Sokerisiskot / Ulla-Maija Paavilainen

Sokerisiskot / Ulla-Maija Paavilainen

Otava, 2008. 287 sivua

Kannen suunnittelu: (tarkistan kun olen kirjan kanssa samassa osoitteessa)

Mistä minulle? kirppariostos

Olen vuosien saatossa kerännyt hyllyyni kirppareilta ja kierrätyskeskuksista monta Ulla-Maija Paavilaisen kirjaa. Luettavaksi asti ei mikään ole päätynyt vielä ennen tätä kevättä. Ensimmäiseksi otin nyt luettavaksi marianneraidallisen, pirteäkantisen kirjan Sokerisiskot.

Sirkku, Pulmu ja Marianne ovat sokerisiskot. Ehkä vähän liian kliseisestikin nimetyt naiset ovat kirjan päähenkilöt, jotka ajautuvat yhteen heidän äitinsä kuoltua. Siskoilla ei ole erityisen lämpimät välit, kaikilla on oma elämänsä. Siskoista vanhin, Sirkku, työskentelee kampaajana omassa yrityksessään ja hänelle tärkeätä on näyttää puutarhansa kautta, että hän on elämässä menestynyt nainen. Pulmu on siskoista keskimmäinen, oman yrityksen perustanut bisnesnainen joka tarjoaa sparrauskursseja muille yrityksille. Henkilökohtaisen elämänsä sekasorron Pulmu peittää menestyneen bisnesnaisen kuoren alle. Sisariaan selvästi nuorempi, äidin lellikki Marianne, on maailmalla menestyvä valokuvaaja, jonka elämän keskiössä on kaunis mallityttö Chiara. Äidin kuolema tuo sisaret yhteen ja pakottaa heidät miettimään elämää ja menneisyyden muistoja.

Sokerisiskot lähti jotenkin tahmeasti liikkeelle, enkä saanut tarinasta oikein otetta. Siskot olivat keskenään todella erilaisia, mutta kaikki olivat aika karikatyyrimäisiä ja kuvailussa oli jotain, mikä sai koko kolmikon jäämään vähän etäiseksi. Kenestäkään ei tullut läheistä, samaistuttavaa tai erityisemmin tunteita herättävää henkilöä, jota kirja olisi minusta kaivannut. Tai no, kyllä besserwisser-Sirkku sai minut ärsyntymään oikein todella, mutta toisaalta sekään ei nyt ihan auttanut parantamaan kirjaa. Marianne oli siskoista lopulta kiinnostavin ja jollain tavalla eniten sinut itsensä kanssa, vaikka alussa näyttikin aivan muulta. Marianne oli minusta myös jotenkin syvemmin kuvattu kuin hänen isosiskonsa.

Äidin kuolema tuo siskot yhteen, mikä on ideana kiva. Siskokset joutuvat miettimään nykypäivän lisäksi myös menneisyyttä, tapahtuneita asioita, lapsuutta ja kaikkiin vaikuttaneita muistoja. Siskojen elämiä käydään läpi, mutta silti tuntuu kuin jotain jäisi puuttumaan. En pitänyt kirjan lopusta, ja lukemisen jälkeen jäi keskinkertainen fiilis. Paavilaisen kieli on sujuvaa ja helppolukuista, mutta juonen puolesta Sokerisiskot jäi vaisuksi. Toki aion antaa Paavilaiselle vielä uuden mahdollisuuden, löytyyhän hänen kirjojaan hyllystäni tosiaan tämän lisäksi vielä kolmen kirjan verran.

★★

Pääoma / Anja Snellman

Pääoma / Anja Snellman

Otava, 2013. 299 sivua.

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Mistä minulle? kirjastolaina

Anja Snellman on ensimmäisiä "aikuiskirjailijoita" joita aloin lukemaan silloin teininä, kun nuortenkirjat eivät enää napanneet. Pidin paljon Sonja O:sta ja Lemmikkikaupan tytöistä. Sitten olen lukenut muutaman kehnommankin, kuten Lyhytsiipiset. Nyt kirjastossa eteeni osui Snellmanin varmasti henkilökohtaisin teos, viime vuonna ilmestynyt Pääoma. Pääoma kertoo Snellmanin isosiskosta, Marusta.

"Minä sain pienenä tartunnan. Sen nimi oli Maru."

Minusta jo tuo ylläoleva lause kuvaa hyvin kirjan sisältöä. Snellman kertoo siskostaan Marusta, Marusta jolla on synnynnäinen suulakihalkio (vai oliko se huulihalkio?), myöhemmin oma kieli ja omat erilaiset tapansa, vamma josta ei puhuta. Vaikka kirja on varmasti henkilökohtainen, tavallaan ehkä erilaisen siskon rinnalla eletyn elämän työstämistä, jonkinlainen terapeuttinen kirja, en silti innostunut tästä.

Snellman kirjoittaa minusta liikaa itsestään, kirjan päähenkilö onkin Marun sijaan Anja, tai Marunkielellä Anu. Anu, joka häpeää siskoaan, ei nuorena kestä siskon sönkötystä, erilaisuutta, poikkeavaa ulkonäköä ja omituisia tapoja. Kun sisko viettää aikaa komeronkaapissa, Anu häpeää. Hän ei voi kertoa Marusta kavereilleen, koska sisko on niin nolo, tartunta joka ei häviä, mutta josta ei myöskään puhuta.

Kirja kärsii myös siitä, että se ei ole kronologinen vaan tapahtumista kerrotaan sekalaisessa järjestyksessä. Osa tapahtumista käydään sitä paitsi läpi useamman kerran, ja toisto käy varsin tylsäksi. Olisin pitänyt enemmän siitä, että yhdestä tapahtumasta ja Maruun liittyvästä muistosta kerrottaisiin kerran kunnolla, eikä samoja asioita jauhettaisi useampaan otteeseen.

Snellmanin kielenkäyttö tässä kirjassa on melkeinpä runollista, välillä jopa hieman liian taiteellisen ja erikoisen tuntuista. Kirja ei olisi tarvinnut sitä, enkä oikein tavoittanut erikoisen kielen ja taiteellisuuden tarkoitusta.

Kiinnostavinta kirjassa oli niiden hetkien kun Maru ja hänen ajatuksensa olivat pääosassa lisäksi se, kun Anun ja Marun perhehistoriaa avattiin heidän vanhempiensa kautta. Juuret Karjalassa, ja heidän vanhempiensa elämä ennen lasten syntymää oli mielenkiintoista luettavaa. Anun ja Marun elämästä kertovan tekstin sekaan oli ujutettu pätkiä, joissa kerrottiin Amy Winehousesta ja Anders Breivikista. En oikein ymmärtänyt näiden pätkien tarkoitusta, ja ne tekivät kokonaisuudesta sekavamman.

Lienee selvää, että Pääoma oli minulle pettymys. Rehellisesti sanottuna en edes tiedä miksi luin tämän loppuun. Kesken jättäminen kävi mielessä monta kertaa, mutta toisaalta halusin tietää, miten Marun elämä päättyy. Luvut olivat lyhyitä ja lukeminen sujui kuitenkin varsin nopeasti. Snellman osaa kyllä kirjoittaa ja kertoa kiinnostavia tarinoita, mutta tämä ei nyt uponnut vaikka tosipohjainen onkin. Kirja joka oikeasti kertoo Marusta, olisi varmasti ollut minulle sopivampi.

 ★★

Huonetta ja sukua / Ayana Mathis

Huonetta ja sukua / Ayana Mathis

WSOY, 2014. 277 sivua.

Alkuteos: The Twelve Tribes of Hattie, 2012.

Suomentanut: Helene Bützow

Kannen suunnittelu: Martti Ruokonen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Ayana Mathisin esikoisromaani Huonetta ja sukua asettuu tapahtumiensa osalta suurimmaksi osaksi Philadelphiaan, johon nuori Hattie muuttaa pakoon Yhdyvaltain eteläosien rotuvihaa. Hän uskoo ja toivoo saavansa onnellisen ja ihmisarvoisen elämän lastensa kanssa pohjoisessa. Mutta kohtalo ei ole kovinkaan suotuisa Hattien kaikille lapsille. Kirjassa yksi luku kertoo yhden Hattien kahdentoista lapsen elämästä. He kokevat kovia: väkivaltaa, epäoikeudenmukaista kohtelua, mutta ovat toki sitkeitä ja taistelevat elämänsä puolesta. Huonetta ja sukua nitoo yhteen Hattien lasten tarinat yhdeksi tarinaksi, joka yltää 1920-luvulta aina 1980-luvulle saakka.

Minä luulin tätä tavalliseksi romaaniksi, mutta  huomasin pian, että tämä oli enemmänkin novellikokoelman tapainen. Monta pientä tarinaa, jonka pääosissa oli eri ihmisiä. Kokonaisuus ei kuitenkaan ollut oikein ehjä tai tasapainoinen, tarinat eivät oikeastaan nitoutuneet yhteiseksi kokonaisuudeksi muuten kuin sen kautta, että Hattie oli tavalla tai toisella mukana kaikissa tarinoissa. Osa tarinoista oli kiinnostavia ja koskettaviakin, mutta moni jäi tylsäksi. Koska tarinat olivat varsin lyhyitä, tuntui taas siltä, että juuri kun jonkun henkilön oppi tuntemaan, hypättiin jo seuraavaan kertomukseen ja uusiin henkilöihin.

Kirja ei siis onnistunut viemään minua mukanaan oikein missään vaiheessa. Kokonaisuus jäi sekavaksi ja vaikka tässä oli kiinnostavia henkilöitä, jäivät he ja heidän tarinansa valitettavan etäisiksi. Kirjailijaa on verrattu Toni Morrisoniin, ja vaikka en ihan hirveästi Morrisoniinkaan ensikosketuksella ihastunut, pidän kuitenkin huomattavasti enemmän hänen kirjoitustavastaan ja tavastaan luoda tunnelmaa ja fiilistä tarinaan. Tässä oli läpi kirjan paistava jonkinlainen kurjuus ja suru, mutta muuten yhtenäinen tunnelma puuttui.

Huonetta ja sukua ei ollut minun kirjani, vaikka kansikuva ja kirjan aihe kiinnostukseni herättikin. Mutta ainakin ulkomailla kirja on tavoittanut lukijansa, ja sitä on kehuttu ja kiitelty tavasta, jolla se kuvailee amerikkalaisen unelman liikkeellepanevia voimia. Toki minäkin koin kirjan aihepiirit kiinnostaviksi, mutta kerrontatapa ja kirjan rakenne ei napannut.

