Pitkä laulu / Andrea Levy

Pitkä laulu / Andrea Levy

Into-kustannus, 2014. 356 sivua.

Alkuteos: The Long Song, 2010

Suomentanut: Kirsi Kinnunen

Kannen suunnittelu: Elina Salonen

Mistä minulle? kustantajan arvostelukpl

Andrea Levyn romaanissa Pitkä laulu ollaan Jamaikalla 1800-luvulla. Pitkä laulu kertoo tarinan orjatyttö Julysta, joka yrittää selviytyä valkoisten orjana muiden neekereiden mukana. Valkoisten sokeriruokoplantaasit kukoistavat ja July elää lapsuuden Amityn tilalla äitinsä kanssa, kunnes tyttö otetaan kartanoon muuttaneen uuden emännän, Caroline Mortimerin, palvelijaksi. Sota lopettaa orjuuden, mutta uusi vapaus ei tuo entisille orjille ainoastaan hyviä asioita mukanaan. Maa on sekasortoinen ja entisten orjien elämä on arvaamatonta ja suojatonta, turvallisuudesta ei ole tietoakaan. Pitkä laulu oli ilmestymisvuonnaan Booker-palkintoehdokkkaana ja voitti Walter Scott Prize for Historical Fiction -palkinnon.

Levy kertoo vaikeista ja rankoista aiheista, mutta huumorin ja ilonpilkahdusten vuoksi kirja ei ole pelkästään raskas ja ahdistava. Kirja on jollain tavalla vaikea, sillä lukeminen oli etenkin alussa todella hidasta ja taukojen aikana kesti aina hetken, ennen kuin tarinaan pääsi taas sisään. Tarina ja juoni itsessään oli kuitenkin helposti ymmärrettävissä, mutta olisiko sitten kirjan rakenne tai kieli ollut sellaista, että se teki lukemisesta hieman vaivalloisempaa. July kertoo itse oman tarinansa, hän kirjoittaa vanhana naisena kirjaa omasta menneisyydestään, ja välillä ollaankin nykyajassa, välillä taas Julyn nuoruusvuosissa. Parhaiten luin tätä silloin, kun lukemiselle oli aikaa ja tarinaan ehti uppoutua kunnolla. Pidin kovasti myös niistä hetkistä, jolloin July oman tarinansa kertojana ikään kuin puhui lukijalle suoraan.

Julyn tarina on koskettava ja mukaansatempaava, lukija haluaa ehdottomasti tietää miten nuori tyttö ja myöhemmin nuori nainen selviää orjuuden lakkauttamisen jälkeisinä vuosina. Julyn tarina on rankka, hänen elämäänsä on mahtunut kurjia tapahtumia, hurjia selviytymisiä ja lopuksi onneksi myös onnea. Tarinassa on yllätyksiä ja se herättää tunteita äärilaidasta toiseen. Julyn mukana saa itkeä mutta myös nauraa.

Pitkä laulu on myös opettavainen kirja. Se on hyppy Jamaikan historiaan, orjuuteen ja orjuuden lakkauttamisen jälkeisiin vuosiin ja tapahtumiin. Valkoisten ja mustien väliset erot tulevat selväksi, ja kuvailut näistä aiheuttavat ärsytystä, vihaa ja turhautumista. Miten toisia ihmisiä on voitu kohdella noin, miten kukaan voi kohdella kanssaihmisiään tuolla tavalla?

Pitkä laulu oli ravisuttava, mieleenpainuva ja opettavainenkin romaani. Se kosketti ja ärsytti, mutta hyvällä ja riipaisevalla tavalla. Julyn tarina jäi mieleen, eikä taida hävitä sieltä ihan vähään aikaan. Lisäksi tapahtumien asettuminen Jamaikalle on pelkkää plussaa, en ole aiemmin tainnut lukea yhtäkään kirjaa joka kertoisi kyseisestä maasta.

★ ★ ★ ★ +

Maailmanvalloitus: Jamaika

Puiden tarinoita: Ritari / Iiro Küttner & Ville Tietäväinen

Puiden tarinoita: Ritari / Iiro Küttner

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Books North, 2014. 30 sivua

Kansi: Ville Tietäväinen

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Vaikka sadut eivät kuulukaan tällä hetkellä erityisen usein lukemistooni, ilahduin silti kun postiluukusta ilmestyi syksyn aikana Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita-sarjan toinen osa Ritari. Pidin kovasti sarjan ensimmäisestä osasta Puusepästä joten innolla tartuin tähänkin välipalakirjana. Ritari on itsenäinen toinen osa, joten tämän lukeminen ei vaadi alleen Puusepän lukemista.

Ritari on tarinana jälleen opettavainen ja täyttää sadun monet ominaispiirteet. Nuori Ritari on koko elämänsä odottanut ja valmistautunut taistelemaan Lohikäärmettä vastaan. Ritari ei pelkää kuolemaa, ei haavoittumista. Mutta kaikki muuttuu kuitenkin kun matkalla Lohikäärmeen luokse Ritarin eteen ilmestyy vuorten varjossa seisova vanha talo. Talon asukkaat kertovat Ritarille salaisuutensa joka muuttaa Ritarin ajatukset.

Ritari ei ollut minulle aivan yhtä hieno lukukokemus kuin sarjan ensimmäinen osa Puuseppä. Jostain syystä Puuseppä kosketti enemmän, ja tämä Ritari jäi hieman etäiseksi. Kirjassa on yksi yököttävä kohta, jossa ihminen uhrataan raa'alla tavalla. En ehkä ensimmäiseksi lähtisikään lukemaan tätä iltasatuna erityisen nuorille lapsille.

Kirjan kuvat ovat taas upeita ja puhuttelevia ja ne rikastuttavat tarinaa hienosti. Jokainen kuva on jo itsessään kuin taideteos, ja lukemisen jälkeen olen ihaillut kuvia vielä ihan itsekseen. Kuten sarjan ensimmäinenkin osa, tämä kirja on esineenä hurmaava ja täydellisen kaunis. Näitä säilyttää mielellään kirjahyllyssä.

Puiden tarinoita-sarjan kirjat kunnioittavat perinteistä sadunkerrontaa. Myös Ritarissa oli paljon perinteisten satujen piirteitä ja uskon, että nämä tarinat kestävät sen vuoksi vuosien ajan. Vaikka Ritarissa oli erityisesti yksi raaka kohtaus, on kirjan sanoma kuitenkin se, että vaikka ihmiset osaavat olla pahoja ja raakoja, lopulta kuitenkin oikeus ja hyvyys voittaa. Siksi uskon, että tämä soveltuu myös lasten korville jos vieressä vain on aikuinen, joka osaa selittää asioita ja vastata pienen ihmisen kysymyksiin.

Kahden Puiden tarinoita-sarjan sadun jälkeen odotan innolla, minkälainen seuraava kirja on ;).

★ ★ ★ ★ 

Järjestäjä / Antti Holma

Järjestäjä / Antti Holma

Otava, 2014. 380 sivua.

Kannen suunnittelu: Elina Warsta

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Antti Holman esikoisromaani Järjestäjä ehti jo olla HS:n esikoispalkintoehdokkaana. Ja oikein hyvä ehdokas olikin, sillä erittäin mieleenpainuvan ja ajatuksia herättävän romaanin on näyttelijänäkin tunnettu Holma kirjoittanut.

Järjestäjä on Tarmo, joka haluaa muuttaa elämänsä ja olla sankari, eikä enää yksi tytöistä. Niinpä Tarmo jättää työnsä kirjastossa hirviömäisen pomonsa, kirjastonhoitaja Lillukan alaisena ja ryhtyy Suomalaisen Teatterin järjestäjäksi. Hän ostaa näyttelijöille kahvia, järjestää teatterilavan täyteen sanomalehtiä ja yrittää selvittää juopponäyttelijän pään ennen näytösharjoituksia. Tarmo oppii teatterista pian kaiken, ja samalla myös näyttelijöistä, ohjaajista ja muista teatteri-ihmisistä. Tarmon elämä pyörii työn ympärillä, ja vapaa-aikakin menee hänen ihastuksensa, teatterin nuoren tähden, Danielin jahtaamiseen. Teatteri-ihmisten seassa Tarmo opettelee sitä, millaista on olla todellinen mies.

