perjantai 29. elokuuta 2014

Tarhapäivä / Eve Hietamies


Tarhapäivä / Eve Hietamies

Otava, 2012. 447 sivua.
Kannen suunnittelu: Markus Pyörälä
Mistä minulle? oma ostos


Eve Hietamiehen Tarhapäivä on jatkoa Yösyötölle. Paavo Pasanen on kasvanut viisivuotiaaksi tarhapojaksi, ja isä Antti on saanut tottua yksinhuoltajaisän rooliin viiden vuoden ajan. Tarhapäivä oli vähintään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä. Täydellisen koukuttava ja viihdyttävä kirja!

Antti ja Paavo Pasanen elävät tavallista isän ja pojan elämää. Paavo käy tarhassa, Antti töissä ja iltaisin mietitään Suomen krokotiileja. Tiistaisin jutellaan ja leikitään naapurissa asuvan Ennin ja tämän Terttu-tyttären kanssa. Koko nelikon elämä kuitenkin muuttuu kertaheitolla, ja pieni Terttu muuttaa väliaikaisesti Antin ja Paavon luokse. Ainoastaan poikaansa tottunut Antti on suoraan sanottuna pulassa pienen tytön kanssa. Terttu vaatii legginssejä, tunikoita ja Hello Kitty-vaatteita joista Antilla ei ole tietoakaan. Hiuksiin pitää saada hienoja kampauksia ja tietyt pompulat, ja illalla pitää toivottaa hyvää yötä sängylliselle pehmoleluja. Antilla ei ole helppoa.

Tarhapäivä tempaisee mukaansa ihan ensimmäisiltä sivuilta asti. Antin ja Paavon arkeen pääsee taas nopeasti kiinni, ja kirjan sivuja kääntelee nopeaan tahtiin. Kieli on helppoa ja nopealukuista ja rakastan kirjan huumoria. Nauroin monta kertaa ääneen kirjaa lukiessani, ja se on minulle kyllä hyvän kirjan merkki. Tarhapäivä herättää muitakin tunteita kuten vihaa, surua ja sääliä. Etenkin Paavon äiti on tunteita herättävä tyyppi, mielenterveysongelmat ovat vaikeita mutta minusta Hietamies kirjoittaa niistäkin uskottavalla tavalla.

Hietamies myös käsittelee rankkojakin aiheita huumorin kautta, mutta huumori ei ole teennäistä tai tökeröä vaan yksinkertaisesti hauskaa. Kirja riemastuttaa ja tarina on kerrottu elävällä tavalla. Antista ja Paavosta tulee kirjan ajaksi lukijalle kavereita, tuttuja jonka elämänmenoa seuraa mielellään. Kirjan luettuani he jäivät taas mieleeni, ja huomasin miettiväni mitä heille mahtaa kuulua ;).

Lainasin ystävälleni keväällä Yösyötön luettavaksi ja hän lukikin sen nopeaan tahtiin ja vaati heti perään Tarhapäivää lainaksi. Tarhapäivän luettuaan hän 'pakotti' minutkin lukemaan tämän nopeasti, jotta voisimme keskustella näistä kirjoista yhdessä! Tämä kyseinen ystävä ei lue kovinkaan paljon, ehkä viitisen kirjaa vuodessa, joten tämä oli minusta aika hieno asia ja merkki siitä, että jotain koukuttavaa näissä kirjoissa on!

Toivottavasti saamme vielä jatkossakin lukea Antin ja Paavon kuvioista. Tämä kirja ainakin päättyi sen verran kiinnostavaan kohtaan, että mielelläni lukisin vielä ainakin yhden kirjan verran heidän arjestaan.

★-

torstai 28. elokuuta 2014

Kesä ilman miehiä / Siri Hustvedt


Kesä ilman miehiä / Siri Hustvedt

Otavan kirjasto, 2011. 232 sivua.
Alkuteos: The Summer Without Men, 2011
Suomentanut: Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Mistä minulle? oma ostos

Päätin antaa Siri Hustvedtille vielä yhden mahdollisuuden. Luin kesällä Kesän ilman miehiä, ja päätin aika nopeasti, että se jää viimeiseksi kirjaksi jonka Hustvedtilta luen.

