Paljain jaloin / Laura Save

Paljain jaloin / Laura Save

WSOY, 2013. 380 sivua.

Kannen suunnittelu: Anna Makkonen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Ei ole helppoa arvioida kirjaa, joka kertoo rankan tositarinan nuoren naisen elämästä. Laura Save on tuore äiti ja vaimo kun hän saa puhelun lääkäriltä. Puhelu koskee magneettikuvauksen tuloksia. Lauralla on epäilty polven kierukkavammaa, mutta puhelussa selviää että kyseessä onkin osteosarkooma - reisiluuhun pesiytynyt luusyöpä. Keuhkoissa on mahdollisesti etäpesäkkeitä ja nuori lääketieteen opiskelija Laura on yhtäkkiä erilaisten kysymysten ja opintojen edessä.

Paljain jaloin kertoo Lauran taistelusta luusyöpää vastaan. Kirja on totuudenmukainen ja rankka kuvaus vakavasta sairaudesta, taistelusta, ja lopulta myös kuoleman läheisyydestä. Se kuvailee uskottavasti vakavan sairauden vaikutusta nuoren naisen elämään, parisuhteeseen, perhe-elämään, opintoihin ja ylipäänsä näkemykseen elämästä. Miten käy Lauran Sofia-puolison, miten pienen Otso-pojan, miten Lauran lääkisopintojen? Minkälainen tulevaisuus hänellä on, onko tulevaisuutta ollenkaan?

Paljain jaloin on riipaisevan rankka tarina. Laura Save menehtyi sairauteensa ennen kuin kuuli romaaninsa julkaisusta. Vaikka suru, tuska, katkeruus ja kuolema on läsnä lähes joka sivulla, on kirjassa myös pilkahduksia onnesta, ilosta ja jokaisesta päivästä nauttimisesta. Save kuvailee rankkoja syöpähoitoja, syöpäosaston vertaistuen merkitystä ja ajatuksia rankkojen sairaalareissujen ajoilta.

 Koska kirja perustuu Lauran omiin muistoihin ja päiväkirjamerkintöihin on teksti suoraa ja konstailematonta. Tällä romaanilla ei ehkä ole kirjallisia ansioita ihan hirveästi, kieli tökki välillä ja niin edelleen, mutta tällaisessa kirjassa se ei ole tärkeintä. Paljain jaloin oli mieleenpainuva, rankka, ravisuttava, koskettava ja itkettävä lukukokemus siksi, että se kertoi Lauran elämästä, hänen todellisuudestaan. Kirja kertoo paljon myös sen kirjoittajan persoonallisuudesta, taistelutahdosta ja ajatuksista sairauden ympäriltä. Lauran ääni kuului loppuun asti, ja hänen elämänsä ja sen, mitä hän siitä halusi kertoa, jätti minuun vahvan jäljen. Minä luin kirjan sen rankkuudesta huolimatta kahdelta istumalta. En voi sanoa, että tarina tempaisi mukaansa, mutta halusin lukea vielä yhden sivun, vielä toisen, nähdäkseni heräsikö toivoa, kestikö Lauran hyvät hetket kauemmin. Vaikka tiesin miten kaikki päättyy, toivoin kuitenkin kirjan loppuun saakka että Lauran sairaudelle löytyisi parannuskeino.

Syöpä on valitettavan tuttu asia monelle meistä. Se oli yksi syy sille, että mietin kauan pystynkö lukemaan tätä kirjaa nyt. Omassa suvussani on viime vuosina taisteltu syöpää vastaan, ja valitettavasti hävitty noista taisteluista liian monta. Mutta Paljain jaloin antaa tavallaan myös lohtua, se saa näkemään kuinka tärkeää on nähdä jokaisessa päivässä ne hienot hetket, nauttia jokaisesta päivästä ja elää omaa elämäänsä, joka päivä!

★★★★+

Gilead / Marilynne Robinson

Gilead / Marilynne Robinson

Bazar, 2008. 287 sivua.

Alkuteos: Gilead, 2004.

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Kannen suunnittelu: www.fulltank.org

Mistä minulle? oma ostos

Marilynne Robinsonin romaani Gilead palkittiin vuonna 2005 Pulitzer-palkinnolla. Minä luin kirjan nyt osana oman kirjahyllyni lukuhaastetta.