★★

Berliininpoppelit / Anne B. Ragde

Berliininpoppelit / Anne B. Ragde

Tammi, 2007. 294 sivua.

Alkuteos: Berlinerpoplene, 2004.

Suomentanut: Tarja Teva

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Edellinen lukupiirikirjamme oli Anne B. Ragden Berliininpoppelit. Luin tämän itse asiassa jo melkein kaksi kuukautta sitten, joten tästä ei ole erityisen helppo kirjoittaa arviota nyt... Sen verran paljon on muistista kadonnut. Mutta muistan toki päällissimmät fiilikset tästä, joten muutama sananen niistä nyt ainakin!

Kirja alkaa siitä, kun Neshovin veljeskolmikko kokoontuu yhteen heidän äitinsä sairastuttua ja vajottua koomaan. Veljekset asuvat kaukana toisistaan, eivätkä ole pitäneet erityisen paljon yhteyttä vuosien varrella. Tor on asunut vanhojen vanhempiensa kanssa kotitilalla, hoitanut kotitilan työt ja viihtynyt aina parhaiten possujen kanssa lämpimässä sikalassa. Margido vuorostaan on hautausurakoitsija, asunut poikamieskämpässään Trondheimissa. Erlend-veli asustaa kumppaninsa kanssa Kööpenhaminassa, nauttii pintaliitoelämästään täysin rinnoin ja keräilee kotiinsa pieniä lasipatsaita.

Kun äiti sairastuu, ränsistyneelle sikatilalle kokoontuu kaikki kolme veljestä sekä Torin aikuinen tytär Torunn, joka ei ole ikinä nähnyt isoäitiään ja isänsäkin hän on tavannut vain kerran aiemmin. Kun koko pieni suku on kokoontuneena samaan paikkaan, alkaa menneisyyden verhot aueta, sukuhistorian kiemurat ja omituisuudet raottuvat ja monta asiaa menneisyydestä selviää. Yhteinen aika on rankkaa ja paljastuksia täynnä, mutta veljekset ovat kuitenkin lähempänä toisiaan kuin pitkään aikaan.

Berliininpoppelit on lämminhenkinen ja jotenkin sympaattinen kirja. Henkilöt, etenkin kolme veljestä, ovat keskenään kovin erilaisia mutta kukin omalla tavallaan kiinnostava persoonana. Tor oli vähiten sosiaalinen. Viihtyi parhaiten haisevassa sikalassa possujensa kanssa, viinapullo sopivassa piilossa käden ulottuvilla. Omanlaisensa oli myös Erlend, kuplivasta elämästä nauttiva mies. Hän vaikutti pitävän kaikesta pinnallisesta, mutta lapsuudenkodissa hänestäkin tuli esille uusia puolia ja hän osoittautui lopulta sympaattiseksi ja ajattelevaiseksi herraksi. Hautausurakoitsija Margido tuli minulle ehkä vähiten "läheiseksi", jäi ehkä jopa hieman etäiseksi.  Nyt jälkeenpäin huomaan ainakin muistavani hänestä henkilönä vähiten.

Pidin Berliininpoppeleiden tunnelmasta, ja siitä, mitä perhesalaisuuksia veljesten yhteisinä päivinä paljastui. Toisaalta pääasia, veljesten äidin suurin salaisuus, paljastui minulle jo ennen kuin se kirjassa paljastettiin. Jotenkin arvasin mistä on kyse, ja se ehkä hieman vaikutti siihen, että kirjan loppuosa tuntui hieman vaisulta.

Se mikä minua hieman, jos ei nyt ärsyttänyt, niin ainakin ihmetytti, oli tapa, jolla aikuistunut Torunn yhtäkkiä ilmestyy isänsä lapsuudenkotiin ja on siellä kuin kotonaan. Hän tekee sikalan työt isänsä kanssa kuin ei olisi koskaan ennen muuta tehnytkään. Hän sopeutuu oloihin jotenkin liian helposti, jotta se olisi ollut aivan uskottavaa. Toisaalta Torunnin mukanaolo toi tarinaan kuitenkin lisämausteensa, kun myös nuoremman sukupolven näkökulma tuli esille.

Viihdyin Berliininpoppeleiden parissa mainiosti, ja haluan ehdottomasti jossain vaiheessa lukea myös trilogian toiset osat Erakkoravut ja Vihreät niityt. Ragde kirjoittaa hauskan hersyvästi ja tekstiä on helppo lukea. Tarinakin vei mennessään, ja tarjosi naurua mutta toki suruakin. Veljeskolmikon vanha, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä isä oli hellyyttävä reppana, jota kohtaan ainakin minun sympatiani nousivat. Lämminhenkinen, tunnelmallinen ja tarinaltaan kiinnostava kirja!

★★★★-

Samoilla silmillä / Peter Franzén

Samoilla silmillä / Peter Franzén

Tammi, 2013. 223 sivua.

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? joululahjaksi saatu

Vuoden viimeinen kirja-arvio tulee tässä! Muutamaan tämän vuoden puolella luettuun kirjaan palaan vielä tulevina päivinä, uuden vuoden alussa.

Pidin paljon Peter Franzénin esikoisromaanista Tumman veden päällä, ja halusin tietenkin lukea myös kirjan jatko-osan Samoilla silmillä. Samoilla silmillä löytyikin joululahjojeni joukosta, joten luin sen jo joululomani aikana.

Tässä jatko-osassa seurataan yhä Peten selviytymistarinaa. Pete on kasvanut teini-ikäiseksi, harrastaa nyrkkeilyä ja ottaa haparoivia askelia kohti aikuisuutta. Tytöt kiinnostavat ja kasvaminen vaatii muutenkin rajojen koettelua. Mustat silmät ja virkavalta tulevat tutuiksi, ja hankaluuksista on vaikea puhua rehellisesti edes läheisille isovanhemmille, tai äidille joka opiskelee toisella paikkakunnalla. Suvi-sisko on alkanut meikata ja kotona raikaa kummankin nuorukaisen lempimusiikki. Peten ja Suvin äiti käy myös läpi uutta elämänvaihetta. Alkoholistimies, Peten kasvatti-isä Pertti jäi taakse, ja nyt äiti elää nuoruuttaan uudestaan uuden, mahtavan miehen kainalossa. Myös Pertti käy läpi omaa kamppailuaan elämän kanssa.

Samoilla silmillä on yhtä koukuttava ja koskettava kuin Tumman veden päälläkin. Franzén kirjoittaa todella uskottavasti nuoren pojan näkökulmasta. Pidin myös siitä, että tässä kirjassa seurattiin tapahtumia eri henkilöiden näkökulmasta, se toi kirjaan vaihtelevuutta. Peten lisäksi välillä äänessä oli Peten äiti, välillä taas kasvatti-isä Pertti.

Kieli on sujuvaa ja helppoa, ja murre jota tekstiin on sisälletty tuo koko kirjaan omanlaisensa tunnelman ja fiiliksen. Pidän kovasti murteen lisäämisestä tähän, se saa henkilöt vieläkin eloisammiksi ja he käyvät lukijalle tutuksi.

Samoilla silmillä on kaikin puolin hieno jatko-osa Franzénin esikoisteokselle. Kirja kuvailee nuoren pojan kasvua kohti aikuisuutta uskottavasti ja en voi kuin ihailla Peten selviytymistarinaa. Näissä Franzénin kirjoissa on myös aivan ihastuttavat suhteet isovanhempien ja lastenlasten välillä. Petellä ja Suvilla on aivan ihanat isovanhemmat, ja heidän suhtautumisensa tyttärensä perheeseen on upeaa ja koskettavaa. Ja vaikka väkivaltaisessa ja alkoholiinmenevässä Pertissä on paljon vikoja, oli myös hänen kasvuaan ja selviytymistään kiinnostava seurata.

Samoilla silmillä oli kokonaisuutena hieno ja mieleenpainuva lukukokemus. Kirja herätti tunteita ja upposi syvälle sydämeen. Pete on henkilöhahmona suloinen poika, jonka selviytymistarinaa monen ihanan ihmisen ympäröimänä on lukijana ollut ilo seurata. Ainoa pieni miinus on se, että kirja oli varsin lyhyt. Olisin mielelläni lukenut Peten elämästä vielä enemmän!

★★★★+

Kuukauden klassikko: Sovitus / Ian McEwan

Sovitus / Ian McEwan

SSKK, 2002. 381 sivua.

Alkuteos: Atonement, 2001

Suomentanut: Juhani Lindholm

Kannen kuva: Chris Frazer Smith

Mistä minulle? kirpparilöytö

Ian McEwan kuuluu suosikkikirjailijoihini, ja minulla on ollut hänen ehkä kuuluisin teoksensa Sovitus lukematta jo kauan aikaa. Nyt tartuin siihen, osana oman kirjahyllyn luku-urakkaa sekä klassikkolistan lukemishaastetta!

Kolmetoistavuotias Briony päätyy tekoon, joka muuttaa koko Tallisin perheen loppuelämän. Eniten pikkusiskon teko vaikuttaa yhdeksän vuotta Brionya vanhempaan Ceciliaan sekä Tallisien siivojan poikaan, Robbieen. Myös tyttöjen vanhempien ja serkkujen elämä muuttuu - Brionyn harmittoman tuntuisella teolla on pitkät ja rankat seuraukset.

Kirjan ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1935, kuumaa kesää jona Brionyn teko tuli ajankohtaiseksi. Nuori tyttö näki huoneensa ikkunasta sisarensa ja Robbien välisiä tapahtumia, ja siitä alkoi pidempi tapahtumavyyhti. Briony pääsi, tai joutui, osalliseksi aikuisten monimutkaiseen maailmaan ja ilman ymmärrystä, nuori, rikkaan mielikuvituksen omistava tyttö teki omat johtopäätöksensä.

Kirjan jälkimmäisissä osissa eletään sotavuosia, ja ensimmäisestä osasta tutut henkilöt kärsivät uudelleen, kukin omalla tavallaan. Rakkaus on läsnä, kuten myös toivo sovituksesta, anteeksiannosta, unohduksesta ja virheiden korjaamisesta.

Sovitus on kokonaisuutena hieno kirja. Ensimmäinen osa oli minulle täydellinen, juuri sellaista kirjallisuutta haluan lukea. Siinä oli kaikki kohdallaan. Odottava, trillerimäinen tunnelma jonka kirjoittamisen McEwan taitaa hienosti. Tunne siitä, että kohta tapahtuu jotain merkittävää oli läsnä, ja sai minut kääntämään kirjan sivuja tiiviisti. Henkilögalleria on kiinnostava läpi kirjan ja päähenkilöt tulevat lähelle siitä huolimatta että kaikki eivät niin ihania ja sympaattisia olekaan, ainakaan tekojensa perusteella. Miljöö- ja aikakuvaus on minusta onnistunut ja viihdyin historiallisella brittimaaseudulla.

