Jokapäiväinen elämämme / Riikka Pelo

Jokapäiväinen elämämme / Riikka Pelo

Teos, 2013. 522 sivua.

Kannen suunnittelu: Camilla Pentti

Mistä minulle? Kirsiltä saatu kirjan ennakkokappale (Kiitos!)

Riikka Pelon romaania Jokapäiväinen elämämme on kehuttu blogeissa ja lehtiarvioissa kovasti. Halusin ehdottomasti tutustua tähän kirjailijaan, ja tähän kirjaan, joka kertoo venäläisestä runoilija Marina Tsvetajevasta, sekä tämän tyttärestä Ariadnasta.

Jokapäiväinen elämämme seuraa Marinan ja Aljan elämää Venäjällä ja sodan seurauksena myöhemmin Euroopassa. Kirjassa liikutaan kahdessa ajassa. Vuoden 1923 tapahtumia seurataan Marinan näkökulmasta, kun taas 1930-luvun lopun tapahtumia seurataan Aljan näkökulmasta. Elämä on sotavuosina raskasta, ja pieni perhe saa kokea hankaluudet ja ihmisten petokset kunnolla. Alja sekä hänen isänsä Sergei Efron työskentelivät Pariisissa Neuvustoliiton salaiselle poliisille. Perhe sai vihdoin mutkien kautta olla yhdessä, ja lopulta he päätyivät takaisin Moskovaan. Onni ei kuitenkaan ollut pitkäkestoista, ja lopulta Stalinin terrori tuhoaa perheen.

Jokapäiväinen elämämme on kaunis romaani, etenkin kielen osalta. Pelo kirjoittaa uskomattoman kaunista, runollisen soljuvaa kieltä. Kielen vuoksi luin kirjaa hitaasti, ja lukeminen vaati aikaa ja tiettyä mielentilaa. Tarina veti kuitenkin mukaansa, ja äiti-tytär -parin jokapäiväisen elämän seuraaminen oli kiinnostavaa.

Aiheiltaan kirja on rankka. Sotavuosien kamaluus ja hurjat ihmiskohtalot tulivat hyvin esille, mutta toivon pilkahduksiakin onneksi näkyi, kunnes se toivo taas vedettiin jalkojen alta. Kirja on yllättävä, koskettava ja ajatuksia herättävä. Kirjan tapahtumat ja ihmiskohtalot nostavat tunteita, ja sodanaikaiset tapahtumat ovat käsittämättömiä, hirveitä. Vaikka en osannut samaistua keneenkään kirjan henkilöistä, koin heidät todella kiinnostaviksi hahmoiksi.

Pelon kirjassa on paljon kaikkea. Monta henkilöä (joilla on monta kutsumanimeä), paljon pieniä yksityiskohtia ja tapahtumia. Tämän vuoksi kirjan lukeminen oli minulle välillä työlästä, mutta lukujen väliin sujautetut runomuotoiset tekstinpätkät piristivät ja toivat tekstiin mukavaa vaihtelua myös sisällöllisesti. Suurimman osan ajasta nautin kuitenkin äärettömän kauniista kielestä, sekä Marinan ja Aljan elämän seuraamisesta.

Jokapäiväinen elämämme on riipaiseva tarina yhden perheen kohtalosta. Sota-aika ja Stalinin teot tuhoavat tämän perheen, mutta samalla kirja on kuvaus rakkaudesta, kirjoittamisesta ja ihmisyydestä. Kirjan kautta saa hyvän kuvan runoilija Marina Tsvetajevasta, mutta minulle vielä kiinnostavampi oli hänen tyttärensä Ariadna Efron. Mielenkiintoinen, kaunis, riipaiseva romaani. Varmasti yksi vuoden hienoimpia ja mieleenpainuvimpia kotimaisia!

★★★★★-

Kaksoisvirhe / Lionel Shriver

Kaksoisvirhe / Lionel Shriver

Avain, 2007. 389 sivua.

Alkuteos: Double Fault, 1997.

Suomentanut: Hanna Sola

Kannen suunnittelu: Jussi Jääskeläinen

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Lionel Shriverin romaani Kaksoisvirhe oli lukupiirin kuukauden kirjamme. Minä olen lukenut Shriverilta aiemmin vaikuttavan Poikani Kevinin sekä mahtavan, mieleenpainuvan Jonnekin pois -romaanin viime vuoden puolella. Kaksoisvirhe oli ennakkoon aiheeltaan minulle kiinnostava, tennis ja urheilu ylipäänsä kiinnostaa minua romaaniaiheina aina, joten odotin pitäväni tästä kirjasta kovasti.

