Veljeni Sebastian / Annika Idström
WSOY, 2012. 165 sivua + jälkisanat.
Kannen kuvat: Ilkka Pesonen
Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta
Annika Idströmin kolmas romaani Veljeni Sebastian ilmestyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1985. Kirjasta tuli korjailtu ja tarkistettu uusintapainos tänä vuonna ja kirja pääsikin lukulistalleni kustantajan kevätuutuuksia selatessani.
Romaanin kertojana toimii yksitoistavuotias Antti. Hän on muiden mielestä pieni kummajainen. Lyhyt ikäisekseen, pituuskasvu on jostan syystä jämähtänyt seitsenvuotiaan tasolle. Lisäksi Antti laskeskelee Itäväylällä kulkevia autoja ja pitää rekisteriä tapaamistaan ihmisistä. Antti on fiksu poika, hän tuntee erilaisuutensa eikä luota ihmisiin. Kotiolotkin ovat hankalat, kirjailija-äiti Kaarina on välillä pullantuoksuinen, ihana äiti, mutta seuraavana päivänä hän raahaa kotiin omituisen miehen.
Antti pärjää koulussa hyvin, vaikka opettaja ei aina pidä hänen tempauksistaan ja kaveritkin ovat harvassa. Naapurissa asuva Taru kiehtoo Anttia, kuten myös myöhemmin samalle luokalle tuleva Sebastian. Antti mieltää Sebastianin hyväksi ystäväkseen, kuin veljeksi. Mutta pian Antille selviää, että edes "veljeensä" ei voi täysin luottaa. Pikkuvanha Antti saa huomata hyvän ja pahan pienet erot ja sen, että kaikki eivät ole sitä, miksi tekeytyvät. Voin vain ihmetellä, kuinka Antti selvisi kaikesta. Sillä sen hän tavallaan lopulta tekee, selviää, ja se on kirjan läpi kantava voima.
Minä odotin kirjalta ihan muuta, kuin mitä sain. Luulin että kirja kertoisi veljeksistä ja olisi jotenkin positiivinen ja psykologisesti mielenkiintoinen. Viisas mutta sosiaalisesti kylmä ja hankala Antti olikin pakko-oireineen psykologisesti kiinnostava tapaus, mutta positiivinen tämä kirja ei ollut ja veljessuhteista tämä ei kertonut laisinkaan. Minulle jäi kirjasta oikeastaan inhottava olo. Antti oli pikkuvanhuudessaan välillä jopa hupaisa ja pelottava, mutta samalla säälin häntä. Kaltoinkohdeltu poika, jolla ei oikein ole aikuista johon turvautua kun äidilläkin menee huonosti.
Veljeni Sebastian ei ehkä uponnut tapahtumiltaan ihan täysin minuun, mutta ymmärrän romaanin kirjalliset ansiot. Ilmestyessään 1985 tämä oli Finlandia-ehdokkaana ja minäkin tykästyin Idströmin kirjoitustapaan. Kirja oli kirjoitettu Antin näkökulmasta ja siitä pidin. Myös kieli oli helppoa ja sujuvaa, joskin välillä ihmettelin 11-vuotiaan kielenkäyttöä ja sanavalintoja.
Kaiken kaikkiaan rankka kirja, josta kielii jo se, että minulla meni melkein viisi iltaa alle 200-sivuisen kirjan lukemiseen! Psykologisesti tämä oli kiinnostava, ja kirjassa käsitellään rankkoja, tärkeitä aiheita. Kuitenkaan en ihan täysillä päässyt tähän sisään.
★★★
Kirjan on aiemmin lukenut myös ainakin Luru.
Tätä on paljon kehuttu, mutta en ole sattunut saamaan tätä käsiini (en ole tosin erityisemmin etsinytkään). Pitänee laittaa yhä tiukemmin korvan taa!
VastaaPoistaMinä voisin lähettää omani sinulle, jos kirja kiinnostaa:) laita osoite vaikkapa sähköpostiini;)
PoistaTätä on tosiaan paljon kehuttu, mutta en innostu kauheasti lapsikertojista.
VastaaPoistaMinä taas jostain syystä innostun lapsikertojista. vaikka onhan niissäkin eroja, esim. Donoghuen Huoneessa oli kovin erilainen lapsiääni kuin tässä. No, olihan pojilla ikäeroakin;)
PoistaHmm, vaikka sekä sinä että Luru ette mitenkään täysillä pitäneet tästä niin olette pitämättä siitä minua kiinnostavalla tavalla :)
VastaaPoistaKyllä tämä ihan lukemisen arvoinen kirja on ja uskon, että moni muu voisi tykätä tästä paljon. Enkä minäkään tätä missään tapauksessa inhonnut;)
PoistaLuin kirjan silloin, kun se ilmestyi. En muista siitä muuta kuin sen jälkeensä jättämän inhottavan olon (sellaisen kuin sinäkin kirjoitat).
VastaaPoistaInhottava olo tästä tosiaan jäi, mutta sekin osoittaa, että kirja herättää voimakkaita tunteita. Se on yleensä hyvän kirjan kriteeri minulle;)
PoistaTutulta kuulostaa. Tästä tosiaan jäi inhottava olo. Minullekin jäi sellainen vaikutelma, että kirja oli kyllä hyvin kirjoitettu, mutta jäi minulle etäiseksi ja vastenmieliseksikin. Ja takakannen perusteella minäkin odotin jotain psykologista veljestarinaa... Mutta siis. Kai tässä jotain on, kun vieläkin inhottaa...
VastaaPoistaMinäkins luulen, että tässä on jotakin koska tämä inhottaa niin paljon jälkeenpäin. Mieleenpainuva ainakin...
Poista