Naisen maisema / Asta Honkamaa

Naisen maisema / Asta Honkamaa

Books North, 2014. 41 sivua.

Kannen valokuva: Joakim Pusenius

Mistä minulle: kustantajan tarjoama arvostelukappale

Minä en ole runojen suurin ystävä. Tai kyllä minä kauniista runoista pidän, mutta en osaa arvostella niitä sen kummemmin. Joku runo uppoaa minuun, toiset taas menevät täysin yli hilseen. Siksi en ehkä ole aivan oikea arvioija Asta Honkamaan esikoisteokselle Naisen maisema. Books North-kustantamosta minulle tarjottiin kuitenkin mahdollisuutta lukea tämä, vaikka kerroinkin etten todellakaan ole runojen suuri asiantuntija. Mutta mielelläni tartuin kuitenkin mahdollisuuteen, joten tässäpä lyhyesti ajatukseni Honkamaan runokokoelmasta.

Honkamaa kirjoittaa naisista eri tilanteissa. Saunassa löylyä heitetään samoilla lauteilla kuin äiti ja äidin äiti, sulkapalloa pelataan samojen naisten hajonneilla mailoilla ja rautaisella puutarhapöydällä seistään tyllihameessa. Honkamaan runot ovat proosallisia; kertovia, pieniä tarinoita. Pidin juuri näistä pidemmistä kappaleista enemmän, niistä sain enemmän irti juuri sen vuoksi, että ne olivat kuin pieniä, lyhyitä tarinoita.

Runot ovat kauniita ja lauseet täynnä merkitystä. Tunnelma vaihtelee runosta toiseen, tarinasta ja tapahtumasta toiseen. Välillä ollaan maailmalla, välillä Suomessa. Naisen maisema on kokoelmalle osuva nimi, naisen maisemaa katsellaan monesta näkökulmasta. Minua jäi kuitenkin kiinnostamaan, keitä ovat runojen naiset, kuka alun "he" jotka tuntevat toisensa läpikotaisin?

Honkamaan Naisen maisema oli piristävän erilainen kirja minulle luettavaksi. En edelleenkään osaa arvioida runoja, mutta kyllä muutama kaunis runo aina jotain antaa. Naisen maisema koostui pienistä, kauniista tunnelmapaloista joita luin mielelläni.

★★★★

Ei kiitos / Anna-Leena Härkönen

Ei kiitos / Anna-Leena Härkönen

Seven-pokkari, 2008. 350 sivua.

Kannen sunnittelu: Anu Ignatius

Mistä minulle? oma kirjakauppaostos

Olen lukenut Anna-Leena Härkösen kirjoista suurimman osan, mutta jostain syystä vuonna 2008 ilmestynyt Ei kiitos on jäänyt välistä lukematta. Nyt kun kirjaan perustuva elokuvakin on pyörinyt leffateattereissa, päätin tarttua tähän.

Heli ja Matti Valkonen ovat olleet naimisissa jo viitisentoista vuotta. Heillä on teini-ikäinen Sissi-tytär ja elämä muutenkin varsin tasapainoista, kunnes Heli pitkällä kesälomallaan herää siihen, että arki maistuu puulta ja aviomiehenkään kanssa ei suju erityisen hyvin, ei sängyssä eikä edes keskustelun tasolla. Helin ja Matin avioliitto on uuvahtanut, eikä sitä pelasta edes romanttinen kahdenkeskinen lomareissu Santorinille. Takaisin kotimaassa asiat kuitenin muuttuvat, kun Heli toimii muutaman viikon kielikurssin opettajana. Helin elämä muuttuu nopeasti, ja hän on onnellinen ja tyytyväinen, ainakin hetken.