Kirjan päähenkilö on Willy Novinsky, lupaava tennistähti jo hieman yli kaksikymppisenä. Hänen elämänsä ja lupaavasti alkanut tennisuransa heittää häränpyllyä hänen tavatessa Ericin, amatööritennispelaajan joka viettää mielellään aikaa tenniskentällä Willyn kanssa. Suhteen alussa tennisykkönen on ehdottomasti Willy, mutta suhteen edetessä myös pariskunnan sisäinen kilpailu kovenee ja pian Willy huomaa miehensä pärjäävän häntä paremmin. Willyn ura joutuu ahdinkoon, kuten myös Willyn ja Ericin avioliitto.

Aiheeltaan Kaksoisvirhe oli kiinnostava. Tenniksen lisäksi keskiössä on tietenkin Willyn ja Ericin vaikea avioliitto. Minusta Shriver on onnistunut kuvaamaan uskottavasti ja todentuntuisesti kahden kunnianhimoisen urheilijan suhdetta toisiinsa, itseensä ja lajiinsa. Willy ja Eric olivat myös luonteeltaan todella kiinnostavia. Willyssa oli monta ärsyttävää piirrettä, mutta samalla tunnistin kunnianhimoisessa urheilijanaisessa osittain omiakin luonteenpiirteitäni (siksi hän varmaan niin ärsyttävä olikin...). Vaikka Willyn käytös Ericiä kohtaan välillä oli hirveää, pystyin jollakin tavalla ymmärtämään naisen ahdingon. Eric oli myös omanalaisensa, hieman eri tavalla urheiluun suhtautuva, mutta hänen käytöksensäkin oli jotenkin luonnollista, ymmärrettävää.

Shriverin kielenkäyttö on sutjakan sujuvaa. Suomennoksessa huomasin muutaman lyöntivirheen, mutta en sen kummempia takelteluja. Tarina vei suurimman osan ajasta varsin hyvin mukanaan, joskin välillä jumituttiin minusta hieman liian pitkäksi aikaa pieniin yksityiskohtiin. Kaksoisvirhe olisi toiminut hyvin hieman tiivistettynäkin, nyt koin kirjan puolivälin jälkeen tarinan hieman junnaavan paikoillaan.

Tennis oli kirjassa suuressa roolissa, ja vaikka itse en ole lajin asiantuntija huomasin muutamia hassuja epäkohtia lajitiedoissa. Toki säännöt ja sensellaiset ovat voineet tässä vuosien aikana muuttua, ja toki kirjailija mainitsee kirjan alussa että rankingjärjestelmää on kirjassa yksinkertaistettu. Tennisammattilaiset löytäisivät kirjasta varmasti vielä enemmän epäkohtia, mutta minä en kokenut näitä muutamia lapsuksia häiritseväksi.

Kaiken kaikkiaan viihdyin mainiosti Kaksoivirheen parissa. Sain suuren määrän tennistietoa, viihdyin Willyn ja Ericin mukana maailmankiertueella ja koin kuvauksen heidän vaikeasta avioliitostaan uskottavaksi. Shriver on yksi lempikirjailijoitani, ja vaikka en ehkä pitänyt tästä kirjasta aivan yhtä paljon kuin kahdesta aiemmin lukemastani, jää tämäkin kirja varmasti todella hyvin mieleeni. Lukupiirikirjaksi tämä oli myös hyvä valinta. Olimme kirjasta hieman eri mieltä, ja kirja onnistui herättämään paljon ajatuksia meissä kaikissa. Itsekin huomasin miettiväni kovasti omaa urheiluharrastustani, ja aktiivivuosien aikaisia parisuhteita urheilupiireissä, niin omien kuin ystävien ja tuttujen kokemuksien kautta.

★★★★

Ilon ja onnen tarinat / Amy Tan

Ilon ja onnen tarinat / Amy Tan

WSOY, 1997. 333 sivua.

1. painos: 1991

Alkuteos: The Joy Luck Club, 1989.

