Ajan riekaleita / Anilda Ibrahimi

Ajan riekaleita / Anilda Ibrahimi

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 328 sivua

Alkuteos: L'amore e gli stracci del tempo, 2009

Suomentanut: Helinä Kangas

Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

Mistä minulle? kirjastolaina

Heippa taas tännekin, onpa edellisestä kerrasta aikaa! Päivät vaan hujahtavat ohi, ja juuri (tammikuussa...) alkanut työharjoitteluni päättyy ensi viikolla. Hullua miten nopeasti aika on mennyt! Minulla on iso kasa kirjoja rästissä, jotka olen lukenut aikoja sitten mutta joista en vain ole ehtinyt kirjoittaa. Niinpä yritän nyt lyhyemmillä pika-arvioilla saada blogin vähän ajantasaisemmaksi. Tuntuu tylsältä kirjoittaa kirjoista, jotka olen lukenut joskus maaliskuussa, mutta toisaalta haluaisin edelleen kaikki lukemani kirjat tänne blogin puolelle muistiin.

Aloitetaan lyhyellä pika-arviolla Anilda Ibrahimin romaanista Ajan riekaleita. Pidin aikoinaan Ibrahimin romaanista Punainen morsian todella paljon, joten innolla nappasin tämänkin nyt vihdoin alkuvuodesta kirjastosta mukaani.

Balkanin Romeoksi ja Juliaksikin tituleerattu kirja kertoo Zlatanin ja Ajkunan tarinan. Zlatanin ja Ajkunan isät ovat parhaita ystävyksiä, vaikka toinen onkin serbi ja toinen albaani. Zlatan ja Ajkuna viihtyvät yhdessä pienistä pitäen ja kasvavat yhdessä kuin veli ja sisko Ajkunan isän jouduttua vankilaan poliittisessa sekasorrossa. Vaikka perheet aikanaan joutuvatkin sodan eri puolille, Zlatan ja Ajkuna lupaavat toisilleen, etteivät koskaan eroa. Zlatan joutuu kuitenkin sotaan ja ajan kuluessa Ajkunakin jatkaa omaa elämäänsä. Kumpikin päätyy toisten ihmisten luokse ja Kosovon sota repii heidät erilleen. Uudet kotimaat ja uudet ihmiset ympärillä vaikeuttavat ikuisen rakkauden säilymistä.

Kirjan hyvät puolet:

♥mukaansatempaava tarina
♥mielenkiintoinen ja opettavainen kirja Balkanin sodasta
♥miljöökuvaus kiehtova ja "kaunis" (jos nyt sodan runtelemia alueita voi kauniiksi kutsua)
♥sympaattiset henkilöt
♥onnistunut henkilökuvaus, etenkin Zlatan ja Ajkuna tulevat lukijalle läheisiksi
♥helppo kieli, sujuva tarina
♥koskettavat tapahtumat, kuten sotakirjoissa useimmiten
♥uskottava sotakuvaus
♥ajatuksia herättävä kirja rakkaudesta, sodan voimasta, ajan roolista ihmiselämässä


Kirjan huonommat puolet:

- varsin kliseinen ja vähän ennalta-arvattava rakkaustarina
- osittain jäi vähän pinnalliseksi, viimeinen syvyys ja silaus jäi puuttumaan

Kokonaisuus: otteessaanpitävä, koskettava ja mieleenpainuva tarina sodasta, rakkaudesta ja ajan merkityksestä.


★ ★ ★ ★ 

Suuri lammasseikkailu / Haruki Murakami

Suuri lammasseikkailu / Haruki Murakami

Tammen keltainen kirjasto, 1993. 350 sivua.

Alkuteos: Hitsuji o meguru boken, 1982

Suomentanut englanninnoksesta: Leena Tamminen

Kannen suunnittelu: Mistral

Mistä minulle? kirjastolaina

Haruki Murakami, japanilainen suosikkikirjailija. Minä rakastuin Norwegian woodiin, inspiroiduin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta-kirjasta ja tykästyin Sputnik-rakastettuni-kirjaan kun luimme sen lukupiirissä. Kirjastosta otin viimeksi mukaani Suuren lammasseikkailun, kun en ole Murakamia pitkään aikaan lukenut.

Suuri lammasseikkailu on erikoinen kirja. Se jää lukemisen jälkeen hyvin mieleen tarinansa ja  maagisten piirteidensä vuoksi, kuten Murakamin kirjat muutenkin. Tässä kirjassa päähenkilö on eräs ihan tavallinen 30-vuotias tokiolaismies. Hän on fiksu, mutta kokee elämänsä varsin tylsäksi. Elämää piristämään saapuu yhtäkkiä nuori nainen, jolla on maailman upeimmat korvat. Nainen osaa ennustaa, että mies joutuu pian tekemisiin lampaan kanssa.

Ja näin myös käy, tietenkin. Mies löytää itsensä kohta keskeltä suurta seikkailua, jonka pääosassa on lammas, jonka selässä on tähtikuvio. Mies lähtee etsimään lammasta, ja löytää matkalta paljon kummallisuuksia. Onko lammas edes olemassa lampaan muodossa, vai asuuko se vain omanlaisensa mafiajärjestön laatineessa miehessä?

Suuri lammasseikkailu on jotenkin hengästyttävä kirja. Tarina vie mukanaan, vaikka siinä aika nopeasti huomaakin maagisia ja outoja piirteitä, joita yleensä karsastan. Kirjan alku oli vetävä ja kiinnostava. Kieli oli murakamimaista, ja kyllä tarinastakin nopeasti huomasi murakamimaisia piirteitä. Kun lampaat astuivat kehiin tarinaan tuli lisää vauhtia. Kirjan keskivaihekin oli vielä kiinnostava ja otteessaan pitävä mutta viimeinen kolmannes olikin sitten jo varsin erikoinen ja outo. En voi sanoa pitäneeni kirjan lopusta ja lammasseikkailun päätöksestä, sillä en lopulta edes tainnut ymmärtää koko lammasseikkailusta yhtään mitään.

Huomasin viihtyväni kirjan parissa loistavasti, vaikka loppu olikin outo. Alussa juoni suorastaan imaisi mukaansa, mutta viimeiset sivut luettuani olin pöllämystynyt. Olinko ymmärtänyt yhtään mitään? Minulla ei ole vieläkään hajuakaan siitä, miten tuo loppu pitäisi tulkita, ja voiko lopun ymmärtää monella eri tavalla...

No, kiinnostava, erilainen ja  mieleenpainuva romaani tämä ainakin oli. Tarina on salaperäinen ja erittäin taitavasti rakennettu pieniä yksityiskohtia myöten. Kaikelle löytyy joku selitys ja tarkoitus, vaikka minä en ehkä ihan kaikkia tavoittanutkaan. Suuri lammasseikkailu oli tavallaan myös hieman pelottava ja jännittävä kaikessa salaperäisyydessään. Mies, jonka sisällä asuu lammas herättää kyllä kieltämättä monenlaisia tunteita...

Suuri lammasseikkailu on mukaansatempaava, jännittävä ja salaperäinen kirja. Lampaat ovat tässä suuressa roolissa, mutta haluan myös mainita Hokkaidon kauniit vuorimaisemat, jotka Murakami kuvailee ihastuttavasti. Mieleenpainuva kirja kaikessa erikoisuudessaan!

Haluaako joku kirjan lukenut keskustella tuosta lopusta? :D

★★★★

Armolahja / Toni Morrison

Armolahja / Toni Morrison

Tammen keltainen kirjasto, 2009.

Alkuteos: A Mercy, 2008

Suomentanut: Seppo Loponen

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? kirjastolaina

Ensimmäinen lukemani Toni Morrisonin kirja oli Minun kansani minun rakkaani, joka oli lopulta pettymys vaikeudessaan ja tahmeudessaan. Kirjastosta tarttui viimeksi mukaan Morrisonin romaani Armolahja, kun selailin Keltaisen kirjaston hyllyä. Itse asiassa luulin, että tämä oli tuore suomennos, mutta kirja onkin ilmestynyt suomeksi jo 2009 :D.

Tarina sijoittuu joka tapauksessa 1680-luvun Amerikkaan. Orjakauppa on alussa ja mantereen herruudesta käytiin tiukkoja kamppailuja eri kansallisuuksien ja uskontojen välillä. Armolahjan pääjuoni on äidissä, joka hylkää pienen tyttärensä, jotta tytär pelastuisi. Pian kuitenkin selviää, että tytär ei pysty arvostamaan ja hyötymään äidin tarjoamasta armolahjasta.

Armolahja on hurja ja rankka kuvaus orjuudesta. Tarina on kaikessa raadollisuudessaan uskottavasti kuvailtu. Jokin näissä Morrisonin kirjoissa tekee niistä minulle kuitenkin vaikeita. En tiedä onko se kieli, joka on jollakin tavalla vaikealukuista, vai onko tarina vähän sekava ja vaikeasti lähestyttävä. Joku näissä kuitenkin aiheuttaa sen, että luen Morrisonin kirjoja aina todella hitaasti ja kauan. Tämä Armolahja parani kuitenkin loppua kohden, ja tuntui että puolivälissä pääsin tarinaankin vähän paremmin kiinni erittäin sekavan alun jälkeen.

