pettymyksiä ja vastoinkäymisiä jo tätä ennen. Hän päätti jättää urheilun, ja oppia elämään ilman syömisten tarkkailua, lihomisia ja laihtumisia, rankkoja treenejä ja kipeitä lihaksia. Matkan varrelle mahtuu menestyksen ja pettymysten lisäksi myös jo mediassa kohistu itsemurhayritys (joka minusta on saanut hieman liian ison hulabaloon aikaiseksi...), mutta myös paljon onnen hetkiä, oivalluksia ja osoituksia perhesuhteiden tärkeydestä itsenäistymisen keskellä.

Bosco kirjoittaa minusta hyvin, joskin kieli välillä tuntui vähän kömpelöltä. Kirjan aihe oli kiinnostava ja Bosco onnistuu kertomaan rankoistakin asioista uskottavan koskettavasti. Kirja on myös ulkoasultaan minusta hieno. Teksti on aitoa ja rehellistä, Bosco ei kaunistele tai kerro vain positiivisia, myönteisiä asioita urheilu-urastaan ja elämästään. Bosco kertoo tietenkin juuri niin paljon, kuin haluaa paljastaa, mutta minulle jäi kirjasta rehellinen fiilis.

Kaiken puolin mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen elämäkerta, ja näin urheiluhullulle todella sopiva välipalakirja.



★★★+

Kirsin lisäksi kirjan on lukenut myös ainakin Hanna ja Amma. 

Kätilö / Katja Kettu

Kätilö / Katja Kettu

WSOY, 2011. 344 sivua.

Kannen suunnittelu: Marjaana Virta

Mistä minulle? lainattu Tuulialta

 Katja Ketun paljon kehuttu romaani Kätilö nousi lukulistalleni kirjan voittaessa Blogistanian Finlandian. En ollut muuten suunnitellut lukevani tätä kirjaa, koska jostain syystä uskoin, ettei se ole minun kirjani...

Eletään vuotta 1944 ja Villisilmäksi ja Vikasilmäksi kutsuttu 36-vuotias vanhapiika toimii suloisen Lispet Näkkälän kätilönä tämän synnyttäessä karvaisen poikalapsen, äpärän, kläpin. Vielä poikkipurettu napanuora suunpielestään roikkuen Villisilmä kohtaa miehen, jonka kaltaista ei ole ennen nähnyt. Mies on saksansuomalainen SS-upseeri ja valokuvaaja Johann "Johannes" Angelhurst. Johannes kohtaa Villisilmän katseella, jonkalaista yksikään mies ei ole aiemmin tähän naiseen luonut. Villisilmä haluaa tämän miehen, keinolla millä hyvänsä. Johanneksella olisi paljon ottajia, naiset haluavat hänen kuvattavakseen ja haastateltavaksi - mieluiten kukkaseppele hiuksillaan.

Johanneksen komennus vie hänet työtehtäviin Titovkan vankileirille ja suhteillaan ja pienellä kiristyksellä myös Villisilmä pääsee samalle leirille sairaanhoitajaksi. Hänestä tulee Fräulein Schwester, saksalaisten kehuma hoitaja. Titovkaan saapuu pian myös Lispet Näkkälä, joka niin ikään on iskenyt silmänsä Johannekseen. Paljon kysymyksiä nousee pintaan. Mikä kaikki on sodassa sallittua, mikä rakkaudessa? Johanneksen ja Villisilmän välillä on kuin riippuvuus, kiima ja rakkaus, hajujen ja eritteiden, sodan kauheuden keskellä.

Kätilön vahvuuksia on ehdottomasti sen kieli. Vaikka pääosin pidin kirjan kielestä, se tuotti paikoin minulle myös vaikeuksia. Kätilö oli aika hidas ja raskas luettava ja kieli paikoin erittäin ronskia ja karua. Muutamassa kohdassa minua alkoi hieman yököttää kaikki eritteet ja lemut ja ruumiinosat joita kirjassa kuvailtiin, ja myös muutamat tapahtumat hirvittivät ja ällöttivät. Kettu on kuitenkin ehdottoman taitava kielenkäyttäjä ja Kätilön maisemat ovat upeat. Karu suomalainen maisema näkyy silmissäni edelleen. Myös sekoitus Lapin murretta ja tätä "rivompaa ja rumempaa" yleiskieltä oli hienoa, murretta olisi minusta voinut olla enemmänkin!