Ensin ihastuin siihen, että Tarmo oli töissä kirjastossa ja kirjaston arkea kuvattiin alussa aika tarkasti ja hauskalla tavalla. Kirjastossa työskentelevien naisten käytös oli samalla ärsyttävää, mutta toisaalta tunnistin monta asiaa jotka ovat itselleni tuttuja sellaisilta työpaikoilta, jotka ovat kovin naisvaltaisia. Selän takana juoruilua, toisten haukkumista ja seuraavana päivänä haukuttujen yltiöpäistä halaamista ja "nuoleskelua". Tuttua puuhaa!

Seuraavaksi ihastuin Holman tapaan kuvailla kirjan hahmoja. Tarmo ei ehkä ole loppuun saakka maailman sympaattisin henkilö, eikä kirjasta nyt muutenkaan löydy läpikotaisin samaistuttavaa hahmoa. Mutta se ei haittaa. Henkilögalleria on laaja, mutta eritoten mahdottoman mielenkiintoinen! Myös tapa, jolla Holma pikkuhiljaa avaa Tarmon mielenmaisemaa lukijalle on hieno ja mielenkiinnon ylläpitävä. Kirjan alussa Tarmo saa raivareita roskiin heitetyistä perunaleivoksista ja pomon käytöksestä, mutta se kaikki vaikuttaa vielä ihan tavalliselta. Sitten mies ihastuu komeaan Danieliin, ja ihastuminen vaikuttaa myös alussa hienovaraiselta ja ihan normaalilta. Pikkuhiljaa lukijankin epäilykset kuitenkin heräävät, kun Tarmo menee yhä pidemmälle tempauksissaan ja ihastuminen muuttuu pakkomielteeksi. Loppua kohden tajuaa jo, että kaikki ei nyt ole ihan niin kuin pitäisi.

Kirjan kieli on helppolukuista, ja dialogi välillä hersyvän hauskaa. Välillä sai nauraa ääneen, kun taas seuraavalla sivulla kohtasi jälleen tarinan karmeammat ja hurjemmat puolet. Monipuolinen ja paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia herättävä kirja totisesti. Toisaalta kirjassa oli ärsyttäviä puolia, mutta toisaalta taas tarina oli niin taitavasti kerrottu, että minusta oli vain hyvä että se herätti kaikenlaisia tunteita ja fiiliksiä. Erittäin mieleenpainuva, tarinaltaan samalla kiinnostava ja surullinenkin romaani. Loppuratkaisua myöten kirja piti otteessaan alusta asti, ja Tarmon edesottamuksia oli välillä hauska, ja loppua kohden jo rankkakin seurata.

Ensimmäinen reaktioni kirjan viimeisen sivun jälkeen oli huh! Nyt olen kypsytellyt tätä jo hieman yli viikon ja olen sitä mieltä, että tämä oli taitavasti, hienosti kirjoitettu kirja ja lukukokemuksena erittäin mieleenpainuva.


★ ★ ★ ★ +

875 grammaa - Pirpanan tarina / Tomi Takamaa

875 grammaa Pirpanan tarina / Tomi Takamaa

Gummerus, 2013. 232 sivua.

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Kuvat: Tomi Takamaa

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Minäkin seurasin pienen, 875 grammaisena syntyneen tytön ensiaskeleita Facebookissa hänen isänsä Tomi Takamaan päivittämällä FB-sivulla. Takamaa kirjoitti tyttärensä ensiaskelista myös kirjan, 875 grammaa - Pirpanan tarina - jonka Gummerus lähetti minulle jo viime syksynä luettavaksi. Kirjan lukeminen jäi jostain syystä silloin, vaikka Pirpanan tarina minua kiinnostikin. Nyt luin tämän kuitenkin, yhtenä kesälomapäivänä.

Pieni Pirpanan syntyy Tomin ja hänen vaimonsa perheeseen esikoisena. Raskaus on sujunut hyvin, mutta yllättäen neuvolakäynnillä huomataan, ettei kaikki olekaan hyvin. Odottavalla äidillä on raskausmyrkytys ja vauvan ei ole enää hyvä olla äidin vatsassa. Pirpana syntyy hätäsektiolla 2,5 kuukautta ennen laskettua aikaa 875 gramman painoisena keskosena. Sukulaiset ja ystävät olivat tietenkin huolissaan Takamaan perheen voinnista, ja heidän infoamisensa helpottamiseksi Tomi-isä, Superiskäksikin kutsuttu, perusti Facebookiin ryhmän imeltä 875 grammaa. Ryhmän alkuperäinen tarkoitus oli todellakin vain infota sukulaisia ja ystäviä Pirpanan voinnista, mutta pian kaikki räjähti käsiin. Ryhmällä oli nopeasti hurja määrä tykkääjiä ja tuore isä käytti ihmisten kiinnostusta ja välittämistä oitis "hyväkseen". Ryhmän kautta Tomi infosi ihmisiä keskosuudesta ja sai kerättyä hienon potin rahaa hyväntekeväisyyteen.

Kirjassaan Tomi kertoo mitä Pirpanan syntymän jälkeen tapahtui, kuinka FB-ryhmän perustaminen vaikutti heidän perheeseensä ja mitä kaikkea ryhmän kautta on mahdollistunut. Ennen kaikkea Takamaa painottaa kirjassaankin sitä, että vaikka heidän perheelleen kävi hyvin, "on kirja omistettu niille vähemmän onnekkaille perheille. Niille vanhemmille, joiden pian pois kuihtuva aivan liian aikaisin syntynyt keskoslpais ei saa Facebookissa tuhansia "Facebook-enkeleitä", -tykkäyksiä tai -tsemppauksia."

Pirpanan tarina on koskettava ja ihastuttava. Pieni suloinen tyttö sai aikaan suuren mylläkän, isänsä perustaman FB-sivun kautta. Minusta on hienoa, että ihmiset ottivat Pirpanan tarinan niin sydämenasiakseen, että ihan oikeasti pienen vauvan tarinan kautta saatiin aikaan hurjasti hyvää. Tapa, jolla myös isommat ja pienemmät yritykset lähtivät mukaan auttamalla sairaiden lasten vanhempia eri tavoilla oli upeaa luettavaa.

Pirpanan isää on kritisoitu siitä, että hän on julkaissut niin paljon juttuja tyttärestään ja että hän vauvansa avulla lähti tekemään hyväntekeväisyystyötä. Minusta toki vaatii rohkeutta ja voimia ryhtyä tällaiseen, mutta täytyy muistaa, ettei se ollut FB-ryhmän perimmäinen tarkoitus. Minusta on hienoa, miten "superiskä" onnistui pitämään ryhmän kasassa ja oman yksityisyytensä edes osaksi suojattuna ryhmän paisuessa hurjan isoksi. Miten hän ryhmän avulla sai oikeasti todella paljon hienoja asioita aikaan ja miten hän ymmärsi ja tajusi, että upealla ryhmällä on näin paljon mahdollisuuksia tehdä hyvää!

Kirjana Pirpanan tarina ei ehkä ole erityinen, mutta sisällöltään tärkeä ja upea. Pirpanan tarina osoittaa, että ihmiset välittävät oikeasti ja aidosti, ja että yhdessä saa paljon hyvää aikaan. Kirja on nopealukuinen ja se etenee varsin kronologisesti Pirpanan syntymästä siihen päivään asti, kun hän pääsee sairaalasta kotiin. Kirjan lopussa on tietopaketti ja käytännön neuvoja sairaiden lasten vanhemmille. Neuvot ovat varmasti hyviä ja tarpeellisia, vaikka minä en lukenut niitä täydellisen tarkasti läpi. Ihan kirjan lopussa on myös muiden keskoina syntyneiden tarinoita, jotka olivat koskettavia ja hienoja luettavia. Erityismaininta vielä kirjasta löytyneistä kuvista. Suloinen Pirpana ja hänen tarinansa tulee vielä enemmän iholle, kun hänelle saa kasvot ja fyysisen olemuksen. Mahtavan söpö tyttö!

