Omenansiementen maku / Katharina Hagena

Omenansiementen maku / Katharina Hagena

Minerva, 2009. 242 sivua

Alkuteos: Der Geschmack von Apfelkernen

Suomentanut: Anne Mäkelä

Kannen suunnittelu: Suvi Sievilä

Mistä minulle? oma ostos

Pieni hehkutuspostaus saksalaisen Katharina Hagenan romaanista Omenansiementen maku, olkaapa hyvät! Olipa ihanaa lukea aika pitkästä aikaa täydellisyyttä hipova kirja, joka jäi tarinaltaan ja tunnelmaltaan näin upeasti mieleen! Ihana yllättyä positiivisesti, sillä lähdin lukemaan tätä täysin ilman ennakko-odotuksia.

Kolmeakymmentä lähestyvä Iris perii isoäitinsä kuoleman jälkeen suvun vanhan omakotitalon. Samassa talossa, mummolassaan, Iris vietti lapsuutensa kesät serkkunsa ja naapurissa asuvan tytön kanssa. Nyt kirjastonhoitajana työskentelevä Iris asettuu vanhaan taloon muutamaksi päiväksi, ja muistot lapsuudesta heräävät eloon. Talo paljastaa pala palalta suvun salaisuuksia ja Iriksen tutkaillessa omaa menneisyyttään ja itseään, selviää myös lähipiirin koskettavatkin kohtalot ja elämäntarinat.

Hagena kirjoittaa kauniisti ja koukuttavasti. Tarina on rakennettu taitavasti. Kaikkia suvun salaisuuksia ei paljasteta kokonaan heti, vaan jonkin henkilön tarinaa raotetaan vähän, sitten siirrytään taas jouhevasti nykypäivään tai muihin aiheisiin ja myöhemmin palataan solmimaan jokaisen tarina siististi kasaan. Pidin todella paljon tästä tyylistä, se piti tarinan kiinnostavana ja teki siitä erittäin koukuttavan.

Kirjassa on monen henkilön elämäntarinat mukana, mutta silti mikään ei jäänyt etäiseksi. Eniten nautin Iriksen omasta tarinasta, hänen suhteestaan serkkuunsa Rosmarieen ja tyttöjen yhteiseen ystävään Miraan. Kolmen tytön sitkeä yhdessäolo lapsuusvuosina sai traagisen päätöksen, mutta tyttöjen ystävyys on vaikuttanut Iriksen elämään suuresti. Kun kuvioihin astuu vielä Miran veli Max, joka toimii perintöasioissa Iriksen asianajajana, muistuu lapsuudesta mieleen paljon asioita, joita Iris jää miettimään.

Omenansiementen maku on tunnelmaltaan varsin hidas, mutta ennen kaikkea erittäin kaunis. Koukuttavan tarinan, kiinnostavien henkilöiden ja koskettavien elämäntarinoiden lisäksi päällimmäisenä tästä jäi mieleeni juuri tuo tunnelma. Rakastan tällaisia kirjoja, lukiessani mieleeni tuli esimerkiksi Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö joka oli yhtä kaunis ja ihana tunnelmaltaan kuin tämäkin ja jollain tavalla muistutti tätä muutenkin.

Ihanaa löytää kirjojen joukosta tällaisia helmiä, jotka jäävät mieleen upeina lukukokemuksina. Uskon, että Omenansiementen maku tulee olemaan yksi vuoden parhaimmista lukuelämyksistäni, vaikka vuotta on vielä lähes puolet jäljellä! Kirja on nimeä ja kantta myöten erittäin kaunis kokonaisuus.

★★★★★

Vanhan lapsen tarina / Jenny Erpenbeck

Vanhan lapsen tarina / Jenny Erpenbeck

Avain, 2011. 115 sivua.

Alkuteos: Geschichte vom alten kind, 1999.

Suomentanut: Mari Janatuinen

Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen

Mistä minulle? oma ostos

Jenny Erpenbeckin esikoisromaani Vanhan lapsen tarina valikoitu luettavakseni omasta kirjahyllystäni, kun etsin ohutta ja nopeaa välipalakirjaa. Ohut tämä olikin, mutta ei erityisen nopea tai helppo.

14-vuotias tyttö löytyy kadulta tyhjä ämpäri kädessään. Hän ei osaa kertoa itsestään muuta kuin ikänsä. Tytöllä ei ole menneisyyttä, eikä odotuksia tulevaisuuden suhteen. Hän päätyy lastenkotiin, jossa ikätoverit ja opettajat yrittävät oppia tuntemaan hänet.

Vanhan lapsen tarina on täynnä symboliikkaa, ja tuntuikin, että minulla jäi suurin osa tästä kirjasta ymmärtämättä. En tavoittanut tarinan ydintä, luin tämän läpi, mutta käteen ei jäänyt oikeastaan mitään. Lähinnä oli pettynyt olo viimeisen sivun jälkeen. Tässäkö tämä oli?

Tytön vaikea lapsuus ja nuoruus, sirpaleinen elämä tuli selväksi ja välittyi lukijalle jo kirjan tunnelman kautta. Mutta silti tarina oli jotenkin sekava, eikä tytön tarina koskettanut sillä tavalla, kuin sen olisi pitänyt. Tyttöhän oli kokenut kovia, ja tällaiset tarinat herättävät minussa usein heti empatiat. Mutta nyt en tuntenut oikein mitään, ja se olikin suurin ongelma tämän kirjan kanssa. Ei oikein minkäänlaisia ajatuksia tai tunteita, ja unohdin koko tarinan lähes heti kirjan kannet suljettuani.

En osaa sanoa oliko vain tarinan vai myös kielen vika, että kirjan lukeminen oli minulle hidasta. Tarina siihen vaikutti aivan varmasti, mutta tuntui, että kielikään ei ollut aivan helpoimmasta päästä. Vanhan lapsen tarinassa mätti valitettavasti moni asia, vaikka olisin kovasti halunnut tästä innostua. Nyt se jäi tyhjänpäiväiseksi välipalakirjaksi, johon suurella todennäköisyydellä en palaa enää ikinä, ja joka pyyhkiytyy mielestänikin varsin nopeasti...

★★-

Vaiennettu Anna / Elbie Lötter

Vaiennettu Anna / Elbie Lötter

Minerva, 2010. 227 sivua.

Alkuteos: Dis Ek, Anna, 2004.

Englannin kielestä suomentanut: Leena Mäntylä

Kannen suunnittelu: Susanna Appel

Mistä minulle? nettikirjakauppaostos 

Elbie Lötterin kirja Vaiennettu Anna perustuu tositapahtumiin, kirjailijan omiin kokemuksiin kotimaassaan Etelä-Afrikassa. Elbie Lötter on keksitty nimi, kirjailija ei ole halunnut omalla nimellään tai kasvoillaan julkisuuteen.

Vaiennettu Anna on rankka tarina lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Annan vanhemmat eroavat hänen ollessa kuusivuotias. Äidin uusi mies, Annan isäpuoli Danie tuli kuvioihin pari vuotta myöhemmin. Hän tuntui alussa mukavalta ja huomaavaiselta mieheltä. Hän vaikutti välittävän Annasta, osti tytölle uusia tavaroita ja vaatteita. Mutta pian miehen käytös Annaa kohtaan kuitenkin muuttui. Anna alkoi pelkäämään kauppareissuja isäpuolen kanssa kahdestaan. Isäpuolen käsi vaelteli Annan pikkuhousujen sisään, ja pian myös isäpuolen öisistä vierailuista Annan huoneessa tuli arkipäivää. Anna ei voinut käsittää tai ymmärtää tapahtumia, ja hänen äitinsä vaikutti olevan tietämätön tai ainakin sokea tapahtumille.

