Ranskalainen ystävä / Tommi Melender

Ranskalainen ystävä / Tommi Melender

WSOY, 2009. 237 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? oma ostos

Olen kehittänyt uuden systeemin, jonka avulla valitsen seuraavaksi luettavan kirjan, ellei lukupinosta löydy inspiroivaa luettavaa. Kirjoitin omistamieni kirjojen nimiä lapuille, jotka laitoin kukalliseen ruukkuun. Kun lukuinspis on hukassa, ruukusta lappu kouraan ja eikun lukemaan! Tommi Melenderin Ranskalainen ystävä oli ensimmäinen kirja, jonka nimen nostin ruukustani. Kirja on majaillut hyllyssäni varmaankin parin vuoden ajan. Jos en ihan väärin muista, olen sen joltain kirjamessuilta kotiin raahannut muiden kirjojen mukana.

Kirjan päähenkilö on Joel Raento, suomalainen näytelmäkirjailija ja luennoitsija. Hän käy läpi jonkinlaisen identiteettikriisin ja asettuu Ranskaan, pieneen Aronvillen kaupunkiin jossa hän omistaa aikansa Gustave Flaubertin teoksille. Ranskassa Joel tapaa Marcelin, entisen lehtorin ja nykyisen kuljetusyrittäjän, joka on elämänsä aikana joutunut kokemaan paljon rankkoja asioita. Nykyään Marcel joutuu ajamaan pimeitä keikkoja rikollisille, mutta hänen kiinnostuksensa tyylikkääseen ja arvokkaaseen elämään yhdistää hänet Raennon kanssa. Raento ja hänen ranskalainen ystävänsä oppivat erinäisten tapahtumien kautta paljon itsestään, toisistaan ja ystävyyden voimasta, ihmisyydestä.

Ranskalainen ystävä on ympäristöltään kiinnostava. Pidän Ranskasta ja sen tunnelmasta, mutta tässä ei ehkä kuitenkaan ollut se ihan erityinen ranskalainen tunnelma. Mutta tapahtumaympäristö oli ehdottoman mielenkiintoinen, ja kiinnostavaa oli sekin, että Flaubertin teoksilla oli tässä keskeinen rooli (vaikka viittaukset Flaubertin teoksiin minulla varmasti ohi menivätkin). Mutta muuten Ranskalainen ystävä oli, valitettavasti, aikamoinen pettymys. Jostain syystä minulla kesti kauan päästä sisään tähän ja henkilötkään eivät täysin napanneet. Päähenkilö Joel Raennosta en oikein löytänyt mitään samaistumisen aihetta, enkä lopulta edes pitänyt koko miehestä. Muutamia kiinnostavia sivuhenkilöitä tarinasta löytyi, kuten vanha herra Edouard.

Kerronta ja kielenkäyttö on sujuvaa ja tekstiä oli varsin helppo lukea, joskin sieltä täältä löytyi vaikeita, outoja sanoja, jotka eivät kuulu minun sanavarastooni (eksegeesi? nulkki?). Kirjan juoni ei myöskään onnistunut imaisemaan minua mukaansa, ja taisin lähinnä lukea tämän loppuun sen vuoksi, että tässä oli niin vähän sivuja.

Aiheitakin tässä oli vaikka muille jakaa, yksinäisyyttä, itsensä etsimistä, median vaikutusta, väkivaltaa... Minun oli kuitenkin vaikea saada tästä minkäänlaista kokonaiskuvaa ja tuntui, että jotain jäi puuttumaan, tai jotain jäi ymmärtämättä. Synkkyyttä, rumuutta ja maailman ja ihmisten pahuutta oli minulle, peruspositiiviselle, hieman liikaa.

★★+

Neljäntienristeys / Tommi Kinnunen

Neljäntienristeys / Tommi Kinnunen

WSOY, 2014. 334 sivua.

Kannen suunnittelu: Martti Ruokonen

Mistä minulle? pyytämätön arvostelukpl kustantajalta

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys on varmasti yksi alkuvuoden puhutuimmista kirjoista. En itse aikonut lukea tätä, koska se oli jostain syystä mennyt minulta ihan ohi kevään uutuuskatalogeja selatessani. WSOY yllätti minut kuitenkin lähettämällä arvostelukappaleen, ja kehuvien arvioiden jälkeen päätinkin lukea tämän. Onneksi luin! Kaikki kehut ja hehkutukset ovat kyllä täysin ansaitut. Kinnusen romaani on upea!