Pirpanan tarina koskettaa tytön itsensä vuoksi, mutta myös ihmisten hyvyyden vuoksi. Yhdessä pystymme tekemään paljon, ja FB-ryhmä jatkaa hyvänteon parissa. Kunhan rahoitusasiat saadaan sovittua Takamaa lupaa olla ryhmänsä kanssa mukana Uusi Lastensairaala 2017-projektissa. Kirjasta jää paljon käteen, päällimmäisenä ehkä tunne ja ymmärrys siitä, kuinka suuria ihmeitä rakkaus, välittäminen ja yhdessä tekeminen saavat aikaan. Pirpanan syntymä liian aikaisin, hänen isänsä päätös perustaa FB-ryhmä ja kaikki ihmiset, jotka ryhmään liittyivät ja lahjoittivat rahaa tai palveluja ovat saaneet aikaan ihmeitä.

★★★★

Puiden tarinoita: Puuseppä / Iiro Küttner & Ville Tietäväinen

Puuseppä / Iiro Küttner 

Puiden tarinoita, 1. osa

Books North, 2014. 30 sivua.

Kuvittanut: Ville Tietäväinen

Mistä minulle? kustantajalta saatu arvostelukpl

Books North - kustantamo lähetti minulle aiemmin keväällä Iiro Küttnerin kirjoittaman ja Ville Tietäväisen kuvittaman kirjan Puuseppä, joka on Puiden tarinoita-sarjan ensimmäinen osa. Puuseppä on tarina, no, puusepästä joka työskentelee keisarin alaisena. Keisari käskee puusepän rakentaa ihan mitä itse haluaa, ja puuseppä tietääkin heti, mitä hänen tulee tehdä.

Puuseppä on sympaattinen tarina. Niinkuin saduissa yleensä, tässäkin on sanoma ja tarkoitus, joka teki tästä sopivan luettavan aikuisellekin. Uskon kuitenkin, että kirja viehättää myös varsinaista kohderyhmäänsä, eli lapsia. Puuseppä on lumoava tarina ja kirjassa on ihana, vanhanaikainen tunnelma ihan ulkonäköä myöten. Kirja on ulkonäöltään kuin taideteos. Kansi on hieno, Tietäväisen kuvitukset upeita ja jopa tekstin fontti tarkoin valittu, jotta se sopii hienoon kokonaisuuteen. Sisäkannetkin ovat varmasti upeimpia, mitä olen ikinä nähnyt ja lehdenvihreä lukunauha kruunaa mahtavan kokonaisuuden!

Vaikka en ihan ehkä kirjan kohderyhmää olekaan, nautin tämän lukemisesta paljon. Kieli on kaunista ja sadun opetuskin antaa minusta aikuisille, ja etenkin vanhemmille, ajattelemisen aihetta. Tarina kertoo siitä, millaista on tehdä sitä mitä rakastaa, omistautua jollekin tärkeälle asialle. Mutta samalla kirja muistuttaa siitä, mikä oikeasti on elämässä tärkeää, ja mihin tärkeysjärjestykseen asiat kannattaisi laittaa.

Puuseppä oli miellyttävä, lumoavakin lukukokemus, ja luen varmasti sarjan seuraavatkin osat. Kirja on myös esineenä niin upea, että tätä kelpaa pitää hyllyssä ja ihailla tasaisin väliajoin.

★★★★

Neljäntienristeys / Tommi Kinnunen

Neljäntienristeys / Tommi Kinnunen

WSOY, 2014. 334 sivua.

Kannen suunnittelu: Martti Ruokonen

Mistä minulle? pyytämätön arvostelukpl kustantajalta

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on varmasti yksi alkuvuoden puhutuimmista kirjoista. En itse aikonut lukea tätä, koska se oli jostain syystä mennyt minulta ihan ohi kevään uutuuskatalogeja selatessani. WSOY yllätti minut kuitenkin lähettämällä arvostelukappaleen, ja kehuvien arvioiden jälkeen päätinkin lukea tämän. Onneksi luin! Kaikki kehut ja hehkutukset ovat kyllä täysin ansaitut. Kinnusen romaani on upea!

Kirjassa suunvuoron saa kolme henkilöä. Alussa kertojana toimii Maria, nuori pitäjänkätilö joka herättää ympäristössään epäilystä. Hän hoitaa kuitenkin vaikeatkin synnytykset kunnialla, ja saa lopulta toivomaansa arvostusta muilta. Mutta Maria kaipaa itse kuitenkin jotakin, ja hän jää ikään kuin kaipuunsa vangiksi. Marian Lahja-tytär vuorostaan tahtoo elämäänsä kaiken sen, minkä Maria-äiti hylkäsi. Myöhemmin oman tarinansa saa kertoa myös Lahjan Onni-mies, joka kokee sodan mutta selviää. Mutta hänkään ei ole täysin onnellinen, vaan etsii lyhyitä, kiihkeitä onnenhetkiä kaupungista. Vuosikymmenten jälkeen Kaarina sisustaa kotiaan, Onni-appensa rakentamaa taloa. Anoppi ei ole samoilla aaltopituuksilla Kaarinan kanssa, ja menneisyyden salaisuudet raottuvat vanhan talon uumenissa.

Niin... Neljäntienristeys on niin hieno kirja, että siitä on vaikea sanoa mitään järkevää. Aloitin lukemisen varovasti. Miten tämä voi olla niin erikoinen? Mutta heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien kirja kirja vei minut mukanaan. Kieli oli tavattoman kaunista ja sujuvaa. Lukeminen vain vei mennessään, eteni kuin itsestään.

Henkilöt olivat kiinnostavia, heidän tarinoihinsa halusi tutustua. Henkilöt olivat myös niin huolella kuvaillut, että kaikki tulivat läheisiksi ja inhimillisiksi. Ihan kuin olisin tuntenut Marian, Lahjan ja Kaarinan, vahvan naiskolmikon sekä myös melankolisen ja hieman salaperäisen Onnin - joka oli yksi romaanin kiinnostavimpia henkilöitä.

Sota-aiheiset kirjat kiinnostavat minua, ja tässäkin kirjassa sota-aika oli läsnä. Ajankuvaus on hienoa ja realistisen tuntuista, vaikka en itse todellakaan ole mikään historian asiantuntija. Mutta kaikki yksityiskohdat tuntuivat uskottavilta, ja siltä, kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Myös entisajan Suomen realistinen kuvaus loi kirjaan hienon tunnelman. Eri henkilöiden kokemukset ja tarinat täydensivät toisiaan, ja tekivät kokonaisuudesta ehjän ja upean, kirjan kansiliepeitä myöden. Minulla ei ole tästä kirjasta mitään huonoa sanottavaa. Täydellinen kirja luettavaksi, kun kärsii lukujumista, tai on muuten vain upeaa lukukokemusta vailla.

Neljäntienristeys on yksi upeimpia kirjoja, joita olen pitkään aikaan lukenut. Ehkä tämä on yksi kokonaisuudeltaan hienoimpia, kotimaisia esikoisromaaneja joita olen ikinä lukenut! Viimeksi muistan ihastuneeni tällä tavalla Aki Ollikaisen Nälkävuoteen, joka oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaanakin. Ihmettelen, ellei Kinnusen romaanista tule vähintään yhtä hehkutettua ja palkittua tänä syksynä eri palkintojenjaoissa.

★★★★★

Isäasentoja / Petri Vartiainen

Isäasentoja / Petri Vartiainen

Otava, 2014. 159 sivua.

Kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen

Mistä minulle? pyytämättä saatu arvostelukpl kustantajalta

Petri Vartiaisen (pienois?)romaani Isäasentoja tupsahti postiluukustani muutama viikko sitten, ja päätin ottaa tämän ohuen yllätyskirjan välipalalukemiseksi parin paksumman ja raskaamman kirjan väliin. Isäasentoja olikin nopealukuinen ja oikein sopiva välipalaluettava, vaikka minä en ehkä ihan kirjan kohderyhmää olekaan.

