Kesäkirja / Tove Jansson

Kesäkirja / Tove Jansson.

WSOY, 1972. 143 sivua.

Alkuteos: Sommarboken, 1972.

Suomentanut: Kristiina Kivivuori

Kannen kuva: Tove Jansson

Mistä minulle? kirpparilöytö

Aina sama stoori: Tove Jansson on lempikirjailijoitani, mutta Kesäkirja on ollut lukulistallani lukemattomana jo monen vuoden ajan. Nyt, kesäloman viimeisten päivien aikana, päätin vihdoin tarttua tähän.

Pieni Sophia, hänen isänsä ja Sophian isoäiti viettävät kesää Suomenlahden saarella. Sophia ja vanha isoäiti ovat parhaat ystävykset. Heillä on aivan erityinen suhde, lämmin ja läheinen. He viettävät kaunista kesää saarella, elävät lähes tyypillistä pohjoismaista unelmaa. Sophia tutkii luontoa, ihmettelee eläimiä ja ötököitä ja kyselee elämästä viisaalta isoäidiltään. Isäkin on kuvioissa mukana, mutta jää nuoren tytön ja vanhan naisen ystävyyden ulkopuolelle, kirjassakin eittämättä taka-alalle.

Jansson kirjoittaa arkisen helposti, mutta tarinassa on silti paljon yksityiskohtia. Kesäisen saaren tunnelma ja kahden eri-ikäisen henkilön ystävyys luo käsinkosketeltavan tunnelman ja tekee kirjasta jotenkin haikeankauniin. Pidin kovasti myös luontokuvauksesta ja hienovaraisesta tavasta, jolla Jansson kuvailee ympäristöään.

Kirjassa sivutaan vakaviakin aiheita, ja pienen Sophian elämä ei ole ollut vain ruusuilla tanssimista. Nyt hän vaikuttaa kuitenkin enimmäkseen aidon onnelliselta pikkutytöltä. Hänen ja isoäidin erityistä suhdetta on kuvailtu kauniisti, ja se on kuin kirjan kehyskertomus. Heidän intensiivinen läheisyys, rivien välistä paistava erityinen side. Henkilöt on kuvailtu huolella, he ovat inhimillisiä, eikä isoäidinkään pinna aina kestä kun pieni tyttö kyselee ja kyselee, haluaa sitä, haluaa tätä.

Kesäkirja on kaunis pieni kirja. Henkilöt ja heidän elämänsä koskettaa ja kiinnostaa, Suomen kaunis kesäluonto on tunnelmallinen ja vanhuuden ja viattoman lapsuuden kuvailu on aitoa ja hienoa. Kirja on sivumäärältään varsin vähäinen, ja näiden sivujen aikana lukija pääsee ikään kuin kurkistamaan yhteen suomalaiseen kesään, kolmen henkilön kautta. Jotakin jää salaperäisen tunnelman taakse, kaikkea ei kerrota kuten ei pienelle lapsellekaan.

Olen tottunut lukemaan Janssonilta vain Muumikirjoja, mutta ihastuin ehdottomasti hänen kaunokirjallisuuteensakin. Kesäkirja oli todella sopiva välipala oman kesälomani lopetuskirjaksi.

 ★★★★

Paimentyttö / Enni Mustonen

Paimentyttö / Enni Mustonen

Otava, 2013. 360 sivua.

Kannen suunnittelu: Timo Numminen

Mistä minulle? pyytämättä saatu arvostelukpl kustantajalta

Enni Mustonen on taas niitä kirjailijoita, jonka teoksiin olen jo kauan suunnitellut tutustuvani. Sain tähän hyvän mahdollisuuden kun postilaatikosta tupsahti yllättäen Mustosen uutuusromaani Paimentyttö. Paimentyttö on uuden Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan avausosa.