Kirjassa suunvuoron saa kolme henkilöä. Alussa kertojana toimii Maria, nuori pitäjänkätilö joka herättää ympäristössään epäilystä. Hän hoitaa kuitenkin vaikeatkin synnytykset kunnialla, ja saa lopulta toivomaansa arvostusta muilta. Mutta Maria kaipaa itse kuitenkin jotakin, ja hän jää ikään kuin kaipuunsa vangiksi. Marian Lahja-tytär vuorostaan tahtoo elämäänsä kaiken sen, minkä Maria-äiti hylkäsi. Myöhemmin oman tarinansa saa kertoa myös Lahjan Onni-mies, joka kokee sodan mutta selviää. Mutta hänkään ei ole täysin onnellinen, vaan etsii lyhyitä, kiihkeitä onnenhetkiä kaupungista. Vuosikymmenten jälkeen Kaarina sisustaa kotiaan, Onni-appensa rakentamaa taloa. Anoppi ei ole samoilla aaltopituuksilla Kaarinan kanssa, ja menneisyyden salaisuudet raottuvat vanhan talon uumenissa.

Niin... Neljäntienristeys on niin hieno kirja, että siitä on vaikea sanoa mitään järkevää. Aloitin lukemisen varovasti. Miten tämä voi olla niin erikoinen? Mutta heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien kirja kirja vei minut mukanaan. Kieli oli tavattoman kaunista ja sujuvaa. Lukeminen vain vei mennessään, eteni kuin itsestään.

Henkilöt olivat kiinnostavia, heidän tarinoihinsa halusi tutustua. Henkilöt olivat myös niin huolella kuvaillut, että kaikki tulivat läheisiksi ja inhimillisiksi. Ihan kuin olisin tuntenut Marian, Lahjan ja Kaarinan, vahvan naiskolmikon sekä myös melankolisen ja hieman salaperäisen Onnin - joka oli yksi romaanin kiinnostavimpia henkilöitä.

Sota-aiheiset kirjat kiinnostavat minua, ja tässäkin kirjassa sota-aika oli läsnä. Ajankuvaus on hienoa ja realistisen tuntuista, vaikka en itse todellakaan ole mikään historian asiantuntija. Mutta kaikki yksityiskohdat tuntuivat uskottavilta, ja siltä, kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Myös entisajan Suomen realistinen kuvaus loi kirjaan hienon tunnelman. Eri henkilöiden kokemukset ja tarinat täydensivät toisiaan, ja tekivät kokonaisuudesta ehjän ja upean, kirjan kansiliepeitä myöden. Minulla ei ole tästä kirjasta mitään huonoa sanottavaa. Täydellinen kirja luettavaksi, kun kärsii lukujumista, tai on muuten vain upeaa lukukokemusta vailla.

Neljäntienristeys on yksi upeimpia kirjoja, joita olen pitkään aikaan lukenut. Ehkä tämä on yksi kokonaisuudeltaan hienoimpia, kotimaisia esikoisromaaneja joita olen ikinä lukenut! Viimeksi muistan ihastuneeni tällä tavalla Aki Ollikaisen Nälkävuoteen, joka oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaanakin. Ihmettelen, ellei Kinnusen romaanista tule vähintään yhtä hehkutettua ja palkittua tänä syksynä eri palkintojenjaoissa.

★★★★★

Torka aldrig tårar utan handskar 3. Döden / Jonas Gardell

Torka aldrig tårar utan handskar 3. Döden / Jonas Gardell

Norstedts, 2013. 292 sivua.

Kannen suunnittelu: Pompe Hedengren

Mistä minulle? joululahja

Jonas Gardellin hienon Torka aldrig tårar utan handskar -trilogian päätösosa Döden oli vähintään yhtä hieno ja mieleenpainuva kuin edeltäjänsä Kärleken ja Sjukdomen. Jos mahdollista tämä päätösosa kosketti edeltäjiään vielä enemmän, kun nimensä mukaisesti kuolema on läsnä jatkuvasti ja tukholmalainen ystäväpiiri pienenee viikko toisensa jälkeen.