Kirjassa on lyhyitä lukuja jotka kertovat isänä olemisesta, isän ajatuksista ja mietteistä. Kirjan ensimmäinen osa keskittyy Ariin ja hänen isäksi tulemiseen. Ari saa vaimonsa kanssa kolme lasta, ja isäksi tuleminen herättää monia ajatuksia. Kirjassa kuvaillaan miltä Arista tuntuu kun hän joutuu lähtemään synnytyslaitokselta yksin kotiin, kun perhehuonetta ei ollut saatavilla esikoisen synnyttyä, miltä isästä tuntuu valvotut yöt vauvan kanssa, miltä toisen lapsen syntymä tuntuu... Lapset ovat isän elämässä etusijalla, tärkeimpiä maailmassa, elämän valo. Isä venyy lastensa vuoksi mihin asentoon tahansa, ja näistä eri asennoista Vartiaisen kirja koostuu. Isän arkea kuvaillaan, isän paikkaa ja isän harjoittelua isänä olemisessa. Isän ja äidin eroa vertaillaan ja perinteisiä rooliodotuksia mietitään. 

Kirjan jälkimmäisessä osassa mietitään myös isänä olemista aiempien miespolvien aikana. Minä pidin kirjan ensimmäisestä osasta enemmän kuin jälkimmäisistä, ja olisin mielummin lukenut koko kirjan läpi isäasennoista nykypäivänä. Kirjan toinen osa oli hieman irrallinen ja latisti kokonaisuutta.

Isyydestä on yllättävän kiinnostavaa lukea. Yllättävää siis niistä luonnollisista syistä, että olen nainen ja vielä kaukana äitiydestä. Mutta miehen näkökulma on kiinnostava. Tämä kirja toi tietenkin mieleeni Eve Hietamiehen hienon Yösyötön, ja onkin kiva että miehen näkökulmasta vanhemmuuteen on alkanut ilmestyä enemmän kirjoja.

Vartiainen kirjoittaa hienosti, tekstiä on helppo lukea. Huumoria löytyy ja moneen asiaan näkökulma on rennon hauska. Isäasentoja ei ole tiukkapipoinen kirja isyyden vaikeudesta ja rankkuudesta, vaan perhe-elämän koukeroita Vartiainen kuvaa lämmöllä ja suurella sydämellä.

Isäasentoja oli siis varsin mukavaa luettavaa. Vaikka en ehkä ihan kirjan kohderyhmään kuulukaan pidin isän näkökulmasta kirjoitetusta kirjasta. Kokonaisuus olisi ollut ehjempi ja ainakin minulle kiinnostavampi, jos kirjan jälkimmäinenkin osa olisi kertonut Arin isyydestä. Sitäpaitsi olisin halunnut tietää, pitikö päätös, jonka Ari teki ensimmäisen osan aikana... ;).

★★★

Naisen maisema / Asta Honkamaa

Naisen maisema / Asta Honkamaa

Books North, 2014. 41 sivua.

Kannen valokuva: Joakim Pusenius

Mistä minulle: kustantajan tarjoama arvostelukappale

Minä en ole runojen suurin ystävä. Tai kyllä minä kauniista runoista pidän, mutta en osaa arvostella niitä sen kummemmin. Joku runo uppoaa minuun, toiset taas menevät täysin yli hilseen. Siksi en ehkä ole aivan oikea arvioija Asta Honkamaan esikoisteokselle Naisen maisema. Books North-kustantamosta minulle tarjottiin kuitenkin mahdollisuutta lukea tämä, vaikka kerroinkin etten todellakaan ole runojen suuri asiantuntija. Mutta mielelläni tartuin kuitenkin mahdollisuuteen, joten tässäpä lyhyesti ajatukseni Honkamaan runokokoelmasta.

Honkamaa kirjoittaa naisista eri tilanteissa. Saunassa löylyä heitetään samoilla lauteilla kuin äiti ja äidin äiti, sulkapalloa pelataan samojen naisten hajonneilla mailoilla ja rautaisella puutarhapöydällä seistään tyllihameessa. Honkamaan runot ovat proosallisia; kertovia, pieniä tarinoita. Pidin juuri näistä pidemmistä kappaleista enemmän, niistä sain enemmän irti juuri sen vuoksi, että ne olivat kuin pieniä, lyhyitä tarinoita.

Runot ovat kauniita ja lauseet täynnä merkitystä. Tunnelma vaihtelee runosta toiseen, tarinasta ja tapahtumasta toiseen. Välillä ollaan maailmalla, välillä Suomessa. Naisen maisema on kokoelmalle osuva nimi, naisen maisemaa katsellaan monesta näkökulmasta. Minua jäi kuitenkin kiinnostamaan, keitä ovat runojen naiset, kuka alun "he" jotka tuntevat toisensa läpikotaisin?

Honkamaan Naisen maisema oli piristävän erilainen kirja minulle luettavaksi. En edelleenkään osaa arvioida runoja, mutta kyllä muutama kaunis runo aina jotain antaa. Naisen maisema koostui pienistä, kauniista tunnelmapaloista joita luin mielelläni.

★★★★

Unelmansieppaaja / Pasi Pekkola

Unelmansieppaaja / Pasi Pekkola

Otava, 2013. 343 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Mänttäri

Mistä minulle? kustantajalta saatu arvostelukpl

Pasi Pekkolan esikoisromaani Unelmansieppaaja kertoo erilaisista ihmisistä, joita yhdistää kirjan alussa metron alle kuoleva kirjailija Ville Siikala. Lukija saa vuoroin seurata näiden henkilöiden elämää. Roosa on kirjallisuudenopiskelija ja metronkuljettaja, joka ohjasi metroa jonka alle Siikalan elämä päättyi. Roosa taistelee omantunnontuskien kanssa Siikalan kuoleman vuoksi, mutta kamppailee myös vaikean miessuhteen ja syömishäiriön kanssa. Roosa tutustuu parin mutkan kautta Tapioon, entiseen huippukoripalloilijaan jonka urheilu-uran jälkeinen elämä on koostunut ihan liikaa yksinäisistä illoista viinapullojen kanssa. Tapio oli Ville Siikalan paras ystävä, ja Siikalan kirjat ja muistot kirjailijasta yhdistävät Tapion ja Roosan.

Aki vuorostaan on mielisairaanhoitaja psykiatrisella osastolla. Vapaa-aikanaan hän nostelee painoja kerrostalonsa kellarissa seuranaan naapurinpoika Matias. Aki haluaa olla vahvin, mutta tie sinne on pitkä. Hän tekee kuitenkin kaikkensa haaveensa eteen. Myös Aki tunsi Ville Siikalan ja  pian hän oppii tuntemaan myös Tapion ja Roosan. Siikalan muisto ja kuolema saa aikaan aikamoisen pyörremyrskyn monen ihmisen elämässä.

Unelmansieppaaja on hieno esikoisromaani. Se tempaisee lukijan mukaansa alusta saakka ja henkilöihin kiintyy niin, että heidän kohtalonsa haluaa titää nopeasti. Henkilöt ovat keskenään erilaisia, kukin omalla tavallaan ja omalla historiallaan kiinnostavia. Tapion koripallomuisteloita on tällaiselle urheiluhullulle todella kiinnostavaa luettavaa, ja Akin painonnostourakin siihen asti, kun harjoittelu pysyi sallituissa metodeissa...

Pidin kirjan rakenteesta, ja siitä tavasta miten henkilöiden tarinat lopulta nitoutuivat yhteen. Kirjailija Ville Siikala oli yhdistävä tekijä, hänen kirjallisuutensa ja elämäntarinansa oli kirjan läpi kantava punainen lanka. Minusta tämä oli onnistunut tapa liittää yhteen monen henkilön tarinat ja sitoa kirja yhdeksi kokonaisuudeksi. Myös Pekkolan kieli on sujuvaa ja helppolukuista, tarina jouhevasti etenevä ja otteessaan pitävä.

Kokonaisuutena pidin Unelmansieppaajasta kovasti, vaikka tarina joltain osin olikin varsin ennalta-arvattava ja yllätyksetönkin. Myös muutama kliseinen yksityiskohta jäi vähän ärsyttämään (kuten iljettävän lääkärimiehen auton rekisterinumero DOC-1) mutta noiden pienten miinusten lisäksi nautin lukemisesta paljon, ja viihdyin kirjan parissa mainiosti. Kirjan loppuratkaisu oli minusta myös hieno, ja vaikka kirjassa onkin varsin paljon eri aiheita on kokonaisuus kuitenkin tasapainoinen ja selkeä. Hieno esikoisromaani!