Suomentanut: Eva Siikarla

Kannen suunnittelu: Irmeli Ilmanen

Mistä minulle? voitto Karoliinan blogiarvonnasta

Amy Tan on minulle entuudesta tuntematon kirjailija. Luin Ilon ja onnen tarinat nyt osana oman kirjahyllyni lukuhaastetta, ja aion kyllä lukea Tanilta muitakin kirjoja tulevaisuudessa!

Ilon ja onnen tarinoissa tarinansa kertoo vuorotellen äidit ja tyttäret. Äidit ovat kiinalaisnaisia, jotka muuttivat sodan jälkeen Yhdysvaltoihin. Kaikilla oli erilainen elämäntilanne, ja erilaiset haaveet uudesta elämästään Amerikassa, mutta yhteistä heillä oli Yhdysvalloissa myöhemmin syntyneet tyttäret. Amerikassa syntyneet tyttäret eivät aina ymmärrä kiinalaisäitiensä ajatuksia, tapoja ja valintoja, vaan ovat tottuneet parempaan, amerikkalaiseen elämään. Ilon ja onnen kerhossa äidit ovat vuosien varrella jakaneet elämänsä toistensa kanssa, ja nyt yhden äidin kuoltua hänen tyttärensä ottaa äitinsä paikan kerhon tapaamisissa.

Kiinalaisäitien ja heidän tytärtensä puheenvuorot ja erilaiset näkökulmat elämään oli kiinnostavaa luettavaa, ja suurin osa tarinoista oli kiehtovia, koskettavia ja varsin mieleenpainuvia. Minä pidin enemmän äitien kertomuksista, heidän puheenvuoroillaan lukija pääsee menneisyyden Kiinaan kun taas tytärten tarinat pyörivät enemmän "nykymaailman" pinnallisissa ongelmissa ja meidän aikamme Yhdysvalloissa. Äideillä oli traagisia, surullisia kokemuksia aiemmassa elämässään, kun taas tyttäret miettivät enemmän miesongelmiaan, itsenäistymistä ja sukulaisen ärsyttävää miesystävää. Tyttäret kummeksuivat äitejään, heidän oli vaikea ymmärtää äitien outoja tapoja ja ajatuksia, ja kiinalaisperinne oli lähes jokaiselle tyttärelle käsittämätöntä, vierasta.

Vaikka äideillä ja tyttärillä oli erilaisia tarinoita, toinen toistaan koskettavampia, tarinat sulautuivat minulle kuitenkin lopulta sekalaiseksi massaksi josta muistan yksityiskohtia, sieltä täältä. En aina muistanut mikä tarina oli kenenkin, minkälaiset sukulaissuhteet yhdisti kenet ja mikä kenenkin kohtalo oli. Etenkin tytärten miehet sekoittuivat minulla helposti. Kirjan alussa on onneksi lista äideistä ja tyttäristä, tämän nimilistan avulla pysyin sentään kärryillä siitä, kuka oli kenenkin tytär.

Pidin kirjan Kiina-osuuksista siis huomattavasti enemmän kuin tytärten Amerikka-kertomuksista. Parasta oli kuitenkin koskettavat elämäntarinat, kahden sukupolven välisen suhteen kuvaus ja selkeästi esille tuleva kahden kulttuurin risteytyminen. Äiti-tytär -suhteita oli tavattoman mielenkiintoista seurata, ja huomata perhesuhteiden erilaisuudet menneisyyden Kiinan ja nykypäivän Amerikan välillä.

Kirjan kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Suomennos on myös varsin sujuva, vaikka muutamat kirjoitus- ja kielivirheet osuivatkin silmääni. Kokonaisuutena Ilon ja onnen tarinat oli varsin mukava lukukokemus, täynnä kiinnostavia henkilöitä ja elämäntarinoita kahden kulttuurin risteyksessä. Jotta tästä olisi tullut minulle koskettavampi ja mieleenpainuvampi lukuelämys, olisin kaivannut naisten tarinoihin enemmän syvyyttä ja tunnetta. Nyt tarinat jäivät ikään kuin pintaraapaisuiksi, mutta kuitenkin hyviksi sellaisiksi...

★★★+

Anna Liisa / Minna Canth

Anna Liisa / Minna Canth

WSOY, 1998 (4. painos). 116 sivua.