Kätilö ei ole positiivinen tai toiveikas kirja. Tunnelmaltaan tämä on harmaa ja epätoivoinen, Villisilmän kautta lukija ehkä välillä kokee toivon pilkahduksen naisen kiemurrellessa rakkaudessaan ja miehen kaipuussaan. Kätilössä tulee esille paljon sodan kauheuksia, etenkin vankileirin sekä Operaatio Navetan tapahtumat hirvittivät minua. Kauniimpia pilkahduksiakin kirjassa toki on. Kun Johannes kapuaa mökin katolle katsomaan tähtitaivasta hän rauhoittuu, kun nainen tuntee miehen vahvat käsivarret ympärillään hän on turvassa. Pieniä pilkahduksia julmuuden keskellä.

Minä en ihastunut tai tykästynyt Kätilöön aivan niin paljon kuin moni muu, mutta ehdottoman mieleenpainuva ja vaikuttava kirja tämä kuitenkin on. Luen mielelläni tulevaisuudessa lisääkin Kettua.


★★★+

Kätilöä on luettu blogeissa niin runsaasti, että jätän tällä kertaa laiskuudessani muut arviot linkittämättä ;).

Ps! Auttakaa minua valitsemaan pääsiäislomakirja tuossa sivupalkissa!:)

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta / Haruki Murakami

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta / Haruki Murakami

Tammi, 2011. 175 sivua

Alkuteos: Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto, 2007

Suomentaja: Jyrki Kiiskinen 

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? Poistoperjantaivoitto Karoliinan Kirjavasta kammarista

Aloitin Haruki Murakamiin tutustumisen lukemalla kirjan Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Murakami on itse kutsunut teosta muistelmantapaiseksi, ja kirja kertookin paljon muusta kuin juoksemisesta ja ilahduttavan paljon miehestä itsestään.

Murakami aloitti juoksemisen kolmekymppisenä ja on sen jälkeen juossut yli 20 maratonia ja osallistunut useaan triathloniin. Hän juoksee lähemmäs 300 kilometriä kuukaudessa, kuutena päivänä viikossa. Kirjassaan hän kertoo miksi juoksee, miten valmistautuu koviin kilpailuihin ja mitä hyötyä juoksemisesta on romaanikirjailijalle. Koko kirjan läpi ikään kuin punaisena lankana kulkee Murakamin valmistautuminen New Yorkin maratonille.

Murakami mainitsee, että kestävyysjuoksussa ja kirjoittamisessa on paljon samaa. Molemmat vaativat kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja huolellisuutta. Pidin siitä, että tämä kirja kertoo paljon myös Murakamista itsestään. Hän päästää lukijan lähelle itseään ja ajatuksiaan. Kaikkein eniten pidin kuitenkin siitä, miten Murakami kuvailee juoksemista. Minä olen itse viime vuosina innostunut juoksemaan ja se maratonkin siintää jossain tulevaisuudessa. Minusta oli äärettömän kiinnostavaa lukea Murakamin ajatuksia juoksemisesta, mutta myös lukea hänen lenkeistään ja harjoittelustaan. Luin yhden luvun, ja minulle tuli hirveä tarve päästä juoksemaan. Tämä kirja jää ehdottomasti hyllyyni, ja kun juokseminen ei jostain syystä maistu, tartun tähän uudelleen.

Murakami kirjoittaa sujuvasti ja mukaansatempaavasti. Muutamassa kohdassa mietin, josko käännöksessä on tapahtunut jotakin kun en oikein ymmärtänyt lauserakenteita. Kirja on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä, ehkäpä tuo on vaikuttanut suomennokseen...

Vaikka kirja on paikoin filosofinenkin, minä pidin tästä todella paljon. Haluaisin jatkossa lukea ehdottomasti lisää Murakamia, mutta myös juoksusta kertovia kirjoja. Onko teillä hyviä juoksukirjavinkkejä?


★★★★+

Illan tullen / Michael Cunningham

Illan tullen / Michael Cunningham

Gummerus, 2011. 301 sivua.

Alkuteos: By Nightfall, 2010.

Suomentaja: Laura Jänisniemi

Kannen kuva: IStockPhoto

Mistä minulle? joululahja äidiltä (kera signeerauksen!)