Mia Fredricksenin aviomies haluaa kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen pitää yhteiselämästä paussia, koska hän on rakastunut toiseen. Mia saa hermoromahduksen, ja toivuttuaan sairaalassa hän muuttaa takaisin lapsuutensa kotikaupunkiin lähelle äitiään. Vuokraamassaan talossa hän suree, raivoaa ja säälii itseään ja surullista kohtaloaan. Uusissa ympyröissä Mia saa myös uusia tuttuja. Hän vetää runopajaa teinitytöille ja tutustuu naapurissa asuvaan nuoreen naiseen, jolla on kaksi pientä lasta ja vihainen aviomies. Pikkuhiljaa elämästä löytyy taas valonpilkahduksia, joten lopulta se paussi ei ehkä ollutkaan vain huono asia?

Hustvedtin kirjoissa, tässäkin, on oikeastaan kaikki ainekset hyvään kirjaan. Kiinnostavat ja huolella kuvaillut henkilöt. Helppolukuinen teksti, kiinnostava ja varsin vetävä tarinakin. Mutta sitten niitä outouksia on kuitenkin hieman liikaa. Vaikka teksti on pääosin ihan helppolukuista, paikoitellen se on sisällöltään ja tyyiltään outoa ja ärsyttävää. Tästäkin, kuten edellisestä Hustvedtistani, tuli sellainen olo, että kirjailija haluaa päteä ja viisastella tekstinsä kautta.

Kokonaisuutena Kesä ilman miehiä ei ollut minusta kovinkaan ehjä. Vähäsivuiseen kirjaan oli tungettu henkilöitä ja sisältöä ehkä vähän liikaa. Välillä jäin miettimään sitä, mikä tässä oikeastaan oli pääjuoni ja mikä vain sivujuttu. En saanut solmittua tapahtumia yhteen, ehjäksi kokonaisuudeksi ja lopussa koko kirja oli päässäni loppuratkaisua lukuunottamatta sekametelisoppa.

Vaikka Mian kokemukset ovat rankkoja ja surullisia, en kuitenkaan tuntenut niin paljon sympatiaa häntä kohtaan kuin olisin halunnut. Jostain syystä tämä kirja ei vain koskettanut minua vaan jäi pinnalliseksi lukukokemukseksi. Lähes pakotin itseni lukemaan kirjan läpi, koska odotin että jossain vaiheessa ymmärrän mistä tässä on kyse. En ymmärtänyt.

Siri Hustvedt on varmasti taitava kirjailija, mutta viimeistään nyt on tullut selväksi ettei hän ole minun kirjailijani. En ymmärrä hänen tarinoidensa jujuja, en löydä henkilöistä samaistumisen kohteita vaikka he ihan kiinnostavia ovatkin. Hänen kirjansa eivät vain onnistu koskettamaan minua siten, kuten hyvien kirjojen pitäisi. Mutta onneksi moni, moni muu on ihastunut Hustvedtin kirjoihin.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Tyttö joka leikki tulella / Stieg Larsson


Flickan som lekte med elden / Stieg Larsson

Månpocket, 2010. 632 sivua.
1.painos 2006
Kannen suunnittelu: Norma Communication
Mistä minulle? oma ostos

Luen aika harvoin dekkareita, vaikka yleensä niistä nautinkin. Muistan viihtyneeni todella hyvin Stieg Larssonin Millenium-trilogian ensimmäisen osan, Miehet jotka vihaavat naisia, parissa kun sen luin monta vuotta sitten. Kesälomallani päätinkin lukea pitkästä aikaa dekkarin, ja tartuin trilogian toiseen osaan Tyttö joka leikki tulella (minä luin ruotsiksi, eli Flickan som lekte med elden).