Tunnelma kirjassa on onnistunut, mutta henkilöt eivät ehkä tulleet ihan niin läheisiksi kuin odotin. Lisäksi henkilöitä tuntui olevan hieman liikaa, en aina pysynyt kärryillä siitä, kuka kukin oli. Mutta kirjan aiheet, orjuus pääasiassa, oli kuvattu tunteita ja ajatuksia herättävällä tavalla. Ympäristö oli myös kiinnostava, ja ajankuvaus mielenkiintoinen. Ilman kansiliepeen tekstiä ja mainintaa siitä, että tapahtumat asettuvat 1680-luvulle, en olisi ehkä arvannut, että kirjassa kuvailtu aika on niin kaukana historiassa.

En nyt vieläkään ole täysin myyty Morrisonin kirjoitustavalle. Hänen aiheensa ovat tärkeitä ja puhuttelevia, mutta jostain syystä hänen romaaninsa ovat minulle vaikeita ja vaivalloisia. Mutta aion lukea Morrisonia jatkossakin, omasta hyllystäkin löytyy ainakin Rakkaus ja Sinisimmät silmät.

★★★

Aamiainen Tiffanylla / Truman Capote

Aamiainen Tiffanylla / Truman Capote

Tammen keltainen kirjasto, 2010.

Alkuteos: A Short Novel and Three Stories, 1958.

1.suom.painos: 1967

Suomentanut: Inkeri Hämäläinen & Kristiina Kivivuori

Kansi: Mika Kettunen

Mistä minulle? oma ostos

Yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani on mahtava Aamiainen Tiffanylla. Olen teinistä asti ollut Audrey Hepburn-fani, ja vaikka en teinivuosien fanitusta ehkä enää koe, pidän silti Hepburnin näyttelijäntaitoja arvossa. Elokuvan stoorihan pohjautuu Truman Capoten klassikkomaineeseenkin nousseeseen novelliin Aamiainen Tiffanylla. Kirjahyllyyni on joskus kulkeutunut pokkariversio kyseisestä novellista, ja kokoelmasta löytyy myös muutama muu Capoten novelli. Erityisesti juuri Aamiainen Tiffanylla-tarinan vuoksi lähdin kuitenkin tätä kirjaa lukemaan.

Kokoelman nimikkonovellissa pääosassa on Holly Golightly, kaunis, villi ja vapaa nuori nainen joka elää matkalaukkuelämää New Yorkissa. Hänen aikansa kuluu monen eri miehen sekä muiden seurapiirinaisten seurassa. Hollylla on myös vaarallinen tuttava, Sing-Singissä istuva rikollinen jota hän käy tasaisin väliajoin tapaamassa. Rikollisen tuttavansa kanssa Holly vaihtaa sääraportteja, jotka myöhemmin osoittautuvat aivan muuksi. Hollyn naapuriin muuttava mies ikään kuin kertoo tarinaa kauniista Hollysta, ja elämästään vilkkaan ja eloisan naisen naapurina ja nopeasti myös luotettuna ystävänä.

Vaikka Aamiainen Tiffanylla olikin kirjan kohokohta, Capote ei minusta kuitenkaan jää yhden hitin ihmeeksi. Pidin paljon myös kokoelman muista novelleista, erityisesti kirjan viimeinen tarina "Joulumuisto" vanhasta naisesta ja nuoresta pojasta jotka saavat viettää vielä yhden yhteisen, ikimuistoisen joulun oli ihana, kaunis ja sydämeenkäypä. Kaksi muuta novellia jäi ehkä hieman etäisemmiksi näiden kahden hienon tarinan joukossa.

Kaiken kaikkiaan Capote kirjoittaa hienosti, eikä minusta turhia kikkaile tai selittele. Tarinoissa päästään nopeasti ikään kuin asian ytimeen, ja turhat kiertelyt ja kaartelut on jätetty pois. Novelleina tarinat olivat minusta ehjiä kokonaisuuksia. Aamiainen Tiffanylla oli ylivoimaisesti pisin, ja se menikin melkein jo pienoisromaanista. Sitä lukiessani näin silmieni edessä tietenkin suorat kohtaukset elokuvasta ja Audrey Hepburnin ilmeikkäät kasvot kun Hollyn elämää kuvailtiin.

Oli kiva kokea Aamiainen Tiffanylla nyt kirjauodossa kun se tosiaan lukeutuu suosikkielokuvieni joukkoon. Ja siinä ohessa tuli luettua muutama ihan kelpo novellikin, ikäänkuin ylimääräisinä välipaloina. Täytyy sanoa, että minulla ei ole aavistustakaan minkälaista muuta kirjallisuutta Truman Capote on kirjoittanut, mutta mikäli törmään hänen kirjaansa jossain, voisin hyvinkin kuvitella tarttuvani siihenkin!

★ ★ ★ ★ 

Kulkurit / Yiyun Li

Kulkurit / Yiyun Li

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 431 sivua

Alkuteos: The Vagrants, 2009

Suomentanut: Seppo Loponen

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela

Mistä minulle? kirjastolaina

Kirjat vieraista kulttuureista, ja etenkin maasta joka on poliittisesti (onneksi) omaan arkeen verrattuna erilainen, ovat aina kiinnostaneet minua. Ihastuin Yiyun Lin novelleihin hänen edellisessä suomennetussa kirjassaan, ja nyt halusin tutustua naisen kirjoittamaan romaaniin Kulkurit.

Gu Shan on nuori nainen, joka vastavallankumouksellisten ajatustensa ja tekojensa vuoksi teloitetaan pienessä Kurajoen kylässä vuonna 1979. Shanin sureminen on kiellettyä, myös nuoren naisen omilta vanhemmilta jotka joutuivat jopa maksamaan patruunan, jolla Shan surmattiin. Mutta surra he eivät saa, kuten ei kukaan muukaan. Shanin äiti kuitenkin päätyy toiseen ratkaisuun, kun hän tapaa uutisreporttina työskentelevän Kain. Yhdessä naiset keräävät kasaan joukon, joka ajattelee samalla tavalla kuin he. He kääntyvät vastarintaan, ja saavat koko kylän sekaisin. 

Kulkureissa on paljon hyvää.  Gu Shanin kohtalo on hurja, ja tarina ja ihmiskohtalot tulevat iholle. Kirjassa on monta kiinnostavaa henkilöhahmoa, Gu Shanin perheen lisäksi myös köyhän perheen tytär Ninin kohtalo kosketti. Nini oli sisarkatraan kummajainen, syntymästä lähtien epämuodostunut ja siksi vanhempiensa ja muiden karsastama. Ninin perheeseen toivottiin poikaa, mutta tyttöjä syntyi toistensa perään. Nini ei nähnyt itsellään kummoistakaan tulevaisuutta, ennen kuin tutustui Bashiin, isoäitinsä kasvattamaan nuoreen mieheen joka antoi Ninille toivoa paremmasta tulevaisuudesta.

Kohtalot koskettavat ja kiinnostavat, monen kyläläisen tarinat tulevat esille, vaikka keskiössä onkin Gu Shanin teloituksen seuraukset. Välillä tuntui ehkä siltä, että henkilöitä ja tarinoita oli melkein liikaa. Mutta oikein onnistuneesti ne on kuitenkin punottu yhteen, ja keskiössä säilyy koko ajan jollain tavalla Gu Shanin teloitus.

Ne asiat, jotka pudottavat tämän neljän tähden kirjaksi viiden sijaan on muutamat kauheudet joita en pystynyt lukemaan kunnolla. Naisen ruumista kohdellaan niin huonosti, kuin vain voi. Ja en ikinä, ikinä pysty (enkä halua) lukemaan eläinten kaltoin kohtelusta. Koiran kaikkea muuta kuin luonnollinen kuolema sekä siilin kamala kohtelu oli tässä kirjassa aivan liian yksityiskohtaisesti kuvattu enkä pystynyt lukemaan niitä osia kirjasta kunnolla. Nämä asiat myös saivat minut hieman etääntymään tarinasta. 

Kulkurit on kiinnostava romaani aiheiltaan ja henkilöiltään. Jos Kiinan historia kiinnostaa, kommunismin vuodet, se mitä kiinalaisten arki silloin oli, tämä on täydellinen kirja. Kirja kuvaa hyvin myös ihmisyyttä, erilaisia selviytymistapoja - tai ainakin selviytymisyrityksiä ja sitä, kuinka voi yrittää selviytyä asioista, jotka eivät ole omissa käsissä.

★ ★ ★ ★ 

Viha, ystävyys, rakkaus / Alice Munro

Viha, ystävyys, rakkaus / Alice Munro

Keltaisen kirjaston pokkari, 2002. 398 sivua.