Annan biologinen isä oli nuoren tytön pelastus. Viikonloput isän kanssa olivat tytön onnellisimpia hetkiä, siellä kaikki oli hyvin eikä isäpuolen öisiä raiskauksia tarvinnut pelätä. Anna ei kuitenkaan saa nauttia isänsä seurasta kovinkaan kauan, ja hän menettää myös rakkaan koiransa. Anna on yksin, hän on vaiennettu Anna, koska hän ei voi kertoa kenellekään mitä hänen isäpuolensa hänelle tekee.

Vaiennettu Anna kertoo karmean tarinan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sen aiheuttamasta kärsimyksestä ja sen seurauksista. Kirjassa tuli hyvin esille se pelko ja kärsimys, jota tällaiset kauheat tapahtumat herättävät viattomassa, nuoressa lapsessa, joka ei voi ymmärtää tapahtumia. Kirja on rehellisen tuntuinen ja se herätti minussa lukijana (ja tulevana psykologina) hurjasti ajatuksia ja tunteita. En ymmärrä, miten joku pystyy tekemään tällaisia kauheuksia kenellekään, mutta etenkään viattomalle lapselle. Inhosin paitsi Annan isäpuolta myös Annan äitiä, joka aivan selvästi tiesi jotain tapahtumista, mutta kielsi ne itseltään ja tyttäreltään, ja lopulta päätti aivan selkeästi ottaa miehensä puolen.

Vaikka Vaiennettu Anna on mieleenpainuva ja koskettava tarinaltaan, en kirjana kuitenkaan ihastunut tähän ihan varauksetta. Kieli oli paikoin tönkköä, ja paikoitellen olisin myös kaivannut enemmän tunteiden esiin tuomista, Annan ajatuksia ja tunteita ennemmin kuin tarinan kronologisesti eteenpäin viemistä. Kirja oli mukaansatempaava sillä tavalla, että joudin lukemaan sen yhdeltä istumalta loppuun, koska halusin selvittää miten kauhutarina päättyy, miten Annan käy, saako isäpuoli rangaistuksensa ja miten Annan äiti suhtautuu koko asiaan. Kirjassa ei ole kovinkaan onnellista loppua, mutta kirjan lopussa on kirjailijan haastattelu, jossa hän kertoo että osan kirjan tapahtumista hän on keksinyt itse. Kirjan loppu on siis hieman peukaloitu. En ehkä ihan ymmärrä tätä ratkaisua. Minusta Lötterin tarina olisi ollut aivan tarpeeksi kauhea, traumaattinen ja hirveä ilman tuota keksittyä loppuratkaisuakin...

Kokonaisuutena Vaiennettu Anna oli ajatuksia ja tunteita herättävä, tarinaltaan kamala kirja jota lukiessa minulla oli välillä ihan fyysisesti paha olo. Kirja jää mieleen, mutta enemmän tarinan kuin kirjallisten ansioidensa vuoksi.

Maailmanvalloitus: Etelä-Afrikka

★★★   

Pakenevat unet / Petri Karra

Petri Karra / Pakenevat unet

Gummerus, 2012. 286 sivua.

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Mistä minulle? lainattu ystäväiseltä

Petri Karra oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, kun tartuin hänen tuoreeseen romaaniinsa Pakenevat unet. Minkälaisen lukukokemksen sainkaan! Pakenevat unet on aivan upea, otteessaan pitävä, koskettava ja hienosti kirjoitettu romaani.

Nasta on teini-ikäinen poika. Hän käy koulua kuten kaikki muutkin samanikäiset, mutta kotiolot eivät ole kuin kaikkien muiden. Nasta joutuu huolehtimaan pikkusiskostaan, kuusivuotiaasta Nadjasta, sillä lasten äiti Marina kärsii pahasta huumeongelmasta. Äiti on omilla reissuillaan, tulee kolistellen ja rämistellen huonokuntoisena kotiin keskellä yötä. Nasta leikkii siskon kanssa, myy varastettua tavaraa saadakseen ruokaa itselleen ja siskolle. Iltaisin Nadjan nukahdettua Nastan silityksiin Nasta pakenee arkea Pahan Valveen maailmaan. Se on kuvitteellinen Nastan luoma maailma, jossa unet pakenevat henkilöistä ja jonka sankari on nuori poika. Pientä piristystä Nastan kurjiin ja rankkoihin päiviin tuo myös naapurin Veera, poliisin tytär. Nasta on ihastunut Veeraan, mutta ei uskalla lähestyä tyttöä. Nastan ja Nadjan rankka lapsuus kokee vielä rankemman käänteen, kun sosiaalityöntekijät päättävät sijottaa lapset muualle asumaan. Marina-äiti ei pysty huolehtimaan lapsistaan ja menettää heidät. Nasta aloittaa taistelun tarkoituksenaan pelastaa itsensä ja rakkaan siskonsa sosiaaliviranomaisilta ja lastenkodilta.

Pakenevat unet tempaisi minut mukaansa alusta saakka. Kirjan tarina on rankka ja kauhea, mutta se todellakin vie mennessään. Halusin heti tietää, kuinka näille viattomille lapsille käy. Ihailin Nastaa, kuinka teini-ikäinen poika voi olla noin fiksu, noin huolehtiva, noin ajattelevainen. Säälin Nastaa ja Nadjaa, halusin halata ja lohduttaa heitä. Tunsin inhonsekaista sääliä lasten äitiä Marinaa kohtaan, inhosin sosiaalityöntekijää samalla kun ymmärsin, että hän teki työnsä aivan oikein. Ihalin ja ärsyynnyin Veeraan, ymmärsin ja uskoin Veeran äitiin. Pakenevat unet herätti minussa paljon tunteita, se kosketti ja yllätti. Henkilöt tulivat iholle ja kaikki tapahtumat oli läpimietitty ja toivat tarinalle lisää uskottavuutta ja tarkoitusta.

Karra kirjoittaa sujuvasti ja kauniisti, kieli on kuvailevaa ja teini-ikäisen ja lapsen dialogit sujuvat mielestäni mutkattomasti ja uskottavasti. Tarinassa on paljon synkkyyttä, ryövätty lapsuus, kuoleman pelkoa, menettämisen pelkoa. Suurimpana kaikesta on kuitenkin toiveikkuus ja rakkaus, ja tässä kirjassa se tulee esille aivan erityisen hienolla tavalla. Minä olen todella vaikuttunut tästä kirjasta, käännettyäni viimeisen sivun tirautin jopa pari kyyneltä, olin mykistynyt. Minä näkisin Pakenevat unet erittäin mielelläni myös Finlandiaehdokkaana...

⋆⋆⋆⋆⋆

Myös Annika on lukenut tämän kirjan.

Kaikki hyvä sinussa / Linda Olsson

Kaikki hyvä sinussa / Linda Olsson

Gummerus, 2012. 320 sivua.

Alkuteos: The Kindness of Your Nature, 2011

Suomentanut: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Kannen kuva: Stephen H. Sheffield

Mistä minulle? kirjastosta varaamalla

Linda Olssonin uutuusromaani Kaikki hyvä sinussa pääsi lukulistalleni koska viihdyin kirjailijan edellisen kirjan, Sonaatti Miriamille, parissa aika hyvin. Tämä nopealukuinen ja mukaansatempaava tarina olikin sopiva välipalakirja.

Lääkärinä työskennellyt Marion on jättänyt kaiken taakseen ja muuttanut yksin keskelle ei-mitään Uuteen-Seelantiin. Ympärillään hänellä on vain autio maisema ja aaltoileva meri, loppumaton hiekkaranta ja pimeät, yksinäiset illat. Marion viihtyy yksin, ulkopuolisena, mutta huomaa muutoksen itsessään kun hän tapaa pienen maoripojan, Ikan. Ikan ja Marionin välille syntyy lämmin suhde, ja poika tulee tapaamaan Marionia torstaisin. He syövät keittoa, tuoretta leipää ja soittavat pianoa yhdessä. Torstaipäivistä tulee viikon kohokohta, niin Marionille kuin Ikallekin.