Minä en ole ennen tätä lukenut yhtään Michael Cunninghamin kirjaa, vaikka olen nähnyt Tunnit-elokuvan monen monta kertaa ja pidän siitä valtavasti. Aloitin Cunninghamin kirjoihin tutustumisen miehen uusimmalla romaanilla Illan tullen. Ja tämän jälkeen on ihan varmaa, että palaan tämän kirjailijan pariin vielä uudestaan!

Peter Harris on päälle nelikymppinen taidegallerian omistaja. Hän asuu New Yorkissa vaimonsa Rebeccan kanssa, joka työskentelee arvostetun kulttuurilehden päätoimittajana. Parikymppinen tytär Bea  on muuttanut omilleen ja ottanut kunnolla etäisyyttä vanhempiinsa. Peter ja Rebecca elävät onnellisen näköistä elämäänsä suurkaupungin taidepiireissä, päivisin he käyvät tahoillaan hohdokkaissa töissään, illat he viettävät taidegalleria-avajaisissa tai muissa hienoissa juhlissa ystäviensä kanssa. Sunnuntaisin pari viettää rentoa pariskuntapäivää sanomalehtiä lueskellen ja parisuhdettaan hoivaten. Peterin ja Rebeccan turvallinen ja rutinoitunut elämä järkkyy, kun Rebeccan pikkuveli Mizzy (mistake, vahinko) muuttaa pariskunnan luokse väliaikaisesti. Mizzy on kaunis, nuoruudestaan nauttiva huumeongelmainen mies. Mizzyn ja Peterin välille syntyy jotain yllättävää, jonka vuoksi Peter alkaa miettiä omaa elämäänsä ja kyseenalaistamaan minuutensa.

Illan tullen - romaanissa ei mässäillä tapahtumilla, mutta rivien välissä ja henkilöiden päiden sisällä tapahtuu paljon. Kirjan vähäeleisyys puhutteli minua kovasti ja innolla seurasin henkilöissä tapahtuvia muutoksia ja kiemuraisia ihmissuhteita. Cunningham kirjoittaa kauniisti ja käyttää kieltä taitavasti. Olisin jälleen kerran, monta kertaa, halunnut alleviivata kauniita lauseita ja ajatuksia. Cunningham kuvailee myös henkilönsä taitavasti. Minusta Peter oli todella miellyttävä hahmo, ja myös kirjan muut henkilöt, Rebecca, Mizzy sekä muutama Peterin taideasiakas, oli mielenkiintoisesti kuvailtuja.

Kirjan tapahtumapaikkana on New York, joka lisää kirjan hyvyyttä minun silmissäni. Haluan joskus ehdottomasti päästä New Yorkiin, mutta tällä hetkellä tyydyn haaveilemaan kaupungista kirjojen kautta. Kirjan tapahtumat seuraavat yhtä avioliittoa ja sen kiemuroita, mutta samalla myös muita, mielenkiintoisia ihmissuhteita. Hieman eksyksissä oleva keski-ikäinen mies alkaa miettiä omaa elämäänsä, kun hän huomaa muutoksen itsessään. Muutoksen, joka vuorostaan johtuu eksyneestä nuoresta narkkarimiehestä, vaimon veljestä. Tapahtumien yllä leijuu jatkuvasti kevyt jännite, kun Peter miettii elämäänsä ja Rebeccakin paljastaa itsestään vaiettuja asioita, pikkuhiljaa. 

Kirjassa riitti viehättäviä yksityiskohtia, sellaisia hetkiä jotka olisivat kauniita kohtauksia elokuvana valkokankaalla. Esimerkkinä Peterin öinen puhelinsoitto tyttärelleen, tai taideasiakkaan puutarhassa sattunut kohtaus. Cunninghamin vahvuuksia on mielestäni ehdottomasti ihmissuhteiden kuvailu. Henkilöiden luonteenpiirteet ovat niin selvät, että väkisinkin ymmärtää yhden suhteen ongelmat ja sen vahvuudet.

Illan tullen on hieno romaani joka on vaikeista aiheista huolimatta positiivinen, rauhallinen kirja. Kirjan kansi on myös aivan upea, ja sopii kirja tunnelmaan loistavasti.