1.painos: 1895

Kannen suunnittelu: Liisa Holm

Mistä minulle? vaihtokirja Lohjansaaren Kirjakopista

Löysin Minna Canthin Anna Liisan vieraillessani Lohjansaaren Kirjakopissa juhannuksena. En ole ikinä lukenut näytelmää, mutta Canthin tuotantoon olen halunnut tutustua jo kauan. Niinpä kotiutuin kirjan ja luin sen aika nopeasti reissun jälkeen.

Anna Liisa on tiivis kertomus. Ajallisesti se kestää kahden vuorokauden ajan, mutta noiden vuorokauden aikoina tapahtuu paljon nuoren Anna Liisan elämässä. Hän on menossa naimisiin Johanneksensa kanssa, mutta mies menneisyydestä, talon entinen renki Mikko, saapuu sekoittamaan kuvioita ja Anna Liisa pakotetaan kohtaamaan rikoksen menneisyydestään.

Minä yllätyin siitä, kuinka paljon pidin Anna Liisasta kirjana. Olin kovin ennakkoluuloinen alkaessani lukemaan tätä, sillä ajattelin että näytelmämuoto ei ole minua varten. Mutta vietin muutaman todella antoisan lukuhetken tämän näytelmän parissa. Vaikka tarina on varsin lyhyt, saa henkilöhahmoista näiden sivujen aikana kuitenkin hyvän kuvan. Henkilögalleria on mielenkiintoinen, Anna Liisa tietysti päähenkilönä ehkä kiinnostavin, mutta esimerkiksi renki-Mikon äiti Husso oli myös kovin kiinnostava henkilönä.

Vaiettu perhesalaisuus ja suhdekiemurat ovat useimmiten kiinnostavia aiheita, mutta tässä tekstissä se oli vielä entistä kiinnostavampaa siksi, että tämä on ilmestynyt vuonna 1895. Moraalisten ja yhteiskunnallisten rajojen rikkominen, oman menneisyytensä kohtaaminen ja sosiaalinen paine on ajankohtaisia aiheita vielä tänäänkin, mutta 1800-luvun lopussa aihepiiri on varmasti herättänyt runsaasti huomiota ja ajatuksia.

Minä pidin myös näytelmän tunnelmasta. Tapahtumat asettuvat maalaisyhteisöön, suomalaiseen maalaistaloon, ja tunnelma muistuttaa hieman sitä, jota rakastan esimerkiksi Juhani Ahon kirjoissa. Koska tapahtumat asettuvat kahteen vuorokauteen, on näytelmä intensiivinen ja tiivis. Tunnelma ja intensiteetti onkin se, mikä tästä jäi minulla päällimmäisenä mieleen vaikka pidin tästä kokonaisuutenakin kovasti.

Minna Canthin Anna Liisa oli minulle siis todella positiivinen lukukokemus, ja tulen aivan varmasti palaamaan Canthiin vielä joskus. Tämän lukukokemuksen avulla uskallan myös varmasti tarttua muihin näytelmiin jonkun kiinnostavan osuessa eteeni!

★★★★

Operaatio Lipstick / Pia Heikkilä

Operaatio Lipstick / Pia Heikkilä

Otava, 2013. 283 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kustantajalta pyytämättä saatu arvostelukappale

Näin Pia Heikkilän haastattelun Bettina S-keskusteluohjelmassa joskus kesän alussa. Silloin ajattelin, että Heikkilän esikoisromaani Operaatio Lipstick ei ole minua varten. Olen viime vuosina lukenut todella vähän chick-litiä, jotenkin sain siitä yliannostuksen teininvuosina. Afganistan kiinnostaa minua, mutta en oikein lämmennyt Afganistanin sodan ja villin suomalaisbrittiläisen naisen sinkkuelämän sekoitukselle. Yllättäen sain kirjan kuitenkin kustantajalta arvostelukappaleena, joten päätin sittenkin kokeilla tätä.

Anna Sandström työskentelee toimittajana brittiläisellä GNN-uutiskanavalla. Hän toimii sotakirjeenvaihtajana Afganistanissa, ja raportoi sodan tapahtumia Eurooppaan Kabulista käsin. Sinkkuna elävä Anna viettää työnsä ohella varsin villiä sinkkuelämää, tapailee sotilaita ja rauhanturvaajia ja vierailee hienoissa juhlissa ja eri miesten lakanoiden välissä varsin tiuhaan tahtiin. Kirjan pääjuoni lähtee kuitenkin siitä, kun Anna ja hänen paras ystävänsä Kelly päättävät startata Operaatio Lipstickin, jonka avulla heidän on tarkoitus antaa Kellyn petturipoikaystävän kuulla kunniansa.