★★★★-
Ps! Mitäs mieltä blogin päivittyneestä ulkonäöstä? :)

Paimentyttö / Enni Mustonen

Paimentyttö / Enni Mustonen

Otava, 2013. 360 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? pyytämättä saatu arvostelukpl kustantajalta

Enni Mustonen on taas niitä kirjailijoita, jonka teoksiin olen jo kauan suunnitellut tutustuvani. Sain tähän hyvän mahdollisuuden kun postilaatikosta tupsahti yllättäen Mustosen uutuusromaani Paimentyttö. Paimentyttö on uuden Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan avausosa.

Ida Eriksson jää nuorena orvoksi ja päätyy lopulta muutaman mutkan kautta Björkuddenin huvilalle Topeliusten pikkupiiaksi. Eletään 1890-lukua ja nuoren piikatytön elämä koostuu töistä, töistä ja töistä. Onneksi ympärillä on ymmärtäväisiä ja avuliaita ihmisiä, ja onneksi arkeen kuuluu välillä myös vaihtelua tuovia reissuja jopa ulkomaille asti. Ida on nuori, mutta fiksu ja nopea oppimaan. Vaikka alku vieraskielisessä kulttuuriperheessä on hankalaa, oppii Ida pian talon tavoille ja tutustuu vanhenevaan kirjailijaan, tämän tyttäriin sekä muihin huvilassa vieraileviin sukulaisiin sekä muuhun palvelusväkeen.

Paimentytön tapahtumat asettuvat ihanan tunnelmalliseen maalais-Suomeen. Pidän kirjan kuvailemasta aikakaudesta kovasti ja suuren huvilan elämänmenoa oli kiinnostavaa seurata. Tunnelman lisäksi kirja on täynnä kiinnostavia henkilöitä, itse Topeliuksesta tämän keskenään erilaisiin tyttäriin ja muihin sukulaisiin. Myös piikatyttöjen väliset kahnaukset ja eroavaisuudet tulivat hyvin esille ja toivat kirjan henkilögalleriaan laajuutta.

Päähenkilö Idan kasvu ja kehitys nuoresta, varovaisesta tytöstä nuoreksi, itsenäisemmäksi naiseksi oli kirjan parasta antia. Idaan oli jotenkin helppo samaistua, hänestä oli helppo pitää ja todella rankkoja asioita kokeneen tytön aitoutta ja vahvuutta oli pakko ihailla. Kirjan dialogeissa käytetään varsin paljon ruotsin kieltä, joka on minusta varsin onnistunut valinta, ja tuo tarinaan entistä enemmän aitoutta ja vaihtelevuutta. Jossain kohdin olisi ruotsin kielioppiin ja sanojen oikeinkirjoitukseen kuitenkin voinut panostaa vähän enemmän...

Paimentyttö on hieno kokonaisuus ja pidin tästä enemmän kuin olin odottanut. Ympäristö ja kirjan tapahtumien aikakausi oli minulle täydellinen. Kiinnostavat henkilöt, samaistuttava ja aidon tuntuinen päähenkilö sekä "todelliset" kulttuurikodin asukkaat luovat tasapainoisen, mukaansatempaavan ja otteessaanpitävän romaanin. Mustosen kielenkäyttö on muutamaa ruotsinkielen kömmähdystä lukuunottamatta moitteetonta, sujuvaa ja helpohkoa.

Kirjan tunnelma on ihanan maalaismainen, ja seurasin innolla yksityiskohtaisesti kuvailtua työtä, jota piiat huvilalla tekivät. Kirja on kerrottu piikatyttö Idan näkökulmasta, ja tämä "sivustaseuraajan" näkökulma oli minusta kiinnostava. Kirjassa on myös yksi kauneimpia ja ihanampia kuvauksia joulusta, joita olen ikinä lukenut. Björkuddenin joulunvietossa minä olisin mielelläni ollut mukana! Kirjassa kulttuurisuvun tapa suhtautua piikoihin ja muuhun palvelusväkeen oli hienoa, ja paljon inhimillisempää ja ystävällisempää kuin minä olen kuvitellut sen olevan. Piiat olivat oikeastaan perheenjäseniä, ja heidän sairastelunsa, onnettomuutensa ja murheensa koskettivat myös suurinta osaa perheestä.

Paimentyttö oli minulle hieno lukukokemus. Odotan innokkaasti kirjasarjan muita osia, ja tulen varmasi lukemaan Mustoselta lisää jatkossakin. On mukavaa taas löytää uusi (kotimainen) kirjalija, jonka kirjat osuvat ja uppoavat!

★★★★

Operaatio Lipstick / Pia Heikkilä

Operaatio Lipstick / Pia Heikkilä

Otava, 2013. 283 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajalta pyytämättä saatu arvostelukappale

Näin Pia Heikkilän haastattelun Bettina S-keskusteluohjelmassa joskus kesän alussa. Silloin ajattelin, että Heikkilän esikoisromaani Operaatio Lipstick ei ole minua varten. Olen viime vuosina lukenut todella vähän chick-litiä, jotenkin sain siitä yliannostuksen teininvuosina. Afganistan kiinnostaa minua, mutta en oikein lämmennyt Afganistanin sodan ja villin suomalaisbrittiläisen naisen sinkkuelämän sekoitukselle. Yllättäen sain kirjan kuitenkin kustantajalta arvostelukappaleena, joten päätin sittenkin kokeilla tätä.

Anna Sandström työskentelee toimittajana brittiläisellä GNN-uutiskanavalla. Hän toimii sotakirjeenvaihtajana Afganistanissa, ja raportoi sodan tapahtumia Eurooppaan Kabulista käsin. Sinkkuna elävä Anna viettää työnsä ohella varsin villiä sinkkuelämää, tapailee sotilaita ja rauhanturvaajia ja vierailee hienoissa juhlissa ja eri miesten lakanoiden välissä varsin tiuhaan tahtiin. Kirjan pääjuoni lähtee kuitenkin siitä, kun Anna ja hänen paras ystävänsä Kelly päättävät startata Operaatio Lipstickin, jonka avulla heidän on tarkoitus antaa Kellyn petturipoikaystävän kuulla kunniansa.

Operaatio Lipstick on aiheeltaan raikkaan erilainen. Aivan täydellisesti ei kuitenkaan sotaisan Afganistanin ja villejä miesseikkailuja harrastavan naisen sekoittaminen yhteen minuun uponnut. Myös kirjan kielenkäyttö tökki minulla etenkin kirjan alussa. Roisit sanavalinnat, sukupuolielinten törkkääminen yhtäkkiä keskelle muuten varsin sujuvaa tekstiä osui jotenkin turhan paljon silmääni, enkä oikein kokenut sanavalintoja luonnolliseksi osaksi muuta tekstiä. En myöskään oikein innostunut Annasta henkilönä. Minusta hän oli ärsyttävä, ja käyttäytyi miehiä kohtaan varsin alentavasti.

Vaikka tässä kirjassa oli monta ärsyttävää asiaa, ja jotenkin teennäisen roisia kielenkäyttöä, tarina kuitenkin vei mukanaan ja halusin tietää miten operaatio päättyy, ja toki myös miten Annan miesseikkailujen käy. Kirjan loppuratkaisua on moitittu joissain arvioissa, mutta minä pidin siitä ja minusta Anna teki oivan miesvalinnan ;). Annan miessekoiluja enemmän pidin kuitenkin sota-Afganistanista kertovista pätkistä. Minusta ne olivat kiinnostavampia kuin Annan seikkailut lakanoiden väleissä eri miesten kanssa.

Heikkilällä on vauhdikas ja varsin hauska tapa kirjoittaa ja viedä tekstiä ja tarinaa eteenpäin. Kirjan huumori tuntui kuitenkin välillä hieman väkinäiseltä, ja useammin koin myötähäpeää kuin aitoa huvitusta. Kokonaisuutena Operaatio Lipstick ei ollut täysin minun kirjani, kuten jo etukäteen hieman arvelinkin. En oikein osaa enää innostua chick-litistä, vaan luen mieluummin niitä rankkoja sotakertomuksia esimerkiksi Afganistanista. Heikkilän kirja on kuitenkin aiheyhdistelmältään raikkaan erilainen, ja Annan tarina on mukaansatempaava. Operaatio Lipstick oli ihan luettava välipalakirja, mutta taidan jatkossakin jättää chick-litit muiden luettavaksi.