★★★★+

Tätä kirjaa on luettu blogeissa todella ahkerasti, joten linkitän tähän vain muutaman arvion: Tuulia, Lumiomena, Karoliina, Linnea, Leena Lumi.  

Jon Bon Jovi / Laura Jackson

Jon Bon Jovi (Jon Bon Jovi -The Biography, 2003) / Laura Jackson. Minerva, 2011. 261 sivua.

 Ala-asteen diskoissa tanssittiin joka kerta It's my Lifen tahtiin. Bon Jovi oli 1990-luvun lopulla ja 2000 luvun alussa omien suosikkibändieni joukossa ja keräilin bändin levyjä, kuvia ja bändin nokkamiehen Jon Bon Jovin haastatteluja nuortenlehdistä. Minun oli siis ihan pakko lukea tänä vuonna suomennettu Laura Jacksonin kirjoittama kirja Jon Bon Jovi, jonka bongasin aiemmin kesällä Leenan blogista. Leena lähetti minulle oman kirjansa joten pääsinkin heti lukupuuhiin, suuri kiitos, Leena♥

"I just want to live while I´m alive!"

Jackson kertoo kirjassaan John Francis Bongiovin tarinan, kuinka hän taisteli itsensä ja tsemppasi toverinsa maailman kuuluisammaksi rockbändiksi, lähes kaikkien tuntemaksi Bon Joviksi. Kuinka Johnista tuli Jon Bon Jovi, komeaääninen, komeakasvoinen, sympaattinen ja loistava Bon Jovin nokkamies.

John Francis Bongiovi syntyi italialaistaustaisen isänsä Johnin, sekä Playboy-tyttönäkin työskennelleen äitinsä Carolin esikoiseksi, 2. maaliskuuta vuonna 1962. Perhe asui New Jerseyssä ja kotikaupunki on aina ollut Jonille tärkeä, nimesipä hän myöhemmin erään bändin levynkin kaupungin nimellä. Musiikki oli Jonille jo nuorena tärkeää. Koulu oli toisarvoinen asia ja Jonin vanhemmat tsemppasivat kolmea poikaansa ja kannustivat heitä tekemään sitä, mistä he pitivät kaikkein eniten. Alle parikymppisenä Jon oli mukana parissa pienessä bändissä ja teki baariesiintymisiä yhdessä ystävänsä David Rashbaumin kanssa. Jon kaipasi kuitenkin jatkuvasti jotakin suurempaa:

"Mutta Jonissa kasvoi kirkas liekki, eikä hän halunnut jäädä kenenkään muun varjoon. Hän ei halunnut olla jonkin menestyneen artistin uusi kopio, vaan hänelle oli tärkeää menestyä omana itsenään. Eikä hän aikonut jäädä odottelemaan, että mahdollisuudet valuisivat New Jerseyn hiekkaan. Hän halusi luoda oman uransa ja raataa sen eteen sekä yksin että bändinsä kanssa. "

 18-vuotiaana Jon päätti koulunkäynnin ja matkusti New Yorkiin David Rashbaumin kanssa. Jon jätti kotikaupunkiin tyttöystävänsä Dorothea Hurleyn, johon hän oli tutustunut koulussa vuonna 1979. New Yorkissa Jon työskenteli sukulaisensa levytysstudiossa jossa hän myöhäisinä iltoina nauhoitti omia demojaan. Hän perusti pian myös uuden bändin jonka kokoonpano vaihteli jatkuvasti. Ensimmäinen kappale joka oikeasti tuli ihmisten tietoisuuteen, oli vuonna 1983 ilmestynyt "Runaway" joka ilmestyi erään radiokanavan kokoelmalevyllä joka esitteli New Yorkin vielä tuntemattomia bändejä. Runawaystä tuli hitti ja se soi monilla radiokanavilla. Jonin silloinen bändi, "The Wild Ones" ei kuitenkaan pysynyt kasassa, joten Jon alkoi toden teolla kasaamaan bändiä joka haluaisi panostaa kaikkensa menestyäkseen alalla. Pian olikin kasassa Bon Jovi, jonka alkuperäisiä jäseniä olivat Jonin lisäksi Richie Sambora, Tico Torres, Alec Such sekä Dave Rashbaum. Bon Jovin esikoislevy julkaistiin vuonna 1984 ja se myi yli 350 000 kappaletta.