Ikääntynyt amerikkalainen pastori John Ames elelee viimeisiä kuukausiaan Gileadin pikkukaupungissa Iowassa. Hänellä on huomattavasti itseään nuorempi vaimo, sekä seitsemänvuotias poika jolle Ames kirjoittaa kirjettä. Hän haluaa jättää vasta nuorelle pojalleen muistoja itsestään ja suvustaan. Hän on viettänyt koko elämänsä Gileadissa pastorina, ja myös hänen isänsä sekä isoisänsä olivat saarnamiehiä. Suuren roolin kirjeessä saa myös Amesin kummipoika, joka sekoittaa vanhan miehen rauhaisia päiviä palaamalla kotikaupunkiinsa. Kummipoika herättää vanhoja muistoja ja jännitteitä, ja John Amesin rauhalliset viimeiset päivät muuttavat muotoaan.

Gilead on kaunis pieni kirja. Kirjan tunnelma on melankolinen, hidas ja koskettava. Iäkkään John Amesin tuntemukset tulevat iholle ja kirjan tunnelmassa huomaa hyvin, kuinka miehen päivät saavat uuden käänteen kummipojan saapuessa kuvioihin. Kieli on kaunista, viipyilevää ja kirja vaatii lukijalta aika paljon. Se etenee hitaasti, mutta antaa samalla levollisen olon.

Kirjassa on varsin vahva uskonnollinen sävy, mutta uskonasioita ei kuitenkaan ole häiritsevän paljon. Uskontoaihe on oikeastaan varsin kiinnostava, näin ei-niin-uskonnollisenkin näkökulmasta. Pidin myös kirjan rakenteesta, ja siitä että tarina eteni kirjemuodossa eikä aina niin kronologisessa järjestyksessä.

Luin Gileadia hitaasti nautiskellen, mutta huomaan nyt, ettei minulla ole tästä kirjasta kovinkaan paljon sanottavaa. Kaunis, hidas, melankolinen ja tunnelmallinen kirja. John Amesin ajatukset ja tunteet koskettavat ja näin silmieni edessä kun hän katseli ikkunasta nuoren sinimekkoisen vaimonsa ja pikkupoikansa hulluttelua pihanurmella. Haikeankaunis kirja, johon mielenkiintoinen Amesin kummipoika toi sopivan lisämausteen.

★★★★

Onnellisuusprojekti / Gretchen Rubin

Onnellisuusprojekti / Gretchen Rubin

Nemo, 2013. 330 sivua.

Alkuteos: The Happiness Project, 2009.

Suomentanut: Sini Linteri

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma ostos nettikaupasta

Onnellisuus on kiinnostava käsite. Minä olen aika positiivinen ihminen, ja yritän aina löytää tapahtumista ja sattumuksista ne myönteiset puolet. Koen myös, että yksi elämän tavoitteistani on olla onnellinen. Tavoittelen itse onnellisuutta tavalla, jolla olen onnellisuuden itselleni määritellyt. Minulle onni taitaa olla sellaista yleistä tyytyväisyyttä elämään. Vapautta valita ja tehdä asioita jotka tuottavat minulle mielihyvää, olla ihmisten kanssa joista välitän, opiskella sitä mitä haluan ja tavoitella asioita, joista haaveilen. Voin myös sanoa, että olen varsin onnellinen ihminen, vaikka tämä syksy on ollut yksi elämäni stressaavimmista ja rankimmista jaksoista. Yritän kuitenkin joka ikinen päivä miettiä muutamia asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Tänä viikonloppuna onni on ollut sylissä kehräävä kissapoika, ensimmäiset mukilliset glögiä, opiskeluvapaita päiviä ja ymmärrys siitä, kuinka paljon olen tämän rankan syksyn aikana oppinut!

