Minä, sisareni

Minä, sisareni / Katriina Ranne. Nemo, 2010. 499 sivua

 Minä, sisareni on Katriina Ranteen esikoisromaani. Vuolteen sisaret Tuuli, Sade, Meri ja Usva viettävät onnellista lapsuutta vanhempiensa kanssa kotona Noormarkussa. Kirja seuraa sisarten kasvua ja kehitystä, he kasvavat erilaisiksi nuoriksi naisiksi mutta heillä on silti aina jotain yhteistä, he ovat sisaria, elävät siskojensa kautta, tuntevat aina siskojen läheisyyden vaikka ovatkin toisella puolella maailmaa. Kirja on jaettu kolmeen osaan, ensimmäinen, satumaisen kaunis osa käsittelee siskosten lapsuutta, myöhemmät osat heidän nuoruuttaan ja nuorta aikuisuutta. Viimeinen osa on vuotta 2007. Sisarukset toimivat vuorotellen kertojina, luvut on nimetty kertojan mukaan ja ilman tätä seikkaa, minun olisi ollut varsinkin kirjan kesivaiheilla hankala pysyä menossa mukana - loppuosaa kohden tyttöjen elämät alkoi kuitenkin erottua toisistaan joten viimeisessä osassa olisin ehkä selvinnyt.

"Tuuli ja Sade olivat isoja siskoja, jotka tiesivät miten maailma oli syntynyt ja mistä nimet tulivat. Minä ja Usva olimme tähtiä, mutta Tuuli ja Sade olivat aurinko ja kuu. " (s. 14)

Siskokset kasvavat ja varttuvat Savenvalajankujalla josta he lähtevät maailmalle. Vanhin tyttö, Tuuli on aivan tavallinen. Hän löytää poikaystävän varhain ja he muuttavat yhteen, Tuuli haluaa pukeutua rumasti ja käyttää hiuksissaan pyykkipoikia pinnien ja hiuslenkkien sijaan. Perheen toinen tyttö Sade opiskelee niin paljon kuin ehtii, hän ahmii lisää tietoa ja taitoa jatkuvasti. Toiseksi nuorin sisko Meri lähtee Lontooseen opiskelemaan arkkitehtuuria. Meri on järjestelmällinen, siist ja tarkka. Lapsena jo hän oli se, joka osasi leikata suoraan. Nuorimmainen sisarista, Usva, on kaunein. Hän soittaa pianoa kaikkein kauneimmin ja hänen pitkät kultakutrinsa ulottuvat peppuun saakka. Kaikki sisaret käyvät läpi ja kokevat elämän kovuuden, he rakastuvat ja pettyvät, ihastuvat, kaipaavat, itkevät ja nauravat, kokevat samantyyppisiä asioita, mutta kuitenkin niin erilaisia. Ainut joka on aina pysyvää, on omien sisarten lämpö ja tuki. He tapaavat Noormarkussa yleensä jouluisin, mieluiten kolme päivää ennen joulua tekemään piparkakkutalo, he soittavat toisilleen vain kuullakseen siskon äänen. Siskokset eivät ehkä aina ymmärrä toistensa päätöksiä tai miesvalintoja mutta he pysyvät aina siskoina. 

"Ehkä siskous on sitä, että malttaa pitää suunsa kiinni jos toinen on surullinen" (s. 281)

Minä, sisareni on paksu kirja, 499 sivua. Tytöt kertovat päiväkirjamaisesti vuorotellen ja heidän ajatuksiaan kuvaillaan paljon. En ole aiemmin lukenut yhtään samantyyppistä kirjaa, kerronta tässä romaanissa on erilaista enkä osaa vertailla sitä muuhun. Välillä tapahtuu paljon, välillä kuvaillaan sivukaupalla arkisia tapahtumia. Erityistä juonta kirjassa ei ole, tapahtumat ovat arkisia, opiskelua, rakastumista, kaipuuta. Viidensadan sivun romaaniksi tämä oli mielestäni varsin nopea- ja helppolukuinen, se piti otteessaan vaikka jossain vaiheessa mietin kuitenkin olisiko tapahtumia voinut hieman tiivistää. Paikka paikoin junnasin paikoillani ja odotin tapahtumien taas jatkuvan. Kirjan kieli oli kaunista, varsinkin jo mainitsemani ensimmäinen osa joka kertoi tyttöjen lapsuudesta oli satumaisen kaunis, näin silmissäni neljän suloisen tytön kauniin ja onnellisen lapsuuden vehreissä, suomalaisissa järvimaisemissa. Kirjan läpikäymä teema on mielestäni ehdottomasti sisaruus, sisarusten välinen suhde, ikuinen yhteys joka ei katoa vaikka välissä on muita ihmisiä, kilometrejä, jopa maanosia. Lämminhenkinen, jotenkin todella vahvatunnelmainen romaani joka saa kaipaamaan omaa siskoa.

****+