Ei kiitos on monella tapaa varsin taattua Härköstä. Pidin humoristisesta otteesta, siitä että välillä sai nauraa ääneen ja välillä sukeltaa peiton alle myötähäpeän puna kasvoilla. Henkilöt olivat taas, kuten Härkösen kirjoissa useimmiten, tavallisten suomalaisten oloisia. Heli ja Matti ovat tavallisia tallaajia, joiden elämästä on kaukana vaaleanpunaiset vaahtokarkit, ökyautot ja kalliit merkkilaukut. He ovat epätäydellisiä, mutta juuri siksi niin inhimillisiä. Pidän Härkösen kirjoista myös sen vuoksi, että ne ovat jollakin tavalla yksinkertaisia, ilman sen suurempia utopistisia tapahtumia ja kiemuroita. Tarinoita tavallisesta elämästä, tarinoita jotka voivat olla todellisuutta itselle tai vähintäänkin naapurille.

Ei kiitos ei ehkä nouse aivan kärkisijoille Härkösen kirjojen joukossa minun tilastoissani. Päällimmäinen syy on se, että tunsin että tämä kävi loppua kohti saman asian jankkaamiseksi ja hieman yksitoikkoiseksi. Odotin käännettä ja ulkomaanmatkan jälkeisiä tapahtumia hieman aikaisemmassa vaiheessa. Välillä myös kirjan päähenkilö Heli kävi ärsyttäväksi, ja keski-ikäisen naisen teinikäyttäytyminen oli välillä lähinnä naurettavan noloa. Toki myös Matti ärsytti välillä, ja tosielämässä taitaisin tulla hulluksi molempien osapuolten kanssa.

Seksi on kirjassa suuressa osassa, mutta loppupeleissä se on kuitenkin vain osa yhden uuvahtaneen avioliiton ongelmista. Kirja nostaa esille minkälaisia ongelmia voi tulla, kun keskustelun ja yhdessä juttelun sijasta pelataan tietokoneella eikä keksitä keinoja jolla korjata ongelmia.

Ei kiitos on nasevan hauska ja sillä tavalla taattua Härköstä. Mutta Helin ja Matin jonkinlainen jahkaaminen sai minut välillä turhautuneeksi, eikä kirja siksi ole aivan täydellinen. Mutta toki viihdyin tämän parissa mainiosti, Ei kiitos on nopealukuinen ja viihdyttävä kirja!

★★★★-

Jakarandapuun lapset / Sahar Delijani

Jakarandapuun lapset / Sahar Delijani

WSOY, 2014. 282 sivua.

Alkuteos: Children of the Jacaranda Tree, 2013.

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Kannen suunnittelu: ?

Mistä minulle? pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Odotin ennakkoon innolla Sahar Delijanin esikoisromaania Jakarandapuun lapset. Pidän kovasti Lähi-itään asettuvista, rankoistakin tarinoista. Minusta niissä on jotain kiehtovaa, ja jostain syystä, niin hullulta kuin se kuulostaakin, näistä rankoista sota-alueista, murheesta ja tragediasta on kiinnostavaa lukea. Olisiko syy sitten se, että tämäntapaiset kirjat ja tarinat herättävät niin paljon tunteita.

Delijanin romaanissa tutustutaan suureen määrään henkilöitä. Ensimmäisessä luvussa keskitytään Azariin, joka synnyttää vankilassa terveen tyttölapsen. Myöhemmin toisessa vankilassa Amir näpertää taatelinkivistä rannerenkaan, jonka hän piilottaa pienen tyttärensä vaatteisiin. Vankilassa istuvat äidit saavat käsiinsä valokuvan, jossa istuu kolme hymyilevää lasta jakarandapuiden alla. Lapset eivät muista äitiensä kasvoja, mutta valokuva on äideille tärkeä. Valokuva saa äidit heräämään joka aamu, selviytymään vankilan harmaudesta ja pysymään elossa vuodesta toiseen.