Loppu onkin historiaa. Bon Jovi on vuoden 1984 jälkeen julkaissut monta uutta levyä, tehnyt monta maailmankiertuetta ja soittanut monta hyväntekeväisyyskeikkaa. Jon Bon Jovi meni vuonna 1989  naimisiin nuoruuden rakastettunsa, Dorothea Hurleyn kanssa ja heille syntyi neljä lasta. Bon Jovin kokoonpano on vuosien varrella hieman muuttunut ja bändillä on ollut taukoja erimielisyyksien ja täydellisen uupumisen vuoksi, mutta pahimmat erimielisyydet voitettiin ja bändi porskutti taas eteenpäin. Jon on valittu maailman viidenkymmenen kauneimman ihmisen joukkoon, hän on ollut mukana lukuisissa hyväntekeväisyysprojekteissa, hän on näytellyt elokuvissa ja suosituissa tv-sarjoissa, mutta kaiken julkisuuden ja menestymisen keskellä hän on maanläheinen, perhekeskeinen ja äärimmäisen sinnikäs ja päättäväinen mies.

Laura Jacksonin kirja Jon Bon Jovi kertoo todella laajasti ja yksityiskohtaisesti Jon Bon Jovin elämästä. Kirja antaa hyvän kuvan rankasta kiertue-elämästä, se raottaa myös verhoja kulissien taakse. Bändin erimielisyyksiä, jatkuvan yhdessäolon ja menestymisen nälän varjopuolia. Ennen kaikkea kirja antaa loistavan kuvan Jon Bon Jovista, suositusta rockmuusikosta jonka bändi on myynyt yli 120 miljoonaa levyä, hänen työnarkomaniastaan, sinnikkyydestään ja sitkeydestään joka rankkojen nuoruusvuosien ja kovan työn päätteeksi onneksi palkitaan. Maineen ja mammonan alla Jon on kuitenkin hienosti pitänyt jalat maassa ja hän onkin aivan tavallinen perheenisä New Jerseystä.

"Hän on nykyään musiikin grand old man mutta palaa edelleen halusta kirjoittaa uusia kappaleita. Hän toivoo, että hänen sanoituksensa tavottaisivat ihmiset ruohonjuuritasolta käsin kaikkialta maailmasta, ja viime vuosina hän on myös tullut tunnetuksi hyväntekeväisyystoiminnastaan kerättyään miljoonia dollareita hyviin tarkoituksiin. Hän on aina uskonut lujasti itseensä, ja nauttinut vastuunkantamisesta."

 Kirjana Jon Bon Jovi on sopivanpituinen kurkistus Jon Bon Jovin elämään. Se antaa yksityiskohtaista taustatietoa bändistä, levyistä ja Jonista ihmisenä. Muutamia käännösvirheitä (?) ja toistoja lukuunottamatta hieno ja hyvä kirja jota suosittelen lämpimästi Jon Bon Jovista kiinnostuneille. Kirjan keskellä on kymmenisen sivua valokuvia, jotka ovat mukava lisä lukukokemukselle. Minä suorastaan ahmin tämän tietopaketin!

★★★★

Mini Shopaholic / Sophie Kinsella

Mini Shopaholic / Sophie Kinsella. Bantam Press, 2010. 396 sivua

Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-kirjasarja on minun hömppäsuosikkini. Olen lukenut jokaisen osan ja sain taas joululahjaksi tuoreen ja uusimman osan sarjaan, Mini Shopaholicin. Lukeminen venyi kirjastolainojen vuoksi kesälomaan saakka, mutta mikäs sen mukavampaa kuin nauttia hyvästä hömpästä sateisena kesäpäivänä.

Himoshoppaajan, eli Becky Brandonin ja tämän miehen, Luken, tytär Minnie on kasvanut jo kaksivuotiaaksi. Minnie on ihana, mutta kovin vaativa lapsi. Kun äidin silmä välttää hän tilaa kahdeksan samanlaista designerkolttua nettikaupasta, hän vaatii kalleimman kahvilan muffinsseja eikä suostu syömään omaa ruokaansa. Varsinkin Luke on huolissaan tyttärensä kehnosta käyttäytymisestä ja miettii, onko tyttö jo piloille hemmoteltu. Becky kuitenkin kieltää, ja uskoo Minnien käytöksen olevan täysin normaalia kaksivuotiaalle lapselle. Luke kuitenkin kutsuu Nanny Suen kotiinsa seurailemaan Minnien ja Beckyn yhteistä päivää, jonka jälkeen hän kertoo mitä mieltä on Minnien käytöksestä. Mistä Minnien käytös lopulta johtuu?