★★+

Ne jotka jäävät / Tua Harno

Ne jotka jäävät / Tua Harno

Otava, 2013. 269 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? kustantajalta saatu arvostelukpl

Kiinnostuin Tua Harnon esikoisromaanista Ne jotka jäävät luettuani ison liudan kehuvia blogiarvioita kirjasta. Onneksi päätin lopulta itse lukea tämän, olen nimittäin todella vaikuttunut Harnon esikoisesta!

Kirjassa seurataan erään perheen tarinaa, monen sukupolven kautta. Nykyhetkessä Frida opiskelee Teatterikorkeakoulussa ja elää yhdessä miehensä Emilin kanssa, johon tutustui sattumalta eräänä iltana vuosia aiemmin. Fridan lisäksi oman tarinansa kertoo myös Fridan isä Raimo sekä Raimon isä Poju. Frida muistaa isänsä Leonard Cohenin näköisenä miehenä, isänä joka soitti tyttärelleen musiikkia ja käski kuuntelemaan sanoja tarkkaan. Sitten isä katosi, oman mielensä koukeroihin ja lopulta ihan kokonaan. Mikä rooli on Pojulla, Fridan isoisällä, joka aikoinaan vietti suuren osan elämästään Yhdysvalloissa eri naisten kainaloissa?

Ne jotka jäävät avaa Fridan suvun elämää pikkuhiljaa, pala palalta ja sukupolvi sukupolvelta. Minä viihdyin eniten juuri Fridan ja tämän isän tarinassa, kun taas Pojun naisseikkailut välillä kyllästyttivät. Fridaan pystyin myös tietenkin samaistumaan parhaiten, mutta koin myös Raimon kamppailun mielenterveysongelmien kanssa todella realistisesti ja kiinnostavasti kuvailluksi.

Harnon kielenkäyttö on niin taitavaa, kaunista, sujuvaa ja jotenkin valmista, että en osaa ajatella tätä esikoisromaaniksi. Kirja on hieno kokonaisuus, henkilöt kiinnostavia, kieli kaunista ja tarina mukaansavievä. Lisäksi pidin monista, pienistä yksityiskohdista joita kirjan sivuilla riitti. Vaikka alussa ajattelin että Leonard Cohenin musiikin rooli on "tungettu" kliseisesti tarinaan mukaan, koin kuitenkin jo aikaisessa vaiheessa että se ei häirinnyt minua, vaan lopulta tykkäsin tästä yksityiskohdasta todella paljon. Musiikki ja Cohenin kappaleet oli leivottu luonnolliseksi osaksi tarinaa, ja ne tukivat sitä hienosti. Myös muutamat tunnelmakuvailut etenkin Fridan ja Emilin suhteen alkuajoilta jäivät erityisesti mieleeni.

Olen ymmärtänyt että Harnon romaanin tapahtumat ovat osittain kirjailijan omasta elämästä. Tai ainakin osia Fridan elämästä täsmää myös Harnoon. Hän aloitti opiskelut oikiksessa, mutta siirtyi lopulta Teatterikorkeakouluun opiskelemaan. Pidin tästäkin yksityiskohdasta, ja uskon että tarinan todentuntuisuus voi myös johtua osittain tästä. Oli miten oli, koin kirjan tapahtumat suurimmaksi osaksi realistisiksi ja jäin lukemisen jälkeenkin miettimään etenkin Fridan elämää.

Kokonaisuutena Ne jotka jäävät oli kiinnostava, kaunis ja koskettava sukupolvitarina. Harno on kirjoittanut hienon, ehjän esikoisromaanin ja odotan innolla kirjailijan seuraavia teoksia!

★★★★

Poika / Marja Björk

Poika / Marja Björk

Like, 2013. 215 sivua.

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Mistä minulle? kustantajalta saatu arvostelukpl

Marja Björk on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta hänen tuoreen romaaninsa aihealue kiinnosti minua kovasti. Poika perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin, ja kertoo koskettavan tarinan identiteettinsä löytämisestä, omaksi itsekseen tulemisesta.

Kirjassa seurataan Marionin, eli Maken, kasvua lapsesta nuoruokaiseksi. Makke on jo pienestä asti tuntenut olevansa poika. Perhe yrittää parhaansa mukaan kasvattaa Makesta tyttöä, mutta itse hän inhoaa hameita, rusetteja ja tyttöjen leikkejä. Makke viettää aikaansa mieluummin poikien seurassa, poikien juttuja tehden.

Kirjassa seurataan Maken kasvua ja kehitystä, seksuaalisuutta, identiteetin kehitystä. Kuinka Makke selviää kun hänen vartalonsa alkaa kehittyä naisen vartaloksi, miltä tuntuu kun vahvasta teipistä tulee jokapäiväinen riesa jonka avulla Makke tuntee itsensä hieman enemmän pojaksi. Kirjassa selviää myös kuinka nuori selviää kavereiden ihmettelystä, perheen painostuksesta ja lopulta, onneksi, oman itsenä löytämisestä.

Björk kirjoittaa sujuvaa ja helposti ymmärrettävää tekstiä. Kirja oli todella nopealukuinen ja aihe myös erittäin kiinnostava. Makke toimii kirjan minäkertojana, ja välillä ärsyynnyin hieman kirjassa paljon käytettyyn puhekieleen. Pidin kuitenkin siitä, kuinka rehellisen ja selkeän kuvan kirjan antaa yhdestä ihmisestä, yhden henkilön tarinasta. Poika on kuvaus yhden vahvan yksilön elämästä, hänen ajatuksistaan ja mielipiteistään. Ihailen kirjan rehellisyyttä ja Maken vahvuutta ihmisenä.

Poika koskettaa ja herättää ajatuksia, se on mieleenpainuva tarinaltaan, mutta ei kuitenkaan (onneksi) saarnaava tai tuomitseva. Aihe on vaikea ja rankka, mutta kirjan luettuani huomasin kuitenkin ajattelevani, että oikeastaanhan tämä oli yksinkertainen tarina. Tässä ei ollut kummallisuuksia, vaan tarina ja viesti oli selkeä. Makke oli henkilönä kiinnostava, ja hänen persoonansa tuli kirjan sivuilla hyvin esille.

Lukukokemukseeni vaikutti kyllä se, että tarina on ainakin osittain todellinen. Tarina perustuu Björkin oman pojan kokemuksiin, ja tämä seikka vaikutti (positiivisesti) minun lukemiseeni. Mietin, kuinka paljon ja mitkä kaikki yksityiskohdat ovat todellisia, mitkä keksittyjä. Huomasin myös vertailevani kirjaa Boys Don't Cry -elokuvaan (josta pidän paljon) ja muihin samaa aihetta käsitteleviin kirjoihin. Aihe on tärkeä ja kaipaa huomiota, eikä tästä missään tapauksessa ole vielä kirjoitettu tarpeeksi kirjoja.

Poika on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, joka taatusti herättää ajatuksia ja mietteitä jokaisessa lukijassa. Tärkeä puheenvuoro joka pitää otteessaan, ja jonka lukee nopeasti parilla lukukerralla.

★★★+

Gorilla / Juhani Karila

Gorilla / Juhani Karila

Otava, 2013. 140 sivua.

Kannen suunnittelu: Safa Hovinen

Mistä minulle? saatu arvostelukappale kustantajalta

Juhani Karilan "ainoa teos", novellikokoelma Gorilla on mielenkiintoinen kirja. Tartuin tähän ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia, sillä en ollut aiemmin kuullut tästä kirjailijasta, mutta pian huomasin kirjan olevan minulle aivan liian vaikea ja erikoinen.