Iranin vallankumous on erottanut monta äitiä ja isää lapsistaan. Elämä kuljettaa kuitenkin näitä lapsia eteenpäin, ja he ovat onneksi löytäneet ympärilleen rakastavia ihmisiä vaikka vanhemmat usein muualla ovatkin. Lapset saavat tulevaisuuden, joskus toisessa maassa, kaukana kotimaan kurjuuksista. Mutta he saapuvat kuitenkin takaisi Iraniin, sekä onnellisiin jälleennäkemisiin että surullisiin jäähyväisiin.

Jakarandapuun lapset on idealtaan hieno. Pidän siitä, että lasten tarinat kietoutuvat yhteen vielä kirjan lopussa. Mutta joku tässä toteutuksessa valitettavasti kuitenkin tökki. Henkilöitä oli hieman liikaa, ja kaikki jäivät siten pinnallisiksi. Kehenkään henkilöön ei oikein kunnolla ehtinyt tutustua, ennen kuin tarinassa esiteltiin jo seuraava lapsi tai vanhempi-lapsi -tarina. Tämän vuoksi kaikki jäivät hieman etäisiksi. Sukulaissuhteita ja siteitä oli myös vaikea muistaa, koska henkilöitä oli niin paljon ja useimmat olivat vielä jollakin tavalla sidoksissa toisiinsa.

Myös kirjan kieli tökki jossain määrin. Ensinnäkin huomasin tässä hieman liian monta painovirhettä (aika selkeästi huolimattomia tuplakirjaimia, puuttuvia kirjaimia jne) mutta lisäksi kirjan kieli oli minusta välillä hieman liiankin runollista. Minulle tuli tunne, että kirjailija on yrittänyt kirjoittaa erityisen hienoa ja vähän erikoista kieltä, mutta lopulta monet kielikuvat olivat hieman outoja.

Pidin kirjassa kuitenkin paljosta. Tämä on rehellinen ja rankka kuvaus elämästä vallankumouksen aikaisessa Iranissa. Tarinat ja kohtalot ovat surullisia ja traagisia, ja kirjassa esitelläänkin monipuolisesti erilaisia elämänkaaria. Kokonaisuutena tästä jäi kuitenkin hieman pettynyt fiilis. Rehellinen ja rankka, tunteita herättävä tarina, mutta kun henkilöt jäivät sekalaiseksi, etäiseksi kasaksi niin ei tämä lempikirjojeni joukkoon valitettavasti nouse.

★★★

Muumipappa ja meri / Tove Jansson

Muumipappa ja meri / Tove Jansson

WSOY pokkari, 2010. 186 sivua.

Alkuteos: Pappan och havet, 1965

1.suom.painos: 1965

Suomentaja: Laila Järvinen

Kannen suunnittelu: Jukka Aalto

Mistä minulle? oma ostos

Tove Janssonin syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Siksi täällä kirjablogimaailmassakin vietetään Tove Jansson-juhlavuotta. Minun osaltani se tarkoittaa sitä, että yritän muiden kirjojen ohessa ehtiä lukemaan mahdollisimman paljon Janssonin kirjallisuutta, tai kirjoja jotka kertovat tästä hienosta kirjailijasta. Muumipappa ja meri saa kunnian aloittaa Toven juhlavuoden minun blogissani.

Muumipappa tuntee itsensä yllättäen tarpeettomaksi ja turhaksi ja arkielämä on alkanut harmittaa ja ahdistaa. Niinpä hän päättää muuttaa perheensä kanssa kaukaiselle saarelle, jonka majakka seisoo tyhjillään. Muumipappa aikoo hoitaa majakanvartijan tehtäviä ja onkin saarelle muutettuaan hetken aikaa täynnä elämää. Hän tutkii majakkaa, tutkii merta, elää hetken onnellisena. Mutta majakkasaarellakin on arki ja arjessa ne omat vaikeudet. Majakan valo ei syty, saarella asuva omituinen kalastaja ei vastaa hänen puhutteluunsa ja mitkään suunnitelmat eivät oikein onnistu loppuun saakka. Muutkaan perheenjäsenet eivät aina vaikuta niin tyytyväisiltä. Suuri myrsky saapuu pian saarelle, ja sen jälkeen kaikki muuttuu taas.