Paul ja Bengt, Seppo ja Lars-Åke, Rasmus ja Benjamin. He ovat kaikki eläneet omaa elämäänsä, erikseen ja yhdessä. Sama sairaus kuitenkin koskettaa heistä jokaista. Osan se vie hautaan, toiset jäävät suremaan ystäviään, jotka kuolivat nuorina. Tämä kirja kuvailee ystävysten viimeisiä hetkiä yhdessä. Aikaa, jolloin hautajaiset olivat arkipäivää. Niin tavallisia, että mustaa pukua kannatti säilyttää työpaikalla, jotta sen sai nopeasti ylleen kun taas piti osallistua yhden ystävän viimeiselle matkalle. Kirja on täynnä tuskaa, surua ja nöyryytystä, mutta onneksi myös kaunista rakkautta, joka voittaa kaiken muun.

Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon sen taas. Gardell kirjoittaa uskomattoman kauniisti. Sanat ovat juuri oikeassa järjestyksessä, teksti etenee kauniin soljuvasti ja viisaita oivalluksia ja lauseita haluaa lukea uudelleen ja uudelleen.

Koko trilogia on koskettava, tunteita herättävä. Tämä päätösosa on ehkä kaikista surullisin ja koskettavin. Vaikka tässäkin tunsi ärtymystä ja vihaa monen "ulkopuolisen" käytöstä kohtaan, on aiemmat kirjat kuitenkin aiheuttaneet tuota enemmän. Tässä päätösosassa kirjan henkilöt olivat jotenkin niin tottuneita ja, kamala sanoa, jo tyytyneitä osaansa. Kaikki tiesivät ainakin jollain tasolla kuinka heidän elämässään käy, vihaa ei enää näytetty samalla tavalla, vaan keskityttiin siihen tärkeimpään. Huolenpitoon, rakkauteen, yhdessäolemiseen kuoleman lähestyessä.

Tässä on myös sydäntäsärkeviä viimeisiä yhteisiä hetkiä. Viimeinen yhteinen ja perinteinen joulu kommuunissa, jolloin moni on jo haudassa, ja muutamista jäljellä olevistakin puolet sairaita ja huonossa kunnossa. Mutta jouluruokaa, alkoholia, perinteiset laulut ja tarinat on saatava. Vaikka mikään ei ole kuten aiempina jouluina.

Asia, joka ärsytti ja kiukutti yhä eniten on Rasmuksen ja Benjaminin vanhemmat. Rasmuksen vanhemmat tuottivat niin suuren pettymyksen tässä kirjassa, että oikein inhottaa. Olen nähnyt trilogiaan perustuvan tv-sarjan, mutta jotenkin Rasmuksen vanhempien käyttäytyminen sairaala-aikana meni silloin minulta ohi. Miten voi suhtautua ja kayttäytyä tuolla tavalla oman lapsensa rakkaimpaa kohtaan, omaa lastaan kohtaan?

Kuolema ja sen lopullisuus on kuvailtu kauniisti. Vaikka näiden miesten tarina on ollut täynnä epäoikeudenmukaisuutta, rumaa kohtelua, rankkoja oireita, kamalaa sairautta, on rakkaus ja ystävyys vienyt heidät pitkälle. Rakkaimpansa menettäneenäkin rakkaus ystäviin säilyy, ja se pelastaa monet.

Gardellin trilogia on ollut upeaa luettavaa, ja nämä kirjat jäävät mieleeni ikuisesti. Toivon, että useat lukisivat nämä kirjat. Olen varma, että ne antavat kaikille jotain. Jos ei kirjallisella tasolla, niin ainakin sisällöllisesti. Gardell antaa kasvot kuolleille, hän kertoo totuuden siitä, mitä oikasti on tapahtunut, minkälaista heidän elämänsä on ollut. Nämä kirjat ovat kunnioitus hänen kuolleille ystävilleen, ja jo sen vuoksi koskettavia.

★★★★★

Sirkuksen poika / John Irving

Sirkuksen poika / John Irving

SSKK, 1995. 544 sivua.

Alkuteos: A Son of the Circus, 1994.