Mikael Blomkvistin ja salaperäisen, persoonallisen Lisbet Salanderin tiet kohtaavat jälleen, kun kaksi Mikaelin toimittajaystävää murhataan. Dag Svensson ja Mia Bergman ovat ennen kuolemaansa tysökennelleet tutkimalla seksikauppaa Itäeuroopan ja Ruotsin välillä, ja löytäneet paljastavia tietoja tästä. Mikael Blomkvist epäilee, että henkilö, joka murhasi hänen ystävänsä on jollain tavalla mukana seksikauppa-asiassa, mutta toisaalla syytökset kohdistuvat Ruotsiin palanneeseen Lisbet Salanderiin.

Vaadin dekkarilta aina mukaansatempaavuutta, mielellään ihan ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Tämä kirja lähti varsin vauhdikkaasti liikkeelle, mutta edeltäjänsä tavoin kesti aika kauan ennen kuin lukijalle selvisi, mikä se kirjan "rikos" on, jota pääasiassa selvitellään. Mutta kun tapahtumat oikeasti lähtivät käyntiin, kirja vei mukanaan. Ihan yhtä koukuttava ja hieno lukukokemus tämä ei ollut kuin edeltäjänsä, koin tämän jotenkin hieman tylsemmäksi. Tapahtumia ja käänteitä kyllä riitti, mutta odotin loppuratkaisua kuitenkin viimeiset 150 sivua...

Larssonin trilogiassa on henkilöhahmot kohdallaan. Pidän sekä erikoisesta, persoonallisesta Lisbet Salanderista että jollakin tavalla niin hurmaavalta vaikuttavasta Mikael Blomkvistista. Näiden kirjojen yksi tärkeimpiä ja parhaimpia asioita onkin minun mielestäni henkilöiden väliset kemiat ja suhteet, jotka tulevat esille tapahtumien ohessa.

Larsson kirjoittaa helposti ja ymmärrettävästi. Tarina on pieniä yksityiskohtia täynnä. Yksityiskohtia, jotka ovat tärkeitä juonen kannalta. Moni tapahtuma on ehkä varsin epäuskottava ja monet sattumat ovat lopulta juonen kannalta todella merkittäviä. Joten erityisen uskottavia eivät nämä Larssonin juonenkuviot taida olla. Mutta ei se haittaa. Joskus riittää, kun kirja on mukaansatempaava, helppolukuinen ja koukuttava. Sellainen, että haluaa aina vaan lukea vielä yhden sivun. Ja sellainen, että lukija saa itse leikkiä salapoliisia, iloita kun on ollut oikeassa, ja pettyä kun huomaa että kirjailija silti on ollut lukijaa fiksumpi.

★-


tiistai 26. elokuuta 2014

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki


Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin / Mia Kankimäki

Otava, 2013. 380 sivua.
Kannen suunnittelu: ?
Mistä minulle? kustantajan lähettämä ennakkokappale


Tämänkertainen lukupiirikirjamme oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kirjan nimi on yksi hienoimpia, joita minulla tulee mieleen ja jo nimestä minulla tuli sellainen fiilis, että tämä on minun kirjani.

Kankimäki tekee sen, mistä moni ehkä haaveilee, mutta jonka harva lopulta uskaltaa toteuttaa. Hän hakee vuorotteluvapaata työstään kustantamossa, saa sen ja lähtee syksyksi ja kevääksi Japanin Kiotoon tutkimaan Heian-kaudella Kiotossa elänyttä sielunsisartaan, hovinaisena ollutta Sei Shonagonia. Sei on kirjoittanut Tyynynaluskirjan, jota Kankimäki (lähes) palvoo ja nyt Kankimäki päättää kirjoittaa omasta seikkailustaan ja Sein elämän tutkimisesta kirjan.