Kirjan toinen osa oli minusta kuitenkin kovin erilainen kuin ensimmäinen osa. Tässä kohdin tylsistyin hieman tarinaan, minusta toinen osa oli huomattavasti pitkäveteisempi ja paikallaanjunnaavampi ja jaarittelevampi kuin ensimmäinen osa. Mitään ei oikein tapahtunut, sotatilanteita kuvailtiin toistuvasti liiankin tarkkaan. Kolmas osa, jossa Briony on jo vanhempi, oli taas kiinnostava ja se toi tarinaan selityksiä ja vastauksia.

Vaikka hieman tylsistyinkin kirjan keskivaiheilla, pidin kuitenkin kovasti tästä kirjasta. Alussa luulin että tässä on minulle täyden viiden tähden kirja, mutta niin ei nyt sitten kuitenkaan ollut. Kokonaisuutena kuitenkin nautin kirjan lukemisesta, ja pidän Sovitusta ehdottomasti yhtenä McEwanin parhaimmista kirjoista. Tarina on runsas, kiinnostava ja etenkin alussa otteessaanpitävä. Alkupuolella kirja oli jopa trillerimäinen, ja todella mukaansatempaava. Kieli ja käännös vaikuttivat sujuvilta, enkä pannut merkille ihmeellisyyksiä suomennoksessa.

Kokonaisuutena Sovitus oli siis hieno lukukokemus. Ei niin täydellinen kuin ehkä alun perusteella odotin, mutta mieleenpainuva ja ajatuksia herättäväkin. Kuinka pienestä, nuoren, tietämättömän lapsen (voisin paasata vaikka millä mitalla Cecilian ja Brionyn vanhempien kasvatusmenetelmistä mutta se jääköön toiseen kertaan...) erehdyksestä voi kasvaa niin suuri ja merkittävä tragedia, niin monelle ihmiselle! Nyt odotan innolla että ehdin katsoa kirjaan perustuvan elokuvankin!

★★★★+

Kuukauden klassikko: Järki ja tunteet / Jane Austen

Järki ja tunteet / Jane Austen

WSOY, 1999. 240 sivua.

Alkuteos: Sense and Sensibility, 1811.

Suomentanut: Aune Brotherus

Kannen suunnittelu: M.Hankama

Mistä minulle? kirjamessuostos

Uusi kuukausittainen juttusarja alkaa blogissani nyt! Yritän lyhentää Klassikkohaastelistaani lukemalla vähintään yhden klassikon kuukaudessa. Elokuun klassikkona on kovasti aikaani vienyt Jane Austenin Järki ja tunteet. Rakastuin aikoinaan Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, eikä tämä ihan yhtä korkealle suosikkilistallani kyllä nouse.

Elinor (järki) ja Marianne (tunteet) ovat kiinnostava sisaruspari. Kirja kuvailee heidän kiemuraisia rakkaustarinoitaan. Taustalla vaikuttaa niin sisarten äiti kuin pikkuporvarillisen seurapiirin mielipiteetkin. Äiti toivoisi tyttärilleen hyviä ja kannattavia avioliittoja hänen miehensä juuri kuoltua. Raha-asiat eivät ole aivan mallillaan, ja onnistunut avioliitto takaisi tyttärille hyvän tulevaisuuden. Valitettavasti sisaret eivät kuitenkaan rakastu niihin helpoimpiin tai vapaimpiin miehiin, mutta kuten Austenin kirjoissa yleensä, kaikki päättyy kuitenkin onnellisiin häihin.

Kirjassa kiinnostavinta oli minusta ehdottomasti Elinorin ja Mariannen erilaisten persoonien kuvailu. Muutenkin koen Austenin vahvuudeksi juuri henkilökuvauksen. Hänen luomansa hahmot ovat tavattoman tarkasti ja uskottavasti kuvailtuja, ja yleensä hänen kirjoissaan on suuri määrä erilaisia persoonia - kuten tässäkin. Elinor on niin selkeästi kirjan järki, kun taas Marianne on välillä tuskastuttavankin tunteellinen. Pidin kuitenkin sisarten välisistä eroista, vaikka Elinor olikin paljon enemmän minun makuuni. Myös muita kiinnostavia henkilöhahmoja tästä kirjasta löytyi, oman analyysinsä voisi tehdä vaikkapa kirjan miehistä eversti Brandonista, kiinnostavasta Willoughbysta sekä ystävällisestä Edwardista.

Tapahtumien ja juonen kannalta pidin paljon enemmän Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, jos nyt taas ryhdytään vertailemaan. Minusta Järki ja tunteet oli tarinaltaan tylsempi ja pitkäveteisempi, eikä se onnistunut herättämään minussa sitä laajaa tunneskaalaa, johon Y&E aikoinaan pystyi. Austenin maalaamat brittimaaseudun maisemat, kiinnostavat ihmissuhdekiemurat pienessä seurapiirissä ja tarkasti kuvaillut, erilaiset persoonat loivat ihan kivan kokonaisuuden, mutta ei sen enempää. Luin tätä kirjaa tuskastuttavan kauan. Tarina ei jotenkin tuntunut etenevän ollenkaan, eikä Austenin kielikään ole minulle ihan sitä helpointa luettavaa. Kokonaisuutena silti ihan kiva lukukokemus, mutta kyllä Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle yhä se kaikista rakkain Austen.

★★★

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Otavan kirjasto, 2012. 730 sivua.

Alkuteos: My sister, my love, 2008.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olen aiemmin lukenut Joyce Carol Oatesilta Haudankaivajan tyttären, jota rakastin, sekä rankan Kosto: rakkaustarinan joka oli mieleenpainuva ja ravisuttava lukukokemus. Heti kun Oatesin Sisareni, rakkaani ilmestyi suomeksi törmäsin kirjaan kirjastossa ja lainasin sen kotiin luettavakseni. Aloitinkin kirjan aika pian, mutta jostain syystä en päässyt kirjaan sisälle, en pitänyt kerrontatavasta tai teksityypistä. Niinpä minulla on ollut tämä kirja kesken noin puolisen vuotta! Kerran jouduin jo palauttamaan tämän kirjastoon, mutta lainasin sen sitten heti uudelleen, koska halusin saada kirjan kuitenkin päätökseen. Nyt, vihdoin kesälomani aikana, sain kirjan loppuunluettua!

Skyler Rampike toimii kirjan (varsin ärsyttävänä) kertojana. Hän on nyt 19-vuotias, kuuluisan Bliss Rampiken isoveli. Bliss oli menestynyt nuori luistelija, joka kuoli kuusivuotiaana epämääräisissä olosuhteissa. Vielä 19-vuotiaana isoveli Skyler on joidenkin mielestä epäilty siskonsa murhasta, ja nyt Skyler päättääkin kirjoittaa muistelmansa, ja kertoa mitä hänen perheessään oikeasti tapahtui hänen ja siskon ollessa pieniä. Kuka oikeasti murhasi New Jerseyn jääprinsessan, ja miksi Skylerin elämä jäi perheessä ainoastaan alaviitteeksi siskon viedessä vanhempien huomion ja ajan.

Kirjan lukeminen tökki minulla siis alussa pahasti, erityisesti hieman erikoisen kerrontatyylin vuoksi. Parikymppinen Skyler kertoo sisarensa tarinaa lukijalle varsin omintakeisella kielellään. Lisäksi kirjassa on paljon pitkiä alaviitteitä, joille minä olen pahasti allerginen. En vain jaksa lukea niitä pienellä tekstillä präntättyjä juttuja. Alaviitteiden lukeminen katkaisee jotenkin lukuflow:ni, ja hyppäsin monta kertaa alaviitteiden ohi vaikka niissä usein olikin ihan kiinnostavia ja ivallisen hauskoja kommentteja.

Skylerin ja Blissin perheenjäsenet ovat kiinnostavia, ja aikaisessa vaiheessa tuli myös selville kuinka sairaan ahneita ja julkisuuden- ja hyväksynnänkipeitä heidän vanhempansa olivat. Etenkin rouva Rampike ärsytti ja inhotti minua alusta saakka, ja en voinut sietää tapaa jolla hän kaikin keinoin halusi tyttärestään kuuluisan jääprinsessan. Pienen neljä-kuusivuotiaan tytön oma tahto jäi liian usein toisarvoiseksi.

Vaikka tempauduin lopulta tarinaan paremmin mukaan kirjan puolivälin jälkeen, en silti oppinut pitämään kirjan kirjoitustyylistä, Skyler Rampiken tarinankerronnan tyylistä. Tekstiä oli jostain syystä hankala ja tönkkö lukea ja Skylerin kaikkitietävä asenne, alaviitteiden ja sulkujen liiallinen käyttö teki tekstistä minulle vaivalloista.

Luin kirjan loppuun siksi, että halusin tietää miten Skylerin käy, mutta tietenkin myös kuka Blissin murhasi. Murhaajan arvasin Skylerin hienovaraisten vinkkien avulla jo varsin aikaisessa vaiheessa, ja tuokin ehkä hieman lässäännytti lukukokemukseni. Sisareni, rakkaani on kuitenkin kaikesta nurinastani huolimatta mieleenpainuvan erilainen kirja ja lukukokemus jäi lopulta positiivisen puolelle. Kirja kannatti lukea, vaikka en voi sanoa pitäneeni tarinasta tai sen kerrontatavasta erityisen paljon. Blissin ja Skylerin tarina on rankka, se on sellainen, jota ei toivoisi kenenkään ikinä kokevan. Silti en voi olla ajattelematta, että se on todellisuutta meidän maailmassamme. Vaikka Oates on kirjoittanut kuvitteellisen tarinan, on Blissin tarinassa paljon samaa kuin vuonna 1996 murhatun lapsimissi JonBenét Ramseyn todellisessa tarinassa.

★★★  

Tummanhopeinen meri / Susan Fletcher

Tummanhopeinen meri / Susan Fletcher

Like, 2012. 443 sivua.

Alkuteos: The Silver Dark Sea, 2012.