Suomentanut: Kristiina Rikman

Kannen suunnittelu: Eero Heikkinen

Mistä minulle? kirpparilöytö

Tämänkin kirjan takana on stoori. Aloitin John Irvingin Sirkuksen pojan lukemisen syksyllä 2012 yhdessä Suketuksen kanssa. Aika ei vain ollut tälle silloin otollinen, ja kirja jäi kesken jossain sivun 200 paikkeilla. Nyt päätin kuitenkin lukea tämän loppuun, kun tuli Irving-olo. Ja hyvä että luin. Olihan tämä hieno, vaikka ei ehkä ihan yhtä upea kuin aiemmin lukemani Oman elämänsä sankari ja Garpin maailma.

Farrokh Daruwalla on 59-vuotias ortopedikirurgi. Hän on syntynyt Intian Bombayssa ja opiskellut Wienissä. Nykyään hän asuu vaimonsa ja aikuisten lastensa kanssa Kanadan Torontossa, mutta palaa kotikaupunkiinsa Bombayhin silloin tällöin tekemään töitä. Bombayssa hänen potilainaan on enimmäkseen rampoja lapsia.

Kaksikymmentä vuotta sitten, ollessaan Goassa, Daruwalla joutui työnsä kautta tutkimaan kaksi murhan uhria. Nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, tohtori joutuu silmätysten murhaajan kanssa uudelleen. Mukana ympyröissä on Raduwallan vaimon lisäksi myös tunnettu näyttelijä, sirkusväkeä, kääpiöitä ja nuori lapsihuora sekä intialainen poliisipäällikkö Patel.

Sirkuksen poika on kiehtova, kiinnostava romaani. Tässä on paljon kaikkea; henkilöitä on suuri määrä ja minulla kesti kauan päästä kärryille siitä, kuka oli kukin ja mikä kutsumanimi kuului kellekin. Henkilökaarti oli kuitenkin kiinnostava, ja Irving on tapansa mukaan taitava kuvailemaan henkilöitä niin, että he kaikki tuovat tarinaan oman mausteensa, ja että lähes kaikki onnsituvat jollain tavalla koskettamaan lukijaa. Vaikka henkilöitä oli paljon ja menin heissä alussa sekaisin, tuntui kuitenkin siltä, että kaikilla oli oma persoonansa ja kaikki oppi jollain tasolla tuntemaan, vaikka kaikki eivät tietenkään olleet ihania ja miellyttäviä.

Tarina etenee välillä hitaan verkkaisesti, välillä taas hurjemmin. Pidin erityisesti vauhdikkaammista kohdista kun murhaajaa ryhdyttiin selvittämään ja lukijalle aukesi asioita kahdekymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Murhamysteerin selvittäminen oli mielenkiintoinen juoneltaan, mutta siinä ohessa sai seurata niin intialaista elämänmenoa kuin sirkuksenkin arkipäivää. Monipuolisuus onkin tämän romaanin valttikortti, henkilögallerian ja tapahtumien osalta, mutta myös esimerkiksi monen kiinnostavan ihmissuhteen vuoksi. Vaikka suuri osa kirjan tapahtumista tuntui aika uskomattomilta, hurjilta ja jossain määrin jopa epäuskottavilta, se ei minua tässä kirjassa haitannut (vaikka useimmiten haittaa). Tapahtumat asettuivat Intiaan, ja jostain syystä se kelpaa minulle selitykseksi. Kyllä Intiassa voi tapahtua tällaista ;).

En oikein osaa sanoa mikä tässä kirjassa aiheutti sen, etten saanut tätä ensimmäisellä yrittämällä luetuksi. Nyt toisella kerralla uppouduin tarinan vietäväksi ja luin tämän muutamassa päivässä. Sirkuksen poika on kiehtova, kiinnostava, monipuolinen ja myös varsin runsas romaani joka kuitenkin kiinnostavien aiheidensa ja erilaisten henkilöidensä vuoksi vei minut mennessään. Kyllä se Irving osaa ;).

★★★★

Kuulumisia pääsiäisloman kynnyksellä

Heippa!

En viitsi kirjoittaa pitkää selostusta siitä, mitä kaikkea opiskelurintamalle kuuluu ja kuinka pitkiä päiviä pakerran graduprojektin kanssa. Ja kuinka paljon tässä ärsyttää se, että vuorokaudessa vain ei tällä hetkellä ole tarpeeksi tunteja kaikelle sille, mitä haluaisin ehtiä tekemään. Siksi blogi kärsii, vielä ainakin parin kuukauden ajan. Mutta nyt minulla on viiden päivän pääsiäisloma ja aion tehdä kaikkea muuta kuin miettiä gradua! Huomenna palaan kirjajuttujen kanssa, ja tarkoituksena on lukemisen lisäksi ehtiä kirjoittamaan arviot ainakin kolmesta kirjasta jotka tuossa pinossa odottavat.