Gorilla koostuu kahdestatoista novellista, joiden yhteinen piirre on absurdius. Ukko Palikka kertoo legoukkojen ajatuksista, kirjan nimikkonovelli Gorilla taas taidekoulun opettajana toimivasta gorillasta ja tytöstä joka saa veljensä jähmettymään puuksi. Kaisa on ruma -novelli kertoo rumasta Kaisasta, ja siitä kuinka hän osallistuu rumien leirille Lapin metsissä. Jokainen novelli on niin absurdi, että mietin monen monta kertaa mistä tässä nyt ylipäänsä on kyse.

Minä olen maagisen realismin ystävä, mutta Gorillan maagisuus ylitti kyllä minun ymmärrykseni. Huomasin, että jouduin miettimään jokaisen novellin kohdalla monta kertaa, mistä tämä nyt oikein kertoo ja mitä tällä halutaan sanoa. Moni novelli jäi täysin arvoitukseksi.

Karila käyttää kieltä varsin hienosti, mutta kokonaisuudesta ei silti tule ymmärrettävää. Kirjasta, josta on ymmärtänyt vain pienen osan on kovin vaikea sanoa mitään järkevää. En ymmärrä tämän kirjan ideaa, en ymmärrä tämän sanomaa. Ajatus novellien takana jäi arvoitukseksi, ja se, mistä minä novelleissa pidän, pieni opetus tai elämänviisaus, jäi Gorillassa saavuttamatta. Uskon toki, että joku muu voi saada tästä kirjasta paljon enemmän irti, mutta minä en voi sanoa nauttineeni tämän lukemisesta erityisen paljon. Lukeminen oli työlästä ja luin tämän loppuun vain koska tässä oli ainoastaan 140 sivua.

Absurdin kirjallisuuden ystäville suosittelen Gorillaa, mutta minuntapaisilleni lukijoille, lukijoille jotka haluavat ymmärtää lukemastaan edes jotain ja nauttia siitä, suosittelen  ihan toisenlaisia novelleja.

★+

Kani nimeltä jumala / Sarah Winman

Kani nimeltä jumala / Sarah Winman

Tammi, 2012. 324 sivua.

Alkuteos: When God was a Rabbit, 2011.

Suomentanut: Aleksi Milonoff

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle kustantajalta saatu arvostelukpl

Säästelin Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala -kirjaa joululomalukemiseksi, sillä odotin hienoa lukukokemusta lukuisten blogikehujen jälkeen. En tiedä missä meni mönkään, eikö tämä vain yksinkertaisesti ollut minun kirjani, vai eikö mikään kirja tuntunut miltään Kjell Westön upean Gå inte ensam ut i natten -kirjan jälkeen. Laimeaksi tämä lukukokemus kuitenkin minulla jäi, vaikka odotin, että ihastuisin tähänkin.

Kirjan alussa Elly on nuori lapsi, ikäisekseen fiksu ja elämän suurempia voimia miettivä tyttö. Hän elää varsin onnellisen oloista lapsuutta veljensä Joen kanssa. Vanhemmat yrittävät vastata lastensa suuriin kysymyksiin, ovat arjessa läsnä, välittävät ja rakastavat. Ellyn elämässä on läsnä myös naapurissa asuva vanha mies Golan, sekä Ellyn ja Joen isän Nancy-sisko. Elly tutustuu lapsena myös Jenny-Pennyyn, erikoiseen tyttöön josta tulee nopeasti Ellyn paras ystävä. Tärkeä rooli Ellyn lapsuudessa on myös kanilla jonka nimeksi annetaan jumala (pienellä alkukirjaimella, kyllä).

Ellyn elämää seurataan lapsuusvuosista lähtien. Kirjan toisessa osassa Elly on jo aikuinen nainen ja maailma on ehtinyt 2000-luvulle saakka. Ellyn elämä on monilta osin muuttunut, mutta samat tärkeät ihmiset ovat yhä hänen elämässään. Kaikki paitsi Jenny-Penny. Mitä Jennylle on vuosien aikana tapahtunut, miksi Joe-veli viettää aikaa kaukana New Yorkissa mieluummin kuin kotona majatalossa? Mitä tarinoita majatalon naapurissa asustava Arthur kertoilee Ellylle heidän poimiessaan sieniä ja viettäessään aikaa yhdessä? Entä minne katsoi Charlie, Ellyn ja Joen tärkeä ystävä lapsuudesta?

Minusta tuntui, että tähän kirjaan oli ahdettu hieman liikaa kaikkea. Liikaa erilaisia ja varsin erikoisia ihmiskohtaloita, liikaa erikoisia persoonia. Henkilöt olivat toki kiinnostavia ja erikoisia, mutta kun koko kirjasta ei tuntunut löytyvän oikein ainuttakaan ihan tavallista tallaajaa, jolla olisi ollut "tavallinen" tausta, minulle tuli tunne, että samaan kirjaan oli nyt yritetty ihan turhaan saada mukaan kaikki mahdollinen. En myöskään oikein missään vaiheessa saanut otetta tarinasta. Minä odotin ensinnäkin, että kirjalle nimen antaneella kanilla olisi tarinassa paljon isompi rooli. Kani ilmestyi Ellyn perheeseen, ja sitten se yhtäkkiä oli jo kuollut. Toki kaniteema toistui kirjassa vielä myöhemminkin, mutta jäin kuitenkin ihmettelemään kanin varsin pientä osaa kirjan tapahtumissa.

Ellyn kasvua ihmisenä oli kiva seurata, mutta samalla tunsin, että lukijalle paljastettiin todella vähän siitä, mitä lapsuusvuosien ja aikuisiän välillä oli tapahtunut. Kirjan kahden osan väliset tapahtumat jäivät hämärän peittoon, enkä myöskään kunnolla saanut selville mikä oli esimerkiksi Ellyn lapsuuden naapurin Golanin rooli kaikissa tapahtumissa.

Kirjan toisen osan tapahtumat ja Ellyn Joe-veljen kohtalo oli kiinnostavaa ja kirjan mukaansatempaavin juonenkäänne. Minun oli kuitenkin hieman vaikea koota yhteen kirjan kahden eri osan tapahtumat, ja minusta ne jäivät toisistaan hieman irrallisiksi.

Kaiken jankutuksen jälkeen haluan toki mainita, että ihastuin kirjan helppoon kieleen ja kirjan tunnelma oli aivan erityinen. Minulla tuli tästä kirjasta hieman mieleen vähän aikaa sitten lukemani ja minua ihastuttanut Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö. Tunnelmassa oli hieman jotain samaa, vaikka minä ihastuinkin Fletcherin kirjaan paljon enemmän. Winman kertoo surullisistia ja vaikeista asioista lämpimästi, ja vaikka Ellyn perheelle sattuu ja tapahtuu, elämänmyönteisyys loistaa läpi.

Kani nimeltä jumala ei siis ollut aivan minun kirjani, mutta kaunistunnelmainen, haikeakin tarina lapsuudesta, ystävyydestä, perheestä ja tragedioista sopi ihan hyvin välipalalukemiseksi. Odotin upeaa lukukokemusta, mutta jouduin hieman pettymään. Onneksi monet, monet muut ovat pitäneet tästä kirjasta enemmän kuin minä. Kirjan kansi lukeutuu kuitenkin upeudessaan omiin suosikkeihini :).

★★★

Léon ja Louise / Alex Capus

Léon ja Louise / Alex Capus

Atena, 2012. 309 sivua.

Alkuteos: Léon und Louise, 2011

Suomentanut: Heli Naski

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? kustantajan lähettämä arvostelukpl

Alex Capusin historiallinen romaani Léon ja Louise kiinnosti minua aiheensa vuoksi. Olen ranskalaisen kirjallisuuden ystävä, toinen maailmansotakin kiinnostaa ja sota-aiheiset rakkaustarinat ovat useimmiten loistavia. Kehuvat blogiarviot lisäsivät innostustani lukemaan tämän myynti- ja arvostelumenestyksen, joka ohjautuu kirjailijan oman isoisän tarinaan.

Kirjan alussa vietetään Léon La Gallin hautajaisia Notre Damen katedraalissa Pariisissa. Mies on elänyt pitkän ja rikkaan elämän ja hänen hautajaisiinsa on kokoontunut Léonin rakas perhe ja suku. Kesken hautajaisten kirkon sivuovesta sisään ryntää pienikokoinen harmaa hahmo, jolla on punainen silkkihuivi. Hän on Louise, edesmenneen Léonin elämän rakkaus, nainen menneisyydestä, haaveista ja muistoista.