Alkuteos: Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage, 2001

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma ostos

Kirjoitin juuri pitkän arvion Alice Munron hienosta novellikokoelmasta Viha, ystävyys, rakkaus, mutta rakas Blogger päätti samalla hävittää koko tekstin. Nyt siis ajatukseni tästä kirjatsa hieman lyhyempänä versiona. Luimme Munron novellikokoelman lukupiirissä ja tapasimme jo kaksi viikkoa sitten juttelemaan tästä. Helteet, vapaapäivät, jalkapallo ja kesästä nauttiminen ovat kuitenkin pitäneet minut poissa blogista jo yli viikon mutta nyt ennen iltavuoroon menemistä oli pieni hetki kirjoittamiselle.

Tämä oli samalla ensimmäinen lukemani Munron kirja ja tunnetusti hieman novellikammoisena odottelin mielenkiinnolla mitä tästä pidän. Huomasin kuitenkin jo ensimmäisen novellin kohdalla, että viihdyin kirjan parissa erinomaisesti.

Munron novellit ovat kokonaisia, ehjiä tarinoita elämästä. Ne sisältävät elämän iloa ja surua, näissä tarinoissa usein varsin paljon jälkimmäistä, mutta on niitä ilon ja onnen pilkahduksiakin. Paha saa usein palkkansa, ja novellit päättyvät jollakin tapaa hyvin ja onnellisesti. Rakastavaiset saavat jälleen toisensa, tai asiat järjestyvät muuten vaan.

Munron kieli (ja kirjan suomennos) on yksinkertaista, sujuvaa ja kertoilevaa. Juuri sellaista kuin sen minusta pitää novelleissa ollakin. Ei turhia kielellisiä kikkailuja jotka vaikeuttavat lukemista tai ottavat tilaa itse tarinalta. Vaikka tarinat ovat lyhyitä, eivät ne kaipaa ainuttakaan lisäsivua. Ehjiä kokonaisuuksia, joiden aikana henkilötkin tulevat tarpeeksi tutuiksi ja jonka aikana ehtii nousta ajatuksia ja herätä tunteita.

Eniten pidin Munron novellien aiheista. Osa novelleista oli näin jälkeenpäin ajateltuna varsin samnatyyppisiä, oikeastaan ehkä kaikki, ja olen jo sekoittanut monen päässäni. Mutta se ei haitannut lukunautintoa. Parhaiten mieleeni on jäänyt muistisairaan vaimonsa luona vieraileva entinen naistenmies, taloudenhoitaja jonka elämä muuttuu yllättävällä tavalla kun kaksi teinityttöä pilailevat hänen kustannuksellaan, sekä toisensa vuosien jälkeen löytävät rakastavaiset. Kirja sisältää monen monta kaunista, upeaa pientä hetkeä jotka koskettavat ja painuvat vahvoina mieleen.

Munron novellit ovat elämänmakuisia, kiinnostavia ja juuri sopivan pitkiä. Ne koskettavat ja herättävät ajatuksia, eikä niiden lukemisen jälkeen jää tunne että jotain jäi puuttumaan (kuten minulla novellien kohdalla usein jää). Jos olisin tiennyt Munrosta, olisin ehdottomasti aloittanut novelliurani hänestä. Ymmärrän Munrohehkutukset, sillä nautin itse suunnattomasti näiden novellien lukemisesta. vaikka jouduin aikataulusyistä välillä ahmimaan kolmekin novellia putkeen. Se en kuitenkaan sen suuremmin haitannut lukukokemusta vaikka mieluiten nauttisinkin näitä yhden kerrallaan, kaikessa rauhassa. Otan seuraavan Munron varmasti ihan pian luettavakseni, ja otan sen esille silloin kun kaipaan pientä elämänmakuista, realistista makupalaa. Sillä parhainta Munron novelleissa on se todentuntuisuus. Ajatus siitä, että tapahtumat voisivat olla totta naapurille tai vastaantulevalle ihmiselle.

★★★★+

Sydäntorni / Jennifer Egan

Sydäntorni / Jennifer Egan

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 346 sivua

Alkuteos: The Keep, 2006.

Suomentanut: Heikki Karjalainen

Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Suvun raikulipoika Danny kutsutaan Howard-serkkunsa omistaman vanhan, ränsistyneen linnan restaurointipuuhiin jonnekin keskelle Itä-Eurooppaa. Linnan sijainti on salaperäinen, eikä Danny ole valmistautunut siihen, mitä linnalle saapuessaan kohtaa. Internetyhteys ei toimi ja sijainti on muutenkin keskellä ei-mitään. Linnan vanhin ja hienoin osa on melkein tuhat vuotta säilynyt sydäntorni, johon on linnoittautunut 98-vuotias paronitar von Ausblinker joka ei suhtaudu kovinkaan myötämielisesti Howardin hotellihankkeeseen.

Yllä tiivistetyn tarinan kirjoittajana toimii Ray, vankilan kirjoitusryhmään osallistuva vanki. Rayn elämä vankilassa ja hänen kertomansa tarina Dannysta ja Howardista, sekä vanhasta salaperäisestä linnasta nitoutuvat yhteen ja rakentavat kiinnostavan ja vaihtelevan kokonaisuuden, Jennifer Eganin Sydäntornin.

Sydäntorni on kiinnostava ja aika erilainen kuin moni kirja jonka olen viime aikoina lukenut. Tunnelma on salaperäinen, ja lukijana arvaa, että jotain mystistä tässä on. Egan on minusta rakentanut kirjansa siten, että se pysyy mielenkiintoisena koko ajan. Kaikkea ei paljasteta lukijalle heti, vaan pienoinen jännitys säilyy pidemmän aikaa. Minä koin tämän kirjan jopa paikoin hieman pelottavaksi, ja kuten kirjan takakannessa mainitaan, tätä voisi kyllä kutsua jonkinmoiseksi goottilaiseksi kauhuromantiikaksi (mitä se sitten pitääkään sisällään).

Kirja tempaisi mukaansa ja luin tätä jopa varsin ahnaasti. Henkilötkin olivat kiinnostavia, ja tapa jolla etenkin serkusten menneisyys nitoutui tämän päivän tapahtumiin vanhalla linnalla, oli minusta onnistunut valinta. Hieman toista mieltä olen sitten siitä tavasta, jolla Egan päätti ikään kuin yhdistää Rayn sekä Howardin ja Dannyn tarinat. En nyt voi juonipaljastamatta liikaa kertoa tästä tarkemmin, mutta minulle olisi riittänyt se, että Ray toimi tarinan kirjoittajana.

Sydäntorni oli kuitenkin varsin vakuuttava kirja ja Eganin edellinen suomennettu romaani, Aika suuri hämäys, oli sen verran suuri pettymys minulle että yllätyin vähän kun pidinkin tästä näin paljon. Sydäntorni oli sopivan mystinen, hieman jännä ja pelottava ja kiinnostavasti rakennettu, jossain määrin oikein yllättäväkin!

★★★+

Minä ja Kaminski / Daniel Kehlmann

Minä ja Kaminski / Daniel Kehlmann

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 190 sivua.

Alkuteos: Ich und Kaminski, 2003

Suomentanut: Ilona Nykyri

Kannen suunnittelu: Martti Ruokonen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Joululoman viimeiseksi kokonaan luetuksi kirjaksi jäi saksalaisen Daniel Kehlmannin viime vuonna suomennettu romaani Minä ja Kaminski. Tässä kirjassa on ehkä kaikkien aikojen ärsyttävin ja pollein päähenkilö, enkä voi muutenkaan sanoa nauttineeni tämän kirjan lukemisesta erityisen paljon...

Sebastian Zöllner on taidekriitikko, joka päättää kirjoittaa taiteilija Manuel Kaminskin elämäkerran. Hän lähtee tapaamaan salaperäistä sokeutunutta taiteilijaa tämän hulppealle kartanolle ja soluttautuu taiteilijan huusholliin tonkimaan vanhan, huonokuntoisen miehen elämää. Yllätyksiä paljastuukin, ja pian Zöllner ja Kaminski lähtevät kahdestaan reissulle, jonka Kaminski haluaa ehtiä tehdä vielä ennen kuolemaansa.

Minä ja Kaminski ei ollut minun kirjani. Päähenkilö Zöllner oli ensisivuilta lähtien niin itseään täynnä, niin ärsyttävä, että en pystynyt millään lukemaan kirjasta sivuakaan tuohtumatta. Mies oli sietämätön, enkä sen vuoksi pystynyt samaistumaan tai tuntemaan empatiaa häntä kohtaan. Taiteilija Kaminsikikaan ei lopulta oikein koskettanut minua millään tavalla, ja tämä johti siihen että minulle oli ihan se ja sama mitä miehille reissullansa oikein tapahtuu.

Taide ei myöskään kuulu suosikkiaiheisiini, enkä ymmärrä siitä oikein mitään joten paikoin muutaman sivun mittaiset selitykset taiteesta ja taidenäyttelyistä oli puuduttavia. Mutta tämähän ei ole sinänsä kirjan vika, vaan minun kiinnostuksenkohteeni vaan ovat täysin muualla kuin taiteessa.