Pidän Tove Janssonin Muumikirjoista sen vuoksi, että vaikka ne kertovat mielikuvitushahmoista ja ovat siten hieman lapsellisia, näissä on aikuisillekin paljon kiinnostavia ja koskettavia aiheita. Näissä on aina myös se syvällisempi puoli, joka herättää tunteita ja pistää ajattelemaan. Muumipappa ja meri on etenkin alussa aika synkkä ja surullinen. Muumipappa on ihan selvästi masentunut ja tylsistynyt elämäänsä. Mutta se mikä ilahduttaa on se, että Muumipappa yrittää tehdä asialle jotain, eikä jää murehtimaan enempää. Kaikkihan haluaa tuntea itsensä tärkeäksi! Vaikka arki ja elämä majakkasaarellakaan ei osoittaudu täydelliseksi, opettaa se Muumiperheelle kuitenkin paljon. Ja minä olen onnellinen siitä, että he ymmärsivät palata kotiinsa Muumilaakson. Sen verran karulta ja masentavalta nimittäin majakkasaari vaikutti.

Janssonin kirjoissa pidän kovasti myös hänen tavastaan kuvailla hahmojen välisiä suhteita. Muumipeikon suhteet vanhempiinsa ovat kiinnostavat ja perheessä myös majaileva Pikku Myy nyt on jo tyyppinä aivan erityislaatuinen. 

Vaikka nurisin hieman majakkasaaren karusta tunnelmasta pidin kirjassa kuitenkin meren läheisyydestä. Meri tuo kirjaan ylimääräistä tunnelmaa ja se toimii ikäänkuin Muumipapan haaveiden ja elämänilon alustana. Vaikka se onni ei ehkä mereltä löydykään, on merta kuitenkin kiinnostava tutkia. Ja meren nostattama myrsky tuo mukanaan paljon hyvää ja palauttaa Muumiperheen lopulta kotiinsa.

Muumipappa ja meri on ihastuttava kirja. Luin tätä mielelläni, nautin Janssonin (ja suomentajan) sujuvasta kynänjäljestä. Tove Jansson-juhlavuosi korkattiin näin ollen minun osaltani hyvissä fiiliksissä, ja odotan innolla että ehdin vuoden aikana lukemaan lisää Janssonin kirjoja!

★★★★

Me tarvitaan uudet nimet / Noviolet Bulawayo

Me tarvitaan uudet nimet / Noviolet Bulawayo

Gummerus, 2013. 292 sivua.

Alkuteos: We Need New Names, 2013.

Suomentanut: Sari Karhulahti

Kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

Mistä minulle? kustantajalta saatu ennakkokappale

Noviolet Bulawayon esikoisromaani Me tarvitaan uudet nimet on taas yksi kiinnostava "afrikkalaisromaani" kulttuurieroista ja maahanmuuton vaikeuksista. Olin lukenut kirjasta ennakkoon paljon positiivisia blogiarvioita ja muita mielipiteitä, joten tartuin tähän innolla. 

Kirjan alkuosassa seurataan nuorten ystävysten elämää Zimbabwessa. Kulta ja hänen ystävänsä asuvat hökkelikylässä nimeltä Paratiisi. Vaikka Paratiisi todellisuudessa on kaikkea muuta kuin nimensä veroinen paikka, kaikki ei kuitenkaan ole huonosti. Tuoreet guavat maistuvat hyviltä, vaikka saavatkin mahan kipeäksi. Seikkailuja ja kepposia on paljon ja ystävien kanssa vietetty aika on hauskaa. Haaveissa on kuitenkin Amerikka ja Eurooppa, rikkaat ja hienot paratiisit joissa voisi elää toisenlaista elämää. Haave toteutuu Kullan osalta, mutta todellisuus uudessa maassa ei kuitenkaan ole helppoa. Kuten niin monet tuhannet muutkin, myös Kulta kamppailee uuden elämän kanssa Amerikassa. 

