lauantai 16. marraskuuta 2013

Onnellisuusprojekti / Gretchen Rubin


Onnellisuusprojekti / Gretchen Rubin

Nemo, 2013. 330 sivua.
Alkuteos: The Happiness Project, 2009.
Suomentanut: Sini Linteri
Kannen suunnittelu: ?
Mistä minulle? oma ostos nettikaupasta

Onnellisuus on kiinnostava käsite. Minä olen aika positiivinen ihminen, ja yritän aina löytää tapahtumista ja sattumuksista ne myönteiset puolet. Koen myös, että yksi elämän tavoitteistani on olla onnellinen. Tavoittelen itse onnellisuutta tavalla, jolla olen onnellisuuden itselleni määritellyt. Minulle onni taitaa olla sellaista yleistä tyytyväisyyttä elämään. Vapautta valita ja tehdä asioita jotka tuottavat minulle mielihyvää, olla ihmisten kanssa joista välitän, opiskella sitä mitä haluan ja tavoitella asioita, joista haaveilen. Voin myös sanoa, että olen varsin onnellinen ihminen, vaikka tämä syksy on ollut yksi elämäni stressaavimmista ja rankimmista jaksoista. Yritän kuitenkin joka ikinen päivä miettiä muutamia asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Tänä viikonloppuna onni on ollut sylissä kehräävä kissapoika, ensimmäiset mukilliset glögiä, opiskeluvapaita päiviä ja ymmärrys siitä, kuinka paljon olen tämän rankan syksyn aikana oppinut!

Tämän pitkän aasinsillan kautta tämän postauksen aiheeseen, eli Gretchen Rubinin kirjaan Onnellisuusprojekti. Rubin on amerikkalainen perheenäiti, joka aivan tavallisena arkipäivänä ruuhkabussissa istuessaan päätti aloittaa Onnellisuusprojektin. Hän koki olevansa varsin onnellinen, hänellä oli kaksi ihanaa tyttöä, rakstava aviomies, kiva uusi koti, mielekäs työ ja paljon ystäviä. Mutta oliko hän niin onnellinen kuin voisi olla? Rubin päätti omistaa vuoden elämästään onnellisuutensa lisäämiseen. Hän teki etukäteen suunnitelman, ja päätti kaikille kuukausille oman teeman. Tammikuussa hän keskittyisi vireyteen, helmikuussa avioliittoonsa, maaliskuussa työhön jne. Jokaisen kuukauden aikana hänellä oli pieniä "välitehtäviä" joiden avulla hän yritti lisätä onnellisuuttaan.

Onnellisuusprojektin idea on kiva, ja pidän ajatuksesta, että ihminen voi vaikuttaa varsin suurissa määrin omaan onnellisuuteensa. Ihailen Rubinia siitä, että hän itse päätti tehdä jotain onnensa eteen. Mutta en voi sille mitään, että en liiemmin innostunut Gretchenistä henkilönä. Minusta hän vaikutti varsin ärsyttävältä vaimolta. Hän nalkutti pikkuasioista jatkuvasti (vaikka avioliittoteemakuukauden yhtenä tehtävänä olikin vähentää nalkutusta), ja oli muutenkin ärsyttävän itsekäs ja jankuttava nainen. En ehkä myöskään olisi sietänyt Gretcheniä ystävänä projketin aikaan. Vaikutti siltä, että hän halusi keskustella vain projektistaan ja halusi tuputtaa onnellisuuttaan kaikille ystävilleenkin. Ei siinä mitään, mutta välillä ihmetteln tekikö hänen tuputtamisensa hänen ystävistään oikeastaan vähemmän onnellisia. Alkoivatko he kyseenalaistaa omaa onneaan kuunnellessaan Gretchenin ainaista jankuttamista projektistaan?

Kirjan idea on ihan kiva, mutta ennen pitkää jokaisen teemakuukauden samantapaiset tehtävät ja tavoitteet alkoivat hieman tylsistyttää. Ja Rubin vaikutti tulevan samoihin lopputuloksiin joka kuukausi. Toisaalta oli ehkä hyvä huomata, että olemalla oma itsensä ja huomioimalla muita oli helpointa saavuttaa onnellisuus, mutta kun kirjassa toistetaan näitä asioita tarpeeksi monta kertaa, alkaa hieman kyllästyttää.