Kirjan kielikin ärsytti hieman. Ihmisistä puhuttiin sanalla "se", mikä sai minun ihokarvani nousemaan pystyyn. Ohueksi, alle 200 sivun kirjaksi luin tätä myös ihmeellisen kauan ja suurella vaivalla. Huomasin ainakin hyvin, mitä minulle lukijana tapahtuu kun juoni ei vie mukanaan, henkilöt tai heidän kohtalonsa ei oikein kiinnosta (kuulostanpa empaattiselta ja ihanalta...), kirjan pääaiheet ei oikein nappaa ja kielessäkin on jokin ärsyttävä piirre. Tylsäksi pakkopullaksi menee lukeminen silloin, ainakin minun osaltani. Luin tämän loppuun vain siksi, että sivuja oli niin vähän ja siksi, että pidin Kehlmannin Maine-kirjaa ihan kelvollisena!

Koska minä en tästä kirjasta niin innostunut, eikä arvioni ole erityisen positiivinen haluan linkittää tähän Suketuksen myönteisemmän arvion kirjasta!

★★

Äitejä ja poikia / Colm Tóibín

Äitejä ja poikia / Colm Tóibín

Tammen keltainen kirjasto, 2013. 315 sivua.

Alkuteos: Mothers and Sons, 2006.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Rakastin Colm Tóibínin ensimmäistä suomennettua romaania Brooklyn. Tartuin Tóibínin uuteen suomennettuun kirjaan Äitejä ja poikia myös innostuneena, vaikka novellit eivät aina ihan minun juttujani olekaan. Huomasin kuitenkin aika nopeasti viihtyväni Tóibínin lyhyempienkin tarinoiden parissa oikein mainiosti, vaikka ne eivät täyspitkälle romaanille vertoja vedäkään.

Äitejä ja poikia sisältää yhdeksän erilaista tarinaa. Jokaisesta löytyy kokoelman nimen mukaisesti äiti ja poika, mutta heidän tarinansa ei jokaisessa novellissa kuitenkaan ole keskiössä. Muita tärkeitä aiheita on musiikki ja seksuaalisuus, jotka tulevat esille useammassa novellissa. Oma suosikkinovellini oli kokoelman viimeinen ja samalla sivumäärältään huomattavasti suurin. Pitkän talven aikana Miquel kadottaa elämästään sekä veljensä, että äitinsä. Hän jää isänsä kanssa kahden perheen suurelle kotitilalle, ja he yrittävät selviytyä arjesta ilman perheen toista puolikasta. Äidin ja pojan välinen suhde on novellissa suuressa osassa, kuten muidenkin perheenjäsenten väliset suhteet. Myös nuoren miehen seksuaalisuus on näkyvässä osassa, ja nousee pinnalle isän raahatessa tilalle kodinhoitajaksi nuoren eteläamerikkalaismiehen, Manolon.

Viihdyin Tóibínin novellien parissa varsin hyvin. Aiheet olivat suurimmaksi osaksi kiinnostavia, vaikka monessa novellissa käsitelty musiikkiaihe ei ehkä ihan minun kiinnostuslistani kärkipäässä olekaan. Ihmissuhteista ja perheenjäsenten välisistä siteistä luin sen sijaan mielelläni. Tóibínin kieli ja kirjan suomennos on helppoa ja sujuvaa, ja lukeminen sujui nopeasti. Huomasin kuitenkin hyvin että luen mieluiten pidempiä tarinoita, sillä tämänkin kokoelman paras tarina oli se pisin, jossa henkilöistä ehti saada paremman kuvan ja jossa tapahtumiakin oli enemmän. Kokoelman läpi kantoi erityinen, haikeankaunis tunnelma joka tuli esille haikeankauniissa hetkissä kun henkilöhahmot kaipailivat toisiaan ja ikuisen menetyksen pelko oli pinnalla. 

Minä luen edelleenkin mieluummin kokopitkiä romaaneja, mutta se ei johdu siitä että Tóibínin novellikokoelma olisi huono. Äitejä ja poikia on kelpo novellikokoelma, mutta ei millään voita mukaansatempaavaa, tunteisiin vetoavaa ja mieleenjäävää hienoa romaania.

★★★+

Minun kansani, minun rakkaani / Toni Morrison

Minun kansani, minun rakkaani / Toni Morrison

Tammen keltainen kirjasto, 1988. 330 sivua

Alkuteos: Beloved, 1987.

Suomentanut: Kaarina Sonck

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? nettikirjakauppaostos

Aloitin tutustumiseni Toni Morrisonin kirjallisuuteen lukemalla omasta hyllystäni löytyneen Minun kansani, minun rakkaani -romaanin. Kirja lähti mukaani parin päivän Tukholmareissulle tuossa elokuun alussa, ja ihan parasta lomalukemista tämä ei kyllä minulle ollut.

Sethe elää Yhdysvaltain sisällisodan jälkeistä aikaa. Hän on ennen ollut orjana, mutta karannut "työstä" ja elelee tyttärensä ja anoppinsa kanssa. Muistot menneisyydestä jylläävät Sethen mielessä päivittäin. Hän on nähnyt miehensä väkivaltaisen kuoleman, joutunut uhraamaan toisen tyttärensä sekä menettänyt poikansa koska ei ole halunnut lapsien kärsivän ja kokevan orjuutta. Sethen taloon ilmestyy yhtäkkiä mies menneisyydestä, ja Sethen kipeät muistot palaavat tuoreina mieleen. Suurimman muutoksen saa kuitenkin aikaan nuori nainen, joka kutsuu itseään nimellä Rakkain. Hän ilmestyy Sethen talolle yllättäen, ja on pian takertunut taloon ja sen väkeen kuin ei ikinä olisi poissa ollutkaan.

Minun kansani, minun rakkaani kertoo tärkeistä aiheista. Se käsittelee mustien historiaa Yhdysvalloissa, rotusortoa ja kamalaa epäreiluutta ihmisten kohtelussa. Mustien kulttuuria käsitellään paljon, siitä on kiinnostavaa vaikkakin rankkaa lukea. Kirjan tarina on rankkuudessaan ja hurjuudessaan kiinnostava, ja minulle tuli heti kirjan ensisivuilta lähtien mieleen paljon pitämäni Häivähdys purppuraa. Tässäkin kirjassa oli kaikki ennakkoon ajatellen kohdallaan, mutta en silti saanut tästä samanlaista otetta.

Tarina eteni sekavasti ja hitaasti. Minulla kesti aina kauan tajuta missä ajassa milloinkin mentiin, mikä oli tarinassa nykypäivää, mikä taas vuosien takaista muistelua. Henkilöhahmot olivat kiinnostavia, mutta etenkin miehet Sethen menneisyydessä menivät aina minulla sekaisin. Outoja nimiä, kustumanimiä ja nimettömiä henkilöitä oli niin paljon, etten millään pysynyt kärryillä siitä, kuka oli kuka.

Kirjassa käytetty kieli on myös samantapaista kuin Häivähdys purppuraa -kirjassa, eli tarkoituksella on käytetty mustien käyttämää "slangia". Suomennos on varsin sujuva ja slangin käyttö tuo tarinaan todentuntua ja roimasti uskottavuutta ja sitä oikeaa fiilistä mustien kulttuurista. Koin kuitenkin kielen välillä todella raskaaksi ja vaikealukuiseksi juuri puhekielisyyden vuoksi.

En lopulta oikein osaa sanoa mikä tässä kirjassa aiheutti sen, että minä puuduin tarinaan, en saanut juonesta kunnolla otetta, en kiintynyt henkilöihin enkä oikein kokenut hurjia tapahtumia ja kohtaloita edes kovinkaan koskettavina. Jokin palanen tästä puuttui, jotta kirja olisi saavuttanut minun sydämeni kunnolla. Onneksi monet muut ovat tästä kirjasta pitäneet minua enemmän, ja onhan tämä voittanut arvostetun Pulitzer-palkinnonkin vuonna 1988. Morrison on lisäksi palkittu kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1993, joten tulen varmasti jo senkin vuoksi lukemaan kirjailijalta lisää, vaikka tämä ensikosketus hänen tuotantoonsa ei aivan onnistunut ollutkaan.

 ★★ +

Kenraali kirjastossa / Italo Calvino

Kenraali kirjastossa / Italo Calvino

Tammen keltainen kirjasto, 2012. 276 sivua.

Alkuteos: Prima che tu dica "Pronto", 1993

Suomentanut: Helinä Kangas

Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Italo Calvino on kauan ollut tutustumislistallani, ja kun kirjastossa törmäsin kirjailijan novellikokoelmaan Kenraali kirjastossa päätin aloittaa tästä. Kuvittelin kirjan olevan leppoisa ja kiinnostava, nopealukuinen ja helposti lähestyttävä tekstikokoelma, mutta tämä ei lopulta pitänyt ihan paikkaansa.