Suomentanut: Jonna Joskitt-Pöyry

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Susan Fletcherista on pikavauhtia tullut yksi suosikkikirjailijoistani. Siksi odotinkin innolla, että ehdin lukemaan hänen uuden suomennetun romaaninsa Tummanhopeinen meri. Fletcherin kaunis kieli, meren läsnäolo ja yhden saaren kiinnostavat asukkaat ja monimutkaiset ihmissuhteet kuulostivat hyvältä jo kevään uutuuskatalogissa, ja olin jo ennen kirjan lukemista aika varma, että pidän tästä.

Pienen Parlan saaren rantaan huuhtoutuu mies. Hän on suurikokoinen, kaikille tuntematon. Saaren asukkaat ihmettelevät miestä. Kuinka joku voi huuhtoutua saaren rantaan hengissä? Mies on menettänyt muistinsa, eikä saaren asukkaille selviä hänen henkilöllisyytensä. Kaikkien toiveissa on, että mies olisi Tom, monelle saaren asukkaalle rakas henkilö. Asukkaat muistavat myös tarinan Kalamiehestä, joka yhden kuunkierron ajaksi ottaa ihmisen hahmon ja tuo toivoa heille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Toivoa kaipaa monikin Parlan asukkaista, mutta onko rantaan huuhtoutunut mies todellakin Kalamies, vai muukalainen joka juonii jotakin?

Pidin Tummanhopeisesta merestä vielä enemmän kuin osasin odottaa. Uppouduin täysin Fletcherin tuttuun, kauniin runolliseen kielenkäyttöön. Myös suomennos oli ilmeisen hieno, sillä nautin kielestä täysin siemauksin. Olen ennenkin maininnut, että rakastan Fletcherin luomaa tunnelmaa hänen kirjoissaan. Tässäkin oli tiivis, mukaansatempaava tunnelma. Tarina eteni varsin hitaasti, monia asioita kuvailtiin perusteellisesti ja kirjan tempo oli hidas. Lukeminen vei kauan, en halunnut kiirehtiä vaan nauttia jokaisesta sanasta, tapahtumasta, kirjan sivusta. Joskus voin ärsyyntyä hitaasta temposta, mutta tässä kirjassa se ei haitannut.

Kirjassa on paljon henkilöitä, ja etenkin tarinan alussa oli todella vaikeaa muistaa kuka oli kuka, ja minkälaiset suhteet henkilöillä oli toisiinsa. Oli serkkuja, sisaruksia ja naapureita. Onneksi heti kirjan alussa on selkeä ja kattava henkilökartta, josta oli helppo tarkistaa kuka kukakin oli. Ja aika nopeasti kyllä keskeisimmät henkilöt muistuivat mieleeni. Minä pidin kirjan laajasta henkilögalleriasta. Mukana oli kaikenlaisia ihmisiä, ja monipuolisuus on aina minun silmissäni plussaa (kunhan ei mene överiksi). Pidin myös kiemuraisista ihmissuhteista, menneisyyden haamuista jotka kummittelivat sisaruksille sekä saarelaisten erilaisista selviytymisstrategioista menneisyyden kokemuksista.

Fletcherin kirjoitustyyli, hänen romaaniensa vahva tunnelma, monipuolinen henkilögalleria ja hänen kirjojensa painavat teemat muodostavat kokonaisuuksia, joihin minä ihastun palavasti kirjan kirjan jälkeen Tummanhopeinen meri taitaa nousta suosikikseni Fletcherin kirjoista, vaikka olen ennen tätä pitänyt todella paljon Irlantilaisesta tytöstä ja rakastanut Meriharakoita. Tummanhopeinen meri on minulle täydellinen paketti. Kirjassa on kohdallaan kaikki; henkilöt, salaperäinen tunnelma, meren läheisyys kaikissa tapahtumissa ja kaunis kieli. Minä huomaan vieläkin palaavani ajatuksissani Parlan saarelle ja saaren asukkaisiin silloin tällöin, vaikka luin kirjan loppuun jo viikko sitten. Se on hyvän, mieleenpainuvan kirjan merkki, jos jokin.

★★★★★

Meriharakat / Susan Fletcher

Meriharakat / Susan Fletcher

Like, 2008. 383 sivua.

Alkuteos: Oystercatchers, 2007.

Suomentanut: Jonna Joskitt

Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen

Mistä minulle? nettikaupan alennusmyynneistä

Ihastuin viime vuoden puolella Susan Fletcherin esikoisromaaniin Irlantilainen tyttö ja etenkin kirjan ihanaan tunnelmaan. Meriharakat on ollut lukulistallani jo kauan, ja pääsi vihdoin luettavakseni myös osana oman kirjahyllyn lukuprojektia.

Nuori Amy makaa neljättä vuotta koomassa sairaalasängyssä. Sängyn äärellä istuu hänen isosiskonsa Moira, joka lähes päivittäin käy katsomassa sisartaan, kertomassa tälle elämästään tänään ja heidän elämästään ennen onnettomuutta. Moira avaa sisarelleen pikku hiljaa muistoja ja tapahtumia ennen Amyn onnettomuutta, omia syyllisyydentunteitaan, katkeraa tunnustustaan.

Moira muistelee lapsuuttaan meren rannalla Britannian maaseudulla, hän muistelee kouluvuosiaan yksinäisyydessä kaukana kotona, ja hetkeä, jolloin kuvioihin astui Ray, nuori taiteilija joka halusi Moiran omakseen. Kiusatun, erikoisen Moiran, joka oli vailla ystäviä, kaukana perheestään.

Moiran ja Amyn tarina on koskettavaa luettavaa. Meriharakat on kaunis kirja ja rakastuin taas Fletcherin tunnelmanluomistaitoon. Kirja on täynnä ihastuttavia yksityiskohtia, jotka lisäävät sen surullista kauneutta. Merellä lentävät linnut, meren tuoksu, Moiran pitkät paksut hiukset, Amyn lapsuudenilo, Moiran ja Rayn oma koti, Rayn kirjoittamat kirjeet reissuiltansa ja Amyn lemmikkihamsteri. Arkisia yksityiskohtia jotka jostain syystä lisäsivät mielessäni kirjan ihanuutta.

Kirja on myös täynnä kiinnostavia ja tärkeitä aiheita. Pääosaan nousee sisaruskateus, yksinäisyys, syyllisyydentunnot ja myös rakkaus. Fletcherin kielenkäyttö on runollisen kaunista, ja kirja on täynnä upeita, merkityksellisiä lauseita. Myös kirjan henkilöt ovat kiinnostavia, ja henkilögalleria minusta juuri sopivan suuri. Päähenkilö Moira tuli lähelle ja sai paikan sydämestäni, jollain tavalla pystyin samaistumaan häneen helposti. Moiran Til-täti oli myös kiinnostava nainen, vaikka hän jäikin tarinassa hieman sivurooliin. Myöhemmässä vaiheessa kuvioihin astuva Ray on myös tapahtumien kannalta tärkeä ja kiinnostava tapaus.

Meriharakoissa on myös monta kiinnostavaa ihmissuhdetta. Moiran ja Amyn sisarsuhde on tietenkin pääosassa, mutta toisaalta oli myös kiinnostavaa miettiä Moiran ja Rayn avioliittoa, Moiran ja Amyn vanhempien välistä suhdetta ja myös heidän suhdettaan tyttäriinsä. Myös Til-tädin ja Moiran välinen side oli ajauksia ja tunteita herättävä.

Susan Fletcher on selkeästi minun kirjailijani. Ihastuin jo Irlantilaiseen tyttöön, mutta Meriharakat saa aivan oman paikkansa suosikkikirjojeni joukossa. Tämä on upea kokonaisuus, tunnelmaltaan aivan erityinen, tarinana mieleenpainuva, koskettava, syvällinen ja sydämeenkäypä, ikimuistoinen kirja minulle. En voi kuvailla kuinka innoissani odotan Fletcherin uutuuskirjaa Tummanhopeinen meri!

★★★★★  

Kani nimeltä jumala / Sarah Winman

Kani nimeltä jumala / Sarah Winman

Tammi, 2012. 324 sivua.

Alkuteos: When God was a Rabbit, 2011.

Suomentanut: Aleksi Milonoff

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle kustantajalta saatu arvostelukpl

Säästelin Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala -kirjaa joululomalukemiseksi, sillä odotin hienoa lukukokemusta lukuisten blogikehujen jälkeen. En tiedä missä meni mönkään, eikö tämä vain yksinkertaisesti ollut minun kirjani, vai eikö mikään kirja tuntunut miltään Kjell Westön upean Gå inte ensam ut i natten -kirjan jälkeen. Laimeaksi tämä lukukokemus kuitenkin minulla jäi, vaikka odotin, että ihastuisin tähänkin.

Kirjan alussa Elly on nuori lapsi, ikäisekseen fiksu ja elämän suurempia voimia miettivä tyttö. Hän elää varsin onnellisen oloista lapsuutta veljensä Joen kanssa. Vanhemmat yrittävät vastata lastensa suuriin kysymyksiin, ovat arjessa läsnä, välittävät ja rakastavat. Ellyn elämässä on läsnä myös naapurissa asuva vanha mies Golan, sekä Ellyn ja Joen isän Nancy-sisko. Elly tutustuu lapsena myös Jenny-Pennyyn, erikoiseen tyttöön josta tulee nopeasti Ellyn paras ystävä. Tärkeä rooli Ellyn lapsuudessa on myös kanilla jonka nimeksi annetaan jumala (pienellä alkukirjaimella, kyllä).

Ellyn elämää seurataan lapsuusvuosista lähtien. Kirjan toisessa osassa Elly on jo aikuinen nainen ja maailma on ehtinyt 2000-luvulle saakka. Ellyn elämä on monilta osin muuttunut, mutta samat tärkeät ihmiset ovat yhä hänen elämässään. Kaikki paitsi Jenny-Penny. Mitä Jennylle on vuosien aikana tapahtunut, miksi Joe-veli viettää aikaa kaukana New Yorkissa mieluummin kuin kotona majatalossa? Mitä tarinoita majatalon naapurissa asustava Arthur kertoilee Ellylle heidän poimiessaan sieniä ja viettäessään aikaa yhdessä? Entä minne katsoi Charlie, Ellyn ja Joen tärkeä ystävä lapsuudesta?