Operaatio Lipstick on aiheeltaan raikkaan erilainen. Aivan täydellisesti ei kuitenkaan sotaisan Afganistanin ja villejä miesseikkailuja harrastavan naisen sekoittaminen yhteen minuun uponnut. Myös kirjan kielenkäyttö tökki minulla etenkin kirjan alussa. Roisit sanavalinnat, sukupuolielinten törkkääminen yhtäkkiä keskelle muuten varsin sujuvaa tekstiä osui jotenkin turhan paljon silmääni, enkä oikein kokenut sanavalintoja luonnolliseksi osaksi muuta tekstiä. En myöskään oikein innostunut Annasta henkilönä. Minusta hän oli ärsyttävä, ja käyttäytyi miehiä kohtaan varsin alentavasti.

Vaikka tässä kirjassa oli monta ärsyttävää asiaa, ja jotenkin teennäisen roisia kielenkäyttöä, tarina kuitenkin vei mukanaan ja halusin tietää miten operaatio päättyy, ja toki myös miten Annan miesseikkailujen käy. Kirjan loppuratkaisua on moitittu joissain arvioissa, mutta minä pidin siitä ja minusta Anna teki oivan miesvalinnan ;). Annan miessekoiluja enemmän pidin kuitenkin sota-Afganistanista kertovista pätkistä. Minusta ne olivat kiinnostavampia kuin Annan seikkailut lakanoiden väleissä eri miesten kanssa.

Heikkilällä on vauhdikas ja varsin hauska tapa kirjoittaa ja viedä tekstiä ja tarinaa eteenpäin. Kirjan huumori tuntui kuitenkin välillä hieman väkinäiseltä, ja useammin koin myötähäpeää kuin aitoa huvitusta. Kokonaisuutena Operaatio Lipstick ei ollut täysin minun kirjani, kuten jo etukäteen hieman arvelinkin. En oikein osaa enää innostua chick-litistä, vaan luen mieluummin niitä rankkoja sotakertomuksia esimerkiksi Afganistanista. Heikkilän kirja on kuitenkin aiheyhdistelmältään raikkaan erilainen, ja Annan tarina on mukaansatempaava. Operaatio Lipstick oli ihan luettava välipalakirja, mutta taidan jatkossakin jättää chick-litit muiden luettavaksi.

★★+

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Sisareni, rakkaani / Joyce Carol Oates

Otavan kirjasto, 2012. 730 sivua.

Alkuteos: My sister, my love, 2008.

Suomentanut: Kaijamari Sivill

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Olen aiemmin lukenut Joyce Carol Oatesilta Haudankaivajan tyttären, jota rakastin, sekä rankan Kosto: rakkaustarinan joka oli mieleenpainuva ja ravisuttava lukukokemus. Heti kun Oatesin Sisareni, rakkaani ilmestyi suomeksi törmäsin kirjaan kirjastossa ja lainasin sen kotiin luettavakseni. Aloitinkin kirjan aika pian, mutta jostain syystä en päässyt kirjaan sisälle, en pitänyt kerrontatavasta tai teksityypistä. Niinpä minulla on ollut tämä kirja kesken noin puolisen vuotta! Kerran jouduin jo palauttamaan tämän kirjastoon, mutta lainasin sen sitten heti uudelleen, koska halusin saada kirjan kuitenkin päätökseen. Nyt, vihdoin kesälomani aikana, sain kirjan loppuunluettua!

Skyler Rampike toimii kirjan (varsin ärsyttävänä) kertojana. Hän on nyt 19-vuotias, kuuluisan Bliss Rampiken isoveli. Bliss oli menestynyt nuori luistelija, joka kuoli kuusivuotiaana epämääräisissä olosuhteissa. Vielä 19-vuotiaana isoveli Skyler on joidenkin mielestä epäilty siskonsa murhasta, ja nyt Skyler päättääkin kirjoittaa muistelmansa, ja kertoa mitä hänen perheessään oikeasti tapahtui hänen ja siskon ollessa pieniä. Kuka oikeasti murhasi New Jerseyn jääprinsessan, ja miksi Skylerin elämä jäi perheessä ainoastaan alaviitteeksi siskon viedessä vanhempien huomion ja ajan.