Calvinon novellikokoelma sisältää lyhyitä kertomuksia ja novelleja. Osa on aiemmin ilmestynyt aikakauslehdissä, osa on aivan uusia, ennen julkaisemattomia tekstejä. Calvinon vaimo päätti yhdistää miehensä tekstejä Italon kuoleman jälkeen vielä yhdeksi kokoelmakirjaksi.

Calvinon tekstit kertovat painavista aiheista. Paljon yhteiskunnallisia vihjauksia, politiikkaa ja historiallisia tapahtumia etenkin Italiasta. En ihan innostunut näistä aiheista ja lukeminen oli välillä aikamoista pakkopullaa kun en pysynyt kärryillä ja kiinnostuneena edes muutaman sivun pituisissa teksteissä.

Calvinon kielenkäytössä ja tekstissä ei ole mitään vikaa ja suomennos on sujuva. Suuri osa teksteistä on aiheista kiinnostuneille varmasti mielenkiintoisia ja antoisia. Minä en vain missään vaiheessa päässyt tähän kokoelmaan sisälle, ja harvoin oli tunne että onpa kiva lukea muutama lyhyt tekstinpätkä. Olisin varmasti jättänyt tämän kesken, ellei kyse olisi ollut lopulta kuitenkin varsin nopeasti luettavasta kirjasta. Rehellisesti sanottuna jätin kuitenkin muutamia pidempiä tekstejä kesken, kun en ollut päässyt niihin sisälle edes kymmenen sivun jälkeen.

Kenraali kirjastossa ei siis ollut minun tekstikokoelmani alkuunkaan. Aiheet eivät yksinkertaisesti kiinnostaneet tarpeeksi, tekstit olivat vaikeita ja tylsiä. Kaipailin myös kiinnostavampia henkilöhahmoja ja helpommin ymmärrettävää sisältöä. Oikeastaan mikään novelli ei näin jälkeenpäin tule mieleeni, joten kovinkaan mieleenpainuvista tarinoista ei ollut tässä kokoelmassa kyse. Haluan jatkossa kuitenkin tutustua Calvinon tuotantoon tarkemmin, mutta taidan tulevaisuudessa keskittyä romaaneihin tekstikokoelmien sijaan.

★+

Sputnik - rakastettuni / Haruki Murakami

Sputnik -rakastettuni / Haruki Murakami

Tammen keltainen kirjasto, 2003. 252 sivua.

Alkuteos: Supuutoniku no koibito, 1999.

Engl.kielestä suomentanut: Ilkka Malinen

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni oli lukupiirimme kuukauden kirja. Tartuin kirjaan suurella innolla, olen ihastunut kahteen aiemmin lukemaani Murakamiin todella paljon. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta oli kiinnostava ja inspiroiva, ja Norwegian Wood yksi kauneimpia tarinoita joita olen ikinä lukenut.

Sputnikin kertojana toimii K, opettajana työskenteleva nuori mies joka on rakastunut opiskelukaveriinsa Sumireen. Sumire ei kuitenkaan ole rakastunut K:hon, mutta heidän välillään on läheinen, lämmin ja tärkeä suhde kummankin kannalta. Sumire tapaa tuttavansa häissä korealaistaustaisen, itseään vanhemman naisen, salaperäisen Miun. Sumire rakastuu ja lähtee yllättäen Miun kanssa maailmalle. K kaipaa Sumirea, tämän yöllisiä soittoja puhelinkopista ja outoja kysymyksiä. Sumiresta ei kuulu mitään, kunnes Miu eräänä päivänä pyytää K:n luokseen pienelle kreikkalaiselle saarelle. Sumire on kadonnut jäljettömiin, eikä Miu tiedä mitä tehdä.

Sputnik-rakastettuni on salaperäinen, maagisuudessaan kiinnostava niin tarinaltaan, henkilöiltään kuin ympäristöltäänkin. Osittain tapahtumapaikkana on Tokio, toisaalta taas pieni, salaperäinen kreikkalainen saari. Minä ihastuin molempiin paikkoihin, mutta etenkin pidin näiden kahden paikan luomasta kontrastista tässä tarinassa. Maailmat olivat aivan erilaisia ja loivat siksi kirjaan tietyn jännittävän tunnelman.

Murakamin kirjat suomennetaan usein englanninkielisestä käännöksestä, niin myös tämä. Kieli on kuitenkin sujuvaa ja tunnelma murakamimainen, eli sellainen johon olen tottunut hänen aiemmissa kirjoissaan. Suomentaja on siis tehnyt ainakin minun silmääni hyvää työtä. Myös tässä kirjassa on murakamimaista kummallisuutta, maagisuutta ja koko kirjan läpi vievä unenomainen fiilis. Tästä pidin, ja vaikka en ole surrealismin tai suuren maagisuuden ystävä kirjallisuudessa (tai no, muutenkaan), Sputnikissa sitä oli juuri sopivasti, jotta se loi kirjaan jännittävän, odottavan tunnelman.

Kirjan teemat- ystävyys, rakkaus, erilaiset ihmissuhteet- ovat kiinnostavia ja tärkeitä. Läheiset ja tiiviit ihmissuhteet luovatkin tähän kirjaan sen haikeankauniin tunnelman, ja yhdessä Murakamin kertojantaitojen ja sujuvan kielen kanssa se tekee Sputnikista hienon kokonaisuuden. Minusta tämä muistuttaa tunnelmaltaan ja tarinaltaan hieman Norwegian Woodia, mutta rakastuin siihen kuitenkin vielä hieman tätä enemmän. En tiedä ymmärsinkö tässä aivan kaikkea, mutta ehkä sitä ei aina tarvitse tehdäkään pitääkseen kirjasta...

 ★★★★+
Ps! Ihana yskityiskohta kirjasta: Sumire joi kahvia Nuuskamuikkusmukista!;)

Lumen maa / Yasunari Kawabata

Lumen maa / Yasunari Kawabata

Tammen Keltainen kirjasto, 1963. 167 sivua.

Alkuteos: Yukiguni, 1947.

Englannin- ja saksankielisistä käännöksistä suomentanut: Yrjö Kivimies

Kannen suunnittelu: Martti Mykkänen

Mistä minulle? kirpparilöytö

Yasunari Kawabata kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden kirjoihin minun on ollut tarkoitus tutustua jo vaikka kuinka kauan. Olen löytänyt sekä nyt lukemani Lumen maan, että Tuhat kurkea kivoina, vanhoina Keltaisen kirjaston painoksina kirpparilta. Lumen maa olisi sopinut varmaan loistavasti luettavaksi kylmimpänä talvipäivänä, vaikka viihdyin lumisissa japanilaismaisemissa todella hyvin myös näin keväälläkin.

Rikas oman tiensä kulkija Shimamura rakastuu kauniiseen nuoreen geishaan Komakoon. Keski-ikäinen, kylmä ja pidättyväinen perheellinen Shimamura unohtaa kaiken muun elämänsä, ja matkaa Komakon kanssa kylmiin talvimaisemiin jossa rikkaat turistit nauttivat elämästään. He uivat kuumissa lähteissä, ihailevat talvisia maisemia ja maahan leijailevia lumihiutaleita. Shimamuran ja Komakon yhteisiä hetkiä varjostaa miehen kylmyys, hänen surumielisyytensä ja hänen haaveiluun taipuvainen luonteensa. Komako vuorostaan ylläpitää geishojen perinnettä, hän on avoin ja luonnollinen, kauneudellaan ja hyvätapaisuudellaan hurmaava.

Lumen maa on kauniin haikea rakkaustarina mutta tämä kirja kätkee kansiensa väliin niin paljon muutakin. Kieli on aivan upeaa, runollisen kaunista. Suomentaja Yrjö Kivimies on taatusti tehnyt hienoa työtä. Myös kirjan tunnelma on aivan omanlaisensa, kaunis, rauhallinen, hieman surumielinenkin. Lisäksi pystyin näkemään kirjan maisemat silmissäni, ja todellakin uppouduin kirjan tunnelmaan ja sen kuvailemaan paratiisiin. Lumihiutaleet putoilivat taivaalta, ne olivat kuin valkoisia pioneja, ihmiset nauttivat kuumista lähteistä, moderni juna kuljetti rentoutumaan ja taas takaisin arjen keskelle. Ja kun tähän kaikkeen lisää vielä minua kovasti kiinnostavan geishaperinteen, uppoudin Lumen maan vietäväksi kirjan ensisivuilta asti.

Kawabata on todella kiinnostava kirjailija. Lumen maa on ensimmäinen japanilainen romaani, joka on suomennettu. Kawabata on myös Nobelvoittaja, ja jollakin tavalla esikuva suuren suosion saavuttaneelle japanilaiselle kertomakirjallisuudelle. Minä olen ihan selvästi japanilaisen kirjallisuuden ystävä. En osaa sanoa mikä siinä kiehtoo, mutta nyt Murakamin ja Ishiguron lisäksi voin nostaa suosikkikirjailijoideni joukkoon myös Kawabatan.