Marionin ja Ikan suhde muuttuu, kun Marion eräänä päivänä löytää tajuttoman Ikan merestä. Onko poika yrittänyt itsemurhaa, vai miksi hän kelluu vedessä? Ikan ongelmien kautta Marion palaa ajatuksissaan omaan rankkaan lapsuuteensa Ruotsissa. Mitä Marionin menneisyydessä on tapahtunut? Kuka Marion oikeasti on, entä kuka on Marianne ja Daniel? Kaikki selviää Marionille samalla, kun hän taistelee viattoman lapsen puolesta, siitä, että nuori poika saisi ansaitsemansa kodin ja turvan, rakkauden.

Olsson on kirjoittanut koskettavan tarinan joka jää mieleen. Kieli on sujuvaa ja nopealukuista, mutta etenkin kirjan alussa minua häiritsi useat todella lyhyet lauseet peräkkäin, jotka tekivät tekstistä töksähtelevän. Lisäksi kirjassa on paljon "sattumuksia", epätodennäköisiä tapaamisia ja utopistisia sattumia, jotka eivät täysin vakuuttaneet minua. Viihdyin kirjan parissa kuitenkin varsin hyvin ja luin sitä mielelläni.

Kaikki hyvä sinussa on kaunis ja koskettava kirja. Vaikka kaikki näyttää vaikealta ja hauraalta, pilkottaa siellä jossain toivo paremmasta. Ja ei tämä kirja vain lohduton ole. Kirja osoittaa, että kun uskaltaa rakastaa ja päästää menneestä, toivo tulevaisuudestakin elää. 


★★★

Veljeni Sebastian / Annika Idström

Veljeni Sebastian / Annika Idström

WSOY, 2012. 165 sivua + jälkisanat.

Kannen kuvat: Ilkka Pesonen

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

 Annika Idströmin kolmas romaani Veljeni Sebastian ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1985. Kirjasta tuli korjailtu ja tarkistettu uusintapainos tänä vuonna ja kirja pääsikin lukulistalleni kustantajan kevätuutuuksia selatessani.

Romaanin kertojana toimii yksitoistavuotias Antti. Hän on muiden mielestä pieni kummajainen. Lyhyt ikäisekseen, pituuskasvu on jostan syystä jämähtänyt seitsenvuotiaan tasolle. Lisäksi Antti laskeskelee Itäväylällä kulkevia autoja ja pitää rekisteriä tapaamistaan ihmisistä. Antti on fiksu poika, hän tuntee erilaisuutensa eikä luota ihmisiin. Kotiolotkin ovat hankalat, kirjailija-äiti Kaarina on välillä pullantuoksuinen, ihana äiti, mutta seuraavana päivänä hän raahaa kotiin omituisen miehen.

Antti pärjää koulussa hyvin, vaikka opettaja ei aina pidä hänen tempauksistaan ja kaveritkin ovat harvassa. Naapurissa asuva Taru kiehtoo Anttia, kuten myös myöhemmin samalle luokalle tuleva Sebastian. Antti mieltää Sebastianin hyväksi ystäväkseen, kuin veljeksi. Mutta pian Antille selviää, että edes "veljeensä" ei voi täysin luottaa. Pikkuvanha Antti saa huomata hyvän ja pahan pienet erot ja sen, että kaikki eivät ole sitä, miksi tekeytyvät. Voin vain ihmetellä, kuinka Antti selvisi kaikesta. Sillä sen hän tavallaan lopulta tekee, selviää, ja se on kirjan läpi kantava voima.

Minä odotin kirjalta ihan muuta, kuin mitä sain. Luulin että kirja kertoisi veljeksistä ja olisi jotenkin positiivinen ja psykologisesti mielenkiintoinen. Viisas mutta sosiaalisesti kylmä ja hankala Antti olikin pakko-oireineen psykologisesti kiinnostava tapaus, mutta positiivinen tämä kirja ei ollut ja veljessuhteista tämä ei kertonut laisinkaan. Minulle jäi kirjasta oikeastaan inhottava olo. Antti oli pikkuvanhuudessaan välillä jopa hupaisa ja pelottava, mutta samalla säälin häntä. Kaltoinkohdeltu poika, jolla ei oikein ole aikuista johon turvautua kun äidilläkin menee huonosti.

Veljeni Sebastian ei ehkä uponnut tapahtumiltaan ihan täysin minuun, mutta ymmärrän romaanin kirjalliset ansiot. Ilmestyessään 1985 tämä oli Finlandia-ehdokkaana ja minäkin tykästyin Idströmin kirjoitustapaan. Kirja oli kirjoitettu Antin näkökulmasta ja siitä pidin. Myös kieli oli helppoa ja sujuvaa, joskin välillä ihmettelin 11-vuotiaan kielenkäyttöä ja sanavalintoja.

Kaiken kaikkiaan rankka kirja, josta kielii jo se, että minulla meni melkein viisi iltaa alle 200-sivuisen kirjan lukemiseen! Psykologisesti tämä oli kiinnostava, ja kirjassa käsitellään rankkoja, tärkeitä aiheita. Kuitenkaan en ihan täysillä päässyt tähän sisään.


★★★

Kirjan on aiemmin lukenut myös ainakin Luru.

Viattomat / Torey Hayden

 Viattomat / Torey Hayden

Otava, 2012. 333 sivua.

Alkuteos: Innocent Foxes

Suomentaja: Satu Leveelahti

Kansi: HarperCollins Publishers

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Torey Haydenin tosipohjaiset romaanit ovat merkinneet minulle paljon ja olen pitänyt jokaisesta. Haydenin kirjoilla oli oma merkityksensä siinä, mitä alaa päädyin opiskelemaan ja palailen Haydenin kirjoihin aina silloin tällöin. Odotin innolla myös Haydenin uutuusromaania Viattomat, joka on kirjailijan kolmas fiktiivinen teos. Luin fiktiivisen Auringonkukkametsän muutama vuosi sitten ja muistan pitäneeni siitäkin, joten odotin tältä uutuudeltakin varsin paljon.

Viattomat on kirja siitä, kuinka itsekkäät aikuiset voivat vahingoittaa viattomia, pieniä lapsia teoillaan, sanoillaan ja ajatuksillaan. Pienessä montanalaisessa kaupungissa vuorten juurella nuori Dixie suree kuollutta poikavauvaansa. Samoihin aikoihin kuuluisa filmitähti Spencer Scott saapuu samaan kaupunkiin rentoutumaan vuoristohuvilalleen. Mukanaan Spencerillä on yhdeksänvuotias poikansa Tennesee, joka on yhden yön sekoilun lopputulos. Spencer ei pidä poikaa omanaan, vaikka pojan Phoebe-äiti ja DNA-testit osoittavatkin muuta. Phoebe on kyllästynyt poikaan ja siksi lähettänyt hänet isänsä riesaksi.

Dixie yrittää saada elämäänsä raiteilleen poikansa kuoleman jälkeen, mutta rahat ovat vähissä ja poikaystävä Billykin vain pahentaa tilannetta. Billy keksiikin mielestään loistavan suunnitelman, jonka päätteeksi hän kuvittelee rikastuvansa tuntuvasti. Hän lupaa Dixielle uuden, rikkaamman ja onnellisen elämän kunhan saa suunnitelmansa toteutettua. Suunnitelmaan kuuluu olennaisesti Spencer Scottin poika, joka on aikuisten leikeissä viaton pelinappula.