Amerikka on talousahdingon kourissa ja koko Beckyn perhe on saanut kärsiä siitä. Becky, Luke ja Minnie asuvat Beckyn vanhempien luona kunnes löytävät oman talon. Beckyn äiti on luvannut vähentää kalliin marmeladin ostoa, kun taas Beckyn isä lupaa olla ostamatta kalliita suosikkipähkinöitään. Becky ja Luke tekevät keskenään sopimuksen, jonka mukaan Becky ei saa ostaa ainuttakaan uutta vaatetta, ennen kuin hän on käyttänyt kaikkia kaappinsa vaatteita vähintään kolme kertaa. Niinpä Becky joutuu shoppailulakkoon!

Luken synttärien lähestyessä Becky päättää järjestää miehelleen kaikkien aikojen yllätyssynttärit. Raha on tiukassa joten Becky askartelee koristeita itse, yrittää sisarensa patistamana tavaroiden vaihtoa ja yrittää muutenkin selvitä halvalla. Mutta Beckyhän ei olisi Becky jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan...Yllätyssynttäreiden vieraslista pitenee ja juhlista tietää yhä useampi. Kuinka Becky saa juhlat pysymään salaisuutena kun niistä tietää jo tuhannet?

Mini Shopaholic oli taattua Kinsellaa. Becky on aina vain oma hurmaava itsensä, välillä varsin typerä, mutta kaikessa mukana täydellä sydämellä. Beckyn tyttären syntymä oli edellisessä Himoshoppaaja-kirjassa onnellinen tapahtuma ja odotettavissa kai oli, kuten kirjan etukansikin sanoo: "Like mother; like daughter...!". Minä olen lukenut nyt kaikki Himoshoppaajat alkuperäiskielellä englanniksi, mutta minkäänlaisia ongelmia ei kielen kanssa ole ollut. Tämäkin kirja siis helppoa, hauskaa ja hyvää hömppää, juuri sopivaa kesälukemiseksi. Toivottavasti Kinsella jatkaa Beckyn seikkailuja vielä ainakin muutaman kirjan verran.

★★★★

Underbar och älskad av alla

Underbar och älskad av alla / Martina Haag. Piratförlaget, 2006. 213 sivua.

 Reilireissun kolmas luettu kirja oli matkaseuralaiseni mukana ollut Martina Haagin hauska Underbar och älskad av alla (och på jobbet går det också jättebra). Haag on ruotsalainen kirjottaja, näyttelijä ja kirjailija.

Isabella on juuri 30 vuotta täyttänyt sinkkunainen jonka elämä on aika hukassa. Hän viettää jouluaaton ex-poikaystävänsä ja tämän uuden perheen luona joulupukiksi pukeutuneena, ja päättää, että seuraavasta vuodesta tulee hänen läpimurtovuotensa. Isabellalla ei ole työtä, hän on näyttelijä mutta saanut vain pienen roolin saippuasarjassa sekä tehnyt muutaman radiomainoksen. Isabella päättääkin, että seuraavana vuonna hän hankkii itselleen upean työpaikan, ison roolin jostakin jotta hänen nimensä tulee tunnetuksi kaikille.

Uusi vuosi alkaa kuin alkaakin lupaavasti. Bella saa jo alkuvuodesta roolin teatterista - rooli vain ei ihan ole sitä mitä hän odotti. Bella tapaa myös komean näyttelijän, Micken ja heidän välilleen kehkeytyy lupaava romanssi. Kun Bella saa puhelun teatteri Dramatenista, josta hän aina on haaveillut, hänen elämänsä näyttää taas valoisalta. Yhtäkkiä hänellä on komea poikaystävä ja upea rooli kuuluisassa teatterissa. Kapuloita rattaisiin aiheuttaa vain pieni, valkoinen valhe jonka Bella lisäsi CV:nsä - nimittäin Dramatenin porukka luulee, että Bella on taitava akrobaatti ja todellisuudessahan hän ei osaa tehdä edes kuperkeikkaa. Mutta kyllähän muutaman akrobaattitempun oppii hetkessä!