Lumen maassa tärkeintä ei ehkä ole sen tarina, vaikka pidinkin kirja rakkaustarinasta. Tarinaa vielä enemmän minä ihastuin kuitenkin kirjan kieleen ja tunnelmaan, ja nautin kirjan lukemisesta todella paljon. Odotan innolla, että ehdin lukemaan lisää Kawabataa!

★★★★+

Ps! Hyvää Pääsiäistä kaikille! Toivottavasti teillä on kivaa lukemista vapaapäiviksi (jo sellaisia on...)!:)

Sydäneläin / Herta Müller

Sydäneläin / Herta Müller

Tammen keltainen kirjasto, 2009 (1996). 205 sivua.

Alkuteos: Herztier, 1994.

Suomentanut: Raija Jänicke

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? nettikauppaostos

Herta Müllerin romaani Sydäneläin oli lukupiirimme kirja tällä kertaa. Olen aiemmin lukenut Müllerilta Hengityskeinun, josta pidin aika paljon. Myös Sydäneläimessä pidin Müllerin kirjoitustyylistä ja siitä tunnelmasta, jonka Müller omalla tyylillään kirjoihinsa luo. Ajankohta ja oma fiilikseni tällä hetkellä ei kuitenkaan sopinut yksiin tämän kirjan kanssa, ja lukukokemuksesta tuli suuri pettymys.

Sydäneläin on monimutkainen kirja, mutta yksinkertaisesti selitettynä se kertoo diktatuurin aikaisesta Romaniasta. Keskiössä on neljä nuorukaista jotka joutuvat vakoilun kohteeksi. Nuorukaisten elämäntarinat eivät ole helpoimmasta ja tavallisimmasta päästä, on ankeita perheolosuhteita, itsemurhia lähipiirissä, epäiltyjä murhia ja ankeita asuntoloita. Nuorukaiset jatkavat yhteydenpitoa koulujen päättymisen jälkeen, he lähettävät  kirjeitä salakoodein varustettuna ja kertovat toisilleen elämästään. Valitettavasti elämä ei kuitenkaan yliopistoajankaan jälkeen muutu ruusuiseksi, vaan nuorukaiset saavat kokea elämän karuuden monella tavalla.

Sydäneläin oli minulle todella vaativa ja raskas kirja luettavaksi. Lukeminen eteni todella hitaasti ja aika nopeasti pitkästyin ja tylsistyin koko kirjaan. Pidin kuitenkin ajankuvauksesta ja vaikka Romanian diktatuuriaika onkin aivan kammottavaa, koen sen kuitenkin kiinnostavana. Kirjassa tuli hyvin esille kuinka köyhää, ankeaa ja rankkaa elämä silloin on ollut.

Luin Sydäneläintä iltaisin ennen nukkumaanmenoa, ja luulen että pätkittäin, väsyneenä lukeminen vaikutti hieman siihen etten oikein pysynyt kirjan tapahtumissa mukana. Kirjan rakenne oli mielenkiintoinen, mutta vaikea. Tekstin kappaleet hyppivät nykypäivässä, menneisyydessä ja tulevassa, ja minun oli todella vaikea pysyä kärryillä siitä, missä ajassa milloinkin mentiin. Tämän sekä vaikean kielenkäytön ja etäisiksi jäävien henkilöiden vuoksi Sydäneläin ei ollut minulle todellakaan nautittava lukukokemus, ja huomasin aika pian vain odottavani, että kirja loppuisi. Ellei tämä olisi ollut lukupiirikirjamme olisin varmasti jättänyt tämän kesken.

Lukupiirissämme mietimme kuinka paljon kirjan tapahtumista on Müllerin omakohtaisia kokemuksia, ja muutenkin tämä oli hyvä lukupiirikirja. Saimme varsin paljon keskustelua aikaan eriävistä mielipiteistämme, ja muiden kehuvia ajatuksia itselle etäiseksi jääneestä kirjasta on kiva kuulla!

Minulle tämä oli oli vaikea ja väkinäinen luku-urakka. Tunnistan kuitenkin Müllerin kirjoittajantaidot, ja esimerkiksi jo mainitsemani Hengityskeinu oli rankasta aiheesta huolimatta positiivinen lukukokemus. Tämä ei kuitenkaan ollut minun kirjani laisinkaan.

★★+

Kultapoika, smaragdityttö / Yiyun Li

Kultapoika, smaragdityttö / Yiyun Li

Tammen keltainen kirjasto, 2012. 259 sivua.

Alkuteos: Gold Boy, Emerald Girl, 2010.

Suomentanut: Seppo Loponen

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Yiyun Lin novellikokoelma Kultapoika, smaragdityttö päätyi lukulistalleni jo kesällä, kun törmäsin kirjaan kirjastossa. Olen säästellyt tätä, jopa unohtanut kirjan olevan lainassa, mutta nyt olen uusinut lainan maksimimäärän, eli viisi kertaa. Palautuspäivän lähestyessä päätin vihdoin tarttua kirjaan.

Kultapoika, smaragdityttö on kokoelma surumielisiä novelleja jotka kuvaavat erilaisia ihmiskohtaloita nyky-Kiinassa. Li kertoo nuoresta sotilasnaisesta, amerikkalaistuneista kiinalaisista jotka muistelevat elämäänsä kotimaassaan. Kirjan nimikkonovellissa 20 vuotta Yhdysvalloissa asunut Hanfeng palaa kotimaahansa vanhenevan äitinsä toiveesta. Äiti on suunnitellut avioliittoa poikansa ja oman oppilaansa välille, mutta voiko tällainen suunniteltu avioliitto tänä päivänä toimia? Nyky-Kiina eroaa toki paljon menneisyyden Kiinasta, mutta kovasti myös nyky-Amerikasta johon esimerkiksi Hanfeng on jo tottunut.

Kirjassa parasta oli kiinalainen kulttuuri, ja Lin hieno tapa kuljettaa tarinoita eteenpäin. Novelleissa oli kiinnostavia henkilöitä ja kiinnostavia tapahtumia. Pidin etenkin kirjan ensimmäisestä, pitkästä novellista Ystävällisyys joka kertoi naissotilaasta ja tämän kokemuksista armeijassa. Tuo tarina jäi mieleeni ja sen jälkeen lukemani lyhyet novellit jäivät tuon tarinan varjoon ja unohtuivat varsin nopeasti. Muutenkin moni kirjan novelleista oli keskenään jotenkin niin samanlaisia, että ne jäivät mieleeni harmaana massana, mutta en muista mitään niistä tarkemmin.

En edelleenkään ole novellien suurin ystävä, mutta arvostan novellikokoelmissa sitä, että tarinat ovat keskenään erilaisia, itsessään mieleenpainuvia ja koskettavia. Valitettavasti en tässä Lin kokoelmassa tätä kokenut. Monet tarinoista lukaisin läpi, mutta en muistanut niitä enää jälkeenpäin. Koskettavin oli novelli nimeltä Aika kiitää, joka kertoi kolmesta naisesta jotka olivat lapsena vannoneet verisisaruusvalan. Elämä vei naiset erilleen ja nyt yksi naisista muistelee tapahtumia kertoen niistä nuorelle pojantyttärelleen.

Kokonaisuutena ei niin yhtenäinen tai ehjä novellikokoelam, vaikka aiheet kiinnostavia olivatkin. Kiinalainen kulttuuri kiehtoo minua kuitenkin edelleenkin paljon, ja jos Li jossain vaiheessa kirjoittaa romaanin aion lukea sen heti!

★★★ -  

Oman elämänsä sankari / John Irving

Oman elämänsä sankari / John Irving

Suuri suomalainen kirjakerho, 1985. 460 sivua.

Suomentanut: Kristiina Rikman

Alkuteos: The Cider House Rules, 1984.

Kannen suunnittelu: Harri Heikkilä

Mistä minulle? kirpparilöytö

Minulla on outo suhde John Irvingin kirjoihin. Olen jo aikoja sitten päättänyt, että pidän niistä. Vuosien ajan olen hamstrannut Irvingin kirjoja hyllyyni kirppareilta ja alennusmyynneistä, mutta en ole lukenut ainuttakaan näistä. Loppukesästä päätin tarttua härkää sarvista ja lukea ensimmäisen Irvingini. Olen aiemmin nähnyt The Cider House Rules-elokuvan, joten päätin aloittaa Irvingurani Oman elämänsä sankari -kirjasta johon tuo kyseinen elokuva siis pohjautuu. Kirjan lukemisessa meni todella kauan, pari kuukautta, vaikka tarina oli kiinnostava ja kieli sujuvaa. Jostain syystä nautin lukemisesta kuitenkin eniten pienissä palasissa. Luin tämän kirjan ohella monta muuta kirjaa, mutta kaipasin usein takaisin Irvingin maailmaan. Onnekseni minä ihastuin Irvingin kirjoittamaan ihan täysin, muuten katselisin hyllyni muita Irvingejä erityisen harmistuneena...