Kankimäki kirjoittaa elämästään Kiotossa, ajatuksistaan Seistä ja ajatuksistaan vuorotteluvapaan ottamisesta, siitä miltä tuntuu ottaa ja lähteä, ilman tarkkoja suunnitelmia, alussa ilman rahaa ja kielitaitoa. Kirja on kiinnostava juuri siksi, että itsekin on joskus tullut mietittyä, millaista olisi jos vaan lähtisi vuodeksi jonnekin muualle. Minä luulen, ettei se sopisi minulle, en ole niin spontaani, mutta juuri siksi ihailen Kankimäkeä. Kankimäki huomaa Kiotossa varsin pian, että Seistä ei ole helppoa löytää tietoa. Harvat ovat kuulleetkaan Tyynynaluskirjasta, ja tietoa Sein vaiheista ei yksinkertaisesti löydy. Mutta Kankimäki ei luovuta ja se, jos jokin, on ihailtavaa.

Heian-aikakausi ja Sein elämä ei ehkä kiinnosta minua niin paljon, että olisin innostunut kirjan niistä kohdista, joissa sivukaupalla kerrotaan Sein elämästä tuhat vuotta sitten. Eniten pidin niistä kohdista, joissa Kankimäki kertoi ns. tavallisesta elämästään Kiotossa. Kuinka hän seurusteli kämppistensä, eri maista saapuneiden ihmisten kanssa ja kuinka hän koki upeita asioita, välillä vahingossa ja sattumalta. Kirjan nimeen viittaavat asiat, pienet arkiset asiat, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, olivat minusta ehdottomasti kirjan parasta antia.

Jotta Kankimäen kirja olisi koskettanut minua enemmän ja jotta lukukokemus olisi ollut mieleenpainuvampi, olisin kaivannut hieman enemmän Kankimäen persoonaa peliin, vielä enemmän tunteita ja ajatuksia. En tiedä, kaipasinko jonkinlaista intiimiyttä enemmän, mutta jotenkin minulle jäi pinnallinen ja ei-niin-persoonallinen kuva kirjan kertojasta. Mutta samalla tuntuu törkeältä vaatia, että kirjoittaja laittaisi enemmän itseään ja persoonaansa likoon, kun kirja kuitenkin kuvailee välillä hyvinkin yksityiskohtaisesti Kankimäen kokemuksia ja ajatuksia. Olisiko syynä minun nihkeyteeni se, että en vain saanut henkilöstä otetta tai en pystynyt samaistumaan hänen ajatusmaailmaansa? En osaa sanoa.

Kirjan loppua kohden ja sen luettuani mietin myös, toimisiko tämä vielä paremmin hieman tiivistettynä. Välillä tuntui nimittäin siltä, että samoja aiheita ja asioita käytiin läpi monta kertaa. Pidin kuitenkin kirjan rakenteesta, ja tekstin sekaan laitetuista lainauksista Sein kirjasta, sekä erityisesi kaikista listoista joita kirja sisälsi (vaikka jotkin listat ehkä tuntuivat hieman toistavan toisiaan).

Kioto ja Japani on ympäristönä kiehtova ja siksi pidinkin todella paljon niistä kohdista, joissa Kankimäki kertoi elämästään Kiotossa ja joissa hän todentutuisesti ja hienosti kuvaili Kioton maisemia. Välillä tuntui siltä, kuin itsekin olisi ollut ihastelemassa kukkivia luumu- ja kirsikkapuita.

Kirjan kieli on varsin helppolukuista ja kikkailematonta. Paikoin Kankimäki käyttää puhekieltä, joka ei minua erityisemmin häirinnyt vaan sopi kokonaisuuteen. Monet kirjan lukeneet ovat ihastuneet Kankimäen tapaan puhutella Seitä kirjassa, mutta minua se hieman ärsytti. Ajatus siitä, että puhuu tai kertoo tarinaa suoraan tuhat vuotta sitten eläneelle hovinaiselle ei vain sovi minun realistiseen päähäni.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli lukukokemuksena ristiriitainen. Toisaalta pidin Kankimäen rohkeudesta ja hänen Kioton-kuvailustaan. Kun hän kertoi arjestaan Kiotossa, maisemista, reissuista ja kokemuksista siellä, luin kirjaa aivan tohkeissani. Listat pienistä, arkisista asioista, sekä Sein että Kankimäen omat listat, olivat hurmaavia ja ihania, silläkin tavalla että Sein tuhat vuotta sitten kirjoittamille listoille pystyi vieläkin nyökyttelemään, "tuota minäkin olen ajatellut"! Mutta toisaalta taas kirja ei koskettanut minua sillä tavalla kuin olisin toivonut. Jokin asia jäi puuttumaan ja paikoin kirja ja sen huumori tuntui jopa väkinäiseltä. Lukupiirikirjana tämä oli varsin hyvä, siitä riitti keskusteltavaa ja olimme yllättävän samaa mieltä tästä lukupiirityttöjen kanssa.