Viattomat on aiheiltaan mielenkiintoinen, mutta samalla rankka kirja. Hayden käyttää hyväkseen tietoaan ja taitoaan lastenpsykologin työstä, kuvaillessaan rakkautta kaipaavan lapsen maailmaa ja ajatuksia. Rikas filmitähti-isä ei lastaan kaipaa, ja äitikin lähetti pojan pois silmistään. Mitä sitten tapahtuukaan, kun poika päättää karata isänsä luota ja tuntematon auto nappaa hänet kyytiinsä? Kirjassa aikuisten teot ja sanat saavat aikaan tuhoisia seurauksia, joista eniten kärsii, tietenkin, viaton lapsi.

Minä kaipaan Haydenin tosipohjaisia kirjoja, sillä ne ovat aina herättäneet minussa paljon tunteita. Tämä kirja jäi jotenkin pinnalliseksi, en kiintynyt yhteenkään henkilöön ja ärsyynnyin jossain vaiheessa ihan jokaisesta. Köyhä yksinhuoltajaäiti Dixie herätti etenkin kirjan alussa myötätuntoni, mutta muutamilla teoillaan kuvani hänestä muuttuikin täysin. Hirveitä kokenut nuori poika herätti tietysti myös sääliä, mutta hänetkin oli kuvailtu todella ärsyttäväksi ja luotaantyöntäväksi, varsinkin kirjan alussa. Dixien impulsiivinen poikaystävä Billy taas ärsytti minua todella paljon ihan kirjan alusta loppuun saakka, kuten myös rikas ja narsistinen filmitähti Spencer.

Psykologisesti tämä kirja oli varsin mielenkiintoinen. Analysoitavaa olisi mielin määrin; narsistinen filmitähti, impulsiivinen ja väkivaltainen poikaystävä, hirveitä kokenut nuori nainen ja yksinäinen, rakkautta kaipaava lapsi. Tunteita herättämättömien ja ärsyttävien henkilöiden vuoksi kirja jäi kuitenkin pinnalliseksi, enkä päässyt missään vaiheessa tarinaan sisään. Hieman lisäpisteitä kirja saa sen loppuratkaisusta, joka ei (onneksi) ollut sellainen kuin olin kuvitellut. Myös Tennesee-pojan kasvua ja kehitystä oli mukava seurata, tässäkin näkyi varmasti taas se kokemus ja tieto, jonka Hayden on saanut lasten kanssa työskennellessään. Minä kaipaan kuitenkin kovasti Haydenin tosipohjaisia kirjoja, ja toivon, että hän vielä joskus julkaisi sellaisen...


★★+

Katso myös peikkoneidon ja Susan arviot kirjasta. 

Huone / Emma Donoghue

Huone / Emma Donoghue

Tammi, 2012. 325 sivua.

Alkuteos: Room, 2010.

Suomentaja: Sari Karhulahti

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? kirjastosta varaamalla

Emma Donoghuen romaani Huone oli minulle yksi kirjakevään odotetuimpia kirjoja. En joutunut pettymään, onneksi. Huone on todella mukaansatempaava, koukuttava kirja!

Viisivuotias Jack asuu Äidin kanssa Huoneessa, joka on heille oma koti, koko maailma. Huoneessa on Matto, Sänky, Pupuantenni, Televisio ja Ovi joka aina piipittää kaksi kertaa kun Vanha Kehno saapuu tapaamaan äitiä iltaisin. Joskus Vanha Kehno tuo Sunnuntaituomisia, silloin Jack ja Äiti saavat ehkä muutaman suklaakarkin tai uutta lääkettä Äidin hammassärkyyn. Kun Vanha Kehno tulee, Äidin sänky narisee. Jack nukkuu Vaatekomerossa ja laskee sängyn narinat, odottaa että Vanha Kehno lähtee pois jotta Jack pääsee nukkumaan Äidin syliin. Jack tuntee ulkomaailmaa vain television ja äidin kertomusten kautta. Hänen on vaikea ymmärtää, että Huoneen kattoikkunasta näkyvä lentokone on Ulkopuolella, että siellä on muita lapsia ja aikuisia. Jack on asunut koko viisivuotisen elämänsä ajan Äidin kanssa kahdestaan 11 neliön kokoisessa huoneessa.

Huone on vaikuttava psykologinen kasvukertomus. Rankasta aiheesta huolimatta tämä on myös toiveikas teos, joka piti minut tiukasti otteessaan alusta saakka. Kirja on tavallaan jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen oli minusta koukuttavampi ja parempi. Huone on sujuva lukuromaani, jonka olisin mielelläni ahminut yhdeltä istumalta. Vaikka kirjan aihe ei ole kevyt, kirja oli kevytlukuinen - kieli siis sujuvaa ja helppoa, teksti nopealukuista.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli kirjan erikoiset sanat. Jack keksi omia sanoja ja sanamuunnoksia jotka oli myös suomennettu (uskoakseni) varsin hyvin. Huone ei ollut minulle kuitenkaan täydellinen kirja. Viihdyin tämän parissa mainiosti, mutta kaiken kaikkiaan loppu oli esimerkiksi jo kirjan puolivälissä aika ennalta arvattava ja ärsyynnyin välillä viisivuotiaan Jackin viattomuuteen. Mutta tuohan jo osoittaa, että Jack on taitavasti kuvailtu!

Ahdistavasta aiheestaan huolimatta Huone on siis toiveikas ja mieleenpainuva kirja jonka parissa viihdyin mainiosti. Aionkin suositella tätä kirjaa lämpimästi kaikille, ja palautankin sen nopeasti kirjastoon jotta varausjonon seuraava saa tämän luettavaksi:)


★★★★

Huonetta on luettu kirjablogeissa ahkerasti joten linkitän vain muutaman arvion:
Peikkoneidon arvio täällä, Karoliinan täällä ja Lauran täällä.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen / Sabina Berman

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen / Sabina Berman. Otava, 2011. 304 sivua.

Tämä syksyn uutuuskirja päätyi lukulistalleni pitkälti yhden pääaiheensa, autismin vuoksi. Mietin tällä hetkellä kuumeisesti kandini aihetta ja autisimi on listalla korkealla. Kovin paljon viisaammaksi en tosin aiheesta tämän kirjan avulla kyllä tullut, mutta enpä ehkä sitä odottanutkaan;)

Sabina Bermanin romaani Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on kertomus autistisesta, Meksikossa asuvasta Karenista jonka varhaislapsuus oli traumaattinen. Hänen äitinsä piti tytärtään suljettuna kellariin, tyttö söi nyrkillisiä hiekkaa eikä puhunut. Kun äiti kuoli, saapui Isabelle-täti huolehtimaan tytöstä ja silloin Karenista, autistisesta tytöstä, tuli Minä.

Karenista, "villilapsesta", kasvaa lähes tavallinen tyttö. Hän puhuu, tiedostaa erilaisuutensa, tietää vahvuutensa ja heikkoutensa. Psykologisissa testeissä ilmenee, että hän on joillakin alueilla täysin surkea, mutta toisilla taas parempi kuin 95% muista ihmisistä. Mutta Karen tykkää myös ripustaa opiskelija-asuntonsa kattoon valjaat ja riippua niistä sukelluspuvussaan. Kestää kauan, ennen kuin hän saa kämppäkaverin.