Homer Wells syntyy St. Cloud´sin orpokodissa. Hänen äitinsä jättää hänet sinne ja Homerin nimeää orpokodin hoitajatar, joka vuosittain nimeää monen monta muutakin orpolasta. Kasvaessaan Homerista tulee orpokodin johtajan, Wilbur Larchin suosikkiorpo. Homer aiotaan adoptoida moneen otteeseen, mutta lopulta kaikki perheet ovat jotenkin epäsopivia. Homer jää St. Cloud´siin ja alkaa vanhemmiten avustaa Larchia tämän hoitaessa synnytyksiä. Parikymppisenä nuorena miehenä Homer tietää kaiken naisen anatomiasta, hän tietää kuinka suorittaa synntyksen ja osaa myös suorittaa oikeaoppisen abortin. Tohtori Larch haluaisi pitää Homerin luonaan ikuisesti, ja etteerinhuuruisina hetkinään hän myöntää itselleen rakastavansa tuota poikaa.

Homer ei kuitenkaan halua jäädä St. Cloud´siin ikuisesti, ja saadessaan mahdollisuuden hän lähtee orpokodissa vierailleen nuorenparin Wallyn ja Candyn matkaan. Wally ja Candy asuvat ja työskentelevät Ocean Viewn omenatilalla, ja myös Homer otetaan tilalla innostuneesti vastaan. Wallyn sukutilalla Homer auttaa omenatarhojen hoitamisessa, siiderin valmistuksessa ja viettää vapaa-aikansa elämästä nauttien Candyn ja Wallyn kanssa. Homer on korviaan myöten rakastunut Candyyn, mutta hän rakastaa tavallaan myös Wallya, joten hän ei halua rikkoa parin suhdetta. Sitten syttyy sota, ja Wally lähtee rintamalle. Candyn ja Homerin suhde muuttuu ja sota-aika muuttaa koko kolmikon elämän. Myös Wilbur Larch kokee suuren muutoksen orpokodin elämässä, kun Homer ei enää ole paikalla. Sota-aika tavoittaa myös St.Cloud´sin ja normaali arki muuttuu.

Oman elämänsä sankari on lämminhenkinen, mielenkiintoinen ja mukaansatempaava tarina. Minä ihastuin Irvingin taitoon luoda kiinnostavia henkilöitä. Tämä kirja oli kiinnostavia hahmoja pullollaan! Irving kuljettaa tarinaa taitavasti, kertoo ja kuvailee pieniä yksityiskohtia, mutta juuri sopivissa määrin, jotta tarina kuitenkin etenee. Oman elämänsä sankari on upea romaani tärkeistä ja kiinnostavista aiheista: aborteista, rakkaudesta, seksuaalisuudetsa, omenoista (tärkeä aihe, ehdottomasti! ;), ystävyydestä, säännöistä ja niiden rikkomisesta, kaipuusta ja mahdollisuuksista. Tarina on uskottava ja hienosti rakennettu 1920-1940 luvun maailmaan.

Ihastuin myös Irvingin huumoriin, sekä tapaan sisällyttää yhteen tarinaan monia sivujuonia ja monen henkilön elämäntapahtumia. Tämä romaani on varmasti kaivannut paljon taustatyötä ja -tutkimusta, mutta minusta Irving on onnistunut siinä aivan tavattoman upeasti ja tarkasti! Minua harmittaa hieman vain se, että olin nähnyt kirjaan pohjautuvan elokuvan ennen lukemista, sillä nyt muistin tapahtumien kulun ja tiesin, mitä seuraavaksi tapahtuu. Katsoin muuten muutama viikko sitten YleTeemalta tulleen dokumenttiohjelman John Irvingistä, ja minä ihastuin herrasmieheen aivan täysin. Irving nousee jo tämän yhden luetun kirjan perusteella suureksi suosikikseni, enkä malta odottaa, että ehdin lukea mieheltä lisää kirjoja!

Ihana, ihana Irving :).

⋆⋆⋆⋆⋆

Myös Jossu, Laura ja Unni ovat lukeneet tämän kirjan.

Ps! Niin paljon kuin tästä bloggaamisesta nautinkin, minulla on jostain syystä iso kirjoitusjumi päällä. Luen kyllä kirjoja, vaikka opiskeluidenkin kanssa on tällä hetkellä kiireitä. Jostain syystä tänne blogiin kirjoittaminen vaan tällä hetkellä tökkii pahasti, en saa ajatuksiani luetuista kirjoista tekstiksi asti ja tuntuu, että jokainen arvio vaan on samaa jankutusta. No, ehkäpä tämä tästä, sitten kun koulukiireetkin muutaman viikon sisällä helpottavat ;). 

Talvipäiväkirja / Paul Auster

Talvipäiväkirja / Paul Auster

Tammen keltainen kirjasto, 2012. 225 sivua.

Alkuteos: Winter Journal, 2012.

Suomentanut: Erkki Jukarainen

Kannen suunnittelu: Timo Mänttäri

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Paul Auster on viime vuosien aikana noussut yhdeksi suosikkikirjailijakseni. Tartuin siis innolla miehen uusimpaan romaaniin Talvipäiväkirja. Tajusin muutaman sivun luettuani, että kyseessä ei ole tavallinen Austermainen fiktiivinen romaani, vaan miehen oma muistelmateos. Onneksi tämä ei missään tapauksessa osoittautunut huonoksi asiaksi.

Talvipäiväkirjassa Auster kertoo elämästään lukijalle. Hän palaa lapsuusvuosiinsa, kertoo muistoja, pieniä pilkahduksia elämästään. Hän muistelee nuoruusvuosiaan, ensimmäistä rakkauttaan ja ensimmäistä avioliittoaan. Auster palaa kirjassa muistelemaan vanhempiensa kuolemia ja niistä nousseita ajatuksia. Hän kertoo myös lukijalle, miksi ei voi sietää banaaneja ja mistä hänen arpensa ovat aiheutuneet. Auster muistelee avioeroansa ja kuvailee nykyistä vaimoaan, kirjailija Siri Hustvedtia tavattoman rakastavasti ja kauniisti.

Auster paljastaa lukijalle paljon itsestään. Hän on rehellinen muistellessaan menneisyyttään, käy läpi niin surut ja murheet kuin ilon ja onnen aiheetkin. Auster kertoo paniikkikohtauksistaan, äitisuhteestaan ja rehellisesti myös seksuaalisuudesta. Hän muistelee kouluvuosia, opiskelukavereita ja tehtyjä virheitä.

Talvipäiväkirja on hieno, rehellinen katsaus Paul Austerin elämään. Minä luin kaikesta suurella mielenkiinnolla. Uppouduin kirjan kauniiseen, rikkaaseen kieleen ja Austerin taitavaan kerrontaan. Pitkästyin ainoastaan silloin, kun Auster luetteli kaikki kaksikymmentä asuntoa, jossa hän on elämänsä aikana asunut. Edes pitkät kappaleet ja "virallisten" lukujen puuttuminen ei haitannut lukemistani, vaikka yleensä pidänkin siitä, että kirjan lukemisen voi tauottaa sopivasti yhden luvun päättyessä.

Talvipäiväkirja antaa Austerista lempeän, sympaattisen kuvan. En voinut kuin ihailla tapaa, jolla Auster lämmöllä ja rakkaudella kuvailee suhdettaan vaimoonsa ja lapsiinsa. Kirja herätti minussa lukijana paljon tunteita. Välillä hihittelin ääneen Austerin osuvalle, pilke silmäkulmassa kirjoitetulle huumorille, välillä taas luin Austerin elämän tapahtumista kyynel silmäkulmassa, eläytyen Austerin menetyksiin ja kriiseihin täysin.

Paul Auster on kirjoittanut rehellisen ja realistisen tuntuisen kirjan elämästään. Ihailen henkilöitä, etenkin kirjailijoita, jotka antavat itsestään kirjoissaan näin paljon. Paljastavat elämästään ja itsestään pieniä, tarkkoja yksityiskohtia. Tämä tekee Talvipäiväkirjasta, hienoon kielenkäyttöön yhdistettynä, tavattoman kiinnostavan ja kauniin koskettavan kirjan. Austerin fanit - toki kaikki muutkin - lukekaa tämä!

⋆⋆⋆⋆⋆-

Myös Tuulia ihastui tähän kirjaan!

Brooklyn / Colm Tóibín

Brooklyn / Colm Tóibín

Tammen keltainen kirjasto, 2011. 313 sivua.

Alkuteos: Brooklyn, 2009.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Colm Tóibinín Brooklyn pääsi lukulistalleni monen muun kirjan tavoin kehuvien blogiarvioiden vuoksi. Onneksi on siis kirjablogit, nimittäin muuten olisi taas kerran, mennyt hieno lukukokemus aivan ohi!

Eilis Lacey on nuori tyttö 1950-luvun Irlannissa. Hän asuu äitinsä sekä vanhemman sisarensa kanssa kolmistaan pienehkössä asunnossa vaatimattomissa oloissa. Isosisko pelaa golfia, työskentelee erään yrityksen leivissä toimistotehtävissä ja on suosittu samanikäisten ystäviensä keskuudessa. Eilis vuorostaan työskentelee parina päivänä viikossa vaikean ja tiukan rouvan kaupassa.