Ps! Kirjan lukemisen jälkeen olen joka ilta miettinyt asioita, jotka sinä päivänä ovat sellaisia, että ne ovat saaneet sydämen lyömään nopeammin. Tällaisia ovat esimerkiksi kahvittelu rakkaiden ystävien kanssa, uuden suosikkiteen löytäminen, syyssateen ihastelua parvekkeella ja koiranpentukuvien ihastelu.

lauantai 23. elokuuta 2014

Kapteeni Corellin mandoliini / Louis de Berniéres

 
Kapteeni Corellin mandoliini / Louis de Berniéres
 
SSKK, 1999. 478 sivua.
Alkuteos: Captain Corelli's Mandolin, 1994
Suomentanut: Kersti Juva
Kannen suunnittelu: Jeff Fisher
Mistä minulle? kirppariostos


Aloitin Louis de Berniéresin romaanin Kapteeni Corellin mandoliini lukemisen varmaan joskus viime vuoden puolella. Taistelin noin sivulle 150, mutta en tajunnut tarinasta mitään ja kirja vaan ei lähtenyt liikkeelle. Kesälomani alussa kyllästyin siihen, että kirja lojui yöpöydällä, joten päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ennen kuin siirtäisin sen kirpparipinoon. Yllättäen kirja lähtikin toisella yrittämällä heti lentoon, ja tarina koukutti minut täysin! Niin hassua, olin todellakin jo luovuttanut tämän suhteen. Lopulta tästä tulikin aivan mahtava lukukokemus, ja muistelen kirjaa usein vielä nytkin.

Toinen maailmansota on käynnissä, ja sota tuo myös italialaisen armeijan kapteenin Antonio Corellin Kreikan tarunhohtoiselle saarelle Kefalloniáan. Corelli majoittuu saaren lääkärin, tohtori Ianniksen, ja tämän tyttären Pelagían luokse. Musiikkia rakastava, ja sen kautta elävä Antonio rakastuu Pelagíaan joka on jo kihloissa kotisaarelta tutun miehen kanssa, joka taistelee sodassa vastarintaliikkeessä. Pelagía huomaa kuitenkin vastaavansa hurmaavan mandoliininsoittajan tunteisiin ja siitä saa alkunsa heidän rakkaustarinansa.

Kapteeni Corellin mandoliini on upea, koskettava ja unohtumaton rakkaustarina. Se on rakkaustarina Pelagían ja Antonion kohdalla, mutta myös tarina rakkaudesta kotiinsa ja upea kunnianosoitus Kreikan hulppeille maisemille. Kirja aiheutti minussa mahdottoman matkakuumeen Kreikkaan, olisi mahtavaa päästä jossain vaiheessa näihin tarunhohtoisiin maisemiin. Kirjassa saaren maisemat, luonto ja Kreikan kauneus on todella vahvasti läsnä, ja tekee kirjasta entistä upeamman.

Corellin ja Pelagían rakkaustarina on varsin perinteinen ja ennalta-arvattava, mutta samalla kuitenkin kaunis ja koskettava. Kirjan henkilögalleria on monipuolinen ja luulen, että se mikä minulla kirjan alussa tökki, olikin juuri vaikeat kreikkalaiset nimet ja tohtori Iannisin monet ystävät ja tuttavat, jotka alussa sekoittuivat mielessäni. Henkilöt olivat kuitenkin kiinnostavia, ja huolella kuvailtuja. Etenkin tohtori Iannis oli melkoinen persoona, ja kapteeni Corelli varsin hurmaavalta vaikuttava herrasmies. Myös sivuhenkilöiden joukosta löytyi kiinnostavia tapauksia, kuten jättiläismäinen, mutta lempeä ja avulias Velisários.