Minusta tuntui, että tähän kirjaan oli ahdettu hieman liikaa kaikkea. Liikaa erilaisia ja varsin erikoisia ihmiskohtaloita, liikaa erikoisia persoonia. Henkilöt olivat toki kiinnostavia ja erikoisia, mutta kun koko kirjasta ei tuntunut löytyvän oikein ainuttakaan ihan tavallista tallaajaa, jolla olisi ollut "tavallinen" tausta, minulle tuli tunne, että samaan kirjaan oli nyt yritetty ihan turhaan saada mukaan kaikki mahdollinen. En myöskään oikein missään vaiheessa saanut otetta tarinasta. Minä odotin ensinnäkin, että kirjalle nimen antaneella kanilla olisi tarinassa paljon isompi rooli. Kani ilmestyi Ellyn perheeseen, ja sitten se yhtäkkiä oli jo kuollut. Toki kaniteema toistui kirjassa vielä myöhemminkin, mutta jäin kuitenkin ihmettelemään kanin varsin pientä osaa kirjan tapahtumissa.

Ellyn kasvua ihmisenä oli kiva seurata, mutta samalla tunsin, että lukijalle paljastettiin todella vähän siitä, mitä lapsuusvuosien ja aikuisiän välillä oli tapahtunut. Kirjan kahden osan väliset tapahtumat jäivät hämärän peittoon, enkä myöskään kunnolla saanut selville mikä oli esimerkiksi Ellyn lapsuuden naapurin Golanin rooli kaikissa tapahtumissa.

Kirjan toisen osan tapahtumat ja Ellyn Joe-veljen kohtalo oli kiinnostavaa ja kirjan mukaansatempaavin juonenkäänne. Minun oli kuitenkin hieman vaikea koota yhteen kirjan kahden eri osan tapahtumat, ja minusta ne jäivät toisistaan hieman irrallisiksi.

Kaiken jankutuksen jälkeen haluan toki mainita, että ihastuin kirjan helppoon kieleen ja kirjan tunnelma oli aivan erityinen. Minulla tuli tästä kirjasta hieman mieleen vähän aikaa sitten lukemani ja minua ihastuttanut Susan Fletcherin Irlantilainen tyttö. Tunnelmassa oli hieman jotain samaa, vaikka minä ihastuinkin Fletcherin kirjaan paljon enemmän. Winman kertoo surullisistia ja vaikeista asioista lämpimästi, ja vaikka Ellyn perheelle sattuu ja tapahtuu, elämänmyönteisyys loistaa läpi.

Kani nimeltä jumala ei siis ollut aivan minun kirjani, mutta kaunistunnelmainen, haikeakin tarina lapsuudesta, ystävyydestä, perheestä ja tragedioista sopi ihan hyvin välipalalukemiseksi. Odotin upeaa lukukokemusta, mutta jouduin hieman pettymään. Onneksi monet, monet muut ovat pitäneet tästä kirjasta enemmän kuin minä. Kirjan kansi lukeutuu kuitenkin upeudessaan omiin suosikkeihini :).

★★★

Aarteemme kallis / Linn Ullmann

Aarteemme kallis / Linn Ullmann

WSOY, 2012. 360 sivua.

Alkuteos: Det dyrebare, 2011.

Suomentanut: Tarja Teva 

Kannen suunnittelu: Aud Gloppen Blaest

Mistä minulle? pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Linn Ullmannin uutuusromaani Aarteemme kallis valikoitui vuoden viimeiseksi lukupiirikirjaksemme, koska se oli oikeastaan kaikkien piiriläisten lukulistalla. Minä en ole aiemmin lukenut Ullmannia, mutta ostin kirjamessuilta tänä vuonna jopa kaksi Ullmannin vanhempaa teosta. Aarteemme kallis-kirjan jälkeen odotan jo innolla, että ehdin lukea myös noita vanhempia teoksia.

Aarteemme kallis on erään perheen tarina. Kaikka alkaa siitä, kun keski-ikäinen Siri päättää järjestää Jenny-äidilleen 75-vuotis syntymäpäiväjuhlat. Hän suunnittelee juhlia ja järjestää ne kirjailijamiehensä Jonin avulla. Jenny ei vain juhlista oikein innostu, ja katoaakin juhlien aikana humalapäissään autoajelulle Siri-tyttärensä esikoisen Alman kanssa. Syntymäpäiväiltana katoaa myös Mille, Sirin ja Jonin tytärten Alman ja Livin lapsenvahti. Millestä ei löydy jälkeäkään, paitsi vuosia myöhemmin. Millen katoamista tutkiessa alkaa Sirin ja Jonin perheestä löytyä mitä vaietuimpia salaisuuksia. Menneisyyden valheet ja kipeät muistot tulevat pinnalle, ja perheen sisäiset sekavat ja kiemuraiset ihmissuhteet paljastuvat.

Aarteemme kallis sisältää suuren määrän todella kiinnostavia henkilöitä. Mielestäni Ullmann on todella taitava luodessaan erilaisia hahmoja, vaikka välillä ehkä tunsinkin, että tässä kirjassa on jo liikaa "epänormaaleja" ihmisiä. Kirjassa on myös tuotu erittäin taitavasti esille henkilöiden väliset suhteet. Etenkin äiti-tytär suhteita oli kirjassa kiinnostavaa seurata, niin Jennyn ja Sirin välistä suhdetta kuin myös Sirin ja tämän omien tytärten välisiä suhteita. Ullmann on myös kuvaillut erään vaikean avioliiton kiemuroita. Siri ja Jon kamppailevat omien ongelmiensa kanssa ja lisäksi Jonin omat ongelmat kirjailijantyönsä kanssa tuo perheeseen entistä enemmän kireyttä.

Välillä tunsin, että yhteen kirjaan on ahdettu vähän liikaa kaikkea. Että erikoisia ihmisiä on liikaa, ydinperheen lisäksi lukija tutustuu esimerkiksi Irman asuinkaveriin (rakastajaan, ystävään..?) salaperäiseen, isokokoiseen ja enkelikasvoiseen Irmaan, ja että koko kirjassa ei ole ainuttakaan normaalia, tervettä ihmissuhdetta. Toisaalta taas pidin kirjasta juuri tällaisena. Tarina imaisi minut mukaansa ihan ensisivuilta lähtien ja nautin todella paljon juuri tämän suvun tarinan lukemisesta, vaikka itse tarina ei todellakaan ole positiivinen, valoisa tai erityisen onnellinen.

Ullmannin kieli on vaivatonta ja nopealukuista, tarina eteni välillä varsin verkkaisesti mutta lopulta luin kirjan nopeasti. Minä pidän myös siitä, että Ullmann ei pureskele lukijalle kaikkea valmiiksi, että hieman jää pimentoon ja lukijan itsensä arvailtavaksi. Kirjan lopussa odotin ehkä vähän enemmän vastauksia ja ratkaisuja, mutta ihan hyvä näinkin.

Vaikka lukemisen aikana jäin välillä kummastelemaan kirjan runsautta, henkilöiden määrää sekä salaisuuksien ja outojen ihmissuhteiden määrää viihdyin kuitenkin kirjan parissa mainiosti. Tätä oli mukava lukea, tarina oli vetävä ja halusin ehdottomasti tietää miten perheen käy. Kaikki ei tosin selvinnyt lopussakaan, mutta en tiedä haittaako tuokaan...

★★★★

Syyskesä / Johan Bargum

Syyskesä / Johan Bargum

Tammi, 1993. 124 sivua.

Alkuteos: Sensommar, 1993.

Suomentanut: Rauno Ekholm

Kannen suunnittelu: Johan Pettersson

Mistä minulle? kirjaston poistomyynnistä

Ihastuin Johan Bargumin kauniiseen Syyspurjehdukseen, ja kun kirjaston poistomyynnissä törmäsin Bargumin Syyskesään nappasin sen tietysti mukaani. Säästelin kirjaa alkusyksyyn, jotta pääsisin helposti kirjan tunnelmaan.

Kesän vaihtuessa syksyyn vanha nainen viedään viimeisen kerran sukuhuvilalleen. Hän haluaa kuolla rakkaassa talossa perheensä ympäröimänä. Naisen vuoksi koko perhe saapuu huvilalle, viettääkseen siellä pari syyskesäistä viikkoa. Veljekset Olof ja Carl, vanhan naisen pojat, tapaavat ensimmäisen kerran vuosiin kun liikemaailmassa työskentelevä Carl saapuu perheensä kanssa uudesta kotimaastaan sukuhuvilalle. Lapsuudesta tuttu kilpailu ja vertailu, mustasukkaisuuden tunteet ja erimielisyydet nousevat pintaan kun veljekset viettävät aikaa samassa paikassa. Tapaamisen syy, kuoleva äiti, unohtuu nopeasti kun veljekset astuvat jälleen vastakkain. Erotuomareina toimii välillä Carlin vaimo Klara, välillä äidin miesystävä Tom. Elokuisten päivien aikana sukuhuvilalla käydään läpi menneisyyden muistoja, vaikeita tunteita ja menetettyjä haaveita. Vanha kolmiodraama nousee uudelleen pinnalle ja aiheuttaa odottamattomia seurauksia.

Bargum kirjoittaa kauniisti ja on luonut kirjaansa mahtavan surumielisen, haikean tunnelman. Näin silmieni edessä suuren huvilan meran rannalla, alkusyksyisessä surumielisyydessään. Henkilöiden väliset suhteet olivat kiinnostavia ja ihmissuhdekiemurat toivat kirjaan väreilevää jännitystä. Vaikka kirja on sivumäärältään varsin lyhyt, ehtii sivujen aikana tapahtua paljon, etenkin henkilöiden päiden sisällä, heidän ajatuksissaan ja muistoissaan. Pidin siitä, että Bargum keskittyi sekä menneisyyteen, että nykyisyyteen. Muistot ja tapahtumat menneisyydestä avautuivat pikkuhiljaa ja selittivät osittain nykyisyyden tilanteet.

Minä seurasin mielenkiinnolla Carlin ja Olofin veljessuhdetta, mutta lähes yhtä kiinnostava oli Carlin vaimon Klaran suhde mieheensä ja tämän veljeen. Vanha nainen, kuoleva äiti, jäi lopulta aika pieneen rooliin. Hän toimi, niin kuin äidit usein, perheen yhdistävänä henkilönä. Hän halusi perheensä kokoon lähestyvän kuolemansa vuoksi, ehkä hänen viimeinen toivonsa oli saattaa veljekset jälleen yhteen. En lopulta tiedä kuinka hyvin tuo mahdollinen toive toteutui, mutta odottamattomia seurauksia perheen kokoontuminen ja menneiden aiheiden paljastuminen lopulta sai. Koko suvun elämä muuttui monella tavalla muutaman elokuisen päivän seurauksena.