Karen pääsee jo nuorena töihin perheensä tonnikalajalostamoon. Hän aloittaa lopulta merkittävän uransa sovittamalla työntekijöiden työasuja, mutta pääsee pikkuhiljaa vaativimpiin töihin. Karenista tulee lopulta tonnikalabisneksen johtaja ja hänen kotinsa on monen vuoden ajan maailmalla eri kaupungeissa, eri hotelleissa. Hänestä tulee menestyvä liikenainen, vaikka monet kummastelevat hänen tapojaan. Tonnikalabisneksessä alkaa Karenin mielestä kuitenkin näkyä outoja merkkejä, ja pian hän saakin mahtavan idean, idean jota kukaan muu ei oikein voi ymmärtää.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on raikas ja hauska kertomus. Kirjan aiheena autismin lisäksi on erot ihmisen ja eläinten välillä, kirjaa on taka-kannessa luonnehdittu vahvaksi ekologiseksi kannanotoksi merten suojelun puolesta. Minun makuuni kirjassa oli hieman liikaa tonnikalajuttuja vaikka merten suojelu ja siihen liittyvä on minusta ehdottomasti tärkeä aihe. Olisin kuitenkin vielä mieluummin lukenut enemmän ajatuksia autistisen naisen maailmankuvasta, vaikka sekin tuli aika hyvin esille tässä kirjassa. Ja juuri siksi, että autismi on minulle opiskelujen ja työn kautta aika tuttu aihe, kiinnitin tietysti huomiota kaikkiin yksityiskohtiin jotka viittaavat autismiin tässä kirjassa. En halua suoraan puhua epäkohdista, mutta muutama hassu yksityiskohta jäi vaivaamaan...

Pidin siitä, että kirjan minäkertojana toimii Karen ja Bermanin kieli on raikasta ja selkeän yksinkertaista. Minä odotin kirjalta kuitenkin enemmän Karenia ja vähemmän tonnikalajuttuja, mutta varsin piristävä lukukokemus tämä kuitenkin oli.


★★★

Myös Jenni, Laura ja Mari. A ovat lukeneet tämän.

Alkuteos: La mujer que buceó dentro del corazón del mundo
Kannen suunnittelu: Ann-Marie & Jan Thunell
Suomentaja: Taina Helkamo

Onnen tunti / Anna-Leena Härkönen

Onnen tunti / Anna-Leena Härkönen. Otava, 2011. 287 sivua.

 Yksi syksyn odotetuimpia uutuuksia oli myös minulle Anna-Leena Härkösen Onnen tunti. Olen lukenut lähes kaikki Härkösen kirjat ennen blogini aloitusta ja odotukseni tämän suhteen olivat siis korkealla. Mikäs sen ihanampaa kuin se, että odotukset palkitaan!

Onnen tunti ottaa esille tärkeän aiheen. Miltä tuntuu hoitaa varastettuja lapsia? -kysytään kirjan takakannessa. Tuon kysymyksen kysyy Ninna, alkoholiriippuvainen kahden pienen lapsen äiti lastensa sijaisäidiltä Tuulalta.

Ompelijana työskentelevä Tuula elää onnellisessa parisuhteessa tatuoijamiehensä Harrin kanssa. Perheeseen kuuluu myös Tuulan 10-vuotias Roope-poika. Uusioperhe on toimiva ja onnellinen. Tuula ei voi kuitenkaan saada enempää biologisia lapsia mutta tuntee, että voisi vielä olla äiti uudelle lapselle ja haluaisi saada lapsen joka olisi "yhtä paljon hänen kuin Harrin". Niinpä Tuula ja Harri päättävät alkaa sijaisvanhemmiksi ja pian heille löytyykin "sopivat lapset". Venni 5 v ja Luke 8 v muuttavat Tuulan ja Harrin luokse ja käyvät jokatoinen viikonloppu tapaamassa biologista äitiään, alkoholiongelman ja lääkkeiden väärinkäytön kanssa kamppailevaa Ninnaa. Välillä myös lasten biologinen isä Ali tapaa lapsia, tällöin sosiaalityöntekijöiden läsnäollessa.

Onnen tunti ottaa tarkasti esille sijaisvanhemmuuden vaikeuksia mutta myös onnen hetkiä. Kun uudet lapset tulevat perheeseen moni asia muuttuu. Kuinka pitää läheinen suhde muuttumattomana biologiseen Roope-poikaan? Kuinka onnistua olemaan äiti kahdelle vaikealle lapselle kun välillä ei jaksa olla äiti omalle pojalleenkaan? Kuinka selvitä Vennin ja Luken biologisen äidin negatiivisesta asenteesta sijoitusta kohtaan? Kuinka kasvattaa läheisyyttä karttavaa, vihaista ja liikaa nähnyttä kahdeksanvuotiasta poikaa? Kuinka reagoida kun viisivuotias tyttö aamiaispöydässä silmät loistaen kutsuu Tuulaa huoraksi? Kuinka selittää, että sellaiset sanat eivät kuulu pikkutytön suuhun vaikka äidin poikaystävä äitiä niin kutsuikin? Tuulan mielessä käy paljon vaikeita ajatuksia ja kysymyksiä, mutta arjen pyöritys sujuu kuitenkin. Lätyt iltapalaksi ja uusi kaunis prinsessamekko pelastaa lasten silmissä jo paljon vaikka tärkeintä on turva - miksi kahdeksanvuotias muuten heräisi yöllä tarkistamaan että jääkaapissa on ruokaa, tai viisivuotias kävisi keskellä yötä tarkistamassa että äiti varmasti vielä on kotona?

Minkälaista on olla hyvä äiti? Onko Tuula hyvä äiti? Näitä kysymyksiä Tuula miettii kovasti myös oman lapsuutensa kautta. Suhde omaan äitiin ei ole kunnossa ja Tuulan lapsuus olikin kovin yksinäinen. Onnen tunnissa mietitään paljon minkälaista on hyvä vanhemmuus, otetaan esille erilaista vanhemmuutta ja toisten hyväksymistä. Kirjan aihe on tärkeä ja mieleeni tulikin heti viime vuonna Finlandia-ehdokkaana ollut Markus Nummen Karkkipäivä. Tämä Härkösen kirja pureutuu aiheeseen todella tiiviisti, ja Härkönen on varmasti tehnyt todella kattavan tiedonhakemisen ja tutkinut aihetta tarkasti kirjoittaessaan Onnen tuntia. Härkönen kirjoittaa huumorilla vakavistakin aiheista, mutta vaikka välillä saa tirskahdella ääneen ei tämä kirja kuitenkaan mene huumoriksi tai aiheen vähättelyksi vaan kyseessä on ihan "vakava kirja vakavasta aiheesta."

Kirjan aiheena on sijaisvanhemmuus, lapset ja vanhemmuus ylipäätään eikä mikään näistä aiheista ole minulle ajankohtainen tällä hetkellä. Minusta tämä ei kuitenkaan vaadi sitä, vaan sain kirjasta todella paljon vaikka olen täysin eri elämänvaiheessa. Härkönen on koonnut taitavan ja tarkan kirjan tärkeästä aiheesta ja minä pidin tästä todella paljon, jos se nyt ei ole jo kuultanut läpi tekstistäni. Vuoden parhaita lukukokemuksia tähän saakka ja viimeisen sivun jälkeen jäi hieman tyhjä olo. Mitä minä nyt luen ja miksi tämä loppui jo?

★★★★★


Myös Susa on lukenut tämän.


Kannen suunnittelu: Kirsti Maula

Häivähdys purppuraa

Häivähdys purppuraa (The Color Purple, 1982) / Alice Walker. WSOY 1986. 360 sivua.
1.suom.kielinen painos 1982.

 Luin tämän kirjan loppuun jo toukokuussa, mutta halusin katsoa myös elokuvan ja se jäi reissun jälkeiseksi projektiksi. Siksi vielä yksi rästikirja ennen kuin olen ihan ajan tasalla lukemisieni kanssa täällä blogissa;)

Klassikkohaasteeni jatkuu siis Alice Walkerin Pulitzer-palkitulla romaanilla Häivähdys purppuraa.