Onnellisuusprojekti on siis ihan kiva kirja, joka herätti ajattelemaan omaa onnellisuuttaa. Miinuspisteitä kuitenkin siitä, etten oikein osannut samaistua Gretcheniin tai hänen tavoitteisiinsa. Projekti oli siis kiinnostava, mutta kirjana tämä ei ollut erityisen ihmeellinen. Liikaa toistoa ja kyllähän kirjasta auttamatta tulee aika Gretchen-keskeinen kun se kertoo hänen onnellisuusprojektistaan. Kun päähenkilö lisäksi on ärsyttävä, alkoi kirjan lukeminenkin ennen pitkää hieman ärsyttämään. Mutta hienoa, että hän koki elämänsä onnellisemmaksi vuoden projektin päätyttyä! Eniten kirja antoi ajattelemisen aihetta ihan omasta elämästä ja onnellisuudesta, ja siitä kirjalle yksi lisätähti.

★+

perjantai 15. marraskuuta 2013

La Peregrina / Cecilia Samartin


La Peregrina / Cecilia Samartin

Bazar, 2013. 501 sivua.
Alkuteos: La Peregrina, 2013.
Suomentanut: Ulla Lempinen
Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving
Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Blogiani kauemmin seuranneet tietävät, että olen pitänyt Cecilia Samartinin aiemmista kirjoista paljon. Yksi syksyn odotetuimpia uutuuskirjoja olikin minulle Samartinin La Peregrina, joka on itsenäinen jatko-osa Senor Peregrinolle josta pidin kovasti. Samartinin kirjat kertovat rankoistakin aiheista, mutta sellaisella kepeydellä että niitä on kiva lukea. Lisäksi ripaus maagista realismia tuo kirjoihin jännitystä ja yllättäviäkin käänteitä. Tämä uutukainen oli taas aika lailla taattua Samartinia!

Nuori Jamilet on jättänyt kotimaansa Meksikon taakseen ja muuttanut paremman elämän toivossa Los Angelesiin. Hän on ystävystynyt salaperäisen ja mielenkiintoisen, mutta kiltin ja mukavan herra Peregrinon kanssa. Peregrinosta on tullut Jamiletille läheinen, aivan kuin isoisä. Miehen tarinat menneisyydestä ovat kiinnostavia, ja herättävät Jamiletin uteliaisuuden. Mitä Peregrinon ja tämän suuren rakkauden välillä tapahtui, mitä heidän rakkaudelleen tapahtui?

Vuosikymmeniä aikaisemmin Rosa-niminen tyttö asuu pienessä espanjalaiskylässä. Hän joutuu erinäisistä syistä jättämään perheensä ja kotikylänsä, ja saa lämpimän vastaanoton mustalaisyhteisöltä. Rosan erityislahjat huomataan pian, ja tytön elämä muuttuu hyvin erilaiseksi. Mutta mitä Rosalle tapahtui?

Pidin La Peregrinasta koska Samartin on niin taitava luomaan mukaansatempaavia tarinoita ja kiinnostavia, koskettavia ihmiskohtaloita. Pidin myös siitä, että tässä oli samoja henkilöitä kun Senor Peregrino-kirjassa josta tykkäsin paljon. Tarina tempaisi mukaansa, ja halusin nopeasti selvittää herra Peregrinon menneisyyden ja toisaalta myös sen, kuka Rosa oli.

Kirjan rakenne oli kiinnostava. Vuorotellen seurattiin Jamiletin ja herra Peregrinon elämää sekä Rosan elämää Espanjassa vuosikymmeniä aiemmin. Pidin tästä vaihtelusta kovasti. Kirjan luvut oli kirjoitettu niin, että aina halusi lukea vielä yhden luvun. Lukujen loput jäivät aina ikään kuin avonaisiksi, ja luvun lopussa tapahtui jotain kiinnostavaa. Tämä teki tarinasta mukaansatempaavan ja vetävän.