Syyskesä on tunnelmaltaan kauniin haikea ja surumielinen. Toki kirjassa on myös tunnelmallisia valopilkkuja, kaikki ei ole harmaan synkkää. Huumoria löytyy esimerkiksi hurmaavasta Sisar Heidistä joka huvilalla hoitaa Carlin ja Klaran pieniä poikia. Pojat ovat myös kiinnostavia, he reagoivat tapahumiin keskenään eri tavalla. Toinen on riehakas ja villi, toinen sulkeutuu itseensä ja omiin oloihinsa.

Kaiken kaikkiaan pidin Syyskesästä todella paljon. Parasta tässä oli kirjan tunnelma, kaunis kieli ja se, ettei kirja ole liian valmiiksi pureskeltu. Minä pidän siitä, että lukijalle jätetään varaa tulkinnoille, että on mahdollisuus lukea hieman rivien välistä. Bargum kirjoittaa kauniita pieniä kirjoja, koskettavia tarinoita joiden tunnelma on aina omaa luokkaansa. Minua harmittaa vain se, etten lukenut tätä(kin) kirjaa alkuperäiskielellään ruotsiksi.

★ ★ ★ ★ +

Yhden toivon tie / Paula Havaste

Yhden toivon tie / Paula Havaste

Gummerus, 2012. 446 sivua.

Kannen kuvat: Istockphoto

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Ihastuin Paula Havasteen Kaksi rakkautta kirjaan, kun tartuin siihen muutama vuosi sitten ilman ennakko-odotuksia. Yhden toivon tie on itsenäinen jatko-osa Kahdelle rakkaudelle. Kirjassa seurataan edellisen romaanin päähenkilön Annan sisarta, Oilia. Toki Anna perheineen on myös keskeisessä osassa tässäkin kirjassa.

Annan mies Voitto on yhä sodassa, käy kotona kun lomille pääsee. Kolmatta lastaan odottava Anna huolehtii talosta, perheen kahdesta kouluikäisestä tyttärestä, sekä pienestä Armas-vauvasta joka on puheiden mukaan Voiton poika. Anna viimeistelee myös maisterin työtään sielutieteessä yliopistolla ja käy kerran kuukaudessa linjurikyydillä Helsingissä. Suurimman osan ajasta Anna kuitenkin viettää kotitöiden parissa Lehtimäellä, päiviä piristävät Aila-ystävän tapaamiset ja kasvava eläinperhe. Annan sisko Oili työskentelee Kemissä saksalaisessa sotilassairaalassa. Hän viihtyy työssään, sairaalassa työskentelevät muut suomalaiset tytöt ovat Oilille kuin omaa perhettä, mutta viikkojen kohokohta on kuitenkin Horstin tapaaminen. Horst on komea saksalainen sotilas, ja hän on luvannut hankkia avioliittoluvan Oilille ja itselleen. Oili odottaa kuumesesti päivää, jolloin hän pääsee Horstin mukana Saksaan, uuteen kotimaahansa viettämään onnellista elämää Horstinsa kanssa. Lapin sodan alkaessa saksalaiset komennetaan Norjan kautta takaisin kotimaahansa. Oili haluaa mukaan, muuten hän menettää Horstin lopullisesti. Oilin rankka taistelu Horstin tavoittamiseksi alkaa, taistelu jonka jälkeen nuori nainen ei enää palaa ennalleen ja taistelu, jonka aikana Oili joutuu miettimään suunnitelmiansa ja elämäänsä uudemman kerran.

Yhden toivon tie on rankka selviytymistarina. Se on samalla hieno kuvaus ystävyydestä, sokeasta rakkaudesta, sota-ajan Suomesta ja sisaruudesta. Yhden toivon tie antaa hienon kuvan suomalaisen naisen sinnikkyydestä, se kuvailee sodan aikaista Suomea hyvine ja pahoinen seurauksineen. Yhden toivon tie kuvailee kauniisti myös erilaisia ihmissuhteita, kahden siskon välistä vahvaa sidettä, sodassa taistelevan miehen ja kotona taistelevan vaimon ajatuksia ja tunteita.

Havaste kirjoittaa sujuvasti ja tarina on mukaansatempaava. Minä pidin kovasti siitä, että tarina jatkui siitä mihin Kaksi rakkautta jäi. Minusta oli onnistunut ratkaisu seurata sekä Annan että Oilin tarinaa vuorotellen, tämä piti mielenkiintoa yllä koko tarinan ajan. Kirja on varmasti vaatinut paljon taustatyötä, niin tarkkoja yksityiskohtia jatkosodan Suomesta tässä on. Minä olen tavattoman huono historiassa, mutta minusta kirja antaa uskottavan, todentuntuisen kuvan tuosta ajasta.

Vaikka Yhden toivon tie on myös todella rankka kertomus, tästä kirjasta jäi lämmin fiilis. Etenkin Oilin kokemukset Lapissa on todella rankkaa luettavaa, mutta toisaalta taas koskettavat ja tunteita herättävät tapahtumat ja kokemukset on kirjoissa minusta parasta. Yhden toivon tie on kokonaisuutena hieno kirja, mutta jostain syystä (jota en osaa sen tarkemmin kuvailla) Kaksi rakkautta oli minulle vielä ihan pikkuhitusen parempi. Toivon kuitenkin, että Havaste jatkaisi kirjasarjaansa vielä ainakin yhdellä osalla. Yhden toivon tien lopussa jäi juuri sopivasti avoimia kysymyksiä...

⋆⋆⋆⋆⋆-

Myös Amma, Mari.A, Jonna ja Arja ovat tämän lukeneet.


Ps! Suuntaan viikonlopuksi Brysseliin kera hyvän ystävän. Palailen siis blogien pariin ensi viikolla, ainakin yhden belgialaisen kirjan kanssa :). Mukavaa viikonloppua kaikille!

Pakenevat unet / Petri Karra

Petri Karra / Pakenevat unet

Gummerus, 2012. 286 sivua.

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Mistä minulle? lainattu ystäväiseltä

Petri Karra oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, kun tartuin hänen tuoreeseen romaaniinsa Pakenevat unet. Minkälaisen lukukokemksen sainkaan! Pakenevat unet on aivan upea, otteessaan pitävä, koskettava ja hienosti kirjoitettu romaani.

Nasta on teini-ikäinen poika. Hän käy koulua kuten kaikki muutkin samanikäiset, mutta kotiolot eivät ole kuin kaikkien muiden. Nasta joutuu huolehtimaan pikkusiskostaan, kuusivuotiaasta Nadjasta, sillä lasten äiti Marina kärsii pahasta huumeongelmasta. Äiti on omilla reissuillaan, tulee kolistellen ja rämistellen huonokuntoisena kotiin keskellä yötä. Nasta leikkii siskon kanssa, myy varastettua tavaraa saadakseen ruokaa itselleen ja siskolle. Iltaisin Nadjan nukahdettua Nastan silityksiin Nasta pakenee arkea Pahan Valveen maailmaan. Se on kuvitteellinen Nastan luoma maailma, jossa unet pakenevat henkilöistä ja jonka sankari on nuori poika. Pientä piristystä Nastan kurjiin ja rankkoihin päiviin tuo myös naapurin Veera, poliisin tytär. Nasta on ihastunut Veeraan, mutta ei uskalla lähestyä tyttöä. Nastan ja Nadjan rankka lapsuus kokee vielä rankemman käänteen, kun sosiaalityöntekijät päättävät sijottaa lapset muualle asumaan. Marina-äiti ei pysty huolehtimaan lapsistaan ja menettää heidät. Nasta aloittaa taistelun tarkoituksenaan pelastaa itsensä ja rakkaan siskonsa sosiaaliviranomaisilta ja lastenkodilta.

Pakenevat unet tempaisi minut mukaansa alusta saakka. Kirjan tarina on rankka ja kauhea, mutta se todellakin vie mennessään. Halusin heti tietää, kuinka näille viattomille lapsille käy. Ihailin Nastaa, kuinka teini-ikäinen poika voi olla noin fiksu, noin huolehtiva, noin ajattelevainen. Säälin Nastaa ja Nadjaa, halusin halata ja lohduttaa heitä. Tunsin inhonsekaista sääliä lasten äitiä Marinaa kohtaan, inhosin sosiaalityöntekijää samalla kun ymmärsin, että hän teki työnsä aivan oikein. Ihalin ja ärsyynnyin Veeraan, ymmärsin ja uskoin Veeran äitiin. Pakenevat unet herätti minussa paljon tunteita, se kosketti ja yllätti. Henkilöt tulivat iholle ja kaikki tapahtumat oli läpimietitty ja toivat tarinalle lisää uskottavuutta ja tarkoitusta.

Karra kirjoittaa sujuvasti ja kauniisti, kieli on kuvailevaa ja teini-ikäisen ja lapsen dialogit sujuvat mielestäni mutkattomasti ja uskottavasti. Tarinassa on paljon synkkyyttä, ryövätty lapsuus, kuoleman pelkoa, menettämisen pelkoa. Suurimpana kaikesta on kuitenkin toiveikkuus ja rakkaus, ja tässä kirjassa se tulee esille aivan erityisen hienolla tavalla. Minä olen todella vaikuttunut tästä kirjasta, käännettyäni viimeisen sivun tirautin jopa pari kyyneltä, olin mykistynyt. Minä näkisin Pakenevat unet erittäin mielelläni myös Finlandiaehdokkaana...

⋆⋆⋆⋆⋆

Myös Annika on lukenut tämän kirjan.

Ruohonvihreää / Carol Shields

Ruohonvihreää / Carol Shields

Otavan kirjasto, 2012. 264 sivua.

Alkuteos: The Box Garden, 1977.

Suomentaja: Hanna Tarkka

Kannen kuva: SKOY

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Ruohonvihreää on Carol Shieldsin toinen romaani, joka suomennettiin vasta aiemmin tänä vuonna. Kirja osui eteeni edellisellä kirjastoreissulla, joten päätin lukea sen heti. Shieldsiä en ole aiemmin lukenut, mutta jatkoa seuraa jo ihan parin viikon sisällä kun tartun lukupiirimme seuraavaan kirjaan, joka on Rakkauden tasavalta.

Ruohonvihreää kertoo runoilija Charleen Forrestin elämästä. Charleen on eronnut, 15-vuotiaan pojan äiti. Charleen on tyytymätön lähes koko elämäänsä. Ex-mies on outo, uusi miesystävä Eugenekaan ei yllä täydellisyyteen. Äitiinsäkin Charleenilla on vaikea suhde. Ainoastaan teini-ikäinen Seth-poika on täydellinen, tasapainoinen ja sopeutuva, eikä aiheuta äidilleen ongelmia.