Tällä hetkellä luen Siri Hustvedtin uutukaista Säihkyvä maailma, joka ei valitettavasti vielä ole vakuuttanut minua. Niin sanottu virallinen pääsiäiskirja on vielä epäselvä, huomenna olisi tarkoitus piipahtaa pitkästä aikaa kirjastossa joten eiköhän sieltä löydy joku hyvä pääsiäiskirjakin ;).

Viime viikonloppuna olin kahden ystävän kanssa rentoutumislomalla Tallinnassa, ja reissu oli kyllä onnistunut. Lukemaan en ehtinyt mutta hyvää ruokaa, vähän juhlimista ja vähän shoppailua, parasta seuraa ja pari yötä poissa kotoa teki terää. Tämän postauksen kuvat ovat juuri tuolta reissulta.

Palaillaan huomenna! Kiva jos eksytte tänne vielä lukemaan juttujani ja kommentoimaan niitä, vaikka en tällä hetkellä olekaan niin ahkera bloggaaja kuin toivoisin ;).

Isäasentoja / Petri Vartiainen

Isäasentoja / Petri Vartiainen

Otava, 2014. 159 sivua.

Kannen suunnittelu: Jussi Karjalainen

Mistä minulle? pyytämättä saatu arvostelukpl kustantajalta

Petri Vartiaisen (pienois?)romaani Isäasentoja tupsahti postiluukustani muutama viikko sitten, ja päätin ottaa tämän ohuen yllätyskirjan välipalalukemiseksi parin paksumman ja raskaamman kirjan väliin. Isäasentoja olikin nopealukuinen ja oikein sopiva välipalaluettava, vaikka minä en ehkä ihan kirjan kohderyhmää olekaan.

Kirjassa on lyhyitä lukuja jotka kertovat isänä olemisesta, isän ajatuksista ja mietteistä. Kirjan ensimmäinen osa keskittyy Ariin ja hänen isäksi tulemiseen. Ari saa vaimonsa kanssa kolme lasta, ja isäksi tuleminen herättää monia ajatuksia. Kirjassa kuvaillaan miltä Arista tuntuu kun hän joutuu lähtemään synnytyslaitokselta yksin kotiin, kun perhehuonetta ei ollut saatavilla esikoisen synnyttyä, miltä isästä tuntuu valvotut yöt vauvan kanssa, miltä toisen lapsen syntymä tuntuu... Lapset ovat isän elämässä etusijalla, tärkeimpiä maailmassa, elämän valo. Isä venyy lastensa vuoksi mihin asentoon tahansa, ja näistä eri asennoista Vartiaisen kirja koostuu. Isän arkea kuvaillaan, isän paikkaa ja isän harjoittelua isänä olemisessa. Isän ja äidin eroa vertaillaan ja perinteisiä rooliodotuksia mietitään. 

Kirjan jälkimmäisessä osassa mietitään myös isänä olemista aiempien miespolvien aikana. Minä pidin kirjan ensimmäisestä osasta enemmän kuin jälkimmäisistä, ja olisin mielummin lukenut koko kirjan läpi isäasennoista nykypäivänä. Kirjan toinen osa oli hieman irrallinen ja latisti kokonaisuutta.

Isyydestä on yllättävän kiinnostavaa lukea. Yllättävää siis niistä luonnollisista syistä, että olen nainen ja vielä kaukana äitiydestä. Mutta miehen näkökulma on kiinnostava. Tämä kirja toi tietenkin mieleeni Eve Hietamiehen hienon Yösyötön, ja onkin kiva että miehen näkökulmasta vanhemmuuteen on alkanut ilmestyä enemmän kirjoja.

Vartiainen kirjoittaa hienosti, tekstiä on helppo lukea. Huumoria löytyy ja moneen asiaan näkökulma on rennon hauska. Isäasentoja ei ole tiukkapipoinen kirja isyyden vaikeudesta ja rankkuudesta, vaan perhe-elämän koukeroita Vartiainen kuvaa lämmöllä ja suurella sydämellä.