Kieli on sujuvaa ja helppoa, kirjan lukeminen mutkatonta ja vaivatonta. Samartinin kirjoissa toistuu usein pieni maaginen realismi, hieman epätodelliset ja maagiset tapahtumat realistisen kuvauksen keskellä. Niin tässäkin kirjassa. ehkä jopa hieman enemmän kuin Samartinin aiemmissa kirjoissa. Huomasin muutamaan otteeseen miettiväni, mitkä tapahtumista olivat totta, mitkä ei? Myös kirjan loppu oli kiinnostava, joskaan en vieläkään ole ihan varma mitä siinä tapahtui. Tästä olisi kiinnostavaa keskustella jonkun muun kirjan lukeneen kanssa, muille en halua spoilata!

La Peregrinassa oli hurjasti kiinnostavia asioita. Aiheet olivat mielenkiintoisia; espanjalainen mustalaiskulttuuri oli kiehtovaa, ja nuoren Rosan ja tämän ystävien pyhiinvaellusmatka Santiago de Compostelaan oli  kiinnostava! Kokonaisuutena pidin La Peregrinasta kovasti, se oli sopivan mukaansatempaava ja sopivan viihteellinen minun kiireiseen syksyyni!

★+

tiistai 12. marraskuuta 2013

Finlandia-ehdokkaat 2013



Tämän vuoden ehdokkaat Finlandia-palkinnon saajaksi on juuri julkistettu! Ehdolla ovat:

*Kjell Westö: Hägring 38 (Schildts & Söderströms)
*Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Teos)
*Leena Krohn: Hotel Sapiens (Teos)
*Asko Sahlberg: Herodes (WSOY)
*Hannu Raittila: Terminaali (Siltala)
*JP Koskinen: Ystäväni Rasputin (WSOY)

Minä olen lukenut ehdokkaista jopa kaksi, Westön ja Pelon. Oma voittajasuosikkini näistä on, yllätysyllätys, Westö vaikka Pelonkin kirjasta pidin paljon. Ehdokkaista nuo muut eivät oikeastaan hirveästi kiinnosta minua, mutta Raittilan ja Krohnin voisin ajatella lukevani jossain vaiheessa. Ja no, sen voittajan luen joka tapauksessa, mutta tietenkin toivon sen olevan jo luettu ;).

Tässä linkit arvioihini luetuista ehdokkaistani:

Hägring 38
Jokapäiväinen elämämme


Nyt odottelemaan joulukuun kolmatta päivää, kun voittaja julkistetaan. Voittajan valitsee Helsingin kaupunginteatterin pitkäaikainen johtaja Asko Sarkola.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Taivaanvartijat / Hannu Väisänen


Taivaanvartijat / Hannu Väisänen

Otava, 2013.284 sivua.
Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen
Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Hannu Väisänen on ollut minulle aika tuntematon kirjailija, ennen kuin törmäsin kirjastoreissulla hänen uutuusteokseensa Taivaanvartijat. Otin kirjan kotiin luettavaksi, koska muistinlukeneeni muutaman kehuvan blogiarvion tästä. Ei Väisänen ehkä ihan suosikkikirjailijakseni tällä noussut, mutta hieno kotimainen uusi tuttavauus kuitenkin!

Kirjan päähenkilö on Antero, joka on juuri valmistunut Kuvataideakatemiasta. Hän saa työtehtäväkseen maalata kotikaupunkinsa uuteen kirkkoon kuuden metrin mittaisen alttaritaulun, ja kiiruhtaa iso kasa luonnoksia mukanaan ensimmäiseen kokoukseen kirkkoherran, seurakunnan talousjohtajan ja asessorin, taivaanvartijoiden, kanssa. He huokailevat ja ihmettelevät nykytaidetta ja sen outouksia, eivätkä ole alttaritaulusuunnitelmasta aivan yhtä innostuneita kuin Antero. Alttaritaulutyön jatkuessa Antero huomaa kamppailevansa nuoren taiteilijan kunnianhimon ja pienen pohjoissuomalaisen seurakunnan vanhanaikaisten ja ahtaiden normien kanssa.

Taivaanvartijat on kielellisesti kaunis kirja. Teksti on paikoin aivan runollista, sitä halusi pysähtyä ihailemaan ja maistelemaan. Mutta toisaalta taas juurikin tekstin osittainen vaikeus teki koko kirjasta minulle haastavan. Luin tätä kauan, mutta toki myönnän että stressaava syksyni ei ehkä ollut kirjalle ihan otollisinta lukuaikaa. Nyt kaipaisin helpompia, mukaansatempaavia kirjoja. Nyt minulle tuli tunne että olin tälle kirjalle liian tyhmä. Putosin monta kertaa kärryiltä, en tiennyt mentiinkö nykyajassa vai Anteron muistelmissa ja välillä minun oli vaikea tietää, mistä puhuttiin.