Ida Eriksson jää nuorena orvoksi ja päätyy lopulta muutaman mutkan kautta Björkuddenin huvilalle Topeliusten pikkupiiaksi. Eletään 1890-lukua ja nuoren piikatytön elämä koostuu töistä, töistä ja töistä. Onneksi ympärillä on ymmärtäväisiä ja avuliaita ihmisiä, ja onneksi arkeen kuuluu välillä myös vaihtelua tuovia reissuja jopa ulkomaille asti. Ida on nuori, mutta fiksu ja nopea oppimaan. Vaikka alku vieraskielisessä kulttuuriperheessä on hankalaa, oppii Ida pian talon tavoille ja tutustuu vanhenevaan kirjailijaan, tämän tyttäriin sekä muihin huvilassa vieraileviin sukulaisiin sekä muuhun palvelusväkeen.

Paimentytön tapahtumat asettuvat ihanan tunnelmalliseen maalais-Suomeen. Pidän kirjan kuvailemasta aikakaudesta kovasti ja suuren huvilan elämänmenoa oli kiinnostavaa seurata. Tunnelman lisäksi kirja on täynnä kiinnostavia henkilöitä, itse Topeliuksesta tämän keskenään erilaisiin tyttäriin ja muihin sukulaisiin. Myös piikatyttöjen väliset kahnaukset ja eroavaisuudet tulivat hyvin esille ja toivat kirjan henkilögalleriaan laajuutta.

Päähenkilö Idan kasvu ja kehitys nuoresta, varovaisesta tytöstä nuoreksi, itsenäisemmäksi naiseksi oli kirjan parasta antia. Idaan oli jotenkin helppo samaistua, hänestä oli helppo pitää ja todella rankkoja asioita kokeneen tytön aitoutta ja vahvuutta oli pakko ihailla. Kirjan dialogeissa käytetään varsin paljon ruotsin kieltä, joka on minusta varsin onnistunut valinta, ja tuo tarinaan entistä enemmän aitoutta ja vaihtelevuutta. Jossain kohdin olisi ruotsin kielioppiin ja sanojen oikeinkirjoitukseen kuitenkin voinut panostaa vähän enemmän...

Paimentyttö on hieno kokonaisuus ja pidin tästä enemmän kuin olin odottanut. Ympäristö ja kirjan tapahtumien aikakausi oli minulle täydellinen. Kiinnostavat henkilöt, samaistuttava ja aidon tuntuinen päähenkilö sekä "todelliset" kulttuurikodin asukkaat luovat tasapainoisen, mukaansatempaavan ja otteessaanpitävän romaanin. Mustosen kielenkäyttö on muutamaa ruotsinkielen kömmähdystä lukuunottamatta moitteetonta, sujuvaa ja helpohkoa.

Kirjan tunnelma on ihanan maalaismainen, ja seurasin innolla yksityiskohtaisesti kuvailtua työtä, jota piiat huvilalla tekivät. Kirja on kerrottu piikatyttö Idan näkökulmasta, ja tämä "sivustaseuraajan" näkökulma oli minusta kiinnostava. Kirjassa on myös yksi kauneimpia ja ihanampia kuvauksia joulusta, joita olen ikinä lukenut. Björkuddenin joulunvietossa minä olisin mielelläni ollut mukana! Kirjassa kulttuurisuvun tapa suhtautua piikoihin ja muuhun palvelusväkeen oli hienoa, ja paljon inhimillisempää ja ystävällisempää kuin minä olen kuvitellut sen olevan. Piiat olivat oikeastaan perheenjäseniä, ja heidän sairastelunsa, onnettomuutensa ja murheensa koskettivat myös suurinta osaa perheestä.

Paimentyttö oli minulle hieno lukukokemus. Odotan innokkaasti kirjasarjan muita osia, ja tulen varmasi lukemaan Mustoselta lisää jatkossakin. On mukavaa taas löytää uusi (kotimainen) kirjalija, jonka kirjat osuvat ja uppoavat!

★★★★

Torka aldrig tårar utan handskar: 2. Sjukdomen / Jonas Gardell

Torka aldrig tårar utan handskar 2. Sjukdomen / Jonas Gardell

Norstedts, 2013. 296 sivua.