Kirjan lukeminen tökki minulla siis alussa pahasti, erityisesti hieman erikoisen kerrontatyylin vuoksi. Parikymppinen Skyler kertoo sisarensa tarinaa lukijalle varsin omintakeisella kielellään. Lisäksi kirjassa on paljon pitkiä alaviitteitä, joille minä olen pahasti allerginen. En vain jaksa lukea niitä pienellä tekstillä präntättyjä juttuja. Alaviitteiden lukeminen katkaisee jotenkin lukuflow:ni, ja hyppäsin monta kertaa alaviitteiden ohi vaikka niissä usein olikin ihan kiinnostavia ja ivallisen hauskoja kommentteja.

Skylerin ja Blissin perheenjäsenet ovat kiinnostavia, ja aikaisessa vaiheessa tuli myös selville kuinka sairaan ahneita ja julkisuuden- ja hyväksynnänkipeitä heidän vanhempansa olivat. Etenkin rouva Rampike ärsytti ja inhotti minua alusta saakka, ja en voinut sietää tapaa jolla hän kaikin keinoin halusi tyttärestään kuuluisan jääprinsessan. Pienen neljä-kuusivuotiaan tytön oma tahto jäi liian usein toisarvoiseksi.

Vaikka tempauduin lopulta tarinaan paremmin mukaan kirjan puolivälin jälkeen, en silti oppinut pitämään kirjan kirjoitustyylistä, Skyler Rampiken tarinankerronnan tyylistä. Tekstiä oli jostain syystä hankala ja tönkkö lukea ja Skylerin kaikkitietävä asenne, alaviitteiden ja sulkujen liiallinen käyttö teki tekstistä minulle vaivalloista.

Luin kirjan loppuun siksi, että halusin tietää miten Skylerin käy, mutta tietenkin myös kuka Blissin murhasi. Murhaajan arvasin Skylerin hienovaraisten vinkkien avulla jo varsin aikaisessa vaiheessa, ja tuokin ehkä hieman lässäännytti lukukokemukseni. Sisareni, rakkaani on kuitenkin kaikesta nurinastani huolimatta mieleenpainuvan erilainen kirja ja lukukokemus jäi lopulta positiivisen puolelle. Kirja kannatti lukea, vaikka en voi sanoa pitäneeni tarinasta tai sen kerrontatavasta erityisen paljon. Blissin ja Skylerin tarina on rankka, se on sellainen, jota ei toivoisi kenenkään ikinä kokevan. Silti en voi olla ajattelematta, että se on todellisuutta meidän maailmassamme. Vaikka Oates on kirjoittanut kuvitteellisen tarinan, on Blissin tarinassa paljon samaa kuin vuonna 1996 murhatun lapsimissi JonBenét Ramseyn todellisessa tarinassa.

★★★  

Railo / Virpi Hämeen-Anttila

Railo / Virpi Hämeen-Anttila

Otava, 2011. 333 sivua.

Kannen kuvat: Jussi Kaakinen & Mari Yli-Koivisto

Mistä minulle? kirpparilöytö

Virpi Hämeen-Anttila kuuluu niihin kotimaisiin kirjailijoihin, jonka teoksia olen haalinut omaan hyllyyni todella monta, mutta joista olen lukenut vain muutaman. Pidin aikoinaan Hämeen-Anttilan Suden vuodesta todella paljon, ja sen jälkeen olenkin lukenut vain Toisen taivaan alla -kirjan, joka oli ihan ok ja viihdyttävä kesälukeminen. Nyt päätin tarttua Hämeen-Anttilan Railoon osana oman hyllyni 24 kirjaa -haastetta.