Afroamerikkalainen Celie elää Georgiassa, jossa rotusyrjintä yhä kukoistaa. Hän kokee traagisen lapsuuden, johon kuuluu väkivaltaa, insestiä ja aikuistumista aivan liian aikaisin. Celie naitetaan vaimonsa menettäneelle perheenisälle ja hän alkaa kasvattaa toisen naisen lapsia huomattavasti vanhemman miehen uutena, nuorena vaimona. Celien sisko Nettie ei kestä isänsä pomottelua vaan karkaa muualle ja aloittaa oman, uuden elämänsä tyhjältä pöydältä.

Celie saa jatkuvasti kestää väkivaltaa ja rasismia lähipiiriltään ja muilta ihmisiltä, mutta nuori nainen ei lannistu. Hän ryhtyy rakentamaan elämäänsä niistä osista joita hänelle on annettu ja tyytyy rooliinsa. Ilonpilkahduksia hän kokee kun hän tutustuu miehensä rakastajattareen, kauniiseen laulajatar Shug Averyyn. Naisten välille syntyy tiivis ja läheinen suhde, jonkalaista Celie on kaivannut sisarensa karkaamisesta saakka.

Häivähdys purppuraa koostuu kirjeistä, joita nuori Celie alkaa kirjoittaa Jumalalle tullessaan kaltoin kohdelluksi nuorena tyttönä. Celie jatkaa kirjeiden kirjoittamista Jumalalle, ja kirjan puolivälin jälkeen mukaan tulee myös kirjeitä joita Celie kirjoittaa Nettie-sisarelleen sekä Nettien kirjoittamia kirjeitä Celielle.

Häivähdys purppuraa on kirjoitettu puhekielellä ja vaikka se yleensä häiritsee minua kirjoissa, tässä tapauksessa totuin siihen nopeasti ja aloin jopa pitämään siitä. Kirjan loppuosassa huomaa juuri kielestä ne suuret erot joita Celien ja Nettien välillä on. Elämänsä muualle rakentanut, maailmaa nähnyt ja oppint Nettie kirjoittaa kirjeitä siskolleen kauniilla kirjakielellä kun taas köyhemmissä ja surkeammissa oloissa elänyt Celie kirjoittaa puhekielellä, kömpelösti ja monin kirjoitusvirhein. Sisarten välisestä kirjeenvaihdosta huomaa hyvin kuinka kohtalo on aiheuttanut heille täysin erilaisen elämän. Sisaret kertovat arjestaan maailman eri kolkissa, he muistelevat lapsuuttaan, kertovat toisilleen vaiettuja totuuksia. He suunnittelevat tapaamista, jälleennäkemistä ja yhdessäeloa monen kymmenen erossa vietetyn vuoden jälkeen, mutta meneekö sisarten kirjeet edes perille?

Häivähdys purppuraa on ehdottomasti klassikkomaineensa ansainnut. Se on hieman synkkä, surumielinen selviytymis- ja kasvutarina. Tämä on ehdottomasti yksi parhaista klassikoista joita olen lukenut, ja tämän kirjan voisin lukea joskus uudelleenkin. Tykkäsin todella paljon tavasta, jolla romaanin henkilöiden välisiä suhteita oli kuvailtu, kuinka ne kerrottiin ikään kuin rivien välistä arjen tapahtumia kuvailtaessa.

****+

Häivähdys purppuraa -elokuva, 1985. Ohjaaja: Steven Spielberg.

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva jonka on ohjannut Steven Spielberg. Samalla siis tämä romaani osallistuu kahteen käynnissä olevaan haasteeseeni kun saan sen klassikkohaasteen lisäksi mukaan Lue kirja ja katso elokuva-haasteeseen. Minä pidin hurjasti myös elokuvaversiosta. Celietä näytellyt Whoopi Goldberg oli mielestäni aivan loistava ja elokuva kokonaisuutena kauniisti toteutettu vaikka tarina onkin synkkä. Onneksi on edes onnellinen loppu:) Suosittelen ihan ehdottomasti myös elokuvaa kaikille, paras kirja/elokuvapari ylivoimaisesti! Elokuvan tarina ei eronnut kirjan tarinasta paljon yhtään, minusta elokuvassa oli jopa hienosti näytetty ja seurattu kirjan tapahtumia. Celien ja Shug Averyn suhdetta näytettiin ehkä aika vähän, tai heidän ystävyytensä alkoi aika myöhään, vasta elokuvan puolivälissä, joten suhde sai pienemmän roolin kuin olin odottanut. Kuitenkin, ihan loistava elokuva.

Häivähdys purppuraa -romaanin on lukenut myös Ahmu ja Pienen mökin emäntä vertaili juuri tätä romaania Kathryn Stockettin Piiat-romaaniin joka muuten löytyy minunkin kirjastopinostani;)

Pidä isää kädestä

Pidä isää kädestä! (En stor och en lite är borta, 2002) / Elisabeth Cleve. WSOY 2005. 224 sivua

Elisabeth Cleven toinen suomennettu teos Pidä isää kädestä! -kaksivuotias kriisiterapiassa kertoo kaksivuotiaasta Victorista, jonka äiti ja nuorempi veli ovat vähän aikaa sitten kuolleet auto-onnettomuudessa. Victor saapuu surun murtaman isänsä Fredrikin kanssa Erica-säätiöön lastenpsykoterapeuttina toimivan Elisabethin vastaanotolle. Fredrikin sukulaiset ovat sitä mieltä. että Victorille tekisi hyvää jutella psykologin kanssa. Nuori poika reagoi äitinsä ja veljensä kuolemaan yli-iloisella käytöksellä. Kun koko suku suree suurta menetystä, traagista auto-onnettomuutta, kaksivuotias Victor yrittää saada kaiken ennalleen. Hän nauraa, laulaa ja riehuu ja yrittää sillä tavalla saada muitakin nauramaan. Elisabeth kuvailee kirjassaan Victorin kolme kuukautta kestävää kriisiterapiaa jonka aikana poika oppii työstämään suruaan ja ymmärtämään tapahtuneen.

Elisabeth ja Victor tapaavat kolmen kuukauden ajan, kerran viikossa. Victorin isä Fredrik istuu oman terapeuttinsa Jorgen kanssa aina viereisessä huoneessa juttelemassa kun Victor leikkii Elisabethin kanssa. Terapiajakson alussa Victor käy useasti katsomassa isäänsä viereisessä huoneessa, hän huolehtii isästään tavalla, jolla kaksivuotiaan ei kuuluisi. Victor huolehtii isän vaatteista, tarkistaa aina että isä istuu omassa tuolissaan ja tarkistaa että isällä on kaikki hyvin toisessa huoneessa. Victor tarjoilee isälle leikkipiparkakkuja ja muuta ruokaa. Terapian edetessä Victorin ja Fredrikin roolit muuttuvat takaisin normaalimmiksi, Victorista tulee se pieni lapsi josta isä pitää huolen eikä toisinpäin. Terapian aikana Victor oppii myös leikin avulla osoittamaan ymmärrystään onnettomuudesta ja siitä, että äiti ja pikkuveli eivät enää tule takaisin. Victorin leikeistä näkyy paljon symboleja, hiekkaan puoliksi hautautuneita eläimiä, kaksi tyhjää tuolia, iso ja pieni pallo, ruumisauto ja paloauto jonka kyydissä on tonttu, iso ja pieni nukke, leikkiauto jonka vasen ovi on teipillä kiinni, ettei äiti ja pikkuveli tipu autosta.