Olen viime aikoina lukenut aika paljon maahanmuuttaja- ja kulttuurierokirjoja, päällimmäisenä mielessä on Adichien upea Kotiinpalaajat. Vaikka sisällöllisesti tämä Bulawayon romaani ei ehkä tuo tähän genreen mitään uutta, tuo tämä kaikkeen kuitenkin toisenlaisen näkökulman. Lapsen näkökulmasta kirjoitettu alkuosa oli upea ja koskettava, aidon ja rehellisen tuntuinen kuvaus elämästä köyhässä afrikkalaiskylässä. Kullan ja hänen ystäviensä tavasta löytää kurjasta kotikylästä ja vaikeasta arjesta huolimatta elämästä ne pienet onnenhetket oli liikuttavaa ja ravisuttavaa luettavaa. Tarina on rehellinen ja aito, se herättää tuskaa ja vihaa, mutta myös naurua ja iloa.

Kirjan suomennos on minusta todella onnistunut. Bulawayo on (ilmeisesti) käyttänyt kieltä kiinnostavasti. Teksti on ikäänkuin Kullan ajatuksenjuoksua ja puhekielellä kirjoitettu. Suomennos on sujuva ja tarinaan sopiva, se toimii todella hyvin ja tuo kirjaan ihan omanlaisensa tunnelman. Minulla kesti hetken päästä tähän sisään, mutta nopeasti se tuli luontevaksi ja toi tarinaan lisää aitoutta ja juuri sen tietyn tunnelman ja fiiliksen jonka tarina kaipasikin.

Kokonaisuutena Bulawayon esikoisromaani Me tarvitaan uudet nimet on ajatuksia herättävä, mukaansatempaava ja tunnelmaltaan aivan erityinen. Pidin myös kirjan alkupuolen tapahtumaympäristöstä. En ole lukenut Zimbabwesta kertovia kirjoja aiemmin, joten kaikesta karuudesta ja kauheudesta huolimatta kirjan alkupuolen tapahtumat olivat mielenkiintoisia. Me tarvitaan uudet nimet on suomennosta myöten ehjä ja hieno romaani. Tarina ja kirjan päähenkilö Kulta ovat painuneet mieleeni vaikka tämän lukemisesta onkin jo jonkin aikaa. Hieno esikoinen!

Maailmanvalloitus: Zimbabwe

★★★★

Kirjastohaaste

Sain sekä Katrilta että Arjalta tämän blogeja kiertäneen kirjastohaasteen. Tarkoitus on siis vastata kysymyksiin omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimillä. Kiitos teille! Tässä vastaukseni:

1. Oletko mies vai nainen? Isin tyttö

2. Kuvaile itseäsi. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
 
4. Kuinka voit? Täydellinen päivä

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Matkalla kotiin

6. Minne haluaisit matkustaa? Silmissä siintävät vuoret

7. Kuvaile parasta ystävääsi. Ikuinen rakkaus

8. Mikä on lempivärisi? Vihreä talo

9. Millainen sää on nyt? Tästä talvesta tulee musta

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Illan tullen

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Säkenöivät päivät

12. Millainen on parisuhteesi? Kesä ilman miehiä

13. Mitä pelkäät? Menetyksen perintö

14. Päivän mietelause. Paratiisi on nurkan takana

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Mene, rakasta

16. Miten haluaisit kuolla? Viimeiseen hengenvetoon

Sellaista tänään. Kiireet senkun jatkuvat, joten taidan lopettaa kirja-arvioiden lupaamisen tietyille päiville. Kirjoitan niitä sitten kun ehdin. Ehkä huomenna, ehkä viikon päästä. Nyt on koulua, olympialaisia, juoksuharrastusta sun muuta. Mutta palailen, ehdottomasti! Kohta on sitäpaitsi ensimmäinen hiihtoloma viiteen vuoteen! Tänään lähden Helsinkiin viettämään hotelliviikonloppua. Tiedossa on juoksutapahtumaa, hyvää ruokaa, olympialaisten seuraamista, vähän bailausta ja hotelliaamiainen. Näillä eväillä luulisi jaksavan taas ensi viikon kiireet!

Voikaa hyvin, palaillaan :).

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän / Riikka Pulkkinen

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän / Riikka Pulkkinen

Otava, 2014. 174 sivua.

Kannen suunnittelu: Sanna Mander

Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta

Riikka Pulkkinen kuuluu ehdottomasti kotimaisiin suosikkikirjailijoihini. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on aiemmin ilmestynyt Kauneus ja terveys -lehden jatkokertomuksena, mutta pääsi nyt alkuvuodesta yksiin kansiin. Tartuin innolla tähän kirjaan, vähän erilaista Pulkkista tällä kertaa!

Päähenkilö Iiris Lempivaara on koulupsykologina toimiva nainen. Hänen elämänsä heittää kuperkeikkaa kun seitsemän vuoden ajan Iiriksen poikaystävänä viihtynyt Aleksi yllättäen jättää ja kertoo, ettei ole koskaan oikeastaan rakastanutkaan. Edessä on uusi alku, oikeastaan uusi elämä. Naapurissa asuva kahdeksankymppinen Marja-Liisa antaa rakkausneuvoja, jotka pohjautuvat saippuasarjoihin, ja työpaikan oppilaiden ongelmia jaksaa taas kuunnella työpöydän laatikosta löytyvän hätäsuklaan ja -oluen voimalla. Iiris aloittaa selviytymisprosessin näillä keinoilla, ja ymmärtää matkan varrella monia asioita itsestään, ystävistään ja miehistäkin.

Pulkkinen kirjoittaa hersyvän hauskasti, mutta viihdyttävässä kirjassa on toki syvällisempiäkin oivalluksia elämästä. Pidin tästä sekoituksesta. Päähenkilö Iiris oli minulle kiinnostava, osasin jollakin tavalla samaistua häneen uravalintaa myöden, vaikka hätäoluen juominen työpaikalla menikin ehkä jo hieman överiksi.

Pulkkisen kieli on helppoa ja sujuvaa, tarina eteni vauhdilla pieniä yksityiskohtia unohtamatta. Pidin myös kirjan viihteellisyydestä, sillä lähdinkin lukemaan tätä viihdyttävänä, leppoisana välipalakirjana. Ja sellainen se todellakin oli! Nopealukuinen, mukaansatempaava ja otteessaan pitävä kotimainen chick lit -kirjanen. Hienoa, että tällaisesta voi nauttia kotimaisissa kirjoissa, olen tottunut lukemaan hieman överiä amerikkalaista himoshoppaaja-chick-litiä.

Vaikka tämä oli viihteellinen ja kevyt kirja, herätti se kuitenkin kysymyksiä ja ajattelemisen aihetta minussa lukijana. Iiriksen miesongelmat olivat aika lailla keskiössä, mutta hänen ajatuksensa erilaisista ihmisistä ja erilaisista parisuhteista oli niin kiinnostavia, että ne herättivät jopa ajattelemaan omia ennakkoluuloja ja stereotypioita. Myös Iiriksen käyttäytyminen suhteessa omiin ystäviinsä vaikeana aikana oli ajatuksia herättävää. Kun itsellä on vaikeaa, kuinka helppoa lopulta on ohittaa läheisten surut ja vaikeudet, jos on keskittynyt suurimmilta osin omiin ongelmiinsa?

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän oli minulle sopiva kirja sopivana ajankohtana. Vaikka tämä olikin viihteellinen ja kevyt kirja, viihdyin tämän parissa mainiosti ja olisin voinut lukea Iiriksen elämästä lisääkin. Sopiva välipala kiireiseen alkuvuoteeni!

★★★★