Kannen suunnittelu: Pompe Hedengren

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Jonas Gardellin romaanitrilogian ensimmäinen osa, Kärleken, oli minulle kauheudessaan täydellinen lukuelämys. Odotin tämän toisen osan lukemista hurjasti, ja kun vihdoin ehdin hankkimaan ja lukemaan tämän, odotukseni palkittiin hienolla tavalla. Tämä Torka aldrig tårar utan handskar -trilogian toinen osa, Sjukdomen, on vähintään yhtä hieno, mieleenpainuva ja traaginen kuin sarjan ensimmäinenkin osa.

Benjaminin ja Rasmuksen suhde on syventynyt. He elävät onnellisia kesäpäiviä, käyvät ystäviensä kanssa naku-uinnilla, seuraavat toisen ystävän teatterinäytöstä ja käyvät juhlimassa. Suhteessa on kuitenkin myös kiemuransa. Miesten väliset erot tulevat välillä liiankin hyvin esille, ja he riitelevät rajusti. Ystäväporukassa toinen toisensa jälkeen alkaa myös saamaan positiivisia HIV-tuloksia, ja maailmalla homotaudiksi kohuttu sairaus aiheuttaa ystäväpiirissä hautajaisia toisensa jälkeen. Heillä on maailma edessään, he rakastavat toisiaan ja elämää, tuleevaisuus kuuluu heille. Sitten tauti tulee ja vie nuoret miehet liian aikaisin hautaan. Toinen toisensa jälkeen he kuolevat.

Tämäkin kirja, kuten edeltäjänsä, koskettaa, herättää tunteita laidasta laitaan ja jää lukemisen jälkeen mieleen pyörimään. Henkilöhahmot ovat samoja kuin aiemmassakin kirjassa ja he ovat kiinnostavia, uskottavia ja tulevat lukijalle tutuiksi. Heidän kohtalonsa askarruttaa, ja tieto siitä että tämä tarina on tosi, että se on yhden eloonjääneen kertoma, että tämä tarina on oikeasti ollut arkipäivää ystäväporukalle, tekee tästä kaikesta vielä kauheampaa ja koskettavampaa. Henkilöiden elämä jää ajatuksiin lukemisen jälkeenkin.

Gardell kirjoittaa tavattoman kauniisti. Ihailen hänen kielenkäyttöään. Lyhyitä, ytimekkäitä lauseita jotka ovat täynnä tunnetta. Hänen tekstinsä vilisee viisaita kielikuvia ja ajatuksia elämästä, joita ei kaikkien kynästä (tai päästä) synny. Jotenkin tarinasta ja sen kerrontatavasta aisti sen, että tämä ei ole keksittyä.

En osaa sanoa tästä trilogian toisesta osasta mitään, mitä en ole jo ensimmäisestä osasta sanonut. Paitsi sen, että tämä on ensimmäistä osaa ehkä vielä koskettavampi, rankempi ja surullisempi. Benjaminin ja Rasmuksen välinen rakkaus on niin kaunista, ja sitten sen vastakohtana on jotakin kauheaa. Ruma sairaus joka vie ihmisen mennessään, mutta toisaalta myös iso joukko ihmisiä, jotka ovat olleet sitä mieltä, että näin kaunis rakkaus on väärää. Että Benjaminissa, Rasmuksessa ja heidän ystävissään on jotain vikaa, vaikka he ovat vain rakastaneet. Ihan kuten me muutkin.

Odotan pääseväni trilogian viimeisen osan pariin sekavin tuntein. Odotan innolla että ehdin lukemaan sen, mutta toisaalta "nauttisin" mielelläni Gardellin tarinasta vielä muutaman kirjan ajan. Toisaalta trilogian kolmas kirja taitaa olla se rankin ja surullisin, joten valitsen huolella sen hetken, kun siihen tartun.

★★★★★

Minun kansani, minun rakkaani / Toni Morrison

Minun kansani, minun rakkaani / Toni Morrison

Tammen keltainen kirjasto, 1988. 330 sivua

Alkuteos: Beloved, 1987.

Suomentanut: Kaarina Sonck

Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen

Mistä minulle? nettikirjakauppaostos

Aloitin tutustumiseni Toni Morrisonin kirjallisuuteen lukemalla omasta hyllystäni löytyneen Minun kansani, minun rakkaani -romaanin. Kirja lähti mukaani parin päivän Tukholmareissulle tuossa elokuun alussa, ja ihan parasta lomalukemista tämä ei kyllä minulle ollut.