Tämän pitkän aasinsillan kautta tämän postauksen aiheeseen, eli Gretchen Rubinin kirjaan Onnellisuusprojekti. Rubin on amerikkalainen perheenäiti, joka aivan tavallisena arkipäivänä ruuhkabussissa istuessaan päätti aloittaa Onnellisuusprojektin. Hän koki olevansa varsin onnellinen, hänellä oli kaksi ihanaa tyttöä, rakstava aviomies, kiva uusi koti, mielekäs työ ja paljon ystäviä. Mutta oliko hän niin onnellinen kuin voisi olla? Rubin päätti omistaa vuoden elämästään onnellisuutensa lisäämiseen. Hän teki etukäteen suunnitelman, ja päätti kaikille kuukausille oman teeman. Tammikuussa hän keskittyisi vireyteen, helmikuussa avioliittoonsa, maaliskuussa työhön jne. Jokaisen kuukauden aikana hänellä oli pieniä "välitehtäviä" joiden avulla hän yritti lisätä onnellisuuttaan.

Onnellisuusprojektin idea on kiva, ja pidän ajatuksesta, että ihminen voi vaikuttaa varsin suurissa määrin omaan onnellisuuteensa. Ihailen Rubinia siitä, että hän itse päätti tehdä jotain onnensa eteen. Mutta en voi sille mitään, että en liiemmin innostunut Gretchenistä henkilönä. Minusta hän vaikutti varsin ärsyttävältä vaimolta. Hän nalkutti pikkuasioista jatkuvasti (vaikka avioliittoteemakuukauden yhtenä tehtävänä olikin vähentää nalkutusta), ja oli muutenkin ärsyttävän itsekäs ja jankuttava nainen. En ehkä myöskään olisi sietänyt Gretcheniä ystävänä projketin aikaan. Vaikutti siltä, että hän halusi keskustella vain projektistaan ja halusi tuputtaa onnellisuuttaan kaikille ystävilleenkin. Ei siinä mitään, mutta välillä ihmetteln tekikö hänen tuputtamisensa hänen ystävistään oikeastaan vähemmän onnellisia. Alkoivatko he kyseenalaistaa omaa onneaan kuunnellessaan Gretchenin ainaista jankuttamista projektistaan?

Kirjan idea on ihan kiva, mutta ennen pitkää jokaisen teemakuukauden samantapaiset tehtävät ja tavoitteet alkoivat hieman tylsistyttää. Ja Rubin vaikutti tulevan samoihin lopputuloksiin joka kuukausi. Toisaalta oli ehkä hyvä huomata, että olemalla oma itsensä ja huomioimalla muita oli helpointa saavuttaa onnellisuus, mutta kun kirjassa toistetaan näitä asioita tarpeeksi monta kertaa, alkaa hieman kyllästyttää.

Onnellisuusprojekti on siis ihan kiva kirja, joka herätti ajattelemaan omaa onnellisuuttaa. Miinuspisteitä kuitenkin siitä, etten oikein osannut samaistua Gretcheniin tai hänen tavoitteisiinsa. Projekti oli siis kiinnostava, mutta kirjana tämä ei ollut erityisen ihmeellinen. Liikaa toistoa ja kyllähän kirjasta auttamatta tulee aika Gretchen-keskeinen kun se kertoo hänen onnellisuusprojektistaan. Kun päähenkilö lisäksi on ärsyttävä, alkoi kirjan lukeminenkin ennen pitkää hieman ärsyttämään. Mutta hienoa, että hän koki elämänsä onnellisemmaksi vuoden projektin päätyttyä! Eniten kirja antoi ajattelemisen aihetta ihan omasta elämästä ja onnellisuudesta, ja siitä kirjalle yksi lisätähti.

★★★+

La Peregrina / Cecilia Samartin

La Peregrina / Cecilia Samartin

Bazar, 2013. 501 sivua.

Alkuteos: La Peregrina, 2013.

Suomentanut: Ulla Lempinen

Kannen suunnittelu: Lene Stangebye Geving

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Blogiani kauemmin seuranneet tietävät, että olen pitänyt Cecilia Samartinin aiemmista kirjoista paljon. Yksi syksyn odotetuimpia uutuuskirjoja olikin minulle Samartinin La Peregrina, joka on itsenäinen jatko-osa Senor Peregrinolle josta pidin kovasti. Samartinin kirjat kertovat rankoistakin aiheista, mutta sellaisella kepeydellä että niitä on kiva lukea. Lisäksi ripaus maagista realismia tuo kirjoihin jännitystä ja yllättäviäkin käänteitä. Tämä uutukainen oli taas aika lailla taattua Samartinia!