Isäasentoja oli siis varsin mukavaa luettavaa. Vaikka en ehkä ihan kirjan kohderyhmään kuulukaan pidin isän näkökulmasta kirjoitetusta kirjasta. Kokonaisuus olisi ollut ehjempi ja ainakin minulle kiinnostavampi, jos kirjan jälkimmäinenkin osa olisi kertonut Arin isyydestä. Sitäpaitsi olisin halunnut tietää, pitikö päätös, jonka Ari teki ensimmäisen osan aikana... ;).

★★★

Plumeriaveranta / Mia Couto

Plumeriaveranta / Mia Couto

Like, 2006. 170 sivua.

Alkuteos: A Varanda Do Frangipani, 2004

Suomentanut: Sanna Pernu

Kannen suunnittelu: Elisa Karmasalo

Mistä minulle? oma nettikirjakauppaostos

Mia Couto on mosambikilainen kirjailija jota pidetään portugalinkielisen Afrikan merkittävimpänä nuorena kirjailijana. Plumeriaveranta on hänen toinen suomennettu romaaninsa, ja ilmestynyt kirjahyllyyni nettikirjakaupan alennusmyyntien kautta. Eri maiden kulttuureista kertovat kirjat kiehtovat minua, ja niinpä päädyin tämänkin lukemaan.

Tarinan kertojana toimii Ermelindo Mucanga. Hänet on niin sanotusti haudattu väärään paikkaan, erään plumeriapuun juurelle vanhan linnoituksen verannan viereen. Linnoitus toimii nykyään vanhainkotina, joka tosin on asukkeineen unohtunut miinakenttien ja viidakkokasvillisuuden keskelle. Mucanga on siis kuollut, mutta muurahaiskäpy neuvoo vainajaa palaamaan elävien kirjoihin, jotta hän voisi kuolla uudelleen ja tulla kunnolla haudatuksi.

Mucanga palaa elämään asettuen poliisikomisario Izidine Naitaan, joka tutkii vanhainkodin johtajan murhaa. Poliisi kuulustelee vuoroin monia vanhainkodin asukkaita, ja poliisikomisarion kautta myös Mucanga pääsee kuulemaan vanhusten elämäntarinoita. Tarinoissa käydään läpi Mosambikin siirtomaavallan ja itsenäisyyden jälkeistä aikaa.

Plumeriaveranta on kiehtova kirja. Se raottaa Mosambikin historiaa ja kulttuuria vanhainkodin asukkaiden tarinoiden kautta. Kirja sisältää myös paljon mystisiä piireitä, joiden suurin ystävä minä en aina ole. Mutta tämä kirja oli jotenkin kokonaisuutena niin erilainen, että tähän tarinaan sopi ne oudotkin piirteet, esimerkiksi kuolleista takaisin elävien kirjoihin nouseminen.

Kirjan kieli on runollista ja kaunista, mutta varsin vaativaa. Vaikka kirjassa ei ole paljon sivuja kesti lukeminen kuitenkin aika kauan. Kirja vaatii lukijaltaan paljon ja tekstissä etenee varsin hitaasti. Romaani on rakennettu kiinnostavalla tavalla. Pidin siitä, miten Mosambikin historia avautuu vanhusten tarinoiden kautta. Mosambikin historiasta ja mystisestä kulttuurista saa hyvän kuvan tarinoiden kautta, ja maa osoittautuu todella kiehtovaksi.

Plumeriaveranta oli siis aika vaativa romaani. Aiheet olivat kiinnostavia ja kokonaisuus toimi varsin hyvin. Ihan minun kirjani tämä ei kuitenkaan ollut, sillä suosin kuitenkin "tavallisempia" kirjoja. Ehkä mystisistä kuviosta johtuen kirja jäi hieman etäiseksi eikä kukaan henkilöistä oikein tullut iholle asti, kun kaikista sai niin suppean kuvan. Mutta mystisten kulttuurien ystäville, erilaista kirjaa hakeville voin tätä kyllä suositella!

★★★

Berliininpoppelit / Anne B. Ragde

Berliininpoppelit / Anne B. Ragde

Tammi, 2007. 294 sivua.

Alkuteos: Berlinerpoplene, 2004.

Suomentanut: Tarja Teva

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Edellinen lukupiirikirjamme oli Anne B. Ragden Berliininpoppelit. Luin tämän itse asiassa jo melkein kaksi kuukautta sitten, joten tästä ei ole erityisen helppo kirjoittaa arviota nyt... Sen verran paljon on muistista kadonnut. Mutta muistan toki päällissimmät fiilikset tästä, joten muutama sananen niistä nyt ainakin!