Sethe elää Yhdysvaltain sisällisodan jälkeistä aikaa. Hän on ennen ollut orjana, mutta karannut "työstä" ja elelee tyttärensä ja anoppinsa kanssa. Muistot menneisyydestä jylläävät Sethen mielessä päivittäin. Hän on nähnyt miehensä väkivaltaisen kuoleman, joutunut uhraamaan toisen tyttärensä sekä menettänyt poikansa koska ei ole halunnut lapsien kärsivän ja kokevan orjuutta. Sethen taloon ilmestyy yhtäkkiä mies menneisyydestä, ja Sethen kipeät muistot palaavat tuoreina mieleen. Suurimman muutoksen saa kuitenkin aikaan nuori nainen, joka kutsuu itseään nimellä Rakkain. Hän ilmestyy Sethen talolle yllättäen, ja on pian takertunut taloon ja sen väkeen kuin ei ikinä olisi poissa ollutkaan.

Minun kansani, minun rakkaani kertoo tärkeistä aiheista. Se käsittelee mustien historiaa Yhdysvalloissa, rotusortoa ja kamalaa epäreiluutta ihmisten kohtelussa. Mustien kulttuuria käsitellään paljon, siitä on kiinnostavaa vaikkakin rankkaa lukea. Kirjan tarina on rankkuudessaan ja hurjuudessaan kiinnostava, ja minulle tuli heti kirjan ensisivuilta lähtien mieleen paljon pitämäni Häivähdys purppuraa. Tässäkin kirjassa oli kaikki ennakkoon ajatellen kohdallaan, mutta en silti saanut tästä samanlaista otetta.

Tarina eteni sekavasti ja hitaasti. Minulla kesti aina kauan tajuta missä ajassa milloinkin mentiin, mikä oli tarinassa nykypäivää, mikä taas vuosien takaista muistelua. Henkilöhahmot olivat kiinnostavia, mutta etenkin miehet Sethen menneisyydessä menivät aina minulla sekaisin. Outoja nimiä, kustumanimiä ja nimettömiä henkilöitä oli niin paljon, etten millään pysynyt kärryillä siitä, kuka oli kuka.

Kirjassa käytetty kieli on myös samantapaista kuin Häivähdys purppuraa -kirjassa, eli tarkoituksella on käytetty mustien käyttämää "slangia". Suomennos on varsin sujuva ja slangin käyttö tuo tarinaan todentuntua ja roimasti uskottavuutta ja sitä oikeaa fiilistä mustien kulttuurista. Koin kuitenkin kielen välillä todella raskaaksi ja vaikealukuiseksi juuri puhekielisyyden vuoksi.

En lopulta oikein osaa sanoa mikä tässä kirjassa aiheutti sen, että minä puuduin tarinaan, en saanut juonesta kunnolla otetta, en kiintynyt henkilöihin enkä oikein kokenut hurjia tapahtumia ja kohtaloita edes kovinkaan koskettavina. Jokin palanen tästä puuttui, jotta kirja olisi saavuttanut minun sydämeni kunnolla. Onneksi monet muut ovat tästä kirjasta pitäneet minua enemmän, ja onhan tämä voittanut arvostetun Pulitzer-palkinnonkin vuonna 1988. Morrison on lisäksi palkittu kirjallisuuden Nobelilla vuonna 1993, joten tulen varmasti jo senkin vuoksi lukemaan kirjailijalta lisää, vaikka tämä ensikosketus hänen tuotantoonsa ei aivan onnistunut ollutkaan.

 ★★ +

Kuukauden klassikko: Järki ja tunteet / Jane Austen

Järki ja tunteet / Jane Austen

WSOY, 1999. 240 sivua.

Alkuteos: Sense and Sensibility, 1811.

Suomentanut: Aune Brotherus

Kannen suunnittelu: M.Hankama

Mistä minulle? kirjamessuostos

Uusi kuukausittainen juttusarja alkaa blogissani nyt! Yritän lyhentää Klassikkohaastelistaani lukemalla vähintään yhden klassikon kuukaudessa. Elokuun klassikkona on kovasti aikaani vienyt Jane Austenin Järki ja tunteet. Rakastuin aikoinaan Ylpeyteen ja ennakkoluuloon, eikä tämä ihan yhtä korkealle suosikkilistallani kyllä nouse.