Railon pääosassa on nuori aviopari, Tepa ja Inka. Tepa on aiemmin jäänyt työttömäksi IT-alan yrityksestä ja Inka toimii opettajana pääkaupunkiseudulla. Tepa kuulee yllättäen saaneensa perinnöksi isänsä suuren talon ja siihen kuuluvan maa-alueen Pohjois-Karjalasta. Kysymättä vaimonsa mielipidettä asiaan, Tepa suunnittelee Janne-ystävänsä sekä tämän aikuistuneen Kiia-tyttären kanssa perintömaille suuren lomahotellin ja siihen kuuluvan mökkikylän. Tepan suunnitelmissa on, että hän muuttaa Inkan ja pienen Kukka-tyttärensä kanssa isän vanhaan taloon ja siinä sivussa seuraa lomaparatiisin rakennusta. Inka ei ole Pohjois-Karjalaan muutosta aivan yhtä innoissaan, eikä rakennusprojektikaan saa Inkassa aikaan onnenhuutoja. Elämänmuutos on kuitenkin tosiasia, ja Tepan lapsuudenmaisemissa avioparin välit kiristyvät entisestään, monestakin eri syystä.

Pidän Hämeen-Anttilan tavasta kirjoittaa arkisista asioista. Tämäkin tarina oli mielenkiintoinen, joskaan ehkä ei täydellisen uskottava. Jotenkin en voi (tai halua) uskoa, että suomalaisissa parisuhteissa käyttäydyttäisiin sillä tavalla, kuten Tepa tässä kirjassa käyttäytyy. Minä suoraan sanottuna inhosin Tepaa henkilönä jo kirjan alusta asti. Inka oli henkilönä sympaattinen, ja hänelle toivoi jotenkin automaattisesti pelkkää hyvää. Tepa taas oli vastenmielinen heti alusta, jo se tosiasia, että hän salasi koko lomaparatiisiprojektinsa ja maalle muuton vaimoltaan oli minusta suorastaan sikamaista. En siis pystynyt lukemaan tätä kirja ärsyyntymättä sen henkilöihin, mutta tunteiden herääminen kirjan parissa ei tietenkään ole pelkästään huono asia.

Kirjassa käytetään aika paljon murretta, Karjalassa kun ollaan. Alussa koin murteen lukemisen vaikeaksi, mutta totuttuani siihen pidin lopulta kieliratkaisusta todella paljon. Se toi kirjaan lisää uskottavuutta ja sympaattisuutta, etenkin kun ihastuin murretta puhuvaan Tuukkaan kovasti henkilönä. Pohjois-Karjalan maisemat ja suomalainen maalaistunnelma tulee minusta kirjassa hienosti esille, ja se olikin yksi suosikkiasioitani koko kirjassa.

Railo kertoo arkisista aiheista ja kiemuraisista ihmissuhteista. Se on kuvaus ärsyttävästä ja rikkonaisesta avioliitosta, kuvaus epävarman ja itsensä kadottaneen miehen elämästä, ja kuvaus kiemuraisista, vaikeista ja menneisyyden tulehduttamista sisarussuhteista. Kirjassa oli paljon harmautta, riitoja ja erimielisyyksiä. Railo ei  ole hyvänmielenkirja, eikä juoni kanna aivan loppuun saakka. Olisin toivonut vähemmän ennalta-arvattavuutta ja vähemmän kömpelyyttä tekstissä ja itse tapahtumissa. Tepan ja Jannen yhteinen harrastus oli kuntosalilla käyminen, ja suuri osa näistä urheiluosioista oli varsin kämpelösti kirjoitettuja. Taustatyö on varmasti tehty hyvin, mutta jotenkin nuo kommentit maksimitoistoista alataljassa jne eivät vain istuneet luonnollisesti tekstiin.

Tarinaa seurataan vuoroin Inkan, vuoroin Tepan näkökulmasta. Tämä oli virkistävää, vaikka hieman yllätyinkin ensimmäisen kerran kun näkökulma vaihtui Tepasta Inkaan. Tarinaa seurattiin Tepan näkökulmasta varsin kauan, joten olin jotenkin valmistautunut siihen, että niin on myös jatkossa. Lopulta pidin kuitenkin enemmän Inkan osuuksista tarinassa, mutta siihen vaikuttaa varmasti myös se, että pidin hänestä henkilönä paljon enemmän!

Kokonaisuutena Railo oli ihan ok. Tarina meni välillä hieman pitkäveteiseksi, ja muutamat kömpelyydet osuivat silmään. Pohjois-Karjalan maisemat ja murre sekä maalaiskylän ihmiset taas ihastuttivat kovasti. Ihan kiva, mutta ei mikään tajunnanräjäyttävä lukukokemus, eikä missään tapauksessa Hämeen-Anttilan parasta.

★★★-