Poikani ääni / Chris Cleave
Gummerus, 2012. 338 sivua.
Alkuteos: Incendiary, 2005.
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
Mistä minulle? pyydetty arvostelukpl kustantajalta
Chris Cleaven romaani Poikani ääni on miehen esikoisromaani. Minä ihastuin varovasti Cleaven kirjoihin luettuani Little Been tarinan, ja odotin tältäkin kirjalta paljon. Poikani ääni -kirja kertoo ajankohtaisesta, tärkeästä aiheesta ja sen idea lupasi koskettavaa ja erilaista lukukokemusta.
Jalkapallostadionille kesken Arsenalin ja Chelsean välisen ottelun tehdyssä terrori-iskussa kuolee paljon ihmisiä, heidän joukossaan mies ja pieni poika. Miehen vaimo ja pojan äiti päättää kirjoitta Osama bin Ladenille kirjeen, jossa hän kertoo kokemuksistaan ja ajatuksistaan sen jälkeen, kun Osama miehineen räjäytti hänen poikansa ja miehensä ilmaan. Poikani ääni on naisen kirje Osamalle, se kuvailee naisen ajatuksia ja tunteita terrori-iskun jälkimainingeissa. Kuinka hän vieraan miehen sylissä sai kuulla tapahtumista, kuinka hän itse joutui pitkäksi ajaksi loukkaantuneena sairaalaan ja kuinka hänelle pikkuhiljaa valkeni, ettei elämä ikinä palaa ennalleen.
Poikani ääni-kirjan idea oli minusta mahtava. Innostuin ja kiinnostuin kirjasta heti, kun kuulin että se on kirjemuodossa. Ajattelin myös, että saan koskettavan ja ravisuttavan, rankan lukukokemuksen jonka aikana koen vahvoja, ristiriitaisiakin tunteita surusta vihaan. Näin ei kuitenkaan käynyt. Poikani ääni jätti minut jostain syystä kylmäksi. En osannut samaistua naisen kohtaloon, en oikein oppinut pitämään hänestä ja näin ollen en myöskään tuntenut kovinkaan paljon sympatiaa häntä kohtaan. Tämä kuulostaa varmaan kauhealta, mutta kirja ei vain onnistunut tulemaan iholle, koskettamaan minua.
Kirjan alusta lähtien minulla tökki kielenkäyttö. Ymmärrän että kirjeessä käytetään puhekieltä, mutta lukujen kirjoittaminen numeroilla (kirjainten sijaan) oli ärsyttävää, kuten oikeastaan myös se puhekieli. Minä luin välillä Poikani ääntä kiinnostavana psykologisena kuvaelmana kriisin kohdanneen naisen päänsisäisestä myllerryksestä, kriisireaktioista ja mielen sortumisesta. Välillä tunsin kuitenkin, että siinäkin kuvailussa oli niin paljon outouksia ja puutteita, että en osannut oikein lukea kirjaa siltäkään kantilta.
Loppujen lopuksi tunsin jo kirjan alkuvaiheessa, että tämä ei nyt ole minun kirjani vaikka tässä olisi pitänyt olla kaikki ainekset siihen. Poikani ääni jätti minut kylmäksi, en tykästynyt kirjan henkilöihin, enkä pitänyt kielenkäytöstä. Aihe on rankka ja kauhea, ja olisin kaivannut hienoa, koskettavaa ja surullista tarinaa. Yksi konkreettinen esine, kuolleen pikkupojan pehmoeläin Herra Pupu, oli tarinan koskettavin tapaus ja toi kirjaan edes hieman kaipaamaani pehmeyttä ja lämpöä.
★ ★ +
Katsoin tämän leffana pari päivää sitten. Oli ihan jees leffa, kirjaa en ole lukenut. Mutta Little been tarina oli paljon enemmän minunkin makuuni!
VastaaPoistaMinä en edes tiennyt että tämä löytyy jo leffanakin! Pitäisipä katsoa se vaikka en kirjasta innostunutkaan :).
PoistaMinua ei puhekielisyys häirinnyt, mutta muuten olen kanssasi täysin samaa mieltä!
VastaaPoistaSurullinen tarina, joka ei kuitenkaan koskettanut.
Minua puhekieli ei yleensä ärsytä, mutta tässä joku sen kanssa tökki.:/
PoistaMinä sain tämän juuri eilen luettua ja olen pitkälti samoilla linjoilla, vaikka tykkäsinkin tästä. Puhekielisyys ärsytti ja koskettavan menetystarinan sijaan minäkin päädyin lukemaan tätä psykologisena kuvauksena elämän murtumisesta. Tunteet jäivät pitkälti paperille ja ne onnitui herättämään juurikin tuo mainitsemasi Herra Pupu. Kiinnostavana tarina kuitenkin kokonaisuudessaan.
VastaaPoistaSanot hyvin osuvasti tuosta tunteiden jäämisestä paperille! Ihmettelen vieläkin, miten tämä kirja ei kosketa, vaikka tässä olisi siihen kaikki ainekset. Kiinnostava tarina kuitenkin.
PoistaSamaa mieltä! Päähenkilöön oli vaikea samastua, pikemminkin ärsyynnyin häneen. Ja myös niihin numeroihin!
VastaaPoistaTotta. Ainutkaan henkilö ei oikein koskettanut...:/.
PoistaNoin ison tragedian, kuin kirjan äiti, kokenut ihminen yleensä taitaa ulkoistaa tunteitaan, että kestäisi elämän. Ehkäpä juuri siksi kirjailija on onnistunutkin tekemään kirjan, jossa tulee tunne, että ei kosketa. Tuollaisen surun kokee vain toinen samanlaisen surun koskettama.
VastaaPoista