Elinor (järki) ja Marianne (tunteet) ovat kiinnostava sisaruspari. Kirja kuvailee heidän kiemuraisia rakkaustarinoitaan. Taustalla vaikuttaa niin sisarten äiti kuin pikkuporvarillisen seurapiirin mielipiteetkin. Äiti toivoisi tyttärilleen hyviä ja kannattavia avioliittoja hänen miehensä juuri kuoltua. Raha-asiat eivät ole aivan mallillaan, ja onnistunut avioliitto takaisi tyttärille hyvän tulevaisuuden. Valitettavasti sisaret eivät kuitenkaan rakastu niihin helpoimpiin tai vapaimpiin miehiin, mutta kuten Austenin kirjoissa yleensä, kaikki päättyy kuitenkin onnellisiin häihin.

Kirjassa kiinnostavinta oli minusta ehdottomasti Elinorin ja Mariannen erilaisten persoonien kuvailu. Muutenkin koen Austenin vahvuudeksi juuri henkilökuvauksen. Hänen luomansa hahmot ovat tavattoman tarkasti ja uskottavasti kuvailtuja, ja yleensä hänen kirjoissaan on suuri määrä erilaisia persoonia - kuten tässäkin. Elinor on niin selkeästi kirjan järki, kun taas Marianne on välillä tuskastuttavankin tunteellinen. Pidin kuitenkin sisarten välisistä eroista, vaikka Elinor olikin paljon enemmän minun makuuni. Myös muita kiinnostavia henkilöhahmoja tästä kirjasta löytyi, oman analyysinsä voisi tehdä vaikkapa kirjan miehistä eversti Brandonista, kiinnostavasta Willoughbysta sekä ystävällisestä Edwardista.

Tapahtumien ja juonen kannalta pidin paljon enemmän Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, jos nyt taas ryhdytään vertailemaan. Minusta Järki ja tunteet oli tarinaltaan tylsempi ja pitkäveteisempi, eikä se onnistunut herättämään minussa sitä laajaa tunneskaalaa, johon Y&E aikoinaan pystyi. Austenin maalaamat brittimaaseudun maisemat, kiinnostavat ihmissuhdekiemurat pienessä seurapiirissä ja tarkasti kuvaillut, erilaiset persoonat loivat ihan kivan kokonaisuuden, mutta ei sen enempää. Luin tätä kirjaa tuskastuttavan kauan. Tarina ei jotenkin tuntunut etenevän ollenkaan, eikä Austenin kielikään ole minulle ihan sitä helpointa luettavaa. Kokonaisuutena silti ihan kiva lukukokemus, mutta kyllä Ylpeys ja ennakkoluulo on minulle yhä se kaikista rakkain Austen.

★★★

Tulagi Hotel / Heikki Hietala

Tulagi Hotel / Heikki Hietala

Fingerpress Ltd, 2012. 424 sivua.

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? kirjailijalta saatu arvostelukpl

Sain Heikki Hietalan englanniksi kirjoittaman historiallisen romaanin Tulagi Hotelin kirjailijalta itseltään luettavaksi jonkun aikaa sitten. Tartuin kirjaan mielelläni, vaikka aluksi hieman epäilin omaa kärsivällisyyttäni englanniksi lukemisen suhteen. Kirja ja englanniksi lukeminen lähti kuitenkin sujuvasti liikkeelle, enkä pian edes huomannut lukevani vieraalla kielellä.

Jack McGuire palveli maatansa toisessa maailmansodassa. Hän oli merivoimissa lentäjänä, ja yksi harvoista selviytyjistä. Sodan päätyttyä Jack on asettautunut Tyynenmeren saarelle jonka ylitse hän on sodassa lennellyt, ja pistänyt siellä nyt pystyyn hotellin, jonka ohella hän tarjoaa vierailleen lentoreissuja kauniissa maisemissa. Sota-aika palaa kuitenkin miehen mieleen, kun hän saa saarelle vieraakseen sodassa kuolleen ystävänsä lesken, josta ei aiemmin ole ollut tietoinen. Jackin elämä muuttuu, ja menneisyydestäänkin hän oppii paljon uutta.