Saaren elämä ei ole kaikesta kauneudesta huolimatta onnellista ja turvallistakaan. Saarta koettelee niin sisällissota kuin maanjäristyskin. Miehittäjät vaihtuvat ja kaiken karmeuden jälkeen saari täyttyy uteliaista turisteista. Saaren asukkaiden elämä ja erilaiset kohtalot tekevät tarinasta mielenkiintoisen ja monipuolisen, ja kokonaisuuden josta huokuu lämmin huumori mutta ennen kaikkea elämä. Myös toinen maailmansota on ajanjaksona kiinnostava, jälleen kerran.

Kirjan kieli on sujuvaa ja helppolukuista. Kun jatkoin kirjan lukemista nyt kesällä, uppouduin tarinan vietäväksi heti, enkä olisi tahtonut laskea kirjaa käsistäni. Hassua että se ensimmäinen lukemisyritys oli niin takkuinen, kun toisella yrittämällä hullaannuin täysin. Kapteeni Corellin mandoliini on kokonaisuutena upea ja mieleenpainuva, yksi kesän ehdottomista suosikkikirjoistani. Ehkä jopa kaikkien aikojen suosikkikirjojeni joukkoon mahtuva romaani! Henkilöt, tarina, miljöö, tapahtumapaikka ja historialliset tapahtumat tekivät tästä mahtavan lukuelämyksen.

★ ★ ★ ★ ★

tiistai 19. elokuuta 2014

Lapsenpiika / Enni Mustonen


Lapsenpiika / Enni Mustonen

Otava, 2014. 366 sivua.
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
Mistä minulle? kustantajalta pyydetty arvostelukpl

Olen myöhään herännyt Enni Mustonen-fani. Olen aivan varma, että olisin rakastanut Mustosen historiallisia, ihania, tunnelmallisia romaaneja nuorempanakin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan - eikö? Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita - sarjan toinen osa, Lapsenpiika, vie lukijan taas kerran seuraamaan orvoksi jääneen piikatyttö Idan elämää. 

Ida päätyi ensin Topeliuksen talouteen piiaksi, mutta tässä kirjassa hän on vaihtanut työpaikkaa ja työskentelee nyt kansallissäveltäjä Sibeliuksen perheessä kodinhoitajana ja lapsenpiikana. Ensin perhe asuu Helsingissä, mutta muuttaa pian maalle muiden taiteilijoiden lähettyville. Jean Sibelius on talonherrana mielenkiintoinen. Hänellä on kiinnostava persoona, ja elämä hänen kanssaan ei aina ole helppoa ja yksinkertaista. Muutaman päivän reissut venyvät viinanhuuruisiksi, ja kotona riehutaan ja raivotaan, toki rakastetaankin. Sibeliuksen vaimo Aino vaikuttaa kaikin puolin sympaattiselta, ja tekee kaikkensa perheen lasten hyväksi. Tragediat eivät kuitenkaan ohita tätäkään perhettä, ja nuori Idakin joutuu koville kun taloutta kohtaa suuri suru. Idan päiviä piristää toki vanha tuttava ja ensi-ihastus Elias, joka sattuu työskentelemään Helsingissä vossikkakuskina. Vanhat tunteet heräävät eloon kun nuoret tutustuvat toisiinsa paremmin.

Lapsenpiika on edeltäjänsä Paimentytön tapaan tunnelmaltaan aivan ihana, vanhanaikainen ja uskottavasti sellainen. Minä uppouduin kirjan vietäväksi, ja toivoin ettei se lopu koskaan. Ida on päähenkilönä lähes täydellinen. Hänen pystyy jotenkin samaistumaan, vaikka elämme aivan eri aikaa. Hän on mukavan ja sympaattisen tuntuinen, välillä toki hieman naivi, mutta juuri sellainen, että hänelle toivoo onnea ja hyviä asioita.