Nuori Jamilet on jättänyt kotimaansa Meksikon taakseen ja muuttanut paremman elämän toivossa Los Angelesiin. Hän on ystävystynyt salaperäisen ja mielenkiintoisen, mutta kiltin ja mukavan herra Peregrinon kanssa. Peregrinosta on tullut Jamiletille läheinen, aivan kuin isoisä. Miehen tarinat menneisyydestä ovat kiinnostavia, ja herättävät Jamiletin uteliaisuuden. Mitä Peregrinon ja tämän suuren rakkauden välillä tapahtui, mitä heidän rakkaudelleen tapahtui?

Vuosikymmeniä aikaisemmin Rosa-niminen tyttö asuu pienessä espanjalaiskylässä. Hän joutuu erinäisistä syistä jättämään perheensä ja kotikylänsä, ja saa lämpimän vastaanoton mustalaisyhteisöltä. Rosan erityislahjat huomataan pian, ja tytön elämä muuttuu hyvin erilaiseksi. Mutta mitä Rosalle tapahtui?

Pidin La Peregrinasta koska Samartin on niin taitava luomaan mukaansatempaavia tarinoita ja kiinnostavia, koskettavia ihmiskohtaloita. Pidin myös siitä, että tässä oli samoja henkilöitä kun Senor Peregrino-kirjassa josta tykkäsin paljon. Tarina tempaisi mukaansa, ja halusin nopeasti selvittää herra Peregrinon menneisyyden ja toisaalta myös sen, kuka Rosa oli.

Kirjan rakenne oli kiinnostava. Vuorotellen seurattiin Jamiletin ja herra Peregrinon elämää sekä Rosan elämää Espanjassa vuosikymmeniä aiemmin. Pidin tästä vaihtelusta kovasti. Kirjan luvut oli kirjoitettu niin, että aina halusi lukea vielä yhden luvun. Lukujen loput jäivät aina ikään kuin avonaisiksi, ja luvun lopussa tapahtui jotain kiinnostavaa. Tämä teki tarinasta mukaansatempaavan ja vetävän.

Kieli on sujuvaa ja helppoa, kirjan lukeminen mutkatonta ja vaivatonta. Samartinin kirjoissa toistuu usein pieni maaginen realismi, hieman epätodelliset ja maagiset tapahtumat realistisen kuvauksen keskellä. Niin tässäkin kirjassa. ehkä jopa hieman enemmän kuin Samartinin aiemmissa kirjoissa. Huomasin muutamaan otteeseen miettiväni, mitkä tapahtumista olivat totta, mitkä ei? Myös kirjan loppu oli kiinnostava, joskaan en vieläkään ole ihan varma mitä siinä tapahtui. Tästä olisi kiinnostavaa keskustella jonkun muun kirjan lukeneen kanssa, muille en halua spoilata!

La Peregrinassa oli hurjasti kiinnostavia asioita. Aiheet olivat mielenkiintoisia; espanjalainen mustalaiskulttuuri oli kiehtovaa, ja nuoren Rosan ja tämän ystävien pyhiinvaellusmatka Santiago de Compostelaan oli  kiinnostava! Kokonaisuutena pidin La Peregrinasta kovasti, se oli sopivan mukaansatempaava ja sopivan viihteellinen minun kiireiseen syksyyni!

★★★★+

Finlandia-ehdokkaat 2013

Tämän vuoden ehdokkaat Finlandia-palkinnon saajaksi on juuri julkistettu! Ehdolla ovat:

*Kjell Westö: Hägring 38 (Schildts & Söderströms)
*Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Teos)
*Leena Krohn: Hotel Sapiens (Teos)
*Asko Sahlberg: Herodes (WSOY)
*Hannu Raittila: Terminaali (Siltala)
*JP Koskinen: Ystäväni Rasputin (WSOY)

Minä olen lukenut ehdokkaista jopa kaksi, Westön ja Pelon. Oma voittajasuosikkini näistä on, yllätysyllätys, Westö vaikka Pelonkin kirjasta pidin paljon. Ehdokkaista nuo muut eivät oikeastaan hirveästi kiinnosta minua, mutta Raittilan ja Krohnin voisin ajatella lukevani jossain vaiheessa. Ja no, sen voittajan luen joka tapauksessa, mutta tietenkin toivon sen olevan jo luettu ;).