Underbar och älskad av alla on hauska aivot narikalle-hömppäkirja. Kirja sopi aivan loistavasti rantalukemiseksi ja sen luki muutamassa tunnissa. Kirja on myös suomennettu nimellä on Ihana ja todella rakastettu ja romaanin pohjalta on tehty samanniminen elokuva jonka pääosaa, Isabellaa, esittää muuten kirjan kirjoittaja, eli Martina Haag itse. Suosittelen kevyeksi kesäpäivän lukemiseksi heille, jotka kaipaavat hyvää ja hauskaa hömppää.

***

Ps! Arvontaan voi osallistua vielä tämän päivän ajan, lisäsin listaan muutaman palkintokirjan:)

The Wag's Diary

The Wag´s Diary / Alison Kervin. AVON, 2008. 267 sivua.

Noniin, reilireissun eka luettu kirja oli Alison Kervinin englanninkielinen The Wag's Diary. Sain pokkarikirjan joskus viime kesänä erään hömppälehden mukana ja ajattelin että tämä olisi sellainen sopivan helppo hömppä junassa luettavaksi. Kirja osoittautui lopulta ihan liian hömpäksi, tylsäksi ja tyhmäksi.

Tracie Martin on naimisissa Luton Townin huippujalkapalloilija Deanin kanssa. Tracey on kaupungin jalkapallovaimojen ja -tyttöystävien (=WAGSien) porukan johtotähtiä ja hänelle tärkeitä asioita elämässä on oranssinruskea iho, tekokynnet, kauneusleikkaukset, hiuspidennykset ja kalliit kengät ja laukut. Mitä pienemmät vaatteet, mitä lyhyempi hame ja mitä enemmän pikkuhousut hameen alta näkyvät -sen parempi.

Lasten saavutuksilla, harrastuksilla, kalliilla kouluilla ja vaatteilla kilpaillaan ja heitä kehutaan toisille. Lisäksi lapset nimetään mitä prameimmilla (ja tyhmimmillä) nimillä. Traceyta ketuttaa kun hänen ja Deanin tytär Paskia Rose (mainitsinko jo niistä tyhmistä nimistä...) onkin kiinnostuneempi jalkapallosta kuin vaatteista, vaaleanpunaisesta kynsilakasta ja pumpulipilvistä. Traceyn huoli kasvaa myös kun hänen miehensä, joka on kerran jopa päässyt maajoukkueen jalkapalloleiritykselle, ei enää mahdukaan Lutonin pelaavaan kokoonpanoon hänen tehtyä liikaa maaleja oman maalivahdin taakse. Tracey-paran elämä on siis yhtäkkiä yhtä hullunmyllyä ja ongelmia täynnä, eikä asiaa paranna ainakaan se, että hänen uudet hiuspidennyksensä jää taksin oven väliin, ihon oranssi sävy muuttuu vaaleammaksi ja henkilökohtainen kauneudenhoitaja irtisanoutuu.

The Wag´s Diary oli ihan täyttä huttua. En ymmärrä miten olen nuorempana jaksanut lukea vain tällaisia hölynpöly-kirjoja. Hömppää luen siis joskus vieläkin, esimerkiksi Sophie Kinsellan kirjat ovat mielestäni kivaa kesälukemista. Tämän tsemppasin kuitenkin loppuun vain sen vuoksi, ettei reilireissun lukeminen loppuisi kesken kun jaksoin raahata mukaan vain kaksi kirjaa. Tracey Martin oli inhottava itsekeskeinen, ärsyttävä ja aivan liian pinnallinen henkilö jotta olisin voinut edes vähän tykästyä häneen. Kirjaa sai lukea myötähäpeän puna poskilla ja en oikeasti ymmärrä, miten joku voisi ajatella asioista ja elämästä noin pinnallisesti. Mutta onhan meillä Victoria Beckham ja muut jalkapallovaimot jotka ehkä ihan oikeasti ajattelevat edes vähän Traceyn tapaan. Kammottavaa edes ajatella sitä.

Tähtiä blogihistorian huonoimmalle kirjalle kokonaiset *

Huomenna jatketaan toisella reilikirjalla joka olikin ihan eri maata tämän kanssa:)