Léon ja Louise tapasivat toisensa ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. He matkasivat yhdessä polkupyörin meren rannalle, juttelivat ja haaveilivat tulevaisuudesta nuorina aikuisina. Heidän väliinsä tuli kuitenkin ensimmäinen maailmansota ja kaksikko oli erossa vuosia. Kun he jälleen tapasivat, Léon oli naimisissa oleva perheenisä, mutta edes Léonin avioliitto ei onnistunut pitämään Léonia ja Louisea erossa toisistaan. Tällä kertaa kaksikon erotti fyysisesti toinen maailmansota, mutta henkisesti he olivat aina yhdessä. Matkalle mahtui sotia, muita ihmissuhteita ja satoja kilometrejä, mutta Léon ja Louise olivat aina sidoksissa toisiinsa jollain tavalla, etenkin yhteisten muistojen kautta. Saavatko he joskus toisensa, solmuista ja esteistä huolimatta, tuleeko heidän yhteinen aikansa milloinkaan?

Léon ja Louise on ihanan suloinen rakkaustarina. Capusin luomat henkilöt ovat inhimillisiä ja sympaattisia, pienet herttaiset yksityiskohdat ja luonteenpriiteet tekevät Léonista ja Louisesta kiinnostavia ja aitoja. Louisen vanha nariseva polkupyörä, hänen vapaaehtoistyönsä "kuoleman enkelinä" ensimmäisen maailmansodan aikana, Léonin hassu työ poliisin laboratoriossa sekä hänen mielenkiintoinen suhteensa vaimoonsa Yvonneen. Tapahtumapaikkana toimiva Pariisi on tietysti vain plussaa, kuten myös surulliset ja traagiset, mutta niin kiinnostavat toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat.

Capusin kieli on sujuvaa ja helppolukuista, tarina on mukaansatempaava ja lämminhenkinen. Kirjan loppu on myös ihanan kaunis ja täysin kirjaan sopiva. Pidin myös siitä, että Léonin ja Louisen tarinan kertoi Léonin lapsenlapsi. Alex Capus kertoo kirjassaan oman isoisänsä tarinan, ja jollakin tavalla tarinan intiimiys loistaa kirjasta. Paikoin huomasin sinänsä hienojen henkilöhahmojen jäävän minulle hieman etäiseksi, ja mietinkin voisiko se johtua tarinan totuuspohjasta ja kirjailijan suhteesta tarinaan.

Vaikka tämä ei ehkä yllä aivan vuoden parhaimpien kirjojeni joukkoon, jää Léonin ja Louisen tarina mieleeni lämminhenkisenä ja suloisenhaikeana rakkaustarinana. Minä pidin ja nautin tämän lukemisesta, ja tällä kertaa se riittää.


★★★★+

Kirjaa on luettu blogeissa ahkerasti, ainakin Leena Lumi, Katja, Anna Elina, Laura, Susa ja Kirsi ovat kirjoittaneet tästä.

Näkymätön silta / Julie Orringer

Näkymätön silta / Julie Orringer

Alkuteos: The Invisible Bridge, 2010

Otava, 2011. 760 sivua

Suomentaja: Kristiina Savikurki

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Yksi vuoden parhaimpia kirjoja on tässä! Julie Orringerin aivan ihana, koskettava, ilahduttava, surullinen, traaginen, hirvittävä Näkymätön silta oli minulle upea lukukokemus.

Parikymppinen unkarilainen Andras Lévi lähtee kotoaan Debrecenistä kohti Pariisia opiskelemaan arkkitehdiksi. Juna-asemalle hänet saattaa rakas veli Tibor joka on Andrakselle maailman tärkeimpiä ihmisiä. Viimeiset Unkarin-vuodet veljekset asuivat yhdessä opiskelukämpässä Budapestissa ja ovat aina olleet läheisiä.

On syksy vuonna 1937 kun Andras saapuu Pariisiin. Mukanaan hänellä on laatikollinen tavaroita József Haszille jonka äidin hän tapasi "sattumalta" viimeisenä iltanaan Budapestissä. Rouva Hasz pyysi Andrasta toimittamaan laatikon pojalleen tultuaan Pariisiin, ja vanhempi rouva Hasz, Józsefin isoäiti, antoi Andrakselle mukaan vielä salaperäisen kirjeen joka hänen piti toimittaa Claire Morgensternille. Toimitettuaan tehtävänsä, József lupaisi Andrasta Pariisissa antamalla yösijan sekä auttamalla asunnon löytämisessä.

Tuolla salaperäisellä rouva Haszin kirjeellä on huikea vaikutus Andraksen loppuelämään, mutta sitähän nuori opiskelija ei vielä tuolloin tiedä. Pariisissa Andraksen eteen nimittäin astuu suuri rakkaus, henkilö jonka kanssa Andras haluaa viettää loppuelämänsä onnellisena Pariisissa, jonka hän pian alkaa jo tuntea kodikseen vaikka kaipaakin perhettään Unkarissa ja veljeään Tiboria joka opiskelee Italiassa.

"Andraksen sydämen valtasi suunnaton ilo, kun hän työnsi avaimen lukkoon ja avasi oven omaan asuntoonsa. Hän purki ostokset ikkunalaudalle ja levitti piirustustarvikkeet pöydälle. Sen tehtyään hän istuutui, teroitti lyijykynän veitsellä ja hahmotteli ikkunasta näkyvän Panthéonin tyhjälle postikortille. Kuvan taakse hän kirjoitti ensimmäisen viestinsä Pariisista: "Rakas Tibor, olen täällä! Minulla on surkea vinttikoppero: juuri sellainen kuin toivoinkin. Hurraa! Liberté, egalité, fraternité! Rakkain terveisin, Andras." " (...) 

Andraksen tulevaisuus Pariisissa näyttää valoisalta, kunnes syttyy toinen maailmansota ja herra nimeltä Hitler ottaa Euroopan tapahtumat käsiinsä. Andraksen, kuten niin monen muunkin elämä heittää kuperkeikkaa eikä mikään ole enää kuten aiemmin. Pariisin opiskeluvuodet jäävät Andraksen mieleen hienona, pian kaukaisen muistona kun hän palaa takaisin Unkariin. Yhdessä vaiheessa koko Andraksen perhe on koossa, seuraavan hetkenä perheen kolme poikaa eri puolilla Eurooppaa, kaukana kotoa, kaukana toisistaan. Kaikki on epävarmaa, kuka on elossa, kuka taas ei. Kuka selviää hirvittävistä vuosista vähimmällä, kuka ei selviä ollenkaan? Selvää on vain se, että yhdenkään unkarilaisen, tai eurooppalaisen, elämä ei enää palaa entiselleen.

Kirjan tapahtumista en halua sen enempää kertoa, ne pitää ehdottomasti kokea itse lukemalla. Tapahtumia tässä lähes 800 sivuisessa tiiliskivessä on paljon, tylsää hetkeä ei tule eikä tapahtumissa edetä liian nopeasti. Keskeisiä teemoja kirjassa on veljesside ja rakkaus, kuinka selvitä kauheista ajoista rakkaiden ihmisten avulla. Orringer kirjoittaa todentuntuisesti ja koskettavasti. Minä elin täysin Andraksen mukana kirjan alusta loppuun saakka, ja kun en tätä lukenut, oli Andras kuitenkin mielessäni. Kirjan henkilöt oli kuvailtu niin todentuntuisiksi, että oli todella helppoa elää heidän mukanaan. Sota ahdisti taas tajuttomasti, sekin oli varmasti kuvailtu niin todentuntuisesti että herätti minussa paljon vahvoja tunteita.

En oikein osaa sanoa tästä muuta, aivan upea kirja jota suosittelen kaikille lämpimästi. Lukiessa ehtii käymään läpi koko tunneskaalan onnesta surun kautta vihaan joten todella koskettava ja aivan varmasti mieleenpainuva kirja kyseessä. Minä olen täysin myyty tälle kirjalle;)


★★★★★


Osallistun tällä kirjalla maailmanvalloitukseen Unkarilla.