Pian Eilis kuitenkin joutuu jättämään kotinsa ja perheensä, jopa kotimaansa, ja muuttaa paremman elämän toivossa Amerikkaan, Brooklyniin. Eilis saa työpaikan isosta tavaratalosta ja asuu vanhemman rouvan alivuokralaisena pienessä huoneessa. Talossa asuu Eilisin lisäksi muitakin nuoria tyttöjä, joiden kanssa Eilis käy seurakunnan tanssiaisissa, vaikka ei aina olekaan samalla aaltopituudella kämppäkavereidensa kanssa. Uudessa maassa Eilis potee alussa koti-ikävää ja vierastaa uutta kulttuuria, mutta pian hän huomaa viihtyvänsä Brooklynissä. Oma osansa tässä on uudella tuttavuudella, italialaistaustaisella Tonylla, johon Eilis on tutustunut tanssiaisissa. Hän suunnittelee jo onnellista tulevaisuutta Tonyn kanssa kun kotoa Irlannista saapuu pysäyttävä viesti. Eilis joutuu tekemään suuria päätöksiä, jotka vaikuttavat hänen loppuelämäänsä.

Brooklyn on vangitseva, mukaansatempaava ja hienotunnelmainen kirja. Minä ihastuin Tóibínin tunnelmanluomistaitoon, ensin irlantilaistunnelma oli käsinkosketeltava ja Eilisin matkustaessa Amerikkaan myös kirjan tunnelma muuttui ihanan amerikkalaiseksi. Henkilöhahmot ovat taidolla luotuja. Eilis tuntui todelliselta ja hänen iloissaan ja murheissaan oli helppo myötäelää vaikka hän välillä ärsyttikin naiiviudellaan. Myös kirjan mieshahmot olivat kiinnostavia, kuten myös esimerkiksi Eilisin äiti jonka tosin koin varsin ärsyttäväksi. Myös Tóibínin kieli on mutkatonta ja helppolukuista, suoraviivaista ja vähäeleistä.

Kirjan jälkimmäinen puolikas muuttuu tapahtumien vuoksi myös odottavaksi, melkein jännittäväksi ja minä luinkin kirjan viimeiset sata sivua yhdeltä istumalta täysin uppoutuneena Eilisin elämään. Lopulta pidin kirjasta todella paljon, vaikka en kirjan alussa jostain syystä aivan ihastuksissani ollutkaan. Vangitseva, koskettava ja tunnelmaltaan upea kirja jää kuitenkin posittivisena mieleeni ja olisin viihtynyt Eilisin elämän parissa kauemminkin.


★★★★+


Kirjaa on tosiaan luettu muissa blogeissa ahkerasti, ainakin Lukuisan Laura, kujerruksia-blogin Linnea ja Lumiomenan Katja ovat lukeneet tämän. Näistä blogeista löytyykin linkkejä muihin arvioihin.

Lukuhaasteet: Ikkunat auki Eurooppaan / Irlanti

Maine / Daniel Kehlmann

Maine / Daniel Kehlmann

Tammen Keltainen kirjasto, 2011. 175 sivua.

Alkuteos: Ruhm, 2009.

Suomentanut: Ilona Nykyri

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Valitsin keväisellä kirjastoreissulla mukaani muutaman Keltaisen kirjaston kirjan, joista olen aiemmin lukenut kehuvia blogiarvioita. Daniel Kehlmannin Maine näytti kohtalaisen ohuelta ja aihe (tekniikan vaikutus ihmissuhteisiin etc.) kiinnostavalta. Niinpä valitsin tämän välipalakirjaksi Sinuhen vastapainoksi. Maine on kokoelma lyhyempiä kertomuksia, joissa kuitenkin tavataan osittain samoja henkilöitä ja kirjan etuliepeessä tätä kuvaillaankin romaaniksi.

Kirjan ensimmäisessä tarinassa Ebling saa vahingossa haltuunsa kuuluisan näyttelijän matkapuhelinnumeron, ja alkaa järjestellä näyttelijän elämää puheluihin vastaamalla ja tekstiviesteihin vastaten. Eblingin elämä muuttuu, kuten myös näyttelijämiehen. Toisessa kertomuksessa asioista kerrotaan näyttelijän näkökulmasta. Kuinka hän ihmettelee tuttaviensa outoa käytöstä, naisystäviensä mielialanmuutoksia ja maineensa menetystä.

Toisissa kertomuksissa tavataan niin ikään identiteettiongelmien kanssa painiskelevia henkilöitä. Tekniikka on jatkuvasti tapahtumissa läsnä ja kirjan nimikin, maine, esiintyy tavalla tai toisella kaikissa kertomuksissa. Ihmiset ihmettelevät mitä maine on, millaista on olla oma itsensä, kunnioitettu tai toisaalta henkilö, jota kukaan ei usko. Millaista on menettää maineensa tai joutua valehtelemaan tärkeille ihmisille säilyttääkseen maineensa?

Maine kuvaillaan kertomuskokoelman muotoon kirjoitetuksi romaaniksi. Minä koin tämän enemmän kertomus- tai novellikokoelmana kuin yhtenäisenä romaanina, sillä vaikka monessa kertomuksessa oli yhtäläisyyksia ja jopa samoja henkilöitä, jäi kertomukset minusta jossain määrin toisistaan irrallisiksi. Olin rehellisesti sanottuna kirjan kanssa hieman eksyksissä, vaikka useimmista tarinoista kovasti pidinkin. Kehlmann tarttuu mielenkiintoisiin ja ajankohtaisiin aiheisiin. Tärkeässä roolissa on nykytekniikan vaikutus ihmissuhteisiin, mutta myös kirjailijan ammatti on useissa kohdissa pinnalla.

Kirjan useat tapahtumat ovat jopa hieman epätodellisia ja absurdeja, mutta toisaalta moniin tapahtumiin ja henkilöiden ajatuksiin pystyi myös samaistumaan. Kirja on pullollaan mielenkiintosia henkilöitä ja suuri henkilömäärä onkin kirjan parhaita puolia. Pidin myös Kehlmannin oivaltavan hauskasta kirjoitustyylistä ja luettuani kirjan loppuun olin myös sitä mieltä, että Maine on yhtenäinen ja tasapainoinen kertomuskokoelma, joskaan en edelleenkään osaa sanoa tätä eheäksi romaaniksi.

★★★


Ainakin myös Hanna ja Unni ovat lukeneet tämän.

Omegapiste / Don DeLillo

Omegapiste / Don DeLillo

Tammen keltainen kirjasto, 2011. 123 sivua

Alkuteos: Point Omega, 2010.

Suomentanut: Helene Bützow

Kannen suunnittelu: Markko Taina

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua amerikkalaisen Don DeLillon kirjoihin. Kirjailijan uusin romaani Omegapiste osui tielleni kirjastossa ja lähti lainaustiskin kautta kotiin.

Richard Elster toimi Yhdysvaltain armeijan konsulttina sodassa. Nyt miehellä on ikää jo päälle seitsemänkymmenen ja hän elää keskellä erämaata. Jim Finley haluaisi tehdä Elsteristä elokuvan, jossa tämä kertoisi sodasta. Elokuva olisi tarkoitus tehdä yksinkertaisesti; yksi otto, yksi mies ja seinä ja vain puhetta. Finley matkustaa Elsterin mukana erämaahan. Reissun tarkoituksena on saada Elster ylipuhuttua lähtemään elokuvahankkeeseen mukaan. Pian tarinaan astuu mukaan myös Elsterin tytär Jessie, joka saapuu erämaahan isänsä luokse riidaannuttua äitinsä kanssa poikaystävästään. Jessie tuo tarinaan menoa ja vaihtelua, hänen käyntinsä jälkeen mikään ei palaa ennalleen Elsterin ja Finleyn rauhallisessa erämaaelämässä.

Omegapisteessä ei ole paljon tapahtumia. Kirjan tunnelma ja vahvuus on ehdottomasti autiomaan kuvailussa, henkilöiden ajatuksissa, pienissä yksityiskohdissa joista voi tulla suuria. Elster on henkilönä kiinnostava, vaikka näin ohuessa kirjassa henkilöt jäivätkin hieman etäisiksi muiden yksityiskohtien ottaessa vallan. En aina ole viipyilevän ja hitaan kirjallisuuden ystävä, mutta Omegapiste oli niin lyhyt, että tämän parissa jaksoin sen hetken viipyillä. Kirjasta voisi varmasti Wikipedian lailla tehdä korkeaakin analyysiä, mutta minä en siihen ryhdy (tai kykene).

Omegapiste herättää ajatuksia, se saa lukijan ihmettelemään ja miettimään vaikka kirjassa ei tapahdu paljon mitään. Kirja hämmentää ja ihmetyttää, se on paikoin epälooginen ja outo, mutta jokin tässä viehätti minua. Outo, pieni kirja.


★★★+


Myös Valkoinen kirahvi, Erja ja Luru ovat lukeneet tämän.