Tulagi Hotel on juoneltaan mukaansatempaava ja kiinnostava. Kirjan aiheet - sota-aika, rakkaus, ihmissuhdekiemurat ja historialliset tapahtumat- kiinnostavat minua kovasti ja arvailin kirjan uppoavan minuun hyvin. Niin se myös teki. Kirjan henkilöt olivat aidon tuntuisia, mielenkiintoisia ja likelle tulevia. Heidät oppi tuntemaan, etenkin päähenkilö Jackin joka tuli hyvinkin tutuksi, niin hyvässä kuin pahassa. Jokin Jackissa henkilönä oli hieman ärsyttävää, mutta eniten tunsin kuitenkin myötätuntoa miestä kohtaan, vaikka esimerkiksi sosiaalisissa tilanteissa hän olikin varsin kömpelön tuntuinen.

Vaikka hieman pelkäsin englanniksi lukemista, sujui se lopulta varsin hyvin. Kieli oli helpohkoa, enkä kohdannut tekstissä onneksi kovinkaan paljon vaikeita sanoja. Välillä koin dialogit hieman kömpelöiksi ja kaipasin niihin paikoin lisää uskottavuutta. Kirjailija on ehdottomasti taustatyönsä tehnyt, ja välillä kummastelin ja ihastelin uskomattoman yksityiskohtaisia ja todentuntuisia kuvailuja sodanaikaisesta ilmavoimien toiminnasta, sotakoneista ja lentokonemalleista. Näistä asioista en tiennyt aiemmin mitään, enkä voi sanoa että sotakoneiden toiminnot olisivat kiinnostuslistani kärjessä, mutta kirjan kautta näistä sai hyvän, uskottavan kuvan eikä nippelitietoa kuitenkaan ollut liikaa.

Tulagi Hotelin tunnelma ja maisemat ovat ihastuttavat. Hotelli sijaitsee Salomonsaarilla, ja lukiessani näin todellakin silmissäni eksoottisen saaren upeat maisemat. Kiinnostavat ihmissuhdekiemurat menneisyydessä ja nykyisyydessä tuovat kirjan tapahtumille ja sotamuistoille tärkeän lisämausteen. Tapahtumia seurataan vuorotellen nykyajassa, sotavuosissa sekä välillä myös Jackin lapsuus- ja nuoruusvuosissa. Pidin tästä ratkaisusta, vaikka aikavaihtelu ehkä välillä olisikin voinut olla sujuvampaa ja selkeämpää.

Kokonaisuutena pidin Tulagi Hotelista kovasti. tarina vei mukanaan, aiheet olivat kiinnostavia, henkilöt tulivat lähelle ja sotatarina jäi hyvin mieleeni. Lisäksi tämä oli rankoistakin aiheista huolimatta sopivan romanttinen ja kevyt kesäkirja. Eksotiikkaa, syvällisyyttä ja kevyempää viihdemäisyyttä samassa paketissa. Lisäksi ihailen kovasti kirjailijan tekemää taustatyötä. Yksityiskohdat vaikuttivat olevan niin paikallaan, että taustatyö on varmasti vienyt aikaa! Tällä kirjalla saan maailmanvalloituksessani ruksattua myös Salomonsaaret. Harva kirja taitaa asettua noihin maisemiin :).

Loppuun vielä yksi suosikkikohtani kirjasta. Don sanoo seuraavat sanat Jackille sodan aikana, ja tämä on kyllä elämänviisaus parhaasta päästä. Näin haluan itsekin ajatella ja toimia, siksi tämä kohta taisi iskeä ja painautua muistiini niin hyvin:

"Well, I just happen to know that you can take something with you when you go, and it's your memories. Make as many as you can, good, bad, lukewarm, hot, no matter what, as long as you make a lot of 'em." (s. 128)

Maailmanvalloitusmaa: Salomonsaaret


 ★★★★

Mahtavaa viikonlopun jatkoa, tehkää muistoja! ;)

Ja vuoret kaikuivat / Khaled Hosseini

Ja vuoret kaikuivat / Khaled Hosseini

Otava, 2013. 410 sivua.