Charleenin tavalliseen arkeen tulee muuta mietittävää, kun hänen 70-vuotias, rintasyövän sairastanut äiti yllättäen ilmoittaa menevänsä naimisiin. Charleen matkustaakin Eugenen kanssa lapsuuden kotiskaupunkiinsa viettämään äitinsä häitä. Vietettyään muutaman päivän äitinsä kodissa sisarensa Judithin, tämän miehen, sekä äitinsä kanssa, Charleenin perheen menneisyyden kiemurat alkavat suoristua. Mikä rooli kaikessa tapahtuneessa on ruohonsiemeniä kirjeitse lähettävällä Veli Adamilla, entä Charleenin äidin sulhasella, sympaattisella Louisilla?

Ruohonvihreää kuvailee tavallista, jokapäiväistä elämää ja yhden perheen kokemuksia. Shields on kuitenkin mestarillinen kuvaillessaan tavallista elämää, eikä kirja missään vaiheessa ole tylsä vaikka tarina poukkoilee sinne ja tänne. Kirja vie mukanaan alusta saakka ja kun Charleenin menneisyyden muistot nousevat pintaan, minä lukijana ahmin kirjan loppuun yhdeltä istumalta.

Kirjan henkilögalleria on varsin laaja, mutta todella onnistunut ja mielenkiintoinen. Päähenkilö Charleenin lisäksi esimerkiksi hänen naapurinsa Doug ja Greta ovat todella kiinnostava pariskunta. Myös Charleenin sopeutuvainen teinipoika Seth on kiinnostava henkilö, eikä todellakaan mikään stereotyyppinen teinipoika lauhkeudessaan ja helppoudessaan. Sekä Charleenin Judith-sisko, että tämän mies Martin, tuovat tarinaan lisää kiinnostavia näkökulmia. Henkilöistä kiinnostavin, ja takuulla myös ärsyttävin, on kuitenkin Charleenin ja Judithin äiti. Hän nalkuttaa kaikesta ja on neuroottisen tarkka mm. päivällisajoista ja puutarhan kukkaistutuksista.

Onnistuneiden ja kiinnostavien henkilöiden lisäksi myös kirjan juoni on minusta onnistunut, joskin ehkä välillä jopa hieman epärealistinen. Yksi tärkeä pinnalle nouseva aihe on ehdottomasti äiti-tytär suhde jota tässä onkin kiinnostavaa seurata. Judithilla ja Charleenilla on äitiinsä osittain erilainen suhde, mutta lopulta myös Charleen taitaa selvittää suhteensa äitiinsä, ainakin itselleen, omassa mielessään.

Ruohonvihreää oli minulle kaiken kaikkiaan hieno lukukokemus, joskin annan hieman miinusta hippasen epärealistisesta tarinasta. Luettuani tämän kirjan ihmettelen vaan kovasti, miksi en aiemmin ole lukenut Shieldsiä?


★★★★+

Muissa blogeissa on luettu tätä kirjaa todella ahkerasti, siispä linkitän vain Lukutuulian sekä Leena Lumen arviot. Heiltä löytää linkkejä muihinkin blogiarvioihin.

Shanghain tytöt / Lisa See

Shanghain tytöt / Lisa See

WSOY, 2011. 437 sivua.

Alkuteos: Shanghai Girls, 2009.

Suomentaja: Hanna Tarkka

Kannen suunnittelu: Marjaana Virta

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Aloitin Lisa Seen tuotantoon tutustumisen lukemalla kirjailijan uusimman suomennetun romaanin Shanghain tytöt. Tämä olikin oikein otteessaan pitävä, mielenkiintoinen ja viihdyttävä lukuromaani!

Pearl ja May ovat kauniit kiinalaissiskokset jotka viettävät onnellisia nuoruusvuosiaan 1930-luvun Aasian Pariisissa, Shanghaissa. He työskentelevät taiteilijoiden malleina ja heidän kauniit kasvonsa koristavat maalauksia ja kiinalaisia kalentereita. Tyttöjen isä on menestyvän riksafirman johtaja ja heidän äitinsä viettää päiviä pelaten mahjongia ystävätärtensä kanssa. Tytöt ovat kaikin puolin tyytyväisiä elämäänsä Shanghaissa, illat vietetään juhlimalla ystävien kanssa ja rahaakin riittää kauniisiin mekkoihin. Tyttöjen elämä kuitenkin muuttuu, kun heidän isänsä kertoo järjestäneensä tytöille aviomiehet Amerikasta. Pearl ja May ovat järkyttyneitää ja tekevät kaikkensa, jotta he saisivat pitää elämänsä Shanghaissa. Tässä kohtaa kuitenkin sota tulee sekoittamaan suunnitelmia entisestään, ja pian Pearl ja May ovatkin aloittamassa pitkää ja rankkaa matkaa aviomiestensä luokse Amerikkaan.

Elämä maapallon toisella puolella eroaa kovasti siitä elämästä, johon tytöt ehtivät tottua Shanghaissa. Enää he eivät ole kauniita kiinalaisia tyttöjä, vaan outoja, vieroksuttuja ulkomaalaisia. He asuvat ränsistyneessä talossa ja työskentelevät ansaitakseen elantonsa. Sota on muuttanut maailmaa, ja vaikeuttaa jatkuvasti Pearlin ja Mayn elämää. Shanghain tytöt seuraa kuinka Pearl ja May selviävät elämästään Amerikassa 1950-luvulle saakka.

Shanghain tytöt on mukaansatempaava lukuromaani. Kirja, joka sisältää toisen maailmansodan tapahtumia, eri kulttuureja ja ihmissuhteita vaikuttaa aivan minun kirjaltani. Ja kirjan tarinasta pidinkin, vaikka osa tapahtumista tuntuikin hieman utopistisilta. Shanghain tyttöjä seurataan heidän nuoruudestaan 1930-luvulta 1950-luvulle saakka, kun he ovat asuneet Amerikassa jo parikymmentä vuotta. Pariinkymmeneen vuoteen mahtuu paljon tapahtumia ja sattumuksia, välillä todella julmia ja raakoja traagisia menetyksiäkin. Onneksi kirja ei kuitenkaan ole läpeensä harmaa ja raaka, toive paremmasta ja onnellisemmasta huomisesta on usein läsnä.

Shanghain tytöt on myös tarina rakkaudesta ja välittämisestä, ja ennen kaikkea tarina kahdesta sisaresta. Vaikka matkaan mahtuu ongelmia, kateutta, katkeruutta, valheita, salaisuuksia ja petoksia, sisaruussuhde kuitenkin kestää. Minä siis pidin tästä tarinasta, mutta muutama seikka lukemisessa häiritsi. Minä en yleensä jaksa nipottaa pikkujutuista, mutta tässä kirjassa eräs sanavalinta ärsytti minua. Yhdessä kohtaa lähes jokaisella kirjan sivulla puhuttiin naimatoimien harrastamisesta useaan kertaan. Sanavalintana tuo on minusta jotenkin hölmö, ja jostain syystä se ärsytti minua (tulee kyllä tyhmä olo ärsyyntyä yhdestä sanasta näin, mutta minkäs teet...). Olisi mielenkiintoista tietää, mitä sanaa alkuperäisessä versiossa on käytetty... Kirjan loppu oli minulle töksähtävyydessään myös pettymys, mutta lepyin hieman kun luin jälkeenpäin, että See on kirjoittanut tälle kirjalle myös jatko-osan. Se pelastaa jo paljon ;).

Kaiken kaikkiaan Shanghain tytöt oli kuitenkin positiivinen lukukokemus ja otteessaan pitävä, oikein hyvä lukuromaani ja haluan tämän jälkeen ehdottomasti lukea Seeltä lisää kirjoja!


★★★+


Myös Maija ja Norkku ovat lukeneet tämän.

Paluu Rivertoniin / Kate Morton

Paluu Rivertoniin / Kate Morton

Bazar, 2011. 610 sivua.

Alkuteos: The House at Riverton, 2006

Suomentanut: Helinä Kangas

Kannen suunnittelu: Eduardo Ruiz

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

 Järjestin ennen pääsiäistä sivupalkissani kyselyn siitä, minkä kirjan lukisin pääsiäislomallani. Eniten ääniä sai Adichien Puolikas keltaista aurinkoa ja sen luenkin piakkoin. "Viralliseksi pääsiäiskirjaksi" valikoitui lopulta Kate Mortonin Paluu Rivertoniin, sillä huomasin kirjaston palautuspäivän lähestyvän enkä enää olisi saanut uusia lainaani. Pakko sanoa, että Paluu Rivertoniin sopi lomalukemiseksi aivan mainiosti, sillä viihdyin kirjan parissa todella hyvin.

Paluu Rivertoniin vie lukijan 1920-luvun englantilaiseen kartanomaisemaan ja siinä ohessa 1990-luvun Lontooseen. 98-vuotias Grace elelee viimeisiä vuosiaan hoivakodissa 1990-luvun Lontoossa. Kun nuori elokuvaohjaaja Ursula tulee tapaamaan vanhaa Gracea, palautuu Gracen mieleen aika 1920-luvulla, jolloin hän toimi Rivertonin kartanon palvelijattarena. Ursula on ohjaamassa elokuvaa joka kertoo Rivertonin tapahtumista, ja kuulee mielellään Gracen näkemyksiä kartanonväen elämästä.

Kesällä 1924 Rivertonissa valmistaudutaan suureen seurapiirijuhlaan, mutta juhlatunnelma muuttuu hetkessä, kun kartanon mailla kuuluu pyssynlaukaus. Nuori runoilija, Robbie Hunter, on ampunut itsensä kartanon mailla. Grace muistelee tuon vuoden tapahtumia ja omaa nuoruuttaan kartanon palveluksessa, samalla kun hän kaipailee tyttärenpoikaansa Marcusta. Paluu Rivertoniin sekoittaa aika onnistuneesti nykypäivää ja menneisyyttä.

Voisin selostaa kirjan juonesta ja henkilöistä vaikka kuinka paljon, mutta siitä tulisi varmasti vain sekalainen sillisalaatti. Niinpä jätän juoniselostuksen tähän ja kerron mieluummin muutaman sanasen siitä, miten minä kirjan koin. Paluu Rivertoniin on mielestäni viihdyttävä ja otteessaan pitävä lukuromaani. Kirjallisena teoksena tämä ei ehkä ole mikään mestarillinen opus, mutta minä viihdyin tämän seurassa hyvin. Olen hulluna englantilaisiin kartanojuttuihin, joten siitä osasta pidin tässä kirjassa kovasti. Henkilöitä oli kirjassa todella paljon ja alussa he menivätkin hieman sekaisin. Jossain vaiheessa taisin kuitenkin tottua henkilöiden määrään, ja pystyin erottamaan heidät toisistaan. Nuori Grace oli minusta sympaattinen henkilö, kun taas muutama kirjan mieshenkilö jäi jotenkin etäiseksi. Ihmettelin hieman myös Robbie Hunterin pientä osaa kirjan alussa, takakannen mukaan luulin Hunterin olevan paljon suuremmassa osassa kirjan tapahtumia.

