Mitä ikinä keksitkin pelätä

Mitä ikinä keksitkin pelätä / Jukka-Pekka Palviainen. Johnny Kniga, 2010. 211 sivua.

 Jukka-Pekka Palviaisen uusi romaani Mitä ikinä keksitkin pelätä alkaa kun entiset luokkatoverit Katariina ja Mikko tapaavat uudestaan, kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Mikko työskentelee vartijana ja näkee monitoristaan kahden miehen hyökkäävän keski-ikäisen naisen kimppuun parkkihallissa. Mikko rientää apuun ja huomaa maassa makaavana naisen Katariinaksi, nuoruuden ihastuksekseen. Mikko lupaa huolehtia Katariinasta jolla on pahoja ongelmia, hän on juuri eronnut miehestään, synnyttänyt kuolleen lapsen ja nyt kuvaan astuu vielä rahahuolia. Katariina kaipaa turvaa ja huolenpitoa, ja Mikko tarjoaa hänelle juuri sitä. Mikko on vähäsanainen, ujo raumalaismies joka oli ihastunut Intiasta Suomeen muuttaneeseen Katariinaan pitkän ajan kouluvuosina. Katariina oli tumma ja kaunis, erilainen kuin muut tytöt.

Katariina ja Mikon teiden risteytyessä uudelleen alkaa "psykologinen trilleri jonka loppu on dramaattinen ja traaginen." Katariina ja Mikko kertovat kirjan luvuissa vuorotellen omia näkeymyksiään, muistelevta myös lapsuuttaan ja nuoruuttaan - Katariina muistelee paljon aikoja jolloin hän asui Intian Kalkutassa, Mikko nuoruuttaan, ihastumistaan ja itseinhoaan. Välillä lukija saa lukea samasta asiasta sekä Katariinan että Mikon näkökulman kun heidän muistonsa leikkaavat toisensa.

Kirjan kielestä täytyy sanoa sen verran, että välillä dialogissa käytettiin murretta joka ärsytti minua. Olen ehkä aikasemminkin maininnut täällä blogissa, että aina en syty murteisiin kirjoissa vaikka poikkeuksia toki löytyy. Tämä oli kirja, jossa murteen lukeminen ärsytti minua hieman. Muuten kirja oli varsin nopea- ja helppolukuinen. Kirjan päähenkilöt, Katariina ja Mikko olivat tavallaan kiinnostavia, etenkin Katariina tilannetta oli mielenkiintoista seurata psykologisesti. Kirjan loppuratkaisu on erittäin dramaattinen ja traaginen. Minulle jäi valitetavasti tunne, että loppuratkaisu oli liian dramaattinen kirjan muuhun sisältöön, itse tarinaan verrattuna. Loppu toimi ihan hyvin itsekseen - mutta en saanut sitä yhdisettyä tähän kirjaan, se jäi jotenkin liian suureksi, kirjan hieman vaisun tarinan jälkeen. Mutta tämä on vain minun mielipiteeni, ehkä juuri tämä kontrasti on muiden mielestä hieno asia! En myöskään tunnista kirjaa jännittväksi trilleriksi, minua ei jännittänyt yhtään kirjan edetessä, mutta siitä voin olla samaa mieltä, että "...heti alussa kylvetty pelon siemen ei jää iduksi, vaan siitä kasvaa täysiverinen tragedia." (kirjan takakansi)

***-

Ps! Kirjan kaunis nimi viittaa Ultra Bran kappaleeseen "Minä suojelen sinua kaikelta" ja sopii kirjalle mielestäni todella hyvin.