Lisäksi pidän näissä Mustosen kirjoissa hurjan paljon siitä, että ne antavat todentuntuisen kuvan maamme kultturikotien elämästä. Edellisen kirjan luettuani etsin lisätietoa Topeliuksesta, ja tämän kirjan lukemisen aikana hullaannuin kiehtovasta Sibeliuksen perheestä. Harmittaa, etten ehtinyt kesälomani aikana vierailemaan Tuusulan Rantatiellä, katsomassa maisemia johon kirjan tapahtumat suurilta osin asettuvat.

Lapsenpiika osoittautui juuri yhtä ihanaksi, kiehtovaksi ja tunnelmalliseksi kuin edeltäjänsäkin. On sanomattakin selvää että odotan i-n-n-o-l-l-a sarjan seuraavaa osaa! Äitini muuten lukee parhaillaan Paimentyttöä, ja oli aluksi ihmeissään kun suosittelin sitä hänelle. Hän kun ei yleensä innostu tämäntapaisista historiallisista romaaneista. Viikonloppuna hän kuitenkin valitti, kun on niin paljon tekemistä että ei ehdi lukea "sitä hyvää kirjaa loppuun". Eli koukussa on hänkin ;).


★-


keskiviikko 13. elokuuta 2014

Dora, Dora / Heidi Köngäs


Dora, Dora / Heidi Köngäs

Otava, 2012. 333 sivua.
Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen
Mistä minulle? kirjastolaina

Olipa jotenkin suuri askel avata blogisivu, valokuvata taas kirjoja ja yrittää kirjoittaakin niistä jotain. Minulla on jonossa seitsemän luettua kirjaa, joista haluaisin kirjoittaa, joten taidan aloittaa lyhyehköillä arvioilla näistä, jotka olen lukenut joskus kesäkuussa. Valitettavan vähän muistikuvia on juuri näistä kirjoista jäänyt mieleeni...

Heidi Köngäksen Dora, Dora oli kuitenkin kirjastolaina, joka piti lukea ennen palautuspäivää nopeasti. Kohtuullisen nopealukuinen kirja tuo onkin, ja onhan sen majaillut lukulistallani Finlandiaehdokkuudestaan lähtien. Toinen maailmansota on käynnissä ja Hitlerin oikea käsi, varusteluministeri Albert Speer matkustaa jouluna 1943 Suomen Lappiin. Mukanaan hänellä on seurue, johon kuuluu sihteerin lisäksi suomalainen tulkki ja viihdyttäjänä toimiva saksalainen taikuri. Speer tietää, että Saksa on häviämässä sodan, mutta tekee kuitenkin kaikkensa jotta hänen ihannoimansa mies voittaisi. Kylmässä Lapissa Speer ja tämän seurue joutuu kohtaamaan todellisuuden, ja ihmissuhteet joutuvat koetukselle.

Dora, Dora on tapahtumaympäristöltään todella kiinnostava. Toinen maailmansota kiinnostaa minua aina, ja Suomen Lappiin asettuvat tapahtumat ovat kiehtovia. Myös henkilöt ovat kiinnostavia, joskaan eivät kaikki erityisen miellyttäviä. Kirja on rakennettu siten, että Speerin seurueen neljä jäsentä vuorottelevat lukujen kertojina. On kiinnostavaa saada vuorotellen neljän eri henkilön näkemykset saman päivän tapahtumiin.

Kirjassa on monta kiemuraista ja kiinnostavaa ihmissuhdetta. Sihteeri Annemariella on kotona odottamassa aviomies, mutta matkan aikana hän joutuu miettimään suhdettaan sekä Speeriin että suomalaiseen tulkkiin Eeroon. Matkan aikana Annemarien elämä muuttuu suuresti, kuten koko matkaseurueen.