Tässä linkit arvioihini luetuista ehdokkaistani:

Hägring 38
Jokapäiväinen elämämme


Nyt odottelemaan joulukuun kolmatta päivää, kun voittaja julkistetaan. Voittajan valitsee Helsingin kaupunginteatterin pitkäaikainen johtaja Asko Sarkola.

Taivaanvartijat / Hannu Väisänen

Taivaanvartijat / Hannu Väisänen

Otava, 2013.284 sivua.

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

Mistä minulle? kirjastosta lainaamalla

Hannu Väisänen on ollut minulle aika tuntematon kirjailija, ennen kuin törmäsin kirjastoreissulla hänen uutuusteokseensa Taivaanvartijat. Otin kirjan kotiin luettavaksi, koska muistinlukeneeni muutaman kehuvan blogiarvion tästä. Ei Väisänen ehkä ihan suosikkikirjailijakseni tällä noussut, mutta hieno kotimainen uusi tuttavauus kuitenkin!

Kirjan päähenkilö on Antero, joka on juuri valmistunut Kuvataideakatemiasta. Hän saa työtehtäväkseen maalata kotikaupunkinsa uuteen kirkkoon kuuden metrin mittaisen alttaritaulun, ja kiiruhtaa iso kasa luonnoksia mukanaan ensimmäiseen kokoukseen kirkkoherran, seurakunnan talousjohtajan ja asessorin, taivaanvartijoiden, kanssa. He huokailevat ja ihmettelevät nykytaidetta ja sen outouksia, eivätkä ole alttaritaulusuunnitelmasta aivan yhtä innostuneita kuin Antero. Alttaritaulutyön jatkuessa Antero huomaa kamppailevansa nuoren taiteilijan kunnianhimon ja pienen pohjoissuomalaisen seurakunnan vanhanaikaisten ja ahtaiden normien kanssa.

Taivaanvartijat on kielellisesti kaunis kirja. Teksti on paikoin aivan runollista, sitä halusi pysähtyä ihailemaan ja maistelemaan. Mutta toisaalta taas juurikin tekstin osittainen vaikeus teki koko kirjasta minulle haastavan. Luin tätä kauan, mutta toki myönnän että stressaava syksyni ei ehkä ollut kirjalle ihan otollisinta lukuaikaa. Nyt kaipaisin helpompia, mukaansatempaavia kirjoja. Nyt minulle tuli tunne että olin tälle kirjalle liian tyhmä. Putosin monta kertaa kärryiltä, en tiennyt mentiinkö nykyajassa vai Anteron muistelmissa ja välillä minun oli vaikea tietää, mistä puhuttiin.

Suosikkikohtiani kirjassa oli ehdottomasti ne, kun Antero nuorukaisena oli Ruotsissa taidenäyttelyssä ja vietti aikaa näyttelyssä tapaamansa vanhan Greta-rouvan kanssa. Greta oli hahmona hurmaava ja kiinnostava,  Tukholman pikkukadut ja tunnelma tuli lähelle, kuten myös kahden taiteilijasielun mielenkiintoinen suhde. Koko kirjan tunnelma on jollakin tavalla harras, hidas, kaunis ja jotenkin kirkkomainen (?).

Vaikka en täysin Taivaanvartijoihin rakastunut, pidin kirjasta ja sen tunnelmasta. Kieli on kaunista, jopa upeaa, mutta tämä kirja ei osunut minun kohdalleni parhaimpana hetkenä. En pystynyt oikein rauhoittumaan tämän kirjan kanssa niin kuin se olisi vaatinut, ja siksi lukukokemus ei ollut aivan niin hieno kuin olin odottanut. Aion jatkossa kuitenkin tutustua Väisäsen muihinkin kirjoihin!

★★★

Pionin rakkaus / Lisa See

Pionin rakkaus / Lisa See

WSOY, 2009. 404 sivua.

Alkuteos: Peony in love, 2007.