Pidä isää kädestä! kuvailee uskomattoman hyvin, mutta liikuttavasti, kuinka paljon pieni lapsi ymmärtää kuolemasta ja traumoista vaikka eivät vielä osaa kuvailla tapahtumia sanoin. Yllätyin kuitenkin siitä, kuinka paljon kaksivuotias Victor osasi sanoin kuvailla tapahtumia ja tunteitaan. Kirjan lopussa, terapian lähestyessä loppua Victor osoittaa Elisabethille, että hän on ymmärtänyt kuoleman merkityksen, mutta myös sen, että hänellä on nyt eväät jatkaa elämäänsä. Victor on nimensä mukaisesti voittaja.

Pidä isää kädestä! on liikuttava ja todella opettavainen kirja. Victorin terapiaa oli samalla liikuttavaa, raskasta mutta myös mielenkiintoista seurata. Kyynelehdin useassa kohdassa, Elisabeth Cleve onnistui kuvailemaan terapian kulkua ja Victorin käytöstä todella todentuntuisesti ja liikuttavasti, kirjan keskellä olevat valokuvat Victorin symbolisista leikeistä lisäsivät ymmärrystä entisestään. Ihailin Elisabeth Cleven taitoa toimia rankassa tilanteessa, hän kuvaili myös omia tunteitaan terapeuttina josta pidin kovasti. Toivottavasti tulevana lapsipsykoterapeuttina oli lohduttavaa lukea, että terapeuttikin saa surea ja jopa itkeä lapsen mukana.
Pidä isää kädestä oli surullinen, opettavainen ja todella liikuttava kirja mutta samalla kuitenkin lohtua tuova ja tavallaan myös selviytymistarina. Kirja osoittaa, että jo ihan pienet lapset voivat saada oikeanlaisella lähestymistavalla todellakin hyötyä ja apua terapiasta.

Tähtiä ****+

Kaaoksesta kohti eheyttä

Kaaoksesta kohti eheyttä (Från kaos till sammanhang, 2000) / Elisabeth Cleve. WSOY 2003. 317 sivua

 Lastenpsykoterapeutti Elisabeth Cleven kirja Kaaoksesta kohti eheyttä kertoo ADHD-diagnoosin saaneesta Douglasista. Douglas on nelivuotiaana adoptoitu Ranskasta Ruotsiin, mutta alunperin poika on afrikkalainen. Kirjassaan Cleve kertoo Douglaksen terapiasta. Douglaksen vanhemmat Gunnar ja Margareta huolestuvat pojastaan kun he eivät saa tähän yhteyttä. Douglas on levoton ja villi, hän hyppii kirjaimellisesti seinille, rikkoo ja heittelee tavaroita ja on välillä vanhempiaan kohtaan aggressiivinen. Douglas aloittaa psykoterapian Elisabethin luona kuusivuotiaana ja kirja kertoo Douglasin koko terapia-ajasta joka kestää yhteensä seitsemän vuotta.

Cleve kuvailee kirjassaan Douglasin vaikeata alkua terapiassa, kuinka hän välillä lähes pahoinpitelee terapeuttiaan ja kärsii todella vakavista käyttäytymishäiriöistä. Kärsivällisyydellä ja rakkaudella Cleve saa kuitenkin Douglaksen puhumaan ja pojan ongelmat vähenemään. Myös rasisimia ja sosiaalisia hankaluuksia kuvaillaan hyvin, Afrikassa syntyneenä tummaihoinen Douglas saa kuulla rasistisia kommentteja niin aikuisilta kuin lapsiltakin. On ilo seurata Douglaksen matkaa hänen terapiataipaleellaan ja iloita kun Douglas saavuttaa rajapyykkejä, esim. kun poika ensimmäisen kerran matkustaa itse junalla terapiaan ja kotiin!

Minä tykkään lukea tällaisia "faktakirjoja". Olen jo vuosia sitten lukenut läpi kaikki Torey Haydenit ja tykännyt niistä tosi paljon. Tulevaisuudessa voisin kuvitella itsekin kouluttautuvani psykoterapeutiksi ja työskennellä silloin juuri lasten kanssa, joten terapeutin menetelmiin oli kiva tutustua. Kirjan lopussa on Cleven kirjoittama tietopaketti lasten psykoterapiasta, ADHD:stä ja Douglakselle tehdyistä kognitiivisista testeistä. Kirjassa kuvaillaan myös muutama yksittäinen psykoterapiakerta yksityiskohtaisesti, esim. Douglaksen viimeinen istunto kuvaillaan hienosti.
Kaikki jotka pitävät Torey Haydenin kirjoista, pitävät varmasti myös tästä!

Pisteitä ****

Ps! mieleni on jo keväinen joten halusin blogiinkin vähän keväisempiä värejä;)

Karkkipäivä

Karkkipäivä / Markus Nummi. Otava, 2010. 383 sivua.

 Itsenäisyyspäivän kunniaksi on hyvä esitellä loistava suomalainen romaani jonka ahmin loppuun eilen. Markus Nummen Karkkipäivä oli myös Finlandia-ehdokkaana ja nyt Pulkkisen Tottan ja Karkkipäivän luettuani on todettava että Mikko Rimmisen Nenäpäivän on oltava aivan täydellisen loistava kirja jos palkinto meni oikeaan osoitteeseen...

Koskettava ja ahdistava tarina saa alkunsa kun 9-vuotiaan Tomin, Tok Kilmoorin, rahat eivät kaupan kassalla riitäkään kaikkiin ostoksiin ja kiltti kirjailijamies Ari maksaa Tomin ostokset. Kaupasta kiitollinen Tomi seuraa Aria tämän asunnolle, pyytää lasin vettä ja pyytää saada käydä vessassa. Ari antaa hieman vastahakoisesti luvan. Pian Ari huomaa että ei pääsekään pojasta eroon, pian he istuvat Arin keittiössä syöden spagettia. Tomi kertoo elämästään, Arille selviää että kukaan ei välitä pojasta. Äidillä on uusi perhe, isä on alkoholisti ja mummokin makaa sairaalassa vakavasti sairaana.

Ari yrittää selvittää Tomin tilannetta, ottaa yhteyden pojan vanhempiin vuorotellen mutta kukaan ei halua poikaa. Vaikka Arin järki väittää, että poika kuuluisi ehdottomasti sosiaalihuollon hoidettavaksi on hän pian kuitenkin täysillä mukana pojan ongelmissa ja elämässä. Ari tapaa pojan vanhemmat, ymmärtää heidän luonteensa ja säälii poikaa yhä enemmän. Tomi kertoo Arille prinsessa Mirabellasta joka täytyy pelastaa ilkeän äidin vankilasta. Onko prinsessa Miravella olemassa, onko jossakin tyttö äitinsä vankina?

Arin naapurissa asuu tilansuunnittelija, suklaa-addikti Paula joka on yksinhuoltajaäiti tyttärelleen Mirjalle. Paulalla on takanaan rankka ero miehestään, Mirjan isästä Penasta. Ongelmia on viime aikoina riittänyt ja ne ovat johtaneet Paulan hirvittäviin tekoihin. Paula yrittää hoitaa työnsä, lataa energiaa välillä suklaalla ja itkee puolituttujen miesten olkapäähän. Tytärtään hän kasvattaa oudolla tavallaan.

Sosiaalityöntekijä katrin työpöydällä Tomin ja Paulan tyttären tarinat kietoutuvat toisiinsa. Katri kohtaa työssään rankkoja tilanteita joiden ei soisi olla tosia. Hän selvittää näkymättömien lasten elämiä, joutuu sanomaan lapsille että kyllä se äiti tulee hakemaan vaikka se valitettavan usein onkin vale. Tomin ja Mirjan tarinat yhdistyvät Katrin pöydällä, ja hän ryhtyy selvittämään näkymättömän pojan, Tok Kilmoorin sekä Paulan ja Mirjan tilannetta.