Köngäs kirjoittaa hienosti, ja melko lyhyiden lukujen ansiosta kirja on nopealukuinen ja lukutempokin pysyyy varsin nopeana. Viihdyin Dora, Doran parissa varsin hyvin, vaikka kirjan puolivälissä huomasinkin vielä odottavani, milloin tämä nyt oikeasti alkaa. Päätin sitten vain lukea, ja olla odottamatta mitään, ja sillä tavalla lukukokeuksestakin tuli paljon parempi. Jostain syystä odotin kovin erilaista kirjaa ja erilaisia tapahtumia kuin mistä lopulta oli kyse.

Jännitys ja tiivis tunnelma säilyivät kirjassa loppuun asti, ja ennen viimeisiä sivuja oli koko ajan tunne, että jotain tulee vielä tapahtumaan. Loppuratkaisu ei siis ollut täysin yllätys, sillä jollakin tavalla tunnelma oli odottava jo sitä ennen. Mutta minusta tämä kirja vaatikin ehdottomasti mieleenpainuvan lopun, muuten koko kirja olisi voinut jäädä vaisuksi.

Dora, Dora oli siis varsin miellyttävä lukukokemus, ja haluan kyllä tutustua Köngäksen muihinkin kirjoihin. Ihan suosikkilistan kärkeen tämä ei nouse, mutta mieleenpainuva, hurja ja kiinnostava tämä oli. Mitä enemmän minä luen Hitlerin puuhista ja toisen maailmansodan tapahtumista, sitä hurjemman ja kurjemman kuvan niistä saan. Niin kävi myös tämän kirjan jälkeen. Vaikka kuinka oli olevinaan Hitlerin ystävä, sai kyllä tuta miehen pahuuden jos ei suunnitelmat aina menneet niin kuin herra halusi. Hui.

 ★+

tiistai 5. elokuuta 2014

Kesä...


Viime viikkoina olen...

hikoillut töissä, uinut järvessä, vieraillut sukulaisten mökillä, syönyt mansikoita, juossut iltalenkkejä auringon laskiessa, viettänyt rakkaan ystävän ihania häitä, uinut meressä, nauttinut kesäisestä Hangosta, käynyt Tallinnassa, vesijuossut liian lämpimässä järvivedessä, tehnyt ex-tempore reissun Fiskarsiin, katsonut jalkapalloa, potenut koirakuumetta, valokuvannut, ihaillut kukkia, nauttinut viileistä kesäaamuista, etsinyt äkkilähtöä syksylle, joogannut ulkona ja sisällä, etsinyt asuntoa, selaillut aikakauslehtiä, kokeillut frisbeegolfia, käynyt mato-ongella, syönyt salaatteja, paistanut vohveleita isovanhempien pihalla, käynyt hampaan juurihoidossa, poiminut viinimarjoja ja vadelmia, syönyt oman kasvihuoneen tomaatteja, ilmoittautunut Tallinnan syyskuiselle puolimaratonille, nauttinut olostani paljain jaloin.



Olen myös lukenut vähän. Todella vähän. Kesä ja ihanat kesäpuuhat, retket ja ex-tempore reissut ovat vieneet aikaa mutta ai että kun olen nauttinut! Luin Stieg Larssonin Millenium-trilogian toista osaa monta viikkoa, mutta nautin siitä. Tämän kesän teema on ehdottomasti ollut nauti hetkestä, ja siitä olen pitänyt kiinni.



On siis päiviä, jolloin en ole istunut tietokoneella minuuttiakaan ja muutamaan viikkoon en edes avannut blogisivua. Nyt rästissä on kuusi luettua kirjaa, joista olisi tarkoitus kirjoittaa tännekin elokuun aikana. Mutta kesätyöt loppuivat sunnuntaina ja vietän nyt oikeata lomaa. Ennen kuin oikeasti palaan tänne blogiin ja arkeen, aion nauttia kesästä vielä muutaman päivän ajan. Katsotaan loppuviikosta, tai ensi viikolla, jos saisin jotain raapustettua.

Toivottavasti tekin olette nauttineet kesästä, pienistä hetkistä ja asioista, kirjoistakin ehkä? Ja toivottavasti löydätte tänne vielä, vaikka kesä onkin ollut hiljainen. Aurinkoa elokuuhunne ♥.