Suomentanut: Hanna Tarkka

Kannen suunnittelu: Anna Makkonen

Mistä minulle? kirjakauppaostos

Lisa Seen Pionin rakkaus valikoitui kuukauden kirjaksemme lukupiirissä muutaman mutkan kautta. Olen aiemmin lukenut Seeltä Shanghain tytöt josta pidin aika paljon, joten tartuin mielelläni tähänkin kirjaan. Huomasin kuitenkin jo aika varhaisesa vaiheessa, että Pionin rakkaus ei oikein ollut minun pala kakkuani.

Pioni on 16-vuotias kun hänen kotonaan esitetään Pionipaviljonki-ooppera. Pioni on siitä innoissaan ja ihastuu oopperaan kovasti. Oopperaesityksen aikana hän tapaa sattumalta kotinsa puutarhassa komean nuoren miehen, joka salpaa hänen hengityksensä, ja saa muuttaa hänen elämänsä. Pioni ei voi enää ajatellakaan muuta kuin tätä nuorta miestä. Nuori tyttö on kuitenkin jo luvattu vaimoksi miehelle, jota ei ole koskaan tavannut. Pioni kärsii lemmensairaudesta, lukee Pionipaviljonkia kirjamuodossa ja lopulta riutuu kuoliaaksi rakkaudentuskissaan. Mutta itse tarina alkaa oikeastaan vasta Pionin kuolemasta. Lukija pääsee seuraamaan minkälaista on kuoleman jälkeinen elämä kiinalaisten muinaisuskomusten mukaan.

Pionin rakkaus on aiheeltaan ihan kiinnostava. Tapahtumat pohjautuvat tositarinaan ja asettuvat 1600-luvulle. Muinaistavat ja -uskomukset ovat kiinnostavia, ja kiinalainen kulttuuri on jo kauan kiinnostanut minua kovasti. Pidin myös siitä, että kirjan tapahtumissa suuressa roolissa oli oikea ooppera, vaikka en Pionipaviljongista ennen ole kuullutkaan.

Sitten tulee se mutta:

Kirjan alussa minulla oli vaikea päästä vauhtiin. Tarina ei jostain syystä vienyt mukanaan, henkilöt jäivät etäisiksi ja kirjan lukeminen eteni todella hitaasti. Kirjan keskivaiheilla pääsin tarinan imuun hieman paremmin, mutta kaipasin silti enemmän tapahtumia ja tiiviimpää tempoa. Nyt tuntui siltä, että tarinaa oli turhaan venytetty liian pitkäksi. Henkilöt jäivät koko kirjan läpi valitettavan etäisiksi. Päähenkilö Pioni ei vain onnistunut herättämään minussa oikeastaan mitään tunteita, vaan jätti tekoineen ja ajatuksineen minut täysin kylmäksi. En tiedä johtuiko se siitä, etten osannut kirjan alussa asettua 16-vuotiaan tytön ajatusmaailmaan tai että kuoleman jälkeiset tapahtumat ja haamuilujutut tuntuivat minulle liian epätodellisilta ja oudoilta.

Kirjan kieli oli myös tönkönlaista, onko sitten kyse huonosta suomennoksesta vai jo alkuperäisteoksen tönköstä kielestä - sitä en osaa sanoa. Kokonaisuutena Pionin rakkaus oli pettymys. En oikein saanut tästä otetta, henkilöt tai tarina sinänsä ei oikein herättänyt minussa tunteita mihinkään suuntaan. Vaikka tarinassa kuvailtiin kauheuksia, joita esimerkiksi Pionin äidille oli elämän aikana sattunut, ne eivät kuitenkaan koskettaneet. En tiedä johtuiko tuo tönköstä kerronnasta vai mistä, mutta tunne jäi puuttumaan koko kirjasta. Yleisestikin tarina jäi pinnalliseksi, tässä oli monia kiinnostavia aiheita kuten vallankumous, tyttöjen ja naisten asema 1600-luvun Kiinassa jne. mutta koska aiheita oli niin paljon jäi kaikista hieman pintaraapaistu fiilis.

Pionin rakkaus ei siis ollut minun kirjani, ja lukupiirissäkään tämä ei ollut mikään menestys. Anni ja Katri ovatkin jo kirjoittaneet omia ajatuksiaan tästä.

★★+