Alkuteos: And the Mountains Echoed, 2013.

Suomentanut: Katariina Kaila

Kannen suunnittelu: David Mann

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Olen rakastanut Khaled Hosseinin aiempia romaaneja Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa. Miehen tuore teos Ja vuoret kaikuivat olikin siksi minulle ehdottomasti yksi odotetuimpia kesä-/syysuutuuksia. Oletin kirjan olevan taas yhtä tunnelmallinen, vaikuttavan koskettava ja mukaansatempaava kuin kirjailijan aiemmat romaanit, ja petyin jo kun huomasin tämän olevankin enemmän novellikokoelma kuin yksi pitkä romaani. Olen alkanut pitää novelleista, mutta en ikinä koe samanlaista intensiivistä lukuelämystä novellien kanssa kuin täyspitkän romaanin parissa parhaimmillaan voi kokea.

Kirja sisältää useamman tarinan, joiden välillä on kuitenkin punainen lanka. Kehyskertomus, tarinat yhteen liittävä tapahtuma, kerrotaan kirjan ensimmäisessä tarinassa. Pienen Abdullahin elämä muuttuu kertaheitolla kun hänen isänsä päätyy ratkaisuun, jonka kautta Abdullah menettää rakkaan pikkusisarensa Parin. Abdullah ja Pari ovat olleet erottamattomat, he ovat nukkuneet kiinni toisissaan, Abdullah on pessyt ja syöttänyt siskoaan, huolehtinut tästä äidin kuoleman jälkeen.

Abdullah ja Pari ovat tavalla tai toisella mukana jokaisessa kertomuksessa, ja heidän elämästään saa tarinoiden avulla lopulta varsin ehjän kuvan. Mutta koska tarinat on kerrottu eri ihmisten näkökulmasta, on kirjassa henkilöitä todella suuri määrä. Tämän vuoksi oikeastaan kaikki jäävät hieman etäisiksi, eikä kirja herättänyt minussa läheskään samanlaisia tunteita ja fiiliksiä kuin Hosseinin aiemmat kirjat. Kiinnostavia, koskettavia ihmiskohtaloita oli vaikka millä mitalla, mutta mikään ei oikein onnistunut tulemaan iholle saakka, vaan jäi ikään kuin pintaraapaisuksi.

Vaikka tunnistin tässäkin kirjassa pilkahduksia siitä kammottavasta ja rankasta, mutta kiinnostavasta afganistanilaiskulttuurista johon ihastuin Hosseinin aiemmissa romaaneissa, jäi Ja vuoret kaikuivat valitettavasti kuitenkin pinnallisemmaksi, vähemmän koskettavaksi ja mieleenpainumattomaksi lukukokemukseksi. Ei varmasti ole reilua vertailla erilaisia kirjoja keskenään tällä tavalla, mutta eniten jäin tässä kirjassa kaipaamaan sitä suorasukaista tarinan etenemistä, koskettavia ja aitoja henkilöhahmoja ja sitä tunnetta, että kirjan henkilöt tulivat tutuiksi lukemisen aikana. Kaikki nuo asiat olen kokenut molempien Hosseinin aiempien romaanien kanssa, joten odotin (tietysti) tämän tuoreenkin kirjan herättävän minussa samoja fiiliksiä.

Kokonaisuutena Ja vuoret kaikuivat on ihan hyvä (vaikkakin hieman sekava). On kiinnostavia henkilöitä, kiinnostava Afganistan tapahtumien keskipisteenä ja Hosseinin ja suomentajan sujuva kielenkäyttö. Kuitenkin tämä oli minulle pettymys vaikka ei missään tapauksessa huono kirja olekaan. Odotukseni kirjan suhteen olivat taivaissa, ja ilman näitä ennakko-odotuksia olisin varmasti arvioinut tämän kirjan ainakin tähden verran paremmaksi. Hosseini on kuitenkin yksi lempikirjailijoitani, ja hänen kirjakseen tämä oli keskinkertainen.

★★★+