Markus Nummi on kirjoittanut koskettavan ja rankan tarinan joka valitettavasti on totta monellekin suomalaiselle lapselle. Aihe on erittäin tärkeä, on hienoa että joku on kirjoittanut siitä näin loistavan romaanin. Kirjan luvut seikkailevat eri henkilöiden ajatuksissa ja tapahtumissa. Vaikka henkilöitä on paljon, minulla ei ollut lainkaan vaikeuksia pysyä kärryillä kuka nyt puhuu ja missä hän on. Tomin ajatukset on kirjoitettu mielenkiintoisesti:

"Kuka sen tekis? Jos ei Kilmoori ite?

Pelastushomman.

Se on se, Tok. Kaikki vaan kuiskaa. Tok Kilmoori. Tohtori.

No kuka kiipelis? Ei kai...

Sessa Mirabella. Prinsessa. Vou...

Tukka pehmonen.

Silmii kaks ja nenä ja suu. Kaikki kohallaan. Pisamat päälle.

Sessa Mirabella. Ykkös Sessa.(...)"

Ihan ensimmäisessä luvussa ihmettelin Tomin ajatusosioita, en ymmärtänyt "kieltä" mutta todella nopeasti pääsin ymmärrykseen. Tomin tekstinpätkät liittyvät niin lujasti tarinaan että ne ymmärtää, vaikka kirjoitustapa on erikoinen. Ymmärtää kuka on Tok, kuka sessa Mirabella, ymmärtää Määd Mäksit ja muut.

Markus Nummen kieli ja kerronta on sujuvaa ja soljuvaa. Aika monisivuiseksi kirjaksi ahmin Karkkipäivän nopeasti, kahden illan aikana ja olen aivan varma, että kirjan tapahtumat, Tomin ja Mirjan tarina, jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa. Olisin niin suonut Finlandian tälle hienolle, tärkeästä aiheesta kirjoitetulle romaanille.

*****

Precious - harlemilaistytön tarina

Näin Precious -leffan jo monta kuukautta sitten mutta sain vasta nyt luettua kirjan, johon elokuva pohjautuu. Leffa oli loistava, koskettava, surullinen ja kauhea mutta aivan loistava. Sapphiren kirjoittama kirja, joka on suomalaiselta nimeltään Precious -Harlemilaistytön tarina, on hieman eri tavalla loistava. Claireece Precious Jones on 16-vuotiaana jo toistamiseen raskaana isälleen. Tytön vanhemmat ovat jo kauan pahoinpidelleet ja käyttäneet  häntä seksuaalisesti hyväkseen. Precious on ylipainoinen, kiusattu, lukutaidoton ja yksinäinen kunnes hän saa elämäänsä toisen mahdollisuuden ja aivan uuden suunnan kun hän pääsee vaihtoehtoiselle luokalle jossa "Opetamme toisiamme". luokaltaan Precious saa uusia ystäviä, hänen ja hänen opettajansa Blue Rainin välille muodostuu vahva side ja pikkuhiljaa Precious pääsee eroon pahoinpitelevästä äidistään ja raiskaavasta isästään ja saa elämälleen uuden suunnan.

Kirja oli mielestäni myös loistava. Tarina on kauhea mutta Preciousin edistysaskeleita, elämänlaadun parantumista on ilo seurata. Ja lopultahan se aurinko alkaa paistaa sinne risukasaankin. Onneksi. En suosittele kirjaa kaikkein heikkohermoisimmille, esimerkiksi äidilleni mutta muille ehdottomasti;)

****

Ei saa katsoa aurinkoon

Heidi Jaatisen Ei saa katsoa aurinkoon on ihanasti kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Pieni Lennu viettää lapsuuden kultaisia aikoja mielellään mummon seurassa mutta lapsuus ei olekaan aina niin onnellista. Naapurissa asustava rengin uusi apumies Lukunen on lennun uusi ystävä joka kalastuksen ja muun puuhan lisäksi opettaa Lennulle myös aikuisten leikkejä, joihin pienen lapsen ei pitäisi joutua sekaantumaan. Lennun lapsuuden onnellisia hetkiä varjostavat mummon vanhenemisen lisäksi Lukusen tapaaminen, Lennun ja Lukusen tapaamiset kun muuttuvat vain kauheammiksi.

Kirjan aihe oli yllättävä, en tiennyt mistä kirja kertoo ennen kuin aloitin lukemisen ja aihe tuli minulle suurena yllätyksenä. Heidi Jaatinen on mielestäni kuitenkin onnistunut kertomaan tarinan koskettavasti ja tunteita herättävästi. Kirja onnistuu kuvailemaan pienen Lennun ajatuksia aidolla tavalla ja tunteita herättävästi.

****+

On rakkautes ääretön

 Maria Peuran esikoisromaani On rakkautes ääretön kertoo insestistä. Tarina on kamala mutta kirjasta tykkäsin kuitenkin kovasti. Kirjoitustapa, kieli ja murre sopii tarinaan loistavasti. Yleensä en tykästy kirjoihin, joissa käytetään murretta mutta tähän se passasi jotenkin hyvin. Kirja kertoo Saarasta jonka vanhemmat selvittelevät repaleista avioliittoaan ja jättävät Saaran isovanhempein hoiviin. Ukki hakkaa ja pahoinpitelee mummoa. Saara rakastaa mummoa mutta mummo ei rakasta Saaraa. Ukki sen sijaan rakastaa Saaraa omalla tavallaan. Ukki käyttää pientä Saaraa seksuaalisesti hyväkseen useita kertoja, myös mummon silmien edessä mutta mummo ei tee asialle mitään. Onneksi Saaralla on ystävänään naapurin Pentti ja navetassa Ruusa-lehmä. Myöhemmin Saaran elämään astuu myös kiltti opettaja Kaisa-Maria ja vielä vähän myöhemmin terapeutti Mirja joka auttaa Saaraa selviämään kauheasta lapsuudestaan.

 ”Minä piirrän hiekkaan ympyrän ja menen sen keskelle seisomaan. Siinä on raja, jota ukki ei saa ylittää. Nyt leikitään minun säännöilläni. Ukki ei saa tulla ympyrään, minun ympyrääni. Minusta ukki tykkää eniten maailmassa. Jos olen ukille kiltti, hän ei ikinä hylkää minua. Hän tekee minut hyväksi, ukin tytöksi, ja minä lupaan aina olla ukille kiltti”

Kirja oli koskettava, herätti tunteita, itketti ja yökötti. Juuri sellaiset kirjat kolahtavat minuun ja kammottavasta, surullisesta tarinasta huolimatta kirja on yksi suosikeistani. Suosittelen ehdottomasti kirjan lukemista kaikille, ehkä itse kukin saa taas hieman erilaisen kuvan tästä maailmasta.

****+

Pimeän poika

Vuoden 2010 ensimmäine kirja jonka luin oli Dave Pelzerin "Pimeän poika" (1995). Kirja on tositarina Pelzerin omasta lapsuudesta, jolloin hänen äitinsä kohteli häntä tyrannimaisesti, ja isä oli välinpitämätön. Tarina on kamala ja joissakin kohdissa kirjaa minua yökötti niin, että jouduin keskeyttämään lukemisen. Kirjan ilmestyttyä etenkin daven sisarukset ovat kritisoineet tarinaa, heidän mielestään perheen tilanne ei ikinä ollut niin kamala kuin dave antaa kirjassaan ymmärtää.

Tulevaisuuden ammattini puolesta uskon kuitenkin, että minun oli hyvä lukea kirja ja hyllyssä odottaa kaksi muutakin Pelzerin kirjaa. Vähän taukoa on kuitenkin pidettävä. Lukemisen arvoinen kirja ihan jo sen takia, että huomaa että kaikkien lapsuus ei ole ollut helppo ja onnellinen, mutta traumaattisesta lapsuudestakin voi selvitä.

***