Kirja alkaa siitä, kun Neshovin veljeskolmikko kokoontuu yhteen heidän äitinsä sairastuttua ja vajottua koomaan. Veljekset asuvat kaukana toisistaan, eivätkä ole pitäneet erityisen paljon yhteyttä vuosien varrella. Tor on asunut vanhojen vanhempiensa kanssa kotitilalla, hoitanut kotitilan työt ja viihtynyt aina parhaiten possujen kanssa lämpimässä sikalassa. Margido vuorostaan on hautausurakoitsija, asunut poikamieskämpässään Trondheimissa. Erlend-veli asustaa kumppaninsa kanssa Kööpenhaminassa, nauttii pintaliitoelämästään täysin rinnoin ja keräilee kotiinsa pieniä lasipatsaita.

Kun äiti sairastuu, ränsistyneelle sikatilalle kokoontuu kaikki kolme veljestä sekä Torin aikuinen tytär Torunn, joka ei ole ikinä nähnyt isoäitiään ja isänsäkin hän on tavannut vain kerran aiemmin. Kun koko pieni suku on kokoontuneena samaan paikkaan, alkaa menneisyyden verhot aueta, sukuhistorian kiemurat ja omituisuudet raottuvat ja monta asiaa menneisyydestä selviää. Yhteinen aika on rankkaa ja paljastuksia täynnä, mutta veljekset ovat kuitenkin lähempänä toisiaan kuin pitkään aikaan.

Berliininpoppelit on lämminhenkinen ja jotenkin sympaattinen kirja. Henkilöt, etenkin kolme veljestä, ovat keskenään kovin erilaisia mutta kukin omalla tavallaan kiinnostava persoonana. Tor oli vähiten sosiaalinen. Viihtyi parhaiten haisevassa sikalassa possujensa kanssa, viinapullo sopivassa piilossa käden ulottuvilla. Omanlaisensa oli myös Erlend, kuplivasta elämästä nauttiva mies. Hän vaikutti pitävän kaikesta pinnallisesta, mutta lapsuudenkodissa hänestäkin tuli esille uusia puolia ja hän osoittautui lopulta sympaattiseksi ja ajattelevaiseksi herraksi. Hautausurakoitsija Margido tuli minulle ehkä vähiten "läheiseksi", jäi ehkä jopa hieman etäiseksi.  Nyt jälkeenpäin huomaan ainakin muistavani hänestä henkilönä vähiten.

Pidin Berliininpoppeleiden tunnelmasta, ja siitä, mitä perhesalaisuuksia veljesten yhteisinä päivinä paljastui. Toisaalta pääasia, veljesten äidin suurin salaisuus, paljastui minulle jo ennen kuin se kirjassa paljastettiin. Jotenkin arvasin mistä on kyse, ja se ehkä hieman vaikutti siihen, että kirjan loppuosa tuntui hieman vaisulta.

Se mikä minua hieman, jos ei nyt ärsyttänyt, niin ainakin ihmetytti, oli tapa, jolla aikuistunut Torunn yhtäkkiä ilmestyy isänsä lapsuudenkotiin ja on siellä kuin kotonaan. Hän tekee sikalan työt isänsä kanssa kuin ei olisi koskaan ennen muuta tehnytkään. Hän sopeutuu oloihin jotenkin liian helposti, jotta se olisi ollut aivan uskottavaa. Toisaalta Torunnin mukanaolo toi tarinaan kuitenkin lisämausteensa, kun myös nuoremman sukupolven näkökulma tuli esille.

Viihdyin Berliininpoppeleiden parissa mainiosti, ja haluan ehdottomasti jossain vaiheessa lukea myös trilogian toiset osat Erakkoravut ja Vihreät niityt. Ragde kirjoittaa hauskan hersyvästi ja tekstiä on helppo lukea. Tarinakin vei mennessään, ja tarjosi naurua mutta toki suruakin. Veljeskolmikon vanha, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä isä oli hellyyttävä reppana, jota kohtaan ainakin minun sympatiani nousivat. Lämminhenkinen, tunnelmallinen ja tarinaltaan kiinnostava kirja!

★★★★-