Kirjan tapahtumat olivat myös varsin ennalta-arvattavia ja "arvoitukset" selvitin jo usein ensimmäisen vihjeen avulla. En kuitenkaan koe, että tämä olisi haitannut tai huonontanut lukukokemustani sen enempää. Luin tämän kirjan varsin kepeänä välipalana, 600 sivusta huolimatta tämä oli nopealukuinen kirja, joten en voi väittää pettyneeni kirjaan nurinastani huolimatta.

Paluu Rivertoniin on nautittava sekoitus rakkautta, kiemuraisia ihmissuhteita, sota-aikaa, salaisuuksia ja valheita. Minä viihdyin kirjan parissa hyvin ja näkisin tämän mielelläni oikeastikin elokuvana.


★★★★+


Kirjaa on luettu muissa blogeissa ahkerasti, ainakin seuraavissa: Leena Lumi, kolmas linja, Lumiomena, Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Amman lukuhetki, Täällä toisen tähden alla, Sinisen linnan kirjasto, Sonjan lukuhetket, Nenä kirjassa.

Sisar / Rosamund Lupton

Sisar / Rosamund Lupton

Gummerus, 2012. 404 sivua.

Alkuteos: Sister, 2010.

Suometaja: Anuirmeli Sallamo-Lavi

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Mistä minulle? ennakkokappale kustantajalta

 Rosamund Luptonin esikoisromaani Sisar on samalla sekä jännittävän trillerimäinen, että viihdyttävä lukuromaani. Kirja koukuttaa alusta alkaen ja saa jännityksen pysymään aika hyvin loppuun saakka.

New Yorkiin muuttanut Beatrice saa äidiltään yllättävän puhelun kesken ystävien kanssa viettämäänsä sunnuntailounasta. Äiti kertoo Beatricen sisaren Tessin kadonneen jäljettömiin. Beatrice, tai Bee, matkustaa välittömästi Englantiin ja ryhtyy selvittämään Tessin katoamista. Sisarten suhde on läheinen, vaikka he viime vuodet ovatkin asuneet kaukana toisistaan. Tiivis yhteydenpito on kuitenkin pitänyt sisaret tiiviisti tietoisina toistensa elämästä. Bee ei tahdo uskoa, että Tess olisi omatahtoisesti kadonnut ja päättää selvittää sisarensa katomaisen perin pohjin. Mihin Tess on kadonnut ja miksi? Mitä hänelle on tapahtunut? Bee ei luovuta, ennen kuin hänen sisarensa kohtalo on selvitetty.

Sisar on kuin yksi pitkä kirje, jonka Bee kirjoittaa Tessille. Kirjeessään hän käy läpi koko tarinan, siitä saakka kun Bee sai tietää Tessin katoamisesta, siihen saakka kunnes Beelle selviää Tessin kohtalo. Välillä Bee kertoo tarinaansa asianajaja Wrightille, välillä hän muistelee tapahtumia ja kertoo niistä Tessille suoraan. Mukaan on liitetty myös muutamia sähköpostiviestejä. Minä pidin kovasti kirjan rakenteesta ja sen kirjemuodosta. Muutamassa kohdassa psyähdyin ihmettelemään hieman kielen tönkköyttä. Välillä lauseet olivat todella pitkiä ja jaettu puolipisteiden avulla usemapaan osaan. Nämä kieliseikat häiritsivät lukemista hieman.

Sisaresta välittyi hienosti kahden sisaren välinen läheinen side. Tarina myös koukutti minut alusta saakka, ja halusin itsekin selvittää Tessin mysteerin nopeasti. Minusta Lupton kuitenkin paljasti jo kirjan alussa hieman liikaa Tessin katoamiseen liittyviä asioita ja kirjan toisen puoliskon aikana huomasin tapahtumien rullaavan himena paikallaan. Loppua kohden minusta kirjaa olisi voitu siis hieman jopa tiivistää. Osan loppuratkaisustakin arvasin jo melko aikaisin joten kun kirja läheni loppuaan tunsin olevani pettynyt. Mutta sitten tuli vielä muutama yllättävä käänne, joka pelasti paljon ja nosti kirjan arvoa minun silmissäni.

Minä luulin Sisaren olevan vielä jännittävämpi ja trillerimäisempi, mutta tämä olikin lopulta kevyempää luettavaa kuin olin odottanut. Minä kuitenkin pidin tuosta "keveyden" ja jännityksen yhdistelmästä, tämä oli nopealukuinen ja mukava lukuromaani jännityksellä höystettynä. Minä siis viihdyin Sisaren parissa todella hyvin, mutta en kuitenkaan usko, että tämä jää mieleeni mitenkään maatamullistavana lukukokemuksena. Sen sijaan uskon, että tämä kirja on aika täydellinen äidilleni joten kirja suuntaa seuraavaksi sinne suuntaan;)


★★★+


Sisarta on luettu muissa blogeissa todella ahkerasti. En varmaan millään löydä kaikkia arvioita, mutta ainakin Katja, Leena Lumi, Minna, Amma, Susa, Sonja, Laura, Jenni, Norkku, anni.M ja Maija ovat lukeneet tämän.

Siskoni on Madonna / Christopher Ciccone

Siskoni on Madonna / Christopher Ciccone

Alkuteos: Life with my sister Madonna, 2008

Suomentaja: Jera Hänninen

Helsinki-kirjat, 2011. 338 sivua.

Kannen suunnittelu: Susanna Appel

Mistä minulle? Pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Minä en ole ikinä ollut Madonnan suuri fani, mutta luen mielelläni elämäkertoja ja aitoja paljastuskirjoja maailmantähdistä. Niinpä päätin tarttua tähän uutuussuomennokseen Siskoni on Madonna jonka on kirjoittanut Madonnan veli (ylläri!) Christopher Ciccone.

Heti alkuun täytyy sanoa, että Christopher ei anna kovinkaan positiivista kuvaa siskostaan. Joko Madonna oikeasti on itsekeskeinen, sosiaalisesti lahjaton ja ilkeä tai sitten Christopher on todella katkera sisarensa menestyksestä...

Christopher toimi kauan Madonnan jokapaikanhöylänä, hän oli siskonsa puvustaja ensimmäisillä kiertueilla, hän sisusti siskonsa talot, suunnitteli tälle kiertueita ja oli lohduttava olkapää kun Madonnan ja Sean Pennin tiet erosivat. Christopher teki sisarensa hyväksi todella paljon, mutta Madonnalta harvemmin herui edes kiitosta. Sisustustyöstä palkkaa sai odottaa viikkokausia, ja kun Christopher oli taloudellisesti tiukoilla ostettuaan Madonnalle kallista taidetta jota tämä ei lopulta halunnutkaan, ei rikkaalta siskolta tullut apua.

Kirja alkaa sisarusten lapsuudesta ja päättyy vuoteen 2008. Lapsuutta varjostaa äidin kuolema ja isän uusi avioliitto. Madonnan ja Christopherin suhde on jo lapsena vaikea ja kun he molemmat aikuistuvat ja muuttavat pois kotoa, tulee suhde entistä vaikeammaksi. Madonna käyttää veljensä hyväntahtoisuutta estotta hyväkseen kasvaessaan maailmantähdeksi. Lopputulos on itsekeskeinen maailmantähti joka ei ota muita huomioon. Juhlissa, jotka vilisevät julkkiksia, kaikkien on palvottava Madonnaa. Alkuvuosina Madonna ei edes osallistunut juhliin, jos siellä oli muita kuuluisuuksia. Silloinhan hän ei ollut keskipiste.

Kirjan pääaihe on kuitenkin mielestäni Madonnan ja Christopherin sisaruussuhde. Sitä oli mielenkiintoista seurata, vaikka se usein aiheuttikin ihmetystä ja kummastusta. Mietin moneen kertaan, miksi ihmeessä Christopher ei aikaisemmin sanonut suoria sanoja siskolleen, miksi hän antoi tämän pompottaa itseään? Myös seksuaalisuus on kirjassa esillä. Christopher on homoseksuaali ja aluksi Madonna oli ainoa, joka tiesi siitä. Christopherin mukaan homoilla oli suuri vaikutus Madonnan uran kannalta hänen uransa alussa ja Madonna viettikin paljon aikaa esimerkiksi homoseksuaalisten tanssijoidensa kanssa sekä AIDS-järjestöjen hyväntekeväisyystapahtumissa. Myöhempinä vuosina Christopher kuitenkin aistii Madonnan mielipiteen muuttuneen, kaikki tanssijat ovat heteroita ja Madonnan ja Guy Richien häissä heitettävä homoläppä saa Christopherin suuttumaan.

Kirja on varsin mielenkiintoinen kuvaus Madonnan elämästä. Nopea- ja helppolukuinen vaikka suomennoksessa sattuneita kielivirheitä hieman huomasinkin. Välillä kirja oli sisällöltään jopa ahdistava ja inhottava, sain huonon kuvan Madonnasta mutta välillä huomasin ärsyyntyväni myös katkerasta Christopherista. Ymmärrän, ettei elämä supertähden veljenä voi olla helppoa - ainakaan sellaisen narsistisen, itsekeskeisen tähden kuin Madonna - mutta kuitenkin. Katkeruus paistoi läpi ja kaikelle haettiin selitystä äidin kuolemasta. Toki Christopher toistaa useasti kuinka hän rakastaa siskoaan, uskoo tästä vain hyvää ja antaa anteeksi tämän mokailut. Christopheria harmittaa, ettei hän ole solminut minkäänlaista suhdetta Madonnan lapsiin ja että siskokin on vuonna 2008 hänelle erittäin etäinen.

Madonna taitaa kiinnostaa minua tämän kirjan jälkeen entistä vähemmän, mutta olen iloinen että luin tämän. Kuten sanottua, elämäkerrat kiinnostavat ja tämän avulla sain täysin uuden kuvan tästä supertähdestä.


★★★

Kurkkaa myös Jennin ja Lukupaikan arviot tästä kirjasta.