Suosikkikohtiani kirjassa oli ehdottomasti ne, kun Antero nuorukaisena oli Ruotsissa taidenäyttelyssä ja vietti aikaa näyttelyssä tapaamansa vanhan Greta-rouvan kanssa. Greta oli hahmona hurmaava ja kiinnostava,  Tukholman pikkukadut ja tunnelma tuli lähelle, kuten myös kahden taiteilijasielun mielenkiintoinen suhde. Koko kirjan tunnelma on jollakin tavalla harras, hidas, kaunis ja jotenkin kirkkomainen (?).

Vaikka en täysin Taivaanvartijoihin rakastunut, pidin kirjasta ja sen tunnelmasta. Kieli on kaunista, jopa upeaa, mutta tämä kirja ei osunut minun kohdalleni parhaimpana hetkenä. En pystynyt oikein rauhoittumaan tämän kirjan kanssa niin kuin se olisi vaatinut, ja siksi lukukokemus ei ollut aivan niin hieno kuin olin odottanut. Aion jatkossa kuitenkin tutustua Väisäsen muihinkin kirjoihin!

lauantai 2. marraskuuta 2013

Pionin rakkaus / Lisa See



Pionin rakkaus / Lisa See

WSOY, 2009. 404 sivua.
Alkuteos: Peony in love, 2007.
Suomentanut: Hanna Tarkka
Kannen suunnittelu: Anna Makkonen
Mistä minulle? kirjakauppaostos

Lisa Seen Pionin rakkaus valikoitui kuukauden kirjaksemme lukupiirissä muutaman mutkan kautta. Olen aiemmin lukenut Seeltä Shanghain tytöt josta pidin aika paljon, joten tartuin mielelläni tähänkin kirjaan. Huomasin kuitenkin jo aika varhaisesa vaiheessa, että Pionin rakkaus ei oikein ollut minun pala kakkuani.

Pioni on 16-vuotias kun hänen kotonaan esitetään Pionipaviljonki-ooppera. Pioni on siitä innoissaan ja ihastuu oopperaan kovasti. Oopperaesityksen aikana hän tapaa sattumalta kotinsa puutarhassa komean nuoren miehen, joka salpaa hänen hengityksensä, ja saa muuttaa hänen elämänsä. Pioni ei voi enää ajatellakaan muuta kuin tätä nuorta miestä. Nuori tyttö on kuitenkin jo luvattu vaimoksi miehelle, jota ei ole koskaan tavannut. Pioni kärsii lemmensairaudesta, lukee Pionipaviljonkia kirjamuodossa ja lopulta riutuu kuoliaaksi rakkaudentuskissaan. Mutta itse tarina alkaa oikeastaan vasta Pionin kuolemasta. Lukija pääsee seuraamaan minkälaista on kuoleman jälkeinen elämä kiinalaisten muinaisuskomusten mukaan.

Pionin rakkaus on aiheeltaan ihan kiinnostava. Tapahtumat pohjautuvat tositarinaan ja asettuvat 1600-luvulle. Muinaistavat ja -uskomukset ovat kiinnostavia, ja kiinalainen kulttuuri on jo kauan kiinnostanut minua kovasti. Pidin myös siitä, että kirjan tapahtumissa suuressa roolissa oli oikea ooppera, vaikka en Pionipaviljongista ennen ole kuullutkaan.

Sitten tulee se mutta:

Kirjan alussa minulla oli vaikea päästä vauhtiin. Tarina ei jostain syystä vienyt mukanaan, henkilöt jäivät etäisiksi ja kirjan lukeminen eteni todella hitaasti. Kirjan keskivaiheilla pääsin tarinan imuun hieman paremmin, mutta kaipasin silti enemmän tapahtumia ja tiiviimpää tempoa. Nyt tuntui siltä, että tarinaa oli turhaan venytetty liian pitkäksi. Henkilöt jäivät koko kirjan läpi valitettavan etäisiksi. Päähenkilö Pioni ei vain onnistunut herättämään minussa oikeastaan mitään tunteita, vaan jätti tekoineen ja ajatuksineen minut täysin kylmäksi. En tiedä johtuiko se siitä, etten osannut kirjan alussa asettua 16-vuotiaan tytön ajatusmaailmaan tai että kuoleman jälkeiset tapahtumat ja haamuilujutut tuntuivat minulle liian epätodellisilta ja oudoilta.

Kirjan kieli oli myös tönkönlaista, onko sitten kyse huonosta suomennoksesta vai jo alkuperäisteoksen tönköstä kielestä - sitä en osaa sanoa. Kokonaisuutena Pionin rakkaus oli pettymys. En oikein saanut tästä otetta, henkilöt tai tarina sinänsä ei oikein herättänyt minussa tunteita mihinkään suuntaan. Vaikka tarinassa kuvailtiin kauheuksia, joita esimerkiksi Pionin äidille oli elämän aikana sattunut, ne eivät kuitenkaan koskettaneet. En tiedä johtuiko tuo tönköstä kerronnasta vai mistä, mutta tunne jäi puuttumaan koko kirjasta. Yleisestikin tarina jäi pinnalliseksi, tässä oli monia kiinnostavia aiheita kuten vallankumous, tyttöjen ja naisten asema 1600-luvun Kiinassa jne. mutta koska aiheita oli niin paljon jäi kaikista hieman pintaraapaistu fiilis.

Pionin rakkaus ei siis ollut minun kirjani, ja lukupiirissäkään tämä ei ollut mikään menestys. Anni ja Katri ovatkin jo kirjoittaneet omia ajatuksiaan tästä.

★+

tiistai 29. lokakuuta 2013

Maaninkavaara / Miika Nousiainen


Maaninkavaara / Miika Nousiainen

Otava, 2009. 351 sivua.
Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä
Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Miika Nousiaisen romaani Maaninkavaara kuului oman kirjahyllyn lukuhaasteeseeni. Kirja oli sopivan kepeä ja hauska luettavaksi kesken kiireisimmän opiskelusyksyn. Nousiainen on yksi kotimaisia suosikkikirjailijoitani, ja tämän kirjan aihe, urheiluhulluus ja etunenässä juokseminen, tuntui omalta ja kiinnostavalta.

Martti Huttusen elämäntavoite on palauttaa Suomen kestävyysjuoksu maailmankartalle. Hän toimii lahjakkaan Jarkko-poikansa juoksuvalmentajana, mutta Jarkon yhtäkkinen katoaminen jättää isän vaille elämäntarkoitusta. Isän masentuneen mielen huomaa myös Jarkon nuorempi sisko Heidi, joka päättää piristää isäänsä ryhtymällä juoksijaksi. Heidin suunnitelma on juosta isänsä ylös masennuksesta, ja kun tällä on parempi olla, Heidi jättää juoksemisen ja palaa takaisin normaaliin elämäänsä. Tuohan on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty sillä pian Heidi käy koulua painoliivit yllään, nukkuu yön magneettihökötyksessä juoksijoiden kuvia seinällään. Ja tietenkin Heidi juoksee- ja juoksee- ja juoksee. Säässä kuin säässä. Martin valmennusmenetelmät saavat yhä absurdimpia käänteitä, ja pian koko Huttusten perhettä ohjaa isän pakkomielle.

Olen urheiluhullu ja harrastan itsekin juoksemista. Olen yleisurheillut nuorempana yli kymmenen vuotta, ja isäni on ollut kilpajuoksija nuoruudessaan. Isäni on myös toiminut minun valmentajanani, joten Maaninkavaarassa oli monta tuttua elementtiä. Oma isäni ei kuitenkaan ole ihan yhtä maaninen urheilun ja menestyksen suhteen kuin Martti Huttunen. Onneksi. Maaninkavaara oli minulle siis aiheiltaan kiinnostava, ja kirjan alussa luin mielelläni juoksemisesta ja jopa Martin juoksuhistoriallisista luennoista joita hän vastahakoiselle tyttärelleen piti. Myös Heidin harjoittelua oli kiinnostavaa seurata kirjan alussa, mutta harjoitteluhan muuttui nopeasti aika yliammutuksi.

Varsin nopeasti tulee selväksi, että Nousiainen on lisännyt tapahtumiin hurjasti aburdiutta ja yksinkertaisesti päättänyt ampua kirjallaan kunnolla yli. Jostain syystä en ollut ihan valmistautunut tähän, joten yllätyin hieman kun ensimmäiset vinkit tähän suuntaan ilmestyivät. Totuin kuitenkin tyyliin nopeasti ja huomasin naureskelevani kirjalle ääneen.

Vaikka Martin juoksuhulluus on (toivottavasti) hurjasti yliammuttua, kuvailee se samalla kuitekin jollain tavalla suomalaista urheilukulttuuria ja sellaista faniutta, jota voin tunnistaa esim. isäni sukupolvessa. Välillä Martin pakkomielle huvittaa, mutta välillä myös ärsyttää kovasti. Minua ärsytti se, että hän hullussa juoksuhuumassaan unohti Heidin muut tarpeet, ja sen, että teini-ikäinen tyttö ehkä haluaa elämältä muutakin kuin veren maku suussa -juostuja intervallivetoja urheilukentällä, tai lumihangessa tarpomista pakkassäässä. Toisaalta taas Heidin ja Sirkka-äidin saamattomuuskin ärsytti. Miksi he eivät vain yksinkertaisesti sanoneet juoksulle ja Martin pakkomielteelle aikaisemmin ei, kun koko perhe ihan selvästi kärsi.

Maaninkavaara herätti siis minussa tunteita laidasta laitaan, ja sehän on jo tunnetusti minulle usein hyvän kirjan merkki. Tässä kirjassa oli myös kiinnostava aihe, ja itse varsin urheiluhulluna oli kiinnostavaa lukea tämä kirja. Urheilu on mahtavaa, kunhan se pysyy järkevissä mittasuhteissa. Martin innostunut suhtautuminen juoksuun ja juoksijoihin ei ehkä ollut tervelliistä, mutta mikä pakkomielle nyt on...

Nousiainen kirjoittaa hauskasti ja sujuvasti. Henkilöt tulevat eläviksi absurdeista piirteistään huolimatta. Pidin myös tavasta jolla Nousiainen onnistui sekoittamaan yliammuttuun tarinaan aika perinteistä suomalaista perhe-elämää. Kokonaisuutena pidin siis Maaninkavaarasta varsin paljon, vaikka paikoitellen pelkäsin tarinan menevän jo liiankin yli...

★-

torstai 24. lokakuuta 2013

Kotiinpalaajat / Chimamanda Ngozi Adichie


Kotiinpalaajat / Chimamanda Ngozi Adichie

Otavan kirjasto, 2013. 522 sivua.
Alkuteos: Americanah, 2013.
Suomentanut: Hanna Tarkka
Kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen
Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Lähdin mukaan Valkoisen kirahvin luotsaamaan sinikeltainen syksy -lukuhaasteeseen. Luimme ensimmäiseksi yhdessä Chimamanda Ngozi Adichien kirjoittaman, tänä syksynä suomennetun romaanin Kotiinpalaajat. Luimme osan kirjasta ja keskustelimme sähköpostitse muiden lukupiiriläisten kanssa tästä. Viikonloppuna pidimme kirjasta viimeisen keskusteun, ja nyt julkaisemme kaikki arviomme siitä samaan aikaan. Muiden lukijoiden arviot ilmestyvät nyt samaan aikaan seuraavissa blogeissa: Valkoinen kirahvi, Hanna ja Mai.

Ifemelu ja Obinze rakastuvat teini-ikäisinä Nigeriassa, mutta elämä vie heidät erilleen. Ifemelu päätyy Amerikkaan ja Obinze vuorostaan Lontoon kautta takaisin kotimaahan Nigeriaan. Ifemelu rakentaa uuden elämänsä Yhdysvaltoihin. Hän opiskelee, saa lopulta työpaikan ja uusia ystäviä, tapailee miehiä ja on muutamassa pidemmässä suhteessakin. Alku uudessa maassa on kuitenkin todella rankka, ja ennen asioiden järjestymistä Ifemelu kokee elämän rankkuuden ja paljon vastoinkäymisiä. Nigerian ja Yhdysvaltojen väliset kulttuurierot tuottavat vaikeuksia, ja nuoren mustan naisen on vaikea löytää töitä, aitoja ystäviä tai saada esimerkiksi kampaamossa arvoistaan kohtelua. Kaikki kuitenkin järjestyy pikkuhiljaa, niin työ, ystävät kuin hiusasiatkin. Ifemelu alkaa kirjoittaa blogia mustien elämästä Yhdysvalloissa, hän kirjoittaa rotukysymyksistä ja nousee blogiteksteillään suureen suosioon. Mutta jokin häntä kaivertaa, ja lopulta hän päättää palata kotimaahansa Nigeriaan.

Pidin Kotiinpalaajissa monesta asiasta. Pidin Ifemelusta henkilönä, hän tuli nopeasti läheiseksi ja vaikka hän oli vahva persoona, hänellä oli vahvoja mielipiteitä ja ajatuksia, toivoin hänelle hyvää. Kirjan alkuosat jossa Ifemelu muisteli nuoruuttaan Nigeriassa, olivat suosikkiosiani, ja Ifemelun ja Obinzen teinisuhde oli ihanan ällösöpö. Pidin kovasti myös kirjan rakenteesta, menneisyyden ja nykyisyyden sekoittamisesta. Ifemelun hiusongelmat saivat varsin ison ja merkittävän roolin kirjassa, mutta minusta hänen hiuspulmansa osoitti jotenkin yksinkertaisella ja arkisen symbolisella tavalla niitä suuria kulttuurieroja joita Nigerian ja Yhdysvaltojen välillä oli ja on edelleenkin.

Tavallisen tekstin joukossa oli välillä Ifemelun blogitekstejä, jotka koin hieman raskaiksi ja liian tietokirjamaisiksi. Pidin toki siitä, että kirjaan oli lisätty ajankohtaisia rotukysymyksiä Ifemelun blogitekstien muodossa, mutta jotenkin ne olivat hieman tylsiä. Teksti ja suomennos olivat muuten kaikin puolin sujuvia!

Ifemelun elämää Yhdysvalloissa oli kiinnostavaa seurata, mutta Obinzen elämä jäi auttamatta toissijaiseksi. Siksi pidinkin kovasti Obinzen Lontoo-osasta, joka kirjan keskivaiheilla oli. Loppua kohden Obinze tuli taas tarinaan mukaan, mutta kirjan loppuratkaisuun olin silti hieman pettynyt. Jotenkin loppu oli kirjan aiempaan monimutkaisuuteen ja Ifemelun ja Obinzen vaikeisiin kokemuksiin nähden liian yksinkertainen ja helppo.

Huomasin kirjaa lukiessani ajattelevani että kirjailija kertoo itsestään. Ifemelu oli jatkuvasti mielessäni Chimamanda Ngozi Adichie itse. Oletan että kirjailija ottaa kirjoihinsa omia kokemuksiaan ja asioita joita on ystäviltään ja tuttaviltaan kuullut, mutta en tiedä miksi tämä kirja vaikutti niin vahvasti omakohtaiselta kirjailijan suunnalta. Ehkä se oli vain minun päässäni, vaikka keskustelimmekin tästä sähköpostitse lukupiirissä ja muillakin taisi lukiessa olla samanlaisia ajatuksia.

Olen lukenut Adichielta aiemmin kirjat Puolikas keltaista aurinkoa sekä Huominen on liian kaukana ja olen pitänyt kaikista kolmesta nyt todella paljon. Adichie kirjoittaa hienosti ja koskettavasti. Hänen henkilönsä ovat vahvoja ja kiinnostavia ja kulttuurierot, rotukysymykset ja ihmisten väliset tasa-arvokysymykset ovat vahvasti läsnä. Adichie taitaa olla tällä hetkellä yksi suosikkikirjailijoitani, ja toivon että ehdin lukemaan Purppuranpunaisen hibiskuksenkin vielä tämän vuoden puolella.

Kotiinpalaajat oli kokonaisuutena hieno, mukaansatempaava, koskettava ja mieleenpainuva lukukokemus. Olen palannut tähän kirjaan ja etenkin Ifemelun kokemuksiin alkuaikoina Amerikassa ajatuksissani jo monta kertaa lukemisen jälkeen. Tämä oli siis rankka kirja, joka herätti minussa lukijana ajatuksia ja kysymyksiä, mutta joka etenkin